Recent Posts

keskiviikko 8. tammikuuta 2014

Kansallisooppera: Turandot

                         

Olin jonkin aikaa takaperin Helsingissä katselemassa ja kuuntelemassa Puccinin oopperan nimeltä Turandot. Ooppera toimii kohtuullisen hyvänä ajanvietteenä pariskunnalle, jonka toinen osapuoli kaipaa musiikkia ja toinen tarinaa. Minä valitsin tämänkertaiseksi Turandotin, koska siinä on yksi harvoista minulle tutuista oopperabiiseistä eli Nessun dorma, ja koska siinä on suhteellisen onnellinen tarina joka ei pääty siihen, että kaikki kuolevat, tappavat toisensa tai ajautuvat hulluuteen.

Turandot kertoo kiinalaisesta prinsessa Turandotista, jolla on jonkin menneisyyden esiäidin kurjan kohtalon takia päähänpinttymä mestata kaikki kosijaehdokkaat, jotka eivät selviydy hänen asettamastaan kolmesta arvoituksesta. Alussa Persian prinssi menettää päänsä, mutta se ei estä komeaa muukalaista haaveilemasta Turandotista. Calaf (ah, niin perinteinen miessankari!) päättää voittaa Turandotin itselleen siitä huolimatta, että hänen raihnainen isänsä ja häneen rakastunut orjatyttö yrittävät estellä. Calaf onnistuukin suoriutumaan Turandotin arvoituksista, mutta mimmi ei haluakaan mennä muukalaisen kanssa naimisiin. Calaf ei halua pakottaa Turandotia ihan niin vain naimisiin kanssaan vaan lupautuu kuolemaan, jos Turandot selvittää yön aikana hänen nimensä. Tätä seuraa muun muassa orjatytön kidutus ja se hieno Nessun dorma sekä muuta hauskaa ja lopulta kaikki päättyy feministien kauhuksi siihen, että Calaf pusuttelee Turandotin kanssa ja neitokainen menettää sydämensä urholle, eikä paljasta tämän kertomaa nimeä valtakunnalle vaan menee urhonsa kanssa naimisiin.

Giuseppe Adamin ja Renato Simonin libretto ja koko Turandotin stoori on ehkä maailmankaikkeuden kliseisin rakkaustarina ja väitän, että juuri siksi se toimii. Oopperaksi tämä on viihdyttävä siksikin, että se päättyy (ainakin romantikon mielestä) onnellisesti, ja siinä on hassut senaattorit Ping, Pang ja Pong. Tosiasiassa tekisi mieli Turandotin pohjalta pähkäillä enemmänkin tällaisten kohtuu universaalien romanttisten juonikuvioiden käyttöä ja sitä onko tällainen tarina ihan kamalaa naissukupuolen alistamista vai pelkästään hitsin toimiva juoni, jota voi käyttää missä vain, milloin vain, musiikilla höystettynä tai ilman.

Musiikista ja muusta oheissälästä ymmärrän sen verran, että saatan kehua orkesterin kuulostaneen hienolta, laulajien komealta ja vaatteiden ja lavastusten olleen häikäiseviä. Oopperassa on myös se hauska pointti, että kaikki laulajat eivät välttämättä ole näyttelijöitä, mutta joskus nämä asiat kohtaavat ja varsinkin Turandotissa Calafin ja tämän orjatytön laulaja/näyttelijäsuoritukset olivat hienoja vaikka myönnän ihan auliisti etten asiasta mitään ymmärräkään. Nautin joka tapauksessa kokemuksesta suunnattomasti. Aikaisemmista oopperakokemuksistani vain Carnen yltää kilpailemaan Turandotin kanssa muiden jäädessä kauas jälkeen. Turandotin etu Carmeniin verrattuna oli se, että jälkimmäisessä oli outoa hengailua ja lauleskelua tallissa ja kujilla, kun taas Turandotin juoni kulki eteenpäin kuin juna ja koko ajan tapahtui. Ja vain Persian prinssi menetti päänsä...

