Kustannusala, mikä se on?

Kuva: Weheartit

Kirjailijan häiriöklinikassa törmäsin jännittävään aiheeseen, joka löytyy Aamulehden uutisesta. Kyse on siis amerikkalaisesta kirjailijasta, joka vähän rahaa tienatakseen laittoi kirjansa nettiin myyntiin ja tienasi huikeasti rahaa. 17 käsikirjoituksellaan hylsyjä keräillyt kirjoittaja päätyi siis kirjailijan uralle ilman kustantamoiden avustusta, omilla ehdoillaan.

Tämä asia tuli mieleeni, kun luin jonkin aikaa sitten Satakielen Avoimen kirjeen Tammelle. Asiasta hiukan keskusteltiin kommenttiboksissakin, siis kustannusalasta ja siitä miten kustannusala ehkä muuttuu tulevaisuudessa.

Sosiaalisten medioiden, blogien ja muiden foorumien lisäännyttyä kirjoittajilla ja lukijoilla on aivan uusia väyliä kohdata toisensa. Varsinkin sähkökirjojen julkaiseminen on niin helppoa, että sellaisen pystyy tekemään melkein kuka tahansa, joka osaa tietokonetta käyttää ja viitsii vaivautua. Sähköisen omakustannkirjallisuuden lisääntyminen varmasti tarkoittaa sitä, että markkinoille ilmestyy paljon myös tasoltaan heikohkoa kirjallisuutta, mutta toisaalta myös helmiä, joita ei syystä tai toisesta ole huolittu kustantamoiden julkaisuohjelmiin. En tiedä, onko Suomessa palvelua, joka mahdollistaisi kirjojen jakamisen lukijoille maksua vastaan, sähköisesti. Ehkä sellaisen syntyminen on vain ajan kysymys.

Kysymys kuuluukin: lähtisitkö sinä ostamaan ja lukemaan kirjoja, joiden julkaisussa kustannusosakeyhtiö ei ole ollut mukana? Mitä ajattelet omakustanteista? Miten kustannusala muuttuu?

Kohta se alkaa!

Nimittäin Game Of Thrones paukahtaa televisiosta huomenna joskus illalla. Tai netistä, Areena väittää näyttävänsä jakso, mikä on hienoa. Osa on varmaankin jo sarjan katsonut silloin, kun se tuli miltälie jukujuku-maksulliselta kanavalta, mutta minä olen joutunut odottelemaan kärsivällisesti. Yöpyödän vieressä (koska se ei mahdu yöpöydälle) makaa Kuninkaiden koitos, mutta ei siitä vielä sen enempää.

Odottaako joku muu tätä yhtä kovasti kuin minä? Ja ne jotka ovat nähneet: kannattaako odottaa?

CharlaineHarris: Veren perintö

Tein ekskursion kaupungin pahamaineisimman lähiön kirjastoon, ja sain käsiini Charlaine Harrisin Veren perinnön (Definitely Dead, 2007), joka jatkaa Sookien tarinaa siitä, mihin edellinen kirja jäi. Olen tullut todenneeksi, että tämä sarja toimii minulla parhaiten, kun luen kirjoja tiiviisti lyhyellä aikavälillä: muuten kaikki olennaiset yksityiskohdat pääsevät unohtumaan ja oikeanlainen tunnelma katoaa.

Kirjassa Sookie lähtee New Orleansiin tyhjentämään kuolleen serkkunsa asuntoa, ja onnistuu taas sotkeutumaan mukaan verisiin yhteenottoihin. Ihmissusi/muodonmuuttajaperhe haluaa kostaa Sookielle sen, että tämä itsepuolustukseksi listi muodonmuuttajanaisen, joka sattumalta oli myös Sookien silloisen ihmissusiheilan exä. Tämän lisäksi Louisianan kuningattaren hääbileet päättyvät verilöylyyn ja Sookien ensirakkaus paljastaa ikäviä asioita motiiveistaan.

Minulla alkaa mennä kirjasarjan eri osien juonet sekaisin. Oikeastaan tuntuu siltä, ettei näissä kirjoissa varsinaisesti tapahdu mitään muuta tähdellistä, kuin se että erilaiset yliluonnolliset olennot heilastelevat keskenään ja siinä sivussa tappavat toisiaan. Viihdyttävää tämä on edelleen, mutta en minä kai missään vaiheessa oikeasti ajatellutkaan, että löytäisin näistä kirjoista yhtään sen syvällisempää sisältöä.

Tällä hetkellä olen vain iloinen siitä, että Bill tuntuu olevan menneisyyttä, koska siitä tyypistä en alun alkaenkaan tykännyt tippaakaan. Ihme limanuljaska.

Harrisin kieli on ilahduttavan eloisaa hömppää. Näin ilman televisiota elävänä ihmisenä on kiva heittäytyä välillä viihteelle ja lukea jotakin sellaista, minkä voi helposti ja vieläpä hyvällä omallatunnolla rinnastaa television saippuasarjoihin.

Suosittelen niille, jotka tykkäävät.

Siiri Enoranta: Gisellen kuolema

Siiri Enorannan Gisellen kuolema on hämmentävä pieni kirja särkyvästä perheestä, katoavista haaveista ja rakkaudesta, joka on väärin. Olen lukenut aikaisemmin Enorannalta Omenmean vallanhaltijan ja tykkäsin kirjasta kovasti. Gisellen kuolema oli tyystin erilainen, mutta sekään ei jätä kylmäksi.

Linnea saapuu takaisin kotiin haaveet ja tulevaisuudensuunnitelmat matkalaukkuihin pakattuna. Loukkaantuminen on katkaissut lupaavasti alkaneen uran, ja kotona odottaa hajoamaisillaan oleva perhe ja tulevaisuus, jonka suuntaa ei ole määritelty. Kirjan kertojana toimii Linnean veli, Joel. Veljen kautta Linnean elämä kerrotaan lukijalle kuvin ja välähdyksin. Kaikenkaikkiaan kerronnassa välittyy epätoivo, joka on helppo ymmärtää mutta vaikea käsittää ja hyväksyä.

Gisellen kuolema on vaikea kirja, sillä aiheen voisi sanoa olevan sellaisella tavalla tabu, ettei sitä pahemmin käsitellä. Ei ainakaan näin kauniilla tavalla. En ihan täysin syttynyt tavasta, jolla Enoranta kertoo tarinaa, sillä kieliopilliset oikopolut eivät ole koskaan olleet minun juttuni. En ihan osaa lukea kirjaa, jossa pilkkuja on jätetty pois olennaisista paikoista ja erillisiä sanoja on sidottu yhteen vain tyylillisten ja kerronnalisten seikkojen takia. Toisaalta ratkaisu sopi kertojana toimineen Joelin suuhun, eli siinä mielessä ratkaisu oli ok.

Tämä kirja oli myös surullinen ja koskettava. En ehkä lähtisi suosittelemaan sitä teini-ikäiselle, jolla on elämässään ongelmia kylliksi omastakin takaa. Tosin Enorannan ymmärtäväinen ja kaunis teksti voi tuntua lohdulliselta myös sellaisesta lukijasta, joka puntaroi murheita omassa elämässään.

Kirjan ovat aikaisemmin lukeneet ainakin Sara, Salla, Anki ja Jenni. 

Suosittelen niille, jotka haluavat lukea tabuja käsittelevän nuortenkirjan. Gisellen kuolema on myös varsin kaunista ja mielenkiintoista kieltä ja sopii niille, joita kielelliset kikkailut innostavat. Huomasin muuten, että kirjan vyötteessä siteerattiin Omenmean vallanhaltijaa käsittelevää blogitekstiäni. Hauskaa!

Kirjoita novelli tammikuussa!

Marraskuusta vasta selvittiin ja nyt jo uutta kirjoitushaastetta ilmassa? Tietysti, koska tammikuu on Kansallinen novellinkirjoituskuukausi!

Kyllä, haasteena on kirjoittaa tammikuun aikana novelli. Tämä sopinee niille, joilla marraskuun romaanipaja aiheutti valtavan määrän päänsärkyä ja epäonnistumisen tunteita. Novellin kirjoittaminen vie vähemmän aikaa ja editointiinkin jää päiviä, toisin kuin marraskuun rutistuksessa.

Tässä yhteydessä lienee parasta kertoa, että minä en ole ikipäivänä kirjoittanut yhtäkään novellia. En vaan osaa, en pysty, en kykene. Sanoja tulee liikaa ja ne hukuttavat alleen novellin idean. En saa millään tarinaa mahtumaan tiiviiseen muotoon. En edes yritä. En edes osaa lukea novelleja: jokin aivotoiminnan häiriö, ehkä?

Onko osallistujia tammikuun kirjoitusprojektiin? Itse en uskalla luvata, että kykenisin kirjoittamaan novellin, mutta seuraan mielenkiinnolla sivusta, mitä muut kirjoittavat...

Charlaine Harris: Verta sakeampaa

Jatkan vuottani verisissä merkeissä lukemalla Charlaine Harrisin Verta sakeampaa (Dead as Doornail, 2005), joka jatkaa siitä mihin edellinen Sookien elämästä kertova kirja jäi. Tämä romaani pitää sisällään valitettavan vähän romantiikkaa, mutta sitäkin enemmän kosijoita.

Joku vainoaa muodonmuuttajia ja Sookie joutuu tahtomattaan sekaantumaan ihmissusien johtajanvaihdosseremonioihin. Ericiä harmittaa, ettei hän tiedä mitä on tullut tarjoilijatyttösensä kanssa peuhanneeksi muistinmenetyksensä aikana ja suunnilleen kaikki muut urokset, jotka ovat kiinnostuneita Sookiesta, ovat mustasukkaisia kuka kenellekin. Sookie pysyy koko kirjan aikana siveellisenä, eikä ryhdy sen syvällisempään suhteeseen kenenkään kanssa, vaikka tarjontaa riittäisi. Mystinen muodonmuuttajien vainoajakin selviää, ja pienoinen kipinöinti Sookien ja viikinkivampyyrin välillä jatkuu. Siinä tärkeimmät.

Kirjoitin edellisesti Harrisin kirjasta kommentoidessani siitä, miten minua ärsyttää kun kaikki asiat toistetaan jokaisessa kirjassa aivan kuin lukija ei muistaisi olennaisia yksityiskohtia muutenkin. Huomasin tätä kirjaa lukiessani toisenkin maneerin, joka näkyy olevan Harrisille tyypillinen. Jokaisesta uudesta hahmosta kerrotaan tärkeänä tietona tämän tarkka pituus. Minusta on hassua, että kirjoittaja kokee tärkeäksi mainita uuden vampyyrilurjuksen olevan noin sataseisemänkymmentäviisisenttiä pitkä. Tietysti ulkonäköön liittyvät seikat voivat olla hahmon persoonan kannalta olennaisia, mutta jossain vaiheessa minua alkoi ihan tosissaan naurattaa kun koko kirjan väki marssi edessäni rimpsuna numeroita. Se taitaa vain olla sellaisia asioita, joita en itse ikinä tule miettineeksi!

No. Oli tämä silti viihdyttävä.

Suosittelen luettavaksi jos genre kiinnostaa ja aikaisemmat kirjat ovat tuttuja. Minulla tulee näiden lukemiseen nyt pienoinen tauko, koska lähiseudun kirjastoista kaikki mokomat ovat lainassa (myös englanninkieliset! Tarkistin!). En viitsi näitä omaan hyllyynkään ostaa, joten pitänee odottaa, että ne ovat taas saatavilla.

Charlaine Harris: Veren imussa

Kun muut olivat viime yönä rellestämässä ja juhlimassa vuoden vaihtumista, minä lojuin sohvalla ja luin Charlaine Harrisin Veren imussa (Dead to the World, 2004). Ei hassumpi tapa viettää uusi vuosi.

Sookien vanha heila, Bill, on lähtenyt lätkimään ja Sookie päättää vuodenvaihteen (!) kunniaksi pysytellä poissa vaikeuksista. Päätös on hankala pitää, kun komea viikinkivampyyri Eric säntäilee muistinsa menettäneenä pitkin metsiä ja päätyy Sookien hoiviin. Pahat noidat ovat vieneet Ericin muistin ja kaiken päälle Sookien velikin onnistuu katoamaan. Siinä ainekset ihan viihdyttävään kirjaan.

Olen näköjään alkanut oivaltaa mikä koukku näissä Harrisin kirjoissa piilee. Silkan parodian lisäksi näissä on ihan kivaa ihmissuhdemättöä, ja kyllähän nämä aina harlekiinipokkarit voittavat. Sitä paitsi se viikinkivampyyri on söpö, mutta sen varmaan kaikki jo tiesivätkin?

Minua pikkuisen harmittaa se, että Harris kertaa aina kunkin kirjansa alussa melko perusteellisesti Sookien taustaa. Tämä tuntuu turhalta, koska en jaksa uskoa, että kukaan lähtisi lukemaan tätä kirjasarjaa sattumanvaraisesti mistään muusta kuin ensimmäisestä osasta lähtien. Siksipä kaikenlainen toistaminen tuntuu hiukan hölmöltä. Sookienkin yliluonnolliset kyvyt alkavat olla tässä vaiheessa tuttua kauraa ja ellei mitään uutta sanottavaa ole, en keksi miksi vanhaa pitäisi toistaa uudelleen.

Tämä oli kumminkin kiva. Seuraava osa odottaa jo, eli näköjään saan vuoden ensimmäiset päivät sujumaan varsin mukavasti. Käykää myös katsomassa mitä Marjis ja Morre tykkäsivät.

Suosittelen luettavaksi niille, jotka tahtovat viihdyttää itseään vampyyrihötöllä ja tykkäävät komeista viikinkimiehistä, jotka ovat kuolleita mutta viriileitä.