Diana Gabaldon: Tuliristi

Lukiessani aikoinani ensimmäistä kertaa Gabaldonin Matkantekijä-sarjaa, taisin ajatella Tuliristin kohdalla Gabaldonin menettäneen viimeistään tässä vaiheessa otteensa alkujaan kiehtovaan ja kutkuttavaan juoneensa. Sarjan viides osa, Tuliristi kuljettaa lukijat Jamien, Clairen, Briannan ja Rogerin kanssa elämään Pohjois-Carolinassa, joka pitää tuttuun tapaan sisällään romantiikkaa, jännitystä ja sodan melskettä.

Tuliristi on Gabaldonin sarjassa siihen asti ilmestyneistä kirjoista ehdottomasti sekavin. Se alkaa klaanikokouksesta, joka tuntuu pitkältä kuin nälkävuosi ja etenee Fraserin Harjun, Cros Creekin ja River Runin maisemissa kuvaillen yksityiskohtaisesti milloin mitäkin yhdentekevältä tuntuvaa arkipäivän seikkaa. 1300 -sivuiseen romaaniin on ympätty lukematon määrä viittauksia ja sivujuonia, jotka jotenkin pysyvät kasassa hamaan loppuun saakka.

Keskeisimpänä juonina Tuliristissä piirtyy Briannan raiskaajan, Stephen Bonnetin etsintä, sekä paria sarjan osaa aikaisemmin esille noussut kysymys Stuartin kätketystä kullasta, jonka kohtaloa pohditaan paikallisissa häissä sattuneen selkkauksen yhteydessä -ja myöhemmin. Useaan otteeseen. Sinällään löyhät juonenkäänteet kuitenkin kuljettavat tarinaa eteenpäin romantiikan sävyttäminä.

Gabaldonin voimauttavana menetelmänä tuntuu olevan kirjasarjan miespäähenkilöiden asettaminen kuolemanvaaraan, mikä tietysti saa hahmoihin ihastuneet naislukijat pidättämään henkeään ja kääntämään sivua pelätessään sankariensa kohtaloa. Aika ajoin sankarit makaavat vuoteissaan milloin piiskattuna, milloin hirtettynä: naiset sen sijaan kärsivät kolhunsa suuremmin valittamatta ja toipuvat vailla ihmeellisiä huomionosoituksia. Kaipa tämä resepti toimii, sillä onhan se saanut minun lisäkseni monet muutkin tarttumaan uudelleen ja uudelleen Gabaldonin romaanisarjaan...

Suosittelen jatkoksi sarjan muut osat lukeneelle. Ehkäpä tästä voisi innostua myös joku Yhdysvaltain vaihesta kiinnostunut lukija. Ehkä.

Elämäni kirjoina

Tein joskus tällaisen haasteen, jonka päätin nyt laittaa jakoon, sillä niin hauska se minusta on, enkä muista nähneeni sitä kovinkaan monessa blogissa. Ainakaan ihan viime aikoina. Jos olette jo kyseisen tehneet, niin unohtakaa koko juttu, mutta muussa tapauksessa katseet kohti kirjahyllyä. Tarkoituksena siis vastata kysymyksiin omasta kirjahyllystä löytyvien kirjojen nimillä! Haasteen heitän anni.m:lle, Lumiomenalle, Satakielelle, Nti. Korennolle ja Teresitalle, sekä niille, joita en maininnut, mutta jotka uskovat ehtivänsä ja jaksavansa tehdä tällaisen!

1. Oletko mies vai nainen?
Pieni Runotyttö

2. Kuvaile itseäsi.
Lapsi muiden joukossa

3. Mitä elämä sinulle merkitsee?
Maailma vailla loppua

4. Kuinka voit?
Piedrajoen rannalla istuin ja itkin

5. Kuvaile nykyistä asuinpaikkaasi.
Paikka nimeltä vapaus

6. Mihin haluaisit matkustaa?
Eedenistä itään

7. Kuvaile parasta ystävääsi.
Idiootti

8. Mikä on lempivärisi?
Kirkas hämärä kirkas

9. Millainen sää on nyt?
Tuhat loistavaa aurinkoa

10. Mikä on mielestäsi paras vuorokaudenaika?
Kesäyön unelma

11. Jos elämästäsi tehtäisiin tv-sarja, mikä sen nimi olisi?
Kuinka äkäpussi kesytetään

12. Millainen on parisuhteesi?
Tulen polte sydämessä

13. Mitä pelkäät?
Pimeää meren yllä

14. Päivän mietelause.
Miten tulla minuutissa mystikoksi?

15. Minkä neuvon haluaisit antaa?
Sitä ei voi kertoa

16. Miten haluaisit kuolla?
Yllä meren, alla kiven

Gabaldon&Nguyen: The Exile

Diana Gabaldonin romaanisarjan läpilukeminen antoi sysäyksen hankkia uutuuttaan kiiltävä ja vasta valmistunut sarjakuvakirja The Exile, joka kertoo Muukalaisen tarinan Murtaghin ja Jamien näkökulmasta kerrottuna. Gabalonin suuren suosion saanut sarja kieltämättä kaipaa kuvallista versiota ja kun elokuvaa ei näillä näkymine ole tulossa, kelpaa sarjakuvakirja tyydyttämään kaipuun ainakin toistaiseksi.

Vietnamilaissyntyinen Hoang Nguyen tekee kieltämättä ansiokasta työtä piirtäessään kuviksi suositun tarinan. Kuten Gabaldon kuitenkin loppusanoissa mainitsee: kukaan ei koskaan voi piirtää hahmoja juuri täydellisesti sellaisiksi, kuin lukijat ovat ne mielessään kuvitelleet. Nguyenin kuvitus ei alleviivaakaan liiaksi hahmojen piirteitä vaan jättää varaa myös tulkinnalle: kuvat ovat selvästi piirroksia, eikä niiden ole edes tarkoitus piirtää muotokuvia fiktiivisistä hahmoista.

Nguyenin kuvitus on joka tapauksessa kaunista katsella, ja se sopii tyylillisesti erinomaisesti romaanisarjan maailmaan. Melkein käy harmittamaan, ettei suomalaisia kansikuvia ole piirretty aivan samanlaisella otteella kuin sarjakuvakirjan kuvat.

Sarjakuvakirjan juoni poikkeaa jonkin verran alkuperäisestä tarinasta ja kertoo ainoastaan noin kolmanneksen Muukalaisesta. Juoneen on lisätty myös joitain sellaisia taustayksityiskohtia, jotka Clairen näkökulmasta kerrotussa romaanissa eivät käy ilmi. Toisaalta The Exilen kertojaratkaisu tuntuu omituiselta mutta toisaalta taas lienee hyvä, että sarjakuvaversio eroaa ihan konkreettisesti Muukalaisesta. 

Sarjakuvakirjan lukeminen vaatii oman mielentilansa, enkä voi sanoa, että kokisin sarjakuvakirjojen lukemisen erityisen miellyttäväksi: ennemminkin se on visuaalista katselua ja ihailua, mutta ei lukemista samalla tavalla kuin "oikeiden" kirjojen lukeminen. Mutta miellyttävää omalla tavallaa. The Exile ei tuottanut pettymystä, ainoastaan olisin toivonut kirjan olevan hieman paksumpi...

Suosittelen Gabaldonin Matkantekijä-sarjan ystäville, ja niille, jotka tahtovat katsella kaunista ja taidolla tehtyä sarjakuvakirjaa.

Diana Gabaldon: Syysrummut

Syysrummut on Diana Gabaldonin aikamatkailuteemalla leikittelevän, romanttisen seikkailusarjan neljäs osa. Tiiliskivimäinen kirja kertoo pääparin elämästä Pohjois-Carolinassa ja antaa tilaa myös uusille päähenkilöille, Jamien ja Clairen tyttärelle Briannalle, sekä tämän rakastetulle Rogerille, jotka matkaavat ajassa 1700-luvulle varoittaakseen Clairea ja Jamieta näitä uhkaavasta vaarasta.

Pohdittuani edellisiä osia esitellessäni Gabaldoni  juonikiemuroita, mainitsen nyt muutaman sanan kirjojen käännöksistä. Anuirmeli Sallamo-Lavin tekemät käännökset pyrkivät piirtämään lukijan näkyville skottilaisen aksentin vivahteet olemalla samalla uskottavia. Mielestäni tässä on onnistuttu melko hyvin.

Sallamo-Lavin tulkinta skottilaisesta murteesta ja aksentista kuulostaa minun korvaani Tamperelaisen ja toisaalta pohjalaisen puhetavan risteytykseltä. Jollain tavalla kuitenkin murre on helppo mieltää skotlantilaiseksi puheenparreksi. Murteellisen kielen kääntämisessä on ehdottomasti omat hankaluutensa, mutta tässä tapauksessa lopputulos on mainio monessa mielessä.

Suosittelen Matkantekijä-sarjaa lukeville myös neljättä osaa, Syysrumpuja.

Diana Gabaldon: Matkantekijä

Olen edennyt Gabaldon -uudelleenlukukierroksellani romaanisarjan kolmanteen kirjaan nimeltänsä Matkantekijä. Romaanissa viisissäkymmenissä oleva Claire palaa Craig na Dunin kivikehän kautta 1960-luvulta takaisin 1700-luvun Skotlantiin löytääkseen jälleen rakastettunsa. Jälleennäkemisen jälkeen pariskunnan matka jatkuu erinäisten koettelemuksien ja sattumusten kautta Ranskaan, Länsi-Intian saaristoon ja lopulta Uuteen maailmaan, Amerikkaan.

Muukalainen -romaanin kutkuttava viehätys on kadonnut Gabaldonin jatko-osista, mutta Matkantekijä on vielä ihan viihdyttävää luettavaa kaikkine omituisuuksineen. Gabaldonin romaaneissa tuntuu olevan aivan liikaa sattumia ja ihmeellisiä onnistumisia, mutta onneksi myös jotkut asiat on kuvattu suhteellisen realistisesti. Ensimmäistä kertaa romaania lukiessani muistan ihmetelleeni, miksi pariskunnan jälleennäkeminen oli niin viileä ja hämmentynyt, mutta nyt tajusin ajatella asiaa toisestakin näkökulmasta: tottahan kaksikymmentä vuotta toisistaan erossa ollut pariskunta on väistmättä vieraantunut toisistaan. Gabaldonin Matkantekijässä yhteinen sävel löytyy kuitenkin huomattavan nopeasti...

Gabaldonin kertojaratkaisu on hiukan omituinen, mutta toimii yllättävän hyvin. Clairen näkökulmasta kerrotut tapahtumat kuullaan minämuodossa, mutta kun kohtauksen päähenkilönä on joku toinen henkilöhahmo, on kerronta kolmannessa persoonassa. Ratkaisu toimii hyvin ollakseen melko erikoinen. Minämuodossa kerrotut kohtaukset kun eivät ole mitenkään eroteltuna muust tekstistä -tai pänvaistoin, vaan kertojanäkökulma vaihtuu miten sattuu. Hauskaa mutta outoa.

Suosittelen Matkantekijää Gabaldonin sarjaa lukeville. Tähänkään romaaniin ei kannata tarttua, ellei ole lukenut aikaisempia osia...

Italo Calvino: Paroni puussa

Italo Calvino kirjoittaa tyylilleen uskollisesti romaanissaan Paroni puussa kertoen veijarimaisen tarinan miehestä, joka kiipeää 12-vuotiaana puuhun, eikä tule enää alas.

Calvinon tapa kertoa tarinoita on omituinen ja satumainen. Hänen tarinansa ovat edellä omaa aikaansa, mutta samalla ne kunnioittavat kirjoittamisen perinnettä ja leikittelevät lukijan huumorintajulla ja käsityskyvyllä. Paroni puussa on aikuisten satu, mutta samalla symbolinen kertomus erilaisuudesta, itsepäisyydestä ja yksityisestä. Cosimon veljen näkökulmasta kerrottu tarina peilailee monia yhteiskunnallisia asioita mutta samalla se pureutuu myös yksilötasolla siihe, millaista on kulkea omaa tietään ja seurata omia aatteitaan.

 Romaanissa Cosimo muuttuu hyvän suvun perillisestä itsepäiseksi hahmoksi, joka elää elämänsä puiden latvuksissa hyppien oksalta toiselle. Cosimo perii myöhemmin paronin arvon, mutta alusta asti hän on erottautunut puissa kiipeilevistä poikaviikareista kantamalla uskollisesti sukunsa mainetta ja nimeään. Cosimo tutustuu elämänsä aikana erilaisiin henkilöihin aina rikollisista markiisittariin, ja toimii oman kaupunkinsa merkkihenkilönä, paikallisena nähtävyytenä jonka ainutlaatuisuuden ymmärtävät vain muualta tulleet. 

Italo Calvinon Paroni puussa on omituinen kirja, mutta ehdottomasti lukemisen arvoinen. Samaan tapaah kuin muihin Calvinon romaaneihin, ei siihenkään kannata suhtautua turhan ryppyotsaisesti, vaan heittäytyä suosiolla Calvinon luomaan omituiseen maailmankuvaan.

Suosittelen hämmentämään arkipäivän ajatuksia, sekä lukemistoksi niille, jotka ovat joskus harkinneet pakenevansa arjesta ja tekevänsä kaiken toisin kuin odotetaan.

Diana Gabaldon: Sudenkorento

Diana Gabaldonin Matkantekijä -romaanisarjan toinen osa Sudenkorento vie lukijan jakobiittikapinan alkukaikuihin 1700-luvun Pariisiin, ja hämmentää vilauttelemalla alussa ja lopussa katkelmilla 1960-luvulta, jossa kivihalkeaman kautta takaisin omaan aikaansa palannut Claire kertoo tyttärelleen tämän oikeasta isästä ja menneisyydestään 1700-luvulla.

En tiedä mistä sain päähäni lukea pitkästä aikaa Gabaldonin sarjan uudelleen. Ensimmäisen osan jälkeen romaanien juoni muuttuu epäselvemmäksi ja jaarittelevammaksi, mutta oma viehätyksensä niissä on. Varsinkin tällaiselle Skotlantiin tykästyneelle lukijalle. Sudenkorento toimii kohtuullisesti alun hämmennyksestä huolimatta: ensimmäistä romaania lukuunottamatta tämä sarja on ehdottomasti luettava järjestyksessä, sillä yksittäin romaaneissa ei tunnu olevan mitään tolkkua.

Kirjasarjan hahmoilla on toki puutteensa: ylenmääräinen täydellisyy. Gabaldon on luonut hahmoistaan juurikin niin persoonallisia, kauniita, rohkeita ja ihmeellisiä, että ne yksinkertaisesti tuntuvat miltei epätodellisen amerikkalaisilta ihannesankareilta. Tietyllä tavalla Gabaldonin kirjoitustapa tuo mieleen Untinen-Auelin esihistoriaan sijoittuvan romaanisarjan, jossa päähenkilö Ayla keksii suunnilleen jokaisen ihmiskunnan kannalta tärkeän keksinnön aina suden ja hevosen kouluttamisesta ihmisen lisääntymisen ymmärtämiseen. Gabaldonin kirjoissa tapahtuu sama ilmiö: hahmot vain yksinkertaisesti ovat liian täydellisiä ollakseen edes hiukkasen uskottavia.

Mitä Gabaldonin romaanit sitten oikein ovat? Ne ovat vähän kuin harlekiiniromaaneja, mutta sijoitettuna historiallisten tapahtumien yhteyteen, väritettynä väkivallalla ja seikkailuilla... sekä tietysti sivumäärältään kymmenkertaisia keskiverto harlekiinipokkariin verrattuna. En halua aliarvioida: onhan näissä se jokin viehätys, minkä takia ne on luettava uudelleen ja uudelleen suurella mielenkiinnolla, mutta mikä on se Gabaldonin salainen resepti? En tiedä!

Suosittelen niille, jotka lukivat Muukalaisen, pitivät ja tahtovat sitä samaa lisää...