Suosittelen oopperassa käyntiä kaikille niille, jotka eivät ole sitä ennen kokeilleet ja jotka pelkäävät sen olevan tylsää, kiduttavaa ja kummallista. Turandot on ihan ehdoton juttu kaikille kliseisten romanssien ystäville!

torstai 2. tammikuuta 2014

Nämä(kin) kirjat tahtoisin lukea


Äh, minulla muutenkin lukematta hirveä määrä oman hyllyni kirjoja plus ne kaikki muut maailman kirjat, jotka olen joskus päättänyt lukea. Mutta siitä huolimatta eksyin selaamaan kesään uutuuksia ja listasin ylös ne, jotka haluaisin (muun muassa) lukea. Lähinnä omaksi muistutukseksi, koska unohdan muuten ihan varmasti mitä olen ajatellut lukea.

Teettekö te muut turhia listoja, jotka eivät koskaan toteudu?

Kevään uutuuksia:

Nura Farah: Aavikon tyttäret (Helmikuu/ Otava)
Erik Axl Sund: Varistyttö (Maaliskuu/ Otava)
Conn Iggulden: Myrskylintu (Maaliskuu/ Otava)
Veronica Roth: Outolintu (Tammikuu/ Otava)

Kristiina Vuori: Disa Hannuntytär (Huhtikuu/ Tammi)
Jo Baker: Longbournin talossa (Helmikuu/ Tammi)

Henni Kitti: Elävän näköiset (Huhtikuu/ WSOY)
Gillian Flynn: Paha paikka (Kesäkuu/ WSOY)

Milja Kaunisto: Kalmantanssi (Tammikuu/ Gummerus)
Daniela Krien: Vielä joskus kerromme kaiken (Maaliskuu/ Gummerus)
Alice Hoffman: Aavikon kyyhkyset (Maaliskuu/ Gummerus)




Kirjavuosi 2013






Kirjavuosi 2013! Se oli, se meni ja se kuljetti mukanaan tuhansia sanoja ja monta erilaista tarinaa. Menneen vuoden aikana olin vähän laiska bloggaaja ja tavallista laiskempi lukija, koska keskityin omiin tarinoihini ja siihen, että sanat asettuvat paperille oikealla tavalla. Ehdin kuitenkin lukea monta hyvää kirjaa, käydä kirjallisuustapahtumissa (Turun kirjamessut, Helsingin kirjamessut ja Fincon), sekä tavata blogimaailmassa tutustumiani kirjoittavia ihmisiä. Myös muutama haave toteutui, mikä on aina kivaa ja jännittävää.

En tee lupauksia vuodelle 2014, mutta haluaisin ihan oikeasti ja todella aktivoitua sen verran, että päivittäisin blogini ulkoasun tälle vuosisadalle. Vinttikamari on näyttänyt samalta niin kauan kuin muistan, ja välillä tuntuu, että olisi hyvä pyyhkiä hiukan pölyjä ja kiillottaa pintoja. Ei mitään radikaalia, mutta jotakin vähän virkistävää. Yritän myös saada tehdyksi joitain olennaisia linjauksia oman blogikirjoittamiseni suhteen ja toivon todella, että saan jossain vaiheessa hankittua itselleni uuden tietokoneen, koska nykyinen alkaa sauhuta kun sille vain hieman vilauttaakin bloggeria. Siitä syystä johtuen suuresta osasta postauksiani on puuttunut linkityksiä ja sivupalkkienkin päivitys on vähän niin ja näin. Tabletilla kun ei oikein kykene hallinnoimaan blogin monimutkaisia ominaisuuksia.

Kaikesta takkuilusta ja jumittamisesta huolimatta on ollut hurjan hauskaa, että Vinttikamarissa on jaksanut käydä lukijoita ja jotkut kirjoitukseni ovat herättäneet mielenkiintoa. Vaikka kirjaan lukukokemuksiani lähinnä itseäni varten, on yhtä kaikki mukavaa, jos ne sattuvat tuottamaan iloa myös jollekulle toiselle!

Tämän vuoden lukukokemuksista haluan nostaa esille muutaman, jotka ovat erityisesti jääneet mieleen. Mikael Niemen Veden viemää oli hyytävä ja huikea. Rakastuin kirjaan todella. Bernhard Beckettin Genesis yllätti ja veti maton totaalisesti jalkojen alta. Klassikkomörkö ei iskenyt, kun luin W. Somerset Maughamin Kirjavaa huntua. Kirja oli kaunis ja koskettava. Kirjavuotena 2013 ei ollut paras kaikista, sillä luin myös paljon sellaisia kirjoja, jotka tuottivat pettymyksen tai hävisivät mielestä heti kun olin sulkenut kannet. En väitä etteikö vikaa olisi ollut myös itse lukijassa, jonka ajatukset ovat välillä olleet hyvin kaukana muualla.

Alla vielä listattuna vuoden 2013 luetut.



torstai 26. joulukuuta 2013

Dystopiaa: Siilo ja Pelko ihmisessä

Olen edelleen pahasti jäljessä lukukokemusteni päivittämisessä, joten joulun pyhien kunniaksi kaksi kärpästä yhdellä iskulla. Siri Kolun Pelko ihmisessä tuli luettua jo kuukausi takaperin, Hugh Howeyn Siilon ahmin joulunpyhinä, kun ulkona oli pilkkopimeää ja kinkku tuoksui. Temaattisesti kirjat sopivat hyvin yhteen, sillä vaikka niissä on erilainen kohderyhmä, maailmoissa on jotakin samaa: kummassakin liikutaan dystopisessa maailmassa, jossa ihmisiä on suljettu maan alle eristyksiin.

Nuorille lukijoille suunnattu Pelko ihmisessä kertoo Pilvestä, joka on sairastunut P-influenssaan. Influessaan sairastuneita suljetaan maan alla oleviin luoliin elämään uutta elämää. Pilvi lähtee vapaaehtoisesti kun tajuaa kantavansa omituista sairautta. Jokin Kolun sairaudenkuvauksessa toi mieleeni Annukka Salaman faunoidit! Influenssaan sairastuneilla on eläinmäisiä piirteitä ja heidän kykynsä tuntuvat ylittävän tavallisten ihmisten kyvyt. Siinäkin tuntuu olevan yksi syy sulkea Pihmiset tavallisen maailman ulottumattomiin. Kolu kuvaa romaanissaan jännittävästi maanalaisen maailman elämää ja niitä ajatuksia, joita nuoren ihmisen mielessä liikkuu, kun hän joutuu eristetyksi perheestä ja maailmasta johon hän on tottunut. Hahmokuvaus jätti minut kylmäksi, mutta Kolun tyylissä oli jotakin vangitsevaa.

Siilossa eletään niin ikään maailmassa maan alla. Yli nelisataasivuisen romaanin hotkaisee hetkessä, alunperin netissä omakustanteena julkaistu jatkokertomus osaa todella koukuttaa lukijan. Romaanin dystopisessa maailmassa eletään yhteiskunnassa, joka rakentuu kerroksittain maanalaisessa siilossa. Kuolemantuomio on joutua puhdistajaksi siilon ulkopuolelle; myrkkykaasut tappavat kuolemaantumitun heti kun hän on saanut viimeisen tehtävänsä suoritettua. Alhaalla konetasolla työskentelevä Juliette joutuu työkomennukselle ylemmille tasoille ja saa huomata, ettei siilon maailma ole ollut aivan sellainen kuin hän on kuvitellut. Pinnan alla kytee salaisuuksia, jotka odottavat tulevansa paljastetuiksi. Liika uteliaisuus kuitenkin kostautuu ja Juliette saa puhdistustuomion.

Sekä Siilossa että Pelko ihmisessä -romaaneissa yhdistyy painajainen suljetussa paikassa elämisestä. PI:n luolan asukkailla on vielä elävässä muistissa tavallinen elämä, mutta siiloon suljetut eivät tiedä millainen maailma on ollut ennen siiloa. Vähitellen juoni punoutuu auki ja lukija saa käsityksen siitä millainen maailma on sulkenut ihmiset maan alle elämään suojattua elämää.

Pelko ihmisessä jää loppuun, joka povaa kirjalle jatkoa. Siilon loppu jätti lukijan kylmäksi, vaikka teksto vei muuten mukanaan. Kummassakaan romaanissa ei dystopialle tyypillisesti saada suoria vastauksia vaan menneisyys ja tulevaisuus jäävät arvailujen varaan. Ehkä siinä on yksi syy dystopian suosiolle.

Suosittelen romaaneja dystopioiden ja maailmanloppukauhukuvien ystäville.


tiistai 17. joulukuuta 2013

Marja Björk: Posliini



Joistain kirjoista on vaikea kirjoittaa, Marja Björkin esikoinen Posliini on ehdottomasti sellainen. Kirjan lukemisesta on vierähtänyt jo viikko tai useampi, mutta en vain ole saanut itsestäni irti niin paljon, että olisin päässyt palaamaan kirjan maailmaan postauksen muodossa. Tästä syystä postaamattomien kirjojen jono on päässyt kasvamaan huolestuttavan pitkäksi. Ehkä ehdin mitättömän lyhyellä joululomallani tekemään asialle jotakin...

Posliini on kertomus lapsen seksuaalisesta hyväksikäytöstä yhteiskunnassa, jossa kaikki muut ongelmat jättävät alleen lapseen kohdistuvan vääryydeen. Jaanan perheessä menee muutenkin huonosti, sillä avioero ja alkoholismi varjostavat arkea. Pako kaupunkiin Nuutti-sedän ja tädin luokse tuntuu paratiisilta, eikä pieni tyttö osaa laittaa vastaan sedän lähentelyille. Björk kirjoittaa aiheesta ahdistavalla tavalla, sillä hyväksikäytöllä on myös toinen puolensa: Jaanan mielessä Nuutti-setä on rakas, vaikka asiat joita sedän kanssa tehdään ovat vähän pelottavia ja tuntuvat vääriltä.

Hyväksikäyttöteemaa on tullut pohdittua aikaisemmin muun muassa Vladimir Nabokovin Lolitan yhteydessä. Hyväksikäyttötapauksissa lapsen kuvaaminen millään tavalla aktiivisena osapuolena tuntuu hirvittävältä, mutta toisaalta se saa lukijan ymmärtämään miten johdateltavissa ihmismieli oikein on. Vaikka teema on raskas ja ahdistava, kirjaa ei voi olla laskematta käsistään siinä toivossa että kaikki vielä jollakin kummallisella tavalla päättyisi hyvin.

Posliinissa minua jäi rankan aiheen ohella vaivaamaan se, miten tällaisia teemoja käsittelevät kirjat ovat usein kirjoitettu niin, että teema kasvaa itse kerronnan yli. Pienen tytön näkökulmasta kirjoitetussa tarinassa on makuuni liian analyyttinen ote ja teksti tuntuu paikoin elämänkerralliselta sen sijaan, että se oikeasti tuntuisi kuvaavan lapsen maailmaa ja näkökulmaa. Vähän samaan törmäsin lukiessani Björkin Poikaa ja jäi sellainen fiilis, että tietynlainen dokumentoiva ote olisi voinut väistyä kaunokirjallisuuden tieltä. Toistaalta tällaiset aiheet ovat ahdistavia joka tapauksessa, mutta jäin vain miettimään sitä millä kirjallisilla keinoilla teema ei nousisi niin vahvasti yli kaiken muun. Joka tapauksessa pidin kovasti Björkin kielestä ja siitä miten hän kirjakielen ja puhekielen vaihteluilla nosti tarinan hahmot esille.

Menin piirongille ja otin posliinitytön käteeni. Hän oli kylmä ja katsoi surullisena. Kääntelin tyttöä käsissäni ja huomasin, että selkäpuolella mekon helmassa oli ohut ruskea viiru. Posliinityttö ei ollutkaan ehjä. Asetin tytön pitsiliinalle vähän vinottain, ettei kukaan huomaisi peilin kautta, että hänen mekkonsa oli rikki. (Björk: Posliini)

Suosittelen kirjaa raadollisista ja rankoista aiheista pitäville lukijoille.

sunnuntai 8. joulukuuta 2013

Anu Holopaisen tarinainen joulukalenteri



Vielä ehtii mukaan! Anu Holopainen kirjoittaa Kirjailijan kävelyretkiä -blogissaan joulukalenteria, jonka jokaisesta luukusta löytyy uusi tarina! Tapasin Anun kirjamessuilla ja aloin jo silloin odotella joulukalanteria, joka sitten tietysti pääsi kaikessa säpinässä unohtumaan. Mutta onneksi tarinat voi käydö lukemassa vaikka myöhemminkin. Oikea toivelahja tarinoiden ystävälle!

maanantai 2. joulukuuta 2013

Aki Ollikainen: Nälkävuosi


Kirjastosta tarttui mukaan kovasti blogeissa kehuttu Aki Ollikaisen Nälkävuosi. Romaani on lyhyt ja karu kertomus erään perheen kohtalosta Suomea riivanneen nälkävuoden aikana. Kirjan kuvaama ajanjakso oli tuttu, koska satuin juuri jonkin aikaa sitten katsomaan Netflix -elokuvapalvelusta Hovimäki- sarjaa, joka vähän teatterimaisesta asetelmastaan huolimatta onnistuu kuvaamaan Suomen vaiheita ihan mielenkiintoisesti (tyydytän tällä tarvetta, joka syntyi Downton Abbeyn tuijottamisen seurauksena!). Nälkävuoden tarina on piinaavaa luettavaa, joka jää vaivaamaan mieltä vielä kannen sulkeutumisen jälkeenkin.

Postimieheltä oli yhdellä iskulla murskattu kallo. Selkänahka oli viilletty auki, että olisi siitä paikasta voitu nylkeä. Veri oli valunut purona alas Mustalaismäkeä. Hallin Janne sen oli tehnyt, hurjaluontoinen mies, tumma ja komea. Melkein kuin Pohjanmaan parhaat häjyt, vaikka ei aivan heidän veroisensa sentään. Sellaisia miehiä kuin Pohjanmaalla, niitä ei muualla, mitä hurjaan luontoon tulee. (Ollikainen: Nälkävuosi, s.18)

Romaanissa Juhani ja Marja, sekä heidän lapsensa Mataleena ja Juha joutuvat kohtaamaan nälkävuoden julmuuden. Kotitorpasta on lähdettävä, jos jossakin muualla olisi ruokaa ja edes pieni mahdollisuus selvitä hengissä. Toisaalla kaupungissa voidaan paremmin, mutta ympäröivän maailman kurjuus ei jää edes säätyläisiltä huomaamatta. Kaikille kerjuulle lähteneille ei ole mahdollista tarjota leipää tai edes yösijaa.

Ollikainen ei tosiaan päästä lukijaa helpolla, sillä matto vetäistään alta kerran jos toisenkin. Romaanin tyyli on runollisen herkkä, eikä lukijan kannata kiintyä henkilöhahmoihin liiaksi saakka. Nälkävuosi niittää ihmisiä kuin viljaa, eikä moni selviä ankarasta talvesta ja puutteesta. Ollikainen on onnistunut herättämään henkiin historiallisen ajanjakson, jonka ei ole syykään painua unohduksiin. Kirjan vähäeleistä tunnelmaa korostaa kannen kuvitus ja hyytävä tunnelma.

Jos muu osa romaania ei herkistä, niin viimeistään epilogi tekee sen.

Kirjaa on luettu kovasti blogimaailmassa, itse tulen vaihteeksi jälkijunassa, koska hehkuttaminen saa minut yleensä karttamaan suosituksi nousseita romaaneja. Nyt olen kuitenkin iloinen siitä, että löysin tämän kirjastosta ja nappasin mukaani.

Suosittelen Aki Ollikaisen Nälkävuotta runollisista ja raadollisista romaaneista pitäville lukijoille.