J.K. Rowling: Harry Potter ja Feeniksin kilta

Päädyin tähän äänikirjavalintaan sattuman oikusta. On nimittäin niin, että äänikirjat ovat kaupoissa vielä ihan hirveän kalliita ja kirjastojenkin valikoima on kovin, kovin rajallinen. Nappasin Potterin mukaani, koska halusin jotakin sopivan kevyttä kuunneltavaa pitkille automatkoille. Mikään liian ajateltava ja syvällinen ei automatkakuunnelmaksi sovi, sillä silloin herpaantuu ajatus ja muut tielläliikkujat ovat vaarassa. Harry Potter ja Feeniksin kilta sattui olemaan ainoa Potter lähikirjastossani, joten se sitten. Sopi minulle, koska olin lukenut kirjan aikaisemmin vain kertaalleen (ja minähän tunnetusti tykkään lukea samoja kirjoja aina uudelleen ja uudelleen).

Harry Potter ja Feeniksin kilta kuvaa Harryn ja tämän ystävien viidettä lukuvuotta Tylypahkan velhojen ja noitien koulussa. Voldemort on juuri edellisen lukuvuoden päätteeksi palannut, mutta velhomaailma ei muutamaa poikkeusta lukuunottamatta tahdo uskoa Harrya. Koulussakin ovat uudet kuviot, kun ministeriö lähettää Dolores Pimennon vahtimaan koulua ja lopulta myös johtamaan sen toimintaa. Harryn vuoteen kuuluu romaanin lopun taistojen lisäksi häiritsevän todentuntuisia painajaisia, rakastumisia ja Harrylle tyypillistä angstailua.

Minusta Harry Potter on mielenkiintoinen ilmiö. En ole oikein koskaan fanittanut kirjoja niin kuin monet ikäiseni (olin muistaakseni yläasteella kun ensimmäinen kirja ilmestyi), mutta minusta on mielenkiintoista miten Rowling on onnistunut luomaan tällaisen sarjan, joka käyttää niin fiksulla ja hauskalla tavalla genren elementtejä hyväkseen. Moni on tehnyt sen jo aikaisemminkin, mutta miksi juuri Rowling onnistui niin hyvin? Mikä on menestyksen salaisuus?

Minun täytyy kuitenkin myöntää yksi asia. Minusta Harry on tyhmä! Jos kirjassa ei olisi muita keskeisiä henkilöhahmoja, menisi sen lukemiseen hermot, sillä Harryn paikoin itsekeskeinen, lapsellinen ja turhanpäiväinen jahkailu ja kykenemättömyys ymmärtää ja käsitellä asioita pistää välillä turhauttamaan. Ehkä toisaalta juuri Harryn hahmon näennäinen yksinkertaisuus on yksi kirjasarjan valttikortteja: ketä kiinnostaa täydellisen fiksu, rohkea tai aina kaikessa onnistunut päähenkilö? Niinpä, ei juuri ketään.

Äänikirjasta vielä: kuuntelu avaa ehdottomasti uusia ulottuvuuksia romaanin tulkintaan ja ymmärtämiseen. Kuunnellessa kiinnittää huomiota ihan uusiin ja erilaisiin asioihin, näkee ja kokee asiat eri tavalla. Tavallaan äänikirjan kuunteleminen on myös omituista, sillä eihän se ole yhtään sama asia kuin jos romaanin lukisi itse. On ikään kuin lukenut kirjan, mutta sitten kuitenkaan ei ole. Hämmentävää.

Suosittelen Harry Potter ja Feeniksin kilta -romaania Potter-sarjan ystäville. Äänikirja oli kerrassaan onnistunut ja Vesa Vierikon tulkinta parempi kuin uskalsin ollenkaan odottaa: kivaa automatkakuuntelemista koko perheelle...

Jaana Kapari-Jatta: Pollomuhku ja Posityyhtynen

Minulla on pakosta menossa jonkinlainen Harry Potter -kausi. Tämä johtuu siitä, että kirjastosta tarttui mukaan Harry Potter ja Feeniksin kilta -äänikirja ja sen seurauksena mieheni halusi katsoa peräjälkeen kaikki elokuvat. No, mikäs siinä. Itse innostuin pohtimaan kirjojen suomennoksia saatuani käsiini kirjasarjan suomentaneen Jaana Kapari-Jattan kirjan Pollomuhku ja Posityyhtynen. Kirjasta on aikaisemmin kirjoittanut ainakin marjis. 

Ensinnä on pakko todeta, että minua harmittaa hurjasti kun olen niin surkea lukemaan englanniksi. Olen lukenut muutaman Potterin alkuperäiskielellä, mutta vieraalla kielellä lukeminen vaatii väistämättä sellaista totuttelua ja harjaantumista joka minulta puuttuu. Ymmärrän toki sanat ja lauserakenteet, mutta pienet vivahteet jäävät minulta tajuamatta. Ja yleensä juuri ne vivahteet ovat olennaisin osa tarinaa ja sitä lukunautintoa, jota haen. Toisaalta juuri siksi oli hauskaa lukea kirjasarjan suomentajan kertomus siitä millaista on suomentaa Potterien tapaan rakennettu, sanoilla leikittelevä kirjasarja.

Kirjassaan Pollomuhku ja Posityyhtynen Kapari-Jatta vastaa kirjojen lukijoiden kysymyksiin ja valottaa suomentajan työtä mielenkiinoisella tavalla. Kieltämättä puuha kuulostaa melkoiselta salapoliisihommalta ja herättää myös suuresti uteliaisuutta vieraita kieliä kohtaan: miten erilaisilla asioilla toisille kielillä voikaan leikkiä. Toivoisin melkein, että Pollomuhku ja Posityyhtynen -kirjan sijaan kaikissa Pottereissa olisi alaviitteet erikoisten nimien ja sanaleikkien suomennoksista. No, ehkä se latistaisi lukukokemusta, mutta voi miten se olisikaan mielenkiintoista!

Pollomuhku ja Posityyhtynen on suunnattu selvästi Potterienkin ensisijaiselle lukijakunnalle, lapsille ja nuorille. Kirja on kuitenkin kiehtova pläjäys suomentajan työstä ja siitä, mitä suomenkielisten sanojen takana piileksii. Toimii hyvin varmasti ainakin niillä, jotka eivät ole kirjoja vieraalla kielellä lukeneet tai eivät minun tapaani tavoittaneet kirjan viehätystä samalla tavalla, kun olennaiset jujut jäivät tajuamatta.

Potter -sarjan suomentamisesta onkin kuulunut monensuuntaista kommenttia. Silloin kun minä luin sarjan  ensimmäisiä osia nuorempana ensimmäistä kertaa, olivat monet silloiset koulutoverini ehdottomasti sitä mieltä, että suomennos pilaa koko kirjan ja teokset pitää lukea alkukielellä. Varmasti näin ajattelevia löytyy nytkin. Minä itse pidän suomennoksista kovasti, mutta en ole kyllä koskaan ollut mikään Potter -fanaatikko, joten olen ehkä väärä ihminen kommentoimaan asiaa.

Ainoa seikka joka minua suomennoksissa harmittaa, on tietty kieliopillinen ratkaisu. En ole varma liittyykö tämä englanninkielestä tulleisiin lauserakenteisiin vaiko suomentajan omaan ratkaisuun, mutta minun kielikorvaani särähtää ihan hirveästi se, että muutoin kirjakieltä puhuvat hahmot käyttävät esim. "me menemme" muodon sijaan "me mennään" -muotoa (joku varmaan tietää, mikä tämän kielioppimuodon nimi on?). Kuulostaa ihan hirveältä pilkunviilaukselta, mutta minun pirtaani ei vain yksinkertaisesti sovi se, että varsinkin lapsilukijoiden kielikorvaan istutetaan tällaisia lausemuotoja, jotka ainakin silloin kun minä kävin koulua, olivat ehdottomasti väärin. Ja sitten ihmetellään miksi kieli on muuttumassa ja vanhat kielioppirakenteet katoamassa...

Suosittelen Harry Potter -kirjasarjan suomentajan Jaana Kapari-Jatan kirjaa Pollomyhku ja Posityyhtynen luettavaksi niille, jotka ovat kiinnostuneita Potterien suomenkielisten versioiden synnystä. Myös kääntäjän työstä kiinnostuneille.

Terhi Rannela: Kirjoita nuorille

Terhi Rannelan Kirjoita nuorille on pieni ja hauska opaskirjanen nuortenkirjallisuudesta ja nuortenkirjojen kirjoittamisesta. Rannela pureutuu kirjasessaan kysymykseen siitä millaista on hyvä nuortenkirjallisuus ja mistä elementeistä hyvä kirja muodostuu. Ääneen pääsevät niin kirjailijat kuin lukijatkin. Vaikka kirja ei ole kovin iso tietopaketti, se pitää sisällään kuitenkin kaiken olennaisen.

Taannoin muistaakseni Valkoisen kirahvin blogissa (korjatkaa jos olen väärässä) oli hyvä keskustelu lastenkirjallisuuden huonosta asemasta. Rannela todistaa kirjassaan, että nuorille (ja miksei näin ollen lapsillekin) kirjoittaminen on oikeasti vaikeaa ja melkoista taiteilua, eikä kyseessä ole mikään läpihuutojuttu. Eivätkös nuoret ole juuri niitä ihmisiä, joihin vaikuttamalla maailmasta voi tulevaisuudessakin olla vielä jotain jäljellä ja niin edelleen? Miksi siis lapsille ja nuorille suunnatut kirjat saisivat olla yhtään sen hutiloidummin tai harkitsemattomammin tehtyjä kuin aikuisillekaan suunnatut?

Suosittelen Terhi Rannelan Kirjoita nuorille -kirjasta kaikille niille, jotka ovat kiinnostuneita siitä mitä kirjallisuuden kentällä tapahtuu, ja millaista on kirjailijan työ. Miksei myös niille, jotka haluaisivat kirjoittaa nuorille suunnatun kirjan.

Rupert Isaacson: Hevospoika

Rupert Isaacson kertoo tositapahtumiin perustuvassa romaanissaan Hevospoika tarinaa pojastaan Rowanista, jonka todetaan olevan autistinen. Seikkailunhaluisen perheen arki on raskasta, kun raivokohtauksista, pidätyskyvyttömyydestä ja puhumattomuudesta kärsivä poika tekee arjesta taistelua. Rupert kuitenkin huomaa, että sulkeutuneella pojalla on erityinen yhteys hevosiin. Hän päättää tehdä perheensä kanssa matkan Mongoliaan, josta ovat kotoisin niin hevoset kuin parantamiseen erikoistuneet samaanitkin...

Isaacsonin ja hänen perheensä matka kulkee Mongolian karuissa maisemissa samaanin luota toiselle. Löytyisikö jostain parannus pojalle, ratkaisu perhettä vaivaaviin ongelmiin. Hevospoika on Rowanin ja samalla koko perheen kasvutarina, kertomus lujasta tahdosta löytää ratkaisu kysymyksiin.

Minä en oikein osaa sanoa, mitä kirjasta ajattelen. Se oli koskettava kertomus, toki, mutta samalla niin perinjuurin amerikkalainen saippuadraama siitä, miten jurtissaan asuvat villit parantavat autistisen pojan ihmeellisillä poppakonsteilla.

Toisaalta tarinassa oli myös paljon sellaista, jossa varmasti piilee totuus: autistisen pojan ja eläinten yhteyttä on vaikea lähteä kiistämään, sillä varmasti omassa maailmassaan kulkeva lapsi saa yhteyden sellaisiin olentoihin, jota on herkemmin virittyneitä samalle taajuudelle hänen kanssaan. En kuitenkaan lähtisi lukemaan tätä kertomusta parantamistaitoja epäileville skeptikoille, enkä seikkailua kaipaaville romantikoille. Pikemminkin tämä oli kertomus isästä, jolla on vahva halua auttaa perhettään ja poikaansa -parhaaksi katsomallaan tavalla.

Suosittelen Rupert Isaacsonin omakohtaisiin kokemuksiin perustuvaa romaania Hevospoika luettavaksi niille, jotka haluavat lukea erilaisen selviytymistarinan autismin maailmasta. Torey Haydenin romaanien ystäviinkin tämän voisin kuvitella uppoavan.

Reeta Aarnio: Virvatulen vartijat

Reeta Aarnion kansanperinnettä ammentavan romaanisarjan kolmannessa osassa Virvatulen vartijat Liina viettää tylsää kesälomaa: paras kaveri Siri on ihastunut Eetun luona vierailevaan serkkupoikaan. Lisäksi Liina näkee pelottavia unia tulipalosta, ja äitikin käyttäytyy omituisesti. Juhannusyönä hän näkee niittyaukiolla virvatulen sinisen liekin ja päättää ottaa selville, mitä aarteita aarnihauta kätkee sisäänsä.

Aarnion kolmas romaani jatkaa sitä samaa, harrypotter -henkistä linjaansa, joka on tullut tutuksi jo Maan kätkemät- ja Veden vanki -romaaneista. Kansanperinteen elementit toimivat tässäkin romaanissa ja jäin taas pohtimaan sitä, onko taikakoulu -teema ollenkaan tarpeellinen osa tätä tarinaa. Tosin se varmasti tuo lisäväriä ja kutkuttaa niiden lukijoiden mieliä, joita taikakoulunkäynti innostaa.

Aarnion romaanit ovat kelpoa lasten- ja nuortenkirjallisuutta. Kaipaisin itse kuitenkin jonkinlaista punaista lankaa kirjojen välille: tarinat ovat toisistaan irrallisia, eikä juonissa tunnu olevan mitään yhteistä päämäärää, jota kohti sarja tähtää. Toisaalta tällä tapaa kirjoja on helpompi lukea yksittäisinä teoksina, itse vain olen enemmän pitänyt sellaisista kirjasarjoista, joissa jokainen kirja vie kohti jotain lopullista päämäärää tai ratkaisua.

Virvatulen vartijat oli Aarnion kirjoista tähän mennessä ehkä paras. Juoni oli toimiva ja mukaansatempaava ja se minun näkökulmastani turha koulumaailman kuvauskin aika vähäistä. Kelpo seikkailuhan tämä.

Suosittelen koululaisille, jotka haluavat lukea suomalaiseen maisemaan sopivan fantasiakertomuksen. Harry Potterinkin ystäville.

Nanowrimo?

Kirjoitin viime syksynä muutaman postauksen Nanowrimosta eli suomalaisittain kansallisesta (/kansainvälisestä) romaaninkirjoituskuukaudesta. Tulevaan marraskuuhun on vielä kovin kovin pitkä aika, mutta ajattelin ottaa asian esille jo hyvissä ajoin, sillä kyllä se syksy sieltä vielä tulee ja marraskuu kirjoitusurakkoineen.

Mikä siis on Nanowrimo? Tarkoitus on kirjoittaa marraskuun aikana 50 000 sanan romaani tai romaaninalku. Tämä tarkoittaa noin 1 700 sanaa päivässä, joka päivä. Kyseessä ei ole kilpailu, tekstejä ei tarvitse julkistaa missään, eikä tarkoituksena ole myöskään tavoitella minkäänlaista taloudellista voittoa. Tarkoituksena on yksinkertaisesti voittaa itsensä ja kirjoittaa kuukauden aikana 50 000 sanan teksti.

Mikä järki touhussa sitten on? Vaikea sanoa. Itse olen osallistunut Nanowrimoon kolme kertaa, ja saanut joka kerta kasaan tuon 50 000 sanaa. Minua Nanowrimossa motivoi se tietty sosiaalinen paine, tarve näyttää itselleni että pystyn kuin pystynkin yltämään tavoitteeseen. Ja toisaalta se helppous: kun aloitan marraskuun ensimmäisenä päivänä, tiedän, että minulla on marraskuun viimeisenä päivänä valmiina jo kokonainen käsikirjoitus tai ainakin hyvä alku! Se on rohkaiseva ajatus.

Otin Nanowrimon esille nyt, sillä olen laittanut merkille, että kirjoittamisblogit ovat lisääntyneet ihan huimaa tahtia viime vuosina! Monissa blogeissa kuitenkin harmitellaan sitä, että aikaa kirjoittamiselle ei tunnu olevan. Kiireisille ihmisille Nanowrimo näyttäytyy älyttömänä haasteena, jossa muka yritetään saada lyhyessä ajassa aikaiseksi jotakin. Minulle Nanowrimo on kuitenkin osoittanut, että aikaa kyllä on, se on vain otettava! Ensimmäisen nanoni aikaan kirjoitin samalla gradua ja kävin töissä, ja sain kuitenkin sen 50 000 sanaa kasaan (ja ihan hyvän arvosanan gradusta).

Saisinko tänä vuonna houkuteltua muitakin mukaan nanottamaan? Blogikaverini Suden kanssa olemme nimittäin huomanneet, että mikään muu ei kannusta kirjoittamaan niin paljon kuin kaverin painostus ;) Kannattaa myös muistaa, että nanossa ei tarvitse yrittää kirjoittaa "julkaisukelpoista" tekstiä tai hienoa romaanikäsikirjoitusta. Pikemminkin saada kiinni kirjoitusrytmistä, ja pitää hauskaa.

Kuka lähtee mukaan ensi marraskuussa?

F. H. Burnett: Salainen puutarha

Minä en koskaan pikkulapsena ollut mikään runotyttö. Tutustuin Mongomeryn ja muiden tyttökirjaklassikoiden maailmaan vasta joskus 10-15 -vuotiaana, sillä alakoululaisena halusin lukea Blytonia ja muita seikkailukirjoja, poikakirjoja ja sellaista missä sattui ja tapahtui. Esikuvanani oli pikemmin Viisikkojen poikatyttö Paula tai Ronja Ryövärintytär, kuin joku niistä hempeistä brittiklassikoiden neideistä. Tutustuin kuitenkin teini-ikäisenä brittiläisiin tyttökirjaklassikoihin, joista erityisesti mieleeni on jäänyt Francis Hodgson Burnettin Salainen puutarha.

Kesämökin kirjahyllyä on siis taas kerran tullut koluttua nostalgiamielessä. No, ei se mitään. Salaisessa puutarhassa sairaalloinen ja ikäväluonteinen Mary päätyy kummallisen setänsä hoiviin keskelle Yorkshiren nummia. Hänellä ei ole muuta ajanvietettä kuin seikkailla puutarhassa, joka vähitellen paljastaa hänelle salaisuutensa. Tuossa ankeassa ja kolkossa talossa Mary myös ystävystyy ja lopulta niin puutarha kuin Marykin puhkeavat kukkaan.

Voiko tästä romaanista oikeastaan sanoa muuta kuin että se on klassikko, joka jokaisen pitäisi joskus lukea? Löytyykö muuten blogin kävijöistä joku, jolle Salainen puutarha ei ole tuttu? Kirjasta on tehty myös elokuvat ainakin vuosina 1993 ja 1949.

Tässä kohtaa voisi olla hyvä paikka kysyä, miksi ihmeessä enää nykyään ei kirjoiteta tai julkaista tällaisia lastenkirjoja? Onko aika ajanut ohitse lapsille suunnatuista lukuromaaneista? Jos osaatte, niin suositelkaa minulle tämän päivän lasten- tai nuortenromaaneja, joissa olisi tämä ihana tyttökirjaklassikoiden henki.

Suosittelen luettavaksi suloisten ja iättömien lastenkirjaklassikoiden ystäville.