Recent Posts

torstai 26. joulukuuta 2013

Dystopiaa: Siilo ja Pelko ihmisessä

Olen edelleen pahasti jäljessä lukukokemusteni päivittämisessä, joten joulun pyhien kunniaksi kaksi kärpästä yhdellä iskulla. Siri Kolun Pelko ihmisessä tuli luettua jo kuukausi takaperin, Hugh Howeyn Siilon ahmin joulunpyhinä, kun ulkona oli pilkkopimeää ja kinkku tuoksui. Temaattisesti kirjat sopivat hyvin yhteen, sillä vaikka niissä on erilainen kohderyhmä, maailmoissa on jotakin samaa: kummassakin liikutaan dystopisessa maailmassa, jossa ihmisiä on suljettu maan alle eristyksiin.

Nuorille lukijoille suunnattu Pelko ihmisessä kertoo Pilvestä, joka on sairastunut P-influenssaan. Influessaan sairastuneita suljetaan maan alla oleviin luoliin elämään uutta elämää. Pilvi lähtee vapaaehtoisesti kun tajuaa kantavansa omituista sairautta. Jokin Kolun sairaudenkuvauksessa toi mieleeni Annukka Salaman faunoidit! Influenssaan sairastuneilla on eläinmäisiä piirteitä ja heidän kykynsä tuntuvat ylittävän tavallisten ihmisten kyvyt. Siinäkin tuntuu olevan yksi syy sulkea Pihmiset tavallisen maailman ulottumattomiin. Kolu kuvaa romaanissaan jännittävästi maanalaisen maailman elämää ja niitä ajatuksia, joita nuoren ihmisen mielessä liikkuu, kun hän joutuu eristetyksi perheestä ja maailmasta johon hän on tottunut. Hahmokuvaus jätti minut kylmäksi, mutta Kolun tyylissä oli jotakin vangitsevaa.

Siilossa eletään niin ikään maailmassa maan alla. Yli nelisataasivuisen romaanin hotkaisee hetkessä, alunperin netissä omakustanteena julkaistu jatkokertomus osaa todella koukuttaa lukijan. Romaanin dystopisessa maailmassa eletään yhteiskunnassa, joka rakentuu kerroksittain maanalaisessa siilossa. Kuolemantuomio on joutua puhdistajaksi siilon ulkopuolelle; myrkkykaasut tappavat kuolemaantumitun heti kun hän on saanut viimeisen tehtävänsä suoritettua. Alhaalla konetasolla työskentelevä Juliette joutuu työkomennukselle ylemmille tasoille ja saa huomata, ettei siilon maailma ole ollut aivan sellainen kuin hän on kuvitellut. Pinnan alla kytee salaisuuksia, jotka odottavat tulevansa paljastetuiksi. Liika uteliaisuus kuitenkin kostautuu ja Juliette saa puhdistustuomion.

Sekä Siilossa että Pelko ihmisessä -romaaneissa yhdistyy painajainen suljetussa paikassa elämisestä. PI:n luolan asukkailla on vielä elävässä muistissa tavallinen elämä, mutta siiloon suljetut eivät tiedä millainen maailma on ollut ennen siiloa. Vähitellen juoni punoutuu auki ja lukija saa käsityksen siitä millainen maailma on sulkenut ihmiset maan alle elämään suojattua elämää.

Pelko ihmisessä jää loppuun, joka povaa kirjalle jatkoa. Siilon loppu jätti lukijan kylmäksi, vaikka teksto vei muuten mukanaan. Kummassakaan romaanissa ei dystopialle tyypillisesti saada suoria vastauksia vaan menneisyys ja tulevaisuus jäävät arvailujen varaan. Ehkä siinä on yksi syy dystopian suosiolle.

Suosittelen romaaneja dystopioiden ja maailmanloppukauhukuvien ystäville.


tiistai 17. joulukuuta 2013

Marja Björk: Posliini



Joistain kirjoista on vaikea kirjoittaa, Marja Björkin esikoinen Posliini on ehdottomasti sellainen. Kirjan lukemisesta on vierähtänyt jo viikko tai useampi, mutta en vain ole saanut itsestäni irti niin paljon, että olisin päässyt palaamaan kirjan maailmaan postauksen muodossa. Tästä syystä postaamattomien kirjojen jono on päässyt kasvamaan huolestuttavan pitkäksi. Ehkä ehdin mitättömän lyhyellä joululomallani tekemään asialle jotakin...

Posliini on kertomus lapsen seksuaalisesta hyväksikäytöstä yhteiskunnassa, jossa kaikki muut ongelmat jättävät alleen lapseen kohdistuvan vääryydeen. Jaanan perheessä menee muutenkin huonosti, sillä avioero ja alkoholismi varjostavat arkea. Pako kaupunkiin Nuutti-sedän ja tädin luokse tuntuu paratiisilta, eikä pieni tyttö osaa laittaa vastaan sedän lähentelyille. Björk kirjoittaa aiheesta ahdistavalla tavalla, sillä hyväksikäytöllä on myös toinen puolensa: Jaanan mielessä Nuutti-setä on rakas, vaikka asiat joita sedän kanssa tehdään ovat vähän pelottavia ja tuntuvat vääriltä.

Hyväksikäyttöteemaa on tullut pohdittua aikaisemmin muun muassa Vladimir Nabokovin Lolitan yhteydessä. Hyväksikäyttötapauksissa lapsen kuvaaminen millään tavalla aktiivisena osapuolena tuntuu hirvittävältä, mutta toisaalta se saa lukijan ymmärtämään miten johdateltavissa ihmismieli oikein on. Vaikka teema on raskas ja ahdistava, kirjaa ei voi olla laskematta käsistään siinä toivossa että kaikki vielä jollakin kummallisella tavalla päättyisi hyvin.

Posliinissa minua jäi rankan aiheen ohella vaivaamaan se, miten tällaisia teemoja käsittelevät kirjat ovat usein kirjoitettu niin, että teema kasvaa itse kerronnan yli. Pienen tytön näkökulmasta kirjoitetussa tarinassa on makuuni liian analyyttinen ote ja teksti tuntuu paikoin elämänkerralliselta sen sijaan, että se oikeasti tuntuisi kuvaavan lapsen maailmaa ja näkökulmaa. Vähän samaan törmäsin lukiessani Björkin Poikaa ja jäi sellainen fiilis, että tietynlainen dokumentoiva ote olisi voinut väistyä kaunokirjallisuuden tieltä. Toistaalta tällaiset aiheet ovat ahdistavia joka tapauksessa, mutta jäin vain miettimään sitä millä kirjallisilla keinoilla teema ei nousisi niin vahvasti yli kaiken muun. Joka tapauksessa pidin kovasti Björkin kielestä ja siitä miten hän kirjakielen ja puhekielen vaihteluilla nosti tarinan hahmot esille.

Menin piirongille ja otin posliinitytön käteeni. Hän oli kylmä ja katsoi surullisena. Kääntelin tyttöä käsissäni ja huomasin, että selkäpuolella mekon helmassa oli ohut ruskea viiru. Posliinityttö ei ollutkaan ehjä. Asetin tytön pitsiliinalle vähän vinottain, ettei kukaan huomaisi peilin kautta, että hänen mekkonsa oli rikki. (Björk: Posliini)

Suosittelen kirjaa raadollisista ja rankoista aiheista pitäville lukijoille.

sunnuntai 8. joulukuuta 2013

Anu Holopaisen tarinainen joulukalenteri



Vielä ehtii mukaan! Anu Holopainen kirjoittaa Kirjailijan kävelyretkiä -blogissaan joulukalenteria, jonka jokaisesta luukusta löytyy uusi tarina! Tapasin Anun kirjamessuilla ja aloin jo silloin odotella joulukalanteria, joka sitten tietysti pääsi kaikessa säpinässä unohtumaan. Mutta onneksi tarinat voi käydö lukemassa vaikka myöhemminkin. Oikea toivelahja tarinoiden ystävälle!

maanantai 2. joulukuuta 2013

Aki Ollikainen: Nälkävuosi


Kirjastosta tarttui mukaan kovasti blogeissa kehuttu Aki Ollikaisen Nälkävuosi. Romaani on lyhyt ja karu kertomus erään perheen kohtalosta Suomea riivanneen nälkävuoden aikana. Kirjan kuvaama ajanjakso oli tuttu, koska satuin juuri jonkin aikaa sitten katsomaan Netflix -elokuvapalvelusta Hovimäki- sarjaa, joka vähän teatterimaisesta asetelmastaan huolimatta onnistuu kuvaamaan Suomen vaiheita ihan mielenkiintoisesti (tyydytän tällä tarvetta, joka syntyi Downton Abbeyn tuijottamisen seurauksena!). Nälkävuoden tarina on piinaavaa luettavaa, joka jää vaivaamaan mieltä vielä kannen sulkeutumisen jälkeenkin.

Postimieheltä oli yhdellä iskulla murskattu kallo. Selkänahka oli viilletty auki, että olisi siitä paikasta voitu nylkeä. Veri oli valunut purona alas Mustalaismäkeä. Hallin Janne sen oli tehnyt, hurjaluontoinen mies, tumma ja komea. Melkein kuin Pohjanmaan parhaat häjyt, vaikka ei aivan heidän veroisensa sentään. Sellaisia miehiä kuin Pohjanmaalla, niitä ei muualla, mitä hurjaan luontoon tulee. (Ollikainen: Nälkävuosi, s.18)

Romaanissa Juhani ja Marja, sekä heidän lapsensa Mataleena ja Juha joutuvat kohtaamaan nälkävuoden julmuuden. Kotitorpasta on lähdettävä, jos jossakin muualla olisi ruokaa ja edes pieni mahdollisuus selvitä hengissä. Toisaalla kaupungissa voidaan paremmin, mutta ympäröivän maailman kurjuus ei jää edes säätyläisiltä huomaamatta. Kaikille kerjuulle lähteneille ei ole mahdollista tarjota leipää tai edes yösijaa.

Ollikainen ei tosiaan päästä lukijaa helpolla, sillä matto vetäistään alta kerran jos toisenkin. Romaanin tyyli on runollisen herkkä, eikä lukijan kannata kiintyä henkilöhahmoihin liiaksi saakka. Nälkävuosi niittää ihmisiä kuin viljaa, eikä moni selviä ankarasta talvesta ja puutteesta. Ollikainen on onnistunut herättämään henkiin historiallisen ajanjakson, jonka ei ole syykään painua unohduksiin. Kirjan vähäeleistä tunnelmaa korostaa kannen kuvitus ja hyytävä tunnelma.

Jos muu osa romaania ei herkistä, niin viimeistään epilogi tekee sen.

Kirjaa on luettu kovasti blogimaailmassa, itse tulen vaihteeksi jälkijunassa, koska hehkuttaminen saa minut yleensä karttamaan suosituksi nousseita romaaneja. Nyt olen kuitenkin iloinen siitä, että löysin tämän kirjastosta ja nappasin mukaani.

Suosittelen Aki Ollikaisen Nälkävuotta runollisista ja raadollisista romaaneista pitäville lukijoille.

maanantai 25. marraskuuta 2013

Katri Alatalo: Karnin labyrintti (Mustien ruusujen maa 1)


Olen ollut koko marraskuun ihan nanowrimon pyörteissä, mutta onneksi olen silti ehtinyt myös hieman lukea. Sain kaverin kirjahyllystä lainaan Vaskikirjojen vuonna 2012 julkaiseman Katri Alatalon romaanin Karnin labyrintti. Alatalon esikoisromaani on perinteistä fantasiaa, joka sijoittuu pohjoisiin maisemiin.

Kuollut metsä oli karu, ja puut olivat samanlaisia kaikkialla. Maamerkkejä etsien oli vaikea suunnistaa; helpompaa oli löytää reitti vaiston varassa, muistojen avulla.
(Alatalo: Karnin labyrintti, s.33)

Tarinassa 16-vuotta täyttänyt Dinja-tyttö lähtee kotikonnuiltaan kylmästä pohjolasta, sillä unessa nähty ruusumies ja kadonnut äiti vaivaavat Dinjan mieltä. Hän taittaa matkaa Raugin ja Emronin kanssa, ja kohtaa matkallaan erilaisia haasteita ja tapaa uusia kansoja ja ihmisiä. Tarina täyttää perinteisen fantasian odotukset, siinä on ripaus Sormusten herran henkistä taivallusta ja erityisesti labyrinttikohtaukset tuovat mieleen Tolkienilta tutun vuoren sisällä olevan valtakunnan. Karnin labyrintti on kuitenkin ihan oma kertomuksensa, vaikka se lainaakin fantasialle tutuksi tulleita elementtejä. Teemat oman identiteetin etsinnästä ovat hyvin esillä ja fantasiamaailma tuntuu mukavasti tutulta mutta silti omanlaiseltaan.

Alatalon kieli on sujuvaa ja helppolukuista. Pienen näköinen kirjanen pitää sisällään pitkän ja vaiheikkaan tarinan. On mukava huomata, että Suomessa edelleen julkaistaan ihan perinteistä fantasiaa, vaikka tarjontaa taitaakin olla edelleen vielä enemmän kuin kysyntää. Hienoa silti, että Vaskikirjat on lähtenyt julkaisemaan Alatalon trilogiaa. Kirjasarjan toinen osa ilmestyikin juuri, täytyy katsoa, jos se tarttuisi mukaan kirjastosta.

Lähtöpäivänä ilma oli kirkas ja kylmä, ja Dinja puki päälleen paksun hirventaljaisen takkinsa. Hän sulki ikkunaluukun, jonka oli unohtanut raolleen yön ajaksi, ja alkoi pakata.
(Alatalo: Karnin labyrintti, s.190)

Suosittelen romaania perinteisen fantasian ystäville.

maanantai 4. marraskuuta 2013

Bernard Beckett: Genesis


"Tunnetko silloin olosi väkeväksi?"
"En tunne mitään."
"Sitä minä en usko", Art sanoi.
"Ihan sama minulle, mitä sinä uskot."
"Sinun täytyy muistaa, että jos suunnitelma epäonnistuu jossain vaiheessa, minä en pysty sinua auttamaan", Art painotti. "Minun ohjelmani ei salli tietoisten olentojen tappamista."
"Mutta pystyt kuitenkin pitelemään ihmistä aloillaan, kun minä tapan?"
"Näköjään."
"Sinun ohjelmasi ei ole mistään kotoisin."
(Beckett: Genesis s.152)

Anaksimandros suorittaa tutkintolautakunnalle koetta, jonka läpäistyään hän pääsisi jäseneksi Akatemiaan, utopistisen yhteiskunnan ylimpään johtavaan elimeen. Anaxin tutkimuksen aiheena on 2000-luvun lopulla elänyt Adam Forde, joka pelastaa tuntemattoman tytön hengen ja joutuu vangituksi. Vankina olonsa aikana Adam tutustuu robottiin nimeltä Art.

Genesis tarrautuu elämän perustavanlaatuisiin kysymyksiin. Mitä on olla ihminen? Mikä on sielu ja tietoisuus? Jos tekoaäly kehitettäisiin huippuunsa, mikä asema inhimillisyydelle jäisi? Kirja tarttui mukaani kirjastosta ihan sattumalta - ja vei mukaansa. En ole kovin tottunut robottipitoisen scifi-dystopian lukija, mutta tässä oli elementtejä jotka vakuuttivat.

Beckett hyödyntää tarinassaan antiikin filosofiaa ja Vanhan testamentin kertomuksia. Genesiksen luettuani jäi hyvin vahvasti sellainen vaikutelma, että tämä vuonna 2006 julkaistu kirja tulee olemaan klassikko. Yllätyin iloisesti, kun se löytyi myös bloggarien Nämä kirjat pitää lukea -listalta. Arvosteluihin en ole juurikaan törmännyt, tai sitten ne vain ovat livahtaneet täysin ohitse. Toisaalta ihan hyvä, tämä kirja oli melkein parhaimmillaan luettuna ilman ennakko-oletuksia. Spoilaaminen ja juonipaljastukset pilaavat tarinan täysin.

Suosittelen Genesistä yhteiskunnallisista aiheista ja ihmisyyden olemuksesta kiinnostuneille scifin ja dystopian ystäville.


lauantai 26. lokakuuta 2013

Vauhdikas perjantai Helsingin kirjamessuilla


Vietin perjantain Helsingin kirjamessuilla Been, Suden ja Vaarnan seurassa. Meillä oli jo ennalta aika tarkkaan suunniteltu ohjelma, koska messujen anti ole jälleen kerran runsas ja mielenkiintoinen, minkä lisäksi moni juttu osui päällekkäin. Minulla oli onni päästä yöpymään Helsingissä, joten olin aamulla varhain liikkeellä. Siitäkin huolimatta, että eksyin jo edellisenä iltana Töölön sijaan Hietalahteen ja aamulla missasin pari olennaista risteystä ja kiersin lenkin ennen kuin pääsin Pasilaan. Tiedän, Helsingissä kannattaa selvästi suosia julkisia kulkuvälineitä. Ymmärrän kyllä miksi.

Aamumme alkoi Ruusuja, piiskaa ja homoseksiä -keskustelulla, jota veti Morren maailman Hanna Matilainen. Keskustelussa olivat mukana Juhana Petterson, Aulis Hård, Tarja Sipiläinen ja J.S. Meresmaa. Seurasimme keskustelua vähän sivummalta, joten osa sisällöstä lipui kuulumattomiin. Messujen alkuun olisi selvästi pitänyt buukata puolen tunnin rupattelu- ja kuulumistenvaihtohetki ennen varsinaisen ohjelman alkamista.

KirjaKallion viihtyisässä nurkkauksessa (ja maalin katkussa) kuuntelimme hetken Siiri Enorantaa, joka kertoi romaanistaan Nokkosvallankumous. Sen jälkeen suoritimme jakautumisen, kun osa porukasta jäi kuuntelemaan Siri Kolua ja osa Kristiina Vuorta. Minä kuuluin Vuoren ryhmään, joten puolituntinen meni historiallisen romaanin maailmoissa, Vuori kertoi myös omasta tiestään kirjailijaksi, mikä oli varsin kiinnostavaa! Ehdin vielä kuunnella viitisen minuuttia Koluakin, kun säntäsin Vuoren lopetettua takaisin KirjaKallion lavalle.

Mikä meitä odottaa - Tulevaisuuden dystopiat keräsi KirjaKallioon hurjan joukon kuulijoita. Puhujina olivat 
Matti Vanhanen, Siiri Enoranta, Johanna Sinisalo, Olli Siren ja Johanna Sinisalo. Keskustelua ehdin kuunnella vain puoliväliin saakka, sillä meillä oli kiire kuuntelemaan Tätä et tiennyt kirjasta -paneelia, jossa edusti joukko kustannusalan osaajia. Lari Mäkelä, Katja Kettu, Anna Baijers, Noora Al-Ani, Inkeri Penttinen ja Liisa Riekki puhuivat kirja-alasta ja siitä millaisia työvaihteita käydään läpi ennen kuin kirja päätyy kirjoittajalta lukijalle. Sali oli täynnä ja paneelia oli antoisa seurata!

Kaikessa huiskeessa shoppailulle jäi onnekkaan vähän aikaa, koska kassissani oli kotimatkalla vain kolme kirjaa, ja tein konkurssin vain Messukeskuksen kahvila- ja ravintolahintojen vuoksi, tällä kertaa se ei ollut kirjojen syytä. Katsaukseni perjantaihin on vain pieni pintaraapaisu, mutta päätellen siitä miten Vaarnan kynä sauhusi, saamme täydellisen raportin koko messuviikonlopusta Päiväunien salainen elämä -blogista (www.salainenelama.blogspot.fi). Minulla perjantai jäi ainoaksi messupäiväksi, mutta joukkomme lupasi edustaa myös lauantaina ja sunnuntaina. Kirjoittajaryhmä Nuotion puumerkki löytyy myös KirjaKallion seinästä. Löydätkö? ;)

torstai 17. lokakuuta 2013

Diana Gabaldon: Tulivana

Diana Gabaldon: Tulivana (Gummerus 2013)

Suositun Matkantekijä-sarjan kirjoittanut Diana Gabaldon tunnetaan fanfic-piireissä ehdottomasta suhtautumisestaan fan fictionin kirjoittamiseen. Gabaldon on ankarasti kieltänyt kirjasarjaansa hurahtaneita kirjoittamasta tekstejä, joissa hänen luomaansa maailmaa käytetään, ja tiettävästi hän on myös vaatinut teksteihinsä perustuvia ficcejä poistettavaksi netin syövereistä. Syyn ymmärtää, kun lukee Tulivanan. Tämä rouva tahtoo kirjoittaa ficcinsä itse.

Tulivana koostuu neljästä novellista tai rönsystä, kuten kirjailija niitä itse johdannossa luonnehtii. Kaksi tarinoista sijoittuu aikamatkustustematiikan ympärille, kaksi kertoo Matkantekijä -sarjassa sivuhahnomona tunnetusta Lordi John Greystä. Minulle nämä rönsyt ja varsinkin John Greyn ympärille kietoutuvat tarinat ovat vähän kiusallisia, koska en ole oikein ikinä innostunut siitä, että hyvä tarina paisutetaan muodottomaksi möykyksi. Grey ei ole myöskään hahmona koskaan kiinnostanut minua niin paljon, että olisin saanut luettua hänestä kertovia tekstejä. Siksi Tulivanassa olleet Armeijan käytäntö sekä Lordi John ja zombien vitsaus olivat vähintäänkin puuduttavia. Sen sijaan Lehtenä pyhäinpäivän tuulessa ja Välitila olivat ihan viihdyttävää lukemista.

Tavallaan Gabaldonin idea punoa koko tarinamaailma suureksi kudokseksi on ihan viehättävä. Vaikka olen lukenut Matkantekijän paksut tiiliskivet useampaan kertaan, en millään pysynyt perillä kaikissa viittauksissa, joita kirjailija selitti johdannossa ja jälkipuheessa. Gabaldonin kirjat ovat niin jättimäisiä plus yhdistettynä huono nimimuistini, olin välillä ihan pihalla siitä kenestä henkilöstä on kyse ja mikä hänen roolinsa on ollut aikaisemmissa kirjoissa.

Gabaldonin idea kirjoittaa tällaisia pikkutarinoita on kuitenkin oivallinen. Lukijat odottavat kärsimättöminä niin uutta paksua kirjaa kuin tv-sarjaa, jota kuvataan parastaikaa. Sarjan castingien odottaminen oli fanien keskuudessa melkoista jouluaattoon verrattavissa olevaa jännittämistä ja Gabaldon osaa selvästi taktikoida julkaistessaan tällaisia pieniä porkkanoita, jotka pitävät fanien kiinnostuksen yllä. Ja mikäs siinä. Kyllä ainakin minulle tällaiset pikkutarinat kelpaavat vaikka en missään tapauksessa innostu niistä samalla tavalla kuin vaikkapa Matkantekijän ensimmäisistä osista.

Suosittelen Tulivana -novellikokoelmaa Diana Gabaldonin tuotantoon jo aikaisemmin tutustuneille lukijoille. Muille nämä tarinat eivät ehkä aukea senkään vertaa kuin minulle.

lauantai 12. lokakuuta 2013

Kari Nenonen: Se ken tulee viimeiseksi on kuolema

Kari Nenonen: Se ken tulee viimeiseksi on kuolema

Kari Nenosen Se ken tulee viimeseksi on kuolema osui luettavakseni ihan sattumalta, eikä minulla ollut mitään ennakko-odotuksia kirjan suhteen. 80-luvun kauhuklassikko osoittautui viihdyttäväksi ja vähän värisyttäväksikin luettavaksi.

Snidi ja Epe ovat olleet kavereita pikkupojista saakka, Helsinkiläisessä kerrostaloyhtiössä kasvaneiden lasten elämään kuuluu normaalin koulupojan arjen lisäksi myös yliluonnollisia elementtejä, jotka tuntuvat lapsen mielikuvitukselta, järkkyneen nuoren harhoilta tai myöhemmin joltakin ihan muulta. Tarina on ehkä kliseinen 666-viittauksineen, mutta siinä on hämmentävää kerrontaa ja erikoisia juonikuvioita, jotka pitävät lukijan otteessaan. 

Se pukeutu jostain vitun ylijäämävarastomyymälästä hankittuihin tummiin teryleeneihin ja ruudullisiin flanellipaitoihin tai poolokauluksisiin banloneihin ja Instrun terveyskenkien näköisiin monoihin ja jos sillä oli joskus farkut niin ne oli jotkut ihmeelliset 60-luvun alaspäin levenvät, ja kun se joutu just silloin syksyllä sairaalasta päästyään hankkimaan rillit, niin tietysti nekin oli semmoset perttijotunit ja fleda sillä oli aina silleen ihmeellisesti kynitty niinku joku vitun kananperse.
(Nenonen: Se ken tulee viimeiseksi on kuolema s.70)

Kirjan kerronta vaihtelee ovelasti Snidin ja Epen pätkien välillä, mutta vaikka kertojaa ei erikseen ilmoiteta kappaleiden alussa, ei lukija voi erehtyä, sillä noin erilaisilta Nenonen on saanut pojat kuulostamaan. Tarina hyppii myös aikatasoissa, mutta se ei tee lukemisesta hankalaa vaan pikemminkin tuntuu loogiselta tarinan etenemistä ajatellen.

Jollain tavalla kirjassa minuun teki suurimman vaikutuksen nimenomaan nuorten elämän kuvaus ja se, miten yliluonnolliset elementit hiipivät tarinaan mukaan kuin varkain. Varsinkin, kun en ollut edes tajunnut ryhtyneeni lukemaan kauhukertomusta. Vaikka kauhutematiikka tuntui olevan peräisin 80-luvun urbaanilegendoista, pääsi tarina silti yllättämään.

Mult oli kyllä vähän aikaa pallo totaalisen hukassa, ku mä näin sen talon mihin Stidi oli muuttanu asumaan. Mä vaan stondasin siin kadulla niska kenossa ja monttu auki ku joku vitun öö.
(Nenonen: Se ken tulee viimeiseksi on kuolema, s.143)

Suosittelen kirjaa kauhutarinoiden ja urbaanilegendojen ystäville.


maanantai 7. lokakuuta 2013

John Ajvide Lindqvist: Ihmissatama


John Ajvide Lindqvist: Ihmissatama (Gummerus 2009)

No voi hyvät hytinät. Elän ilmeisesti vaihetta, joka jostain syystä altistaa minut lukemaan sellaisia kirjoja, joista en pidä tai joita en tajua. John Ajvide Lindqvistin Ihmissatama kuuluu jälkimmäiseen ryhmään. Olen lukenut kirjailijalta Ystävät hämärän jälkeen sekä Kuinka kuolleita käsitellään ja pidin kummastakin. Ihmissatama on ollut minulla joskus aikaisemminkin kirjastosta lainassa, mutta viimeksi se jäi kesken (paha tapa). Olisi jäänyt nytkin, ellen olisi ollut niin itsepäinen.

Ihmissatamassa Anders ja Cecilia lähtevät kuusivuotiaan tyttärensä Majan kanssa retkeilemään kesämökkisaaren läheisyydessä olevalle majakalle. Maja katoaa, eikä hänestä löydy jälkeäkään. Tarinassa hypitään menneen ja nykyhetken välillä ja vähitellen lukijalle paljastuvat niin saaren salaisuudet kuin sen mielenkiintoiset ihmiskohtalotkin.

Olin tarinan juonesta koko ajan ihan ulalla, mutta Lindqvist onnistuu luomaan maagisesti saariston salaperäisen ja merentyrskeisen tunnelman. Kirja ei todellakaan ollut kevyt eikä helppo, sillä yliluonnollisten elementtien ohella se henkii pohjoismaalaista melankoliaa ja synkkyyttä, joka tulee melkeinpä liian lähelle. Kirja on ahdistava, eikä se oikein tempaa mukaansa, vaan masentaa synkillä kuvauksilla ja olotilalla, joka antaa ymmärtää, ettei kaikki välttämättä pääty hyvin. Ihailen kuitenkin meren voimaa, jonka kirjailija on saanut vangituksi tarinaan. Ihmissatama on todella vaikuttava kokonaisuus, vaikka tarina jääkin oudoksi ja irralliseksi.

Minulla on ollut aina hiukan hankaluuksia lukea kauhugenreen sijoittuvia kirjoja, koska niiden tunnelma on outo ja jotenkin vieraannuttava. Törmään samaan ilmiöön oikeastaan aina, kun yritän lukea yliluonnollisilla elementeillä maustettuja kauhukirjoja. Kauhun tunnelma onkin hankala asia, sillä lukiessa sitä ymmärtää, mikä merkitys esimerkiksi kauhuelokuvien musiikilla on. Ihmissatama jättää epämiellyttävän olon, joten ainakin kammottavan tunnelman luomisessa Lindgvist onnistuu.

Suosittelen kirjaa pohjoismaisen kauhun ystäville.

perjantai 4. lokakuuta 2013

Kirjamessuperjantai


Vietin tänään vauhdikasta kirjamessuperjantaita Turun kirjamessuilla mukanani mukavaa kirjallista ja blogistista seuraa. Olen käynyt Turun messuilla niin kauan kuin muistan, mutta en ole tainnut koskaan viihtyä messuilla niin pitkää ja vauhdikasta päivää. Pujottelimme ihmisjoukoissa ja säntäilimme kuuntelemassa erilaisia paneelikeskusteluja, haastatteluja ja muuta. Ja tietysti shoppailemassa kirjoja. Kiitokset Sudelle ja Beelle virkistävästä messuseurasta!

Messupäivän ensimmäinen etappi oli Anu Holopaisen ja Kirsi Kurosen esiintyminen Suomen nuorisokirjailijoiden osastolla. Teemana oli "fiilaten ja höyläten", eli kirjailijat kertoivat tarinoidensa syntymisestä ja kirjoitusprosessista. Päällimmäisenä esityksestä jäi mieleen haapa, jonka sisältä kuului ääniä.

Suomen nuorisokirjailijoiden osastolta suuntasimme shoppailukierroksen kautta kuuntelemaan Young Adult -keskustelua, johon ottivat osaa Annukka Salama, Siiri Enoranta ja Elina Rouhiainen. Kaikki keskustelussa käsitellyt kirjat olivat minulle tuttuja, ja olin kuullut kaikkia kirjailijoita aikaisemminkin, joten keskustelun seuraaminen ei tuonut hirveästi uutta. Lähinnä hämmästelin kuullessani millaisia lukijapalatteita kirjailijat ovat saaneet kirjojensa tarkkanäköisiltä ja fanaattisilta lukijoilta. 

Shoppailu- ja ruokamessutankkauksen jälkeen seuraava etappi oli jälleen Suomen nuorisokirjailijoiden osastolla, jossa keskusteltiin amerikkalaisesta ja suomalaisesta fantasiakirjallisuudesta. Mukana keskustelussa olivat Siiri Enoranta ja Sari Peltoniemi sekä keskustelua vetänyt Anu Holopainen, ja kaksi koululaista. Keskustelu oli ehdottomasti messukokemukseni mielenkiintoisin, ja siinä käsiteltiin todella monelta eri kantilta suomalaisen ja amerikkalaisen fantasiakirjallisuuden eroja ja sitä millaisia kirjoja nuoret lukijat haluavat lukea. Paneelin koululaisilla oli hyviä ja perusteltuja mielipiteitä ja keskustelua oli varsin antoisa seurata. Kävi muun muassa ilmi, että suomalaista fantasiakirjallisuutta pidetään koululaisten keskuudessa herkästi "junttimaisena", jos se tuntuu amerikkalaisen miljöön matkimiselta tai muuten mauttomalta ja epäuskottavalta. Nuoret kaipasivat kotimaisista kirjoista uskottavuutta ja rivien välistä saattoi lukea myös kaipuun amerikkalaista eksotiikkaa kohtaan. Nuoret kuitenkin mainitsivat esim. Enorannan Nokkosvallankumouksen ja Emmi Itärannan Teemestarin kirjan suosikeiksi, jotka välttävät suomalaisen fantasian kompastuskivet.

Iltapäivän puolella kerkesimme kuuntelemaan Päivi Haanpään vetämää fantasia-aiheista keskustelua, jossa olivat mukana Hanna van der Steen ja J.S. Meresmaa. Tässä vaiheessa aloin olla jo itse niin uuvuksissa, etten oikein pysynyt perässä, mutta seuraava esiintyjä Siri Kolu pakotti taas hereille räväkällä ja innostavalla esiintymisellään. Olen lukenut Kolulta vain Metsänpimeän, josta en oikein pitänyt, mutta haastattelua seurattuani vakuutuin siitä, että Me Rosvolat on ehdottomasti lukulistallani! Kolun jälkeen jäimme vielä hetkeksi kuuntelemaan Magdalena Hain ja Juha-Pekka Koskisen keskustelua toisista todellisuuksista, mutta yli viisituntiseksi vierähtänyt intensiivinen ja vauhdikas messupäivä alkoi vaikuttaa niin harmittavasti, ettei oikein kukaan meistä jaksanut pysytellä perässä keskustelussa, vaan päätimme mennä vielä hetkeksi shoppailemaan ja lopettaa sitten onnistuneen messupäivän.

Kuulematta jäi monta mielenkiintoista esitystä kuten vaikkapa Kaari Utrio ja historiallisen romaanin luominen. Iltapäivällä kirjakassi (huom, ostin vain kaksi kirjaa!) alkoi kuitenkin tuntua liian raskaalta, eikä mieli vastaanottanut enempää messujen antia. Seuraavaksi sitten Helsinkiin.

Turun messuilla jäin taas kerran suremaan isojen kustantamojen puuttumista ja kirja-annin pienuutta. Jostain syystä minulle jäi se fiilis, että kaikissa kojuissa oli vähän samat kirjat, enkä esimerkiksi löytänyt muutamaa uutuutta, joista toisen kävinkin sitten kotimatkallani nappaamassa kirjakaupasta mukaani. Luulisi, että messut olisivat kustantamoillekin hyvä paikka näkyä maailmalle, mutta ehkä maailmaa ei ole Helsingin ulkopuolella? Turun messuilla meininki oli kuitenkin iloista, vilkasta ja muuten monipuolista, joten kotiin jääminen lienee lähinnä kustantanoiden ja kirjakauppiaiden tappio...

Hieno messupäivä, aurinkoinen Turku ja väsyneet jalat. Kiva päivä!

maanantai 30. syyskuuta 2013

Marissa Mehr: Veristen varjojen ooppera

Marissa Mehr: Veristen varjojen ooppera (WSOY 2013)

Täällä kukaan ei sanonut mitään. Ihmiset katsoivat paksujen hattujensa ja kaulaliinan välille jääneestä aukosta haastavasti. Jos joku puhui, kovat konsonanttijonot kuulostivat ärtyneiltä. Jopa nauru kääntyi kovassa tuulessa ivalliseksi. (Mehr: Veristen varjojen ooppera, s.82)

Marissa Mehrin esikoinen Veristen varjojen ooppera kertoo ranskalaisesta Juliettesta, joka muuttaa 90-luvun Venäjälle ohjaamaan Jevgeni Oneginia. Oopperalla hän tapaa Dmitrin, johon rakastuu. Mutta rakkaus ei ole kaunista ja tasapuolista, vaan Dmitri vetää Julietten mukaan oopperan salaperäiseen ja toden ja tarun rajamailla tanssahtelevaan maailmaan. 

Veristen varjojen oopperan kieli on lyyrisen kaunista ja tunnelmakuvat koskettavia. Tarina ei tule niin lähelle, sillä rosoisesta aiheesta huolimatta jäin lukijana katselemaan tapahtumia etäämmältä. Tarina toi kovasti mieleen Natalie Portmanin tähdittämän Black Swan -elokuvan, mutta en osaa sanoa johtuuko varsinaisesti muusta kuin vaikutteille alttiista naispäähenkilöstä ja miljööstä, joka muistuttaa Veristen varjojen oopperan tapahtumapaikkaa. Kirjan tarina muodostaa joka tapauksessa elokuvan kaltaisen tunnelman, jota Mehrin kieli ainoastaan korostaa. Veristen varjojen ooppera on hyvin visuaalinen tarina, joka kyllä antaa mahdollisuuden maistella kieltä ja tunnelmoida oopperan hämyisissä huoneissa.

Kirjan tarina sen sijaan jätti minut kylmäksi, sillä joka ikinen kerta lukiessani narsistin lailla käyttäytyvän miehen ja alistuvan naisen suhteesta, kaipaisin jonkinlaista kykyä ymmärtää henkilöhahmojen tekemiä valintoja. Julietten riippuvainen roikkuminen Dmitrissä, joka heittää naisen vieraaseen maailmaan ja kulttuuriin Moskovan vilskeeseen, tuntuu tuskastuttavalta. Lukiessa toivon kykyä samaistua tarinan hahmoihin, mutta Julietten valinnat tuntuvat päättömiltä, ja hänen rakkautensa Dmitriin järjettömältä. Lukija ei missään vaiheessa tarinaa erehdy Julietten lailla hurmaantumaan Dmitrin katseen alla, mikä tekee tilanteen käsittämisestä vielä vaikeampaa. Jos pystyy irrottautumaan narsistisen parisuhdemallin järjettömyydesta, voi helpommin heittäytyä Julietten harhaiseen maailmaan ja Veristen varjojen oopperan maagiseen sykkeeseen.

Veristen varjojen ooppera on mielenkiintoinen ja mukavan erilainen esikoinen. Tarinan sijoittaminen tavalliselle suomalaiselle vieraaseen kontekstiin on tuore ja on välillä hauska lukea esikoinen, jonka lähtökohdat eivät ole välttämättä niin perinteiset. Vahva kieli tekee tästä vieläkin kiehtovamman kokonaisuuden, ja onkin mielenkiintoista seurata millainen tarina Mehrin kynästä irtoaa seuraavaksi.

Suosittelen Veristen varjojen oopperaa sellaisille lukijoille, jotka haluavat lukea taitavasti kirjoitetun, toden ja fantasian rajamailla seikkailevan ahdistavan ja tummasävyisen tarinan venäläisen oopperan kulisseista.

J.R. Ward: Pimeyden rakastaja

Luin tämän kirjan jo kesällä, mutta siitä kirjoittaminen on jostain syystä vain lykkääntynyt ja lykkääntynyt. Siksi vain lyhyt katsaus kirjaan, josta olen jo puolet nähtävästi unohtanut...

Olin jo pitkään ajatellut tarttua J.R. Wardin kehuttuun kirjasarjaan, ja kun ensimmäinen osa sattui olemaan kirjastossa, päätin napata sen mukaani.

Romaani kertoo puoliverisestä vampyyristä Bethistä, joka saa tietää perimästään ja siitä, että on muuttumassa vampyyriksi. Beth ja Mustan tikarin veljeskunnan johtaja Wrath rakastuvat toisiinsa ja tarina seuraa kaksikon suhteen kehittymistä ja Bethin astumista normaalista elämästä vampyyrien salaperäiseen maailmaan.

Kirja oli minulle iso pettymys, sillä olin jotenkin kuvitellut, että olisin saattanut pitää siitä. Pimeyden rakastaja tuntui lähinnä Sookien ja Fifty shades of Greyn epäonnistuneelta sekoitukselta, jossa juonen aukot korvattiin eläimellisellä seksin harrastamisella. Ei siinä mitään muuten, mutta olisin kaivannut tarinalta jotain sellaista syvyyttä, jota siinä ei nähtävästi kuitenkaan ollut.

Vampyyrien aika on selvästi kulkenut ainakin minun kohdallani ohitse. En vain enää yhtään jaksa olla kiinnostunut näistä tarinoista, joissa uskomattoman kaunis ja jumalaisen komea pariutuvat keskenään. Ilmeisesti olen lukenut ihan liikaa paranormaalia romantiikkaa, kun tämä vain ällöttää. On selvää, että kirjasarjan muihin osiin en tule tarttumaan, ellen sitten taas jossain vaiheessa löydä genrestä jotakin ammennettavaa.

Suosittelen kirjaa aikuisille suunnatun paranormaalin romantiikan ystäville.


perjantai 13. syyskuuta 2013

Kristiina Vuori: Siipirikko

Kristiina Vuori: Siipirikko (Tammi 2013), kirjakaupasta

Olen ollut koko kesän kurja ja laiska lukija. Aloitin Kristiina Vuoren Siipirikon joskus kesällä, mutta jumitin ja jumitin ja lopulta luin sen loppuun viime viikonloppuna mökillä. Syy ei ollut kuitenkaan kirjassa vaan kontekstissa - näin humanistikielellä. Siitä lisää myöhemmin.

Siipirikko kertoo Seljan tarinaa 1300-luvun Suomessa. Elämä paiskoo orjaksi joutunutta tyttöä, joka rakastaa Aijoa ja potee syyllisyyttä menneisyyden teoistaan. Romaani on taattua historiallista (naisille suunnattua?) viihdettä, joka viljelee menneisyyden faktoja ja ripauttaa mukaan romantiikkaa ja taistelun tuoksintaa. 

Mikä kirjassa sitten mätti niin, että se jäi kesken? Tai siinä surullisenkuuluisassa kontekstissa? Luin aikaisemmin kesällä Kaari Utrion Vaskilinnun ja jostain syystä Siipirikko tuntui kuin se olisi ollut ensin mainitun toisinto. Samaan tapaan romaanien päähenkilöt lainasivat henkilöllisyyden ja kulkivat sen varjossa elämänkohtalosta toiseen, Utrion romaani tosin moninaisempien ja mutkikkaampien vaiheiden kautta. Romuluinen, emäntäänsä rakastunut palvelija ja lintutematiikka olivat niin ikään keskeisiä kummassakin kirjassa. Siipirikossa minua jäi alkuun harmittamaan myös se, että Cecilian rooli jäi olemattomaksi. Kotimaisessa historiallisessa fiktiossa olen erityisesti jäänyt kautta linjan kaipaamaan naisten välisiä suhteita sen ikuisen aah ooh ihana mies -haikailun sijaan. 

Vaikka Siipirikko osoittautui tarinan edetessä ihan omaksi, Vaskilinnusta selvästi erottautuvaksi teokseksi, jäi mieltäni kaihertamaan historiallisen fiktion konventionaalisuus ja tietynlainen ennalta-arvattavuus. Vuori osaa kutenkin yllättää lukijan! Vaikka jäin Seljan tarinassa kaipaamaan jonkinlaista syvyyttä tai ehkä samaistuttavuutta, olin lopulta tyytyväinen siihen, miten Seljan hahmo jäi etäiseksi ja etäännytti lukijankin niistä tapahtumista, jotka olivat pääsääntöisesti synkkiä ja surullisia. Selja ei pääse millään tapaa helpolla, ja hänen elämänsä antaa realistiselta tuntuvan kuvan naisen asemasta keskiajan maailmassa. Vaikla lintuteema jäi hataraksi, se kulki mukana loppuun saakka.

Mainitsin aikaisemmin etäännyttämisen, mikä konkretisoitui romaanin preesensmuotoisissa pätkissä. Historiallisissa romaaneissa on helposti tottunut ottamaan lukijana vastaan vain tietynlaista muotoa, varsinkin Utrion perinteessä kirjoitetuissa teksteissä vallitsee tietty rakenne ja se, miltä teksti tuntuu ja kuulostaa. Vuoren teksti rikkoo kaavaa, mutta niin vähän, että muotoseikkaan on hankala tarttua. Ehkä intensiiviseksikin tarkoitetut kohdat työntävätkin kauemmas, mutta en ole varma onko se huono asia. Miksi tarinan pitäisi tulla iholle, kun sitä voi tarkastella myös kauempaa? 

Jos jotain jäin kaipaamaan, niin käsinkosketeltavia tunteita ja tunnelmia, joihin saa tarrattua kiinni. Keskiajan maailma on kovin kaukana. Ne maut, äänet ja tuoksut voisivat tulla lähelle, mutta ne pysyivät matkan päässä. Mutta niin pysyi myös Selja ja ehkä tarkoituksella. Hahmo olikin lopulta niin moniulotteinen, että kirjan loputtua jäi hassu fiilis: ehkä se olikin Selja, joka tahtoi pitää lukijan käsivarrenmitan päässä itsestään. 

Suosittelen Kristiina Vuoren Siipirikkoa historiallisten romaanien ystäville.


maanantai 9. syyskuuta 2013

Kesän kymmenet

Bee haastoi minut (tai haastoin Been kustannuksella itseni!) kertomaan kesästä kymmenen kivaa ja kymmenen ei-niin-kivaa. Kivat kuvina. Muut tulevat siellä lopussa.











Kesän ei-kivat: 
1. Muurahaiset. Arvatkaa miltä tuntuu palata viikon road tripiltä kotiin, kun kellariin ja kylpyhuoneeseen on muuttanut valtava pataljoona. Ahmu vastaan Avara luonto. Avara luonto voitti.
2. Lomaltapaluu. Ei työssä mitään vikaa ole, mutta kuukauden vapauden jälkeen se tuntuu aina yhtä karmaisevalta.
3. Lukeminen. En ole lukenut tänä kesänä mitään sellaista, mikä olisi vienyt jalat alta ja sykähdyttänyt. Koko kirjavuosi on ollut nahkea. Toivoisin syksyn olevan tajunnanräjäyttävä tai kadotan pian uskoni kirjallisuuteen (ei sentään.)
4. Hirvikärpäset. Oikeasti! Siivekäs hämähäkki, joka kiipeää tukkaan, eikä kuole vaikka sitä löisi kengällä, suihkuttaisi Raidia päälle, ajaisi yli katujyrällä tai valaisi sementtiin. Hei haloo, kuka tällaisen eläimen on keksinyt?!
5. Aika. Joka kuluu aina väärällä tavalla. Kesällä aikaa pitäisi riittää kaikkeen. Puutarhajuhliin, sukulointeihin, iltamiin ja muuhun. Mutta oikeasti aikaa ei ole sen enempää kuin muulloinkaan. Kesä luo illuusion ja ajan riittämättömyys tekee vihaiseksi.
6. Kärsimättömyys. Liittyen Kesän kivojen kohtaan "kyllä". Kaikki mulle heti, en jaksa odottaa, mutta on pakko. Epävarmuus ja epätietoisuus. 
7. Pelko. Hassut asiat jotka pelottavat.
8. Kuumuus. Näin ei kuulemma saa sanoa. Ja kutut. Kuumalla ilmalla ei voi nukkua eikä hengittää.
9. Lomakansa. Se, että heinäkuussa ihmiset kadottavat aivonsa ja käyttäytyvät typerästi. Lomallakin saa olla ystävällinen ja huomioida muut ihmiset. Kuten olemalla tiputtelematta hikeä ympäriinsä ja kailottamatta kovaan ääneen kännissä. Suomalaiset... huokaus...
10. Suunnitelmattomuuden kostautuminen. Se, ettei suunnittele liikoja on hyvä, mutta siitä voi koitua myös harmia. Kuten se, että en päässyt Kauas Pohjoiseen enkä Kainuuseen. Ehkä ensi kesänä sitten.

torstai 5. syyskuuta 2013

Uudelleenlukua ja fiilistelyä




Suhtaudun välillä omaan uudelleenlukuintooni vähän kuin se olisi jokin synti. Olisi hienoa tarttua aina uuteen kirjaan (trendikkäisiin uutuuksiin!) ja käydä sellaisissa maailmoissa, joissa ei ole käynyt koskaan aikaisemmin. Mutta samaan aikaan on kiva palata tuttuun ja turvalliseen. Lukea kirja uudelleen kuin tapaisi vanhan ystävän. Samalla palata ajassa taaksepäin menneeseen ja itseensä, siihen itseen, joka joskus luki kirjan ensimmäisen kerran ja rakastui.

Tarrasin Diana Gabaldonin Muukalaiseen ties monennenko kerran luettuani, että kirjasta on tekeillä tv-sarja. Tällä kertaa päätin lukea tarinan kriittisemmin sen sijaan, että olisin vain ja ainoastaan heittäytynyt mukaan kertomuksen pyörteisiin. Muukalainen seuraa siis Claire Randallia, joka kivikehään astuttuaan joutuu 1940-luvun Skotlannista 1700-luvun maailmaan ja rakastuu skotlantilaiseen lainsuojattomaan. Kirjassa on romantiikan lisäksi jakobiittien juonitteluja, punatakkien pakoilua, kansanlääkintää, noituutta sekä jyljiä skotlantilaisia maisemia.

Kriittinen ote mielikirjaan oli yllättävän helppo omaksua. Ja oli hämmentävää myös huomata, että nautin kirjasta edelleen, vaikka olen lukenut sen kiitettävän monta kertaa. Kirjan epäloogisuuksia on helppo katsoa sormien läpi, sillä olen melko anteeksiantavainen mitä ylipäätään tulee historialliseen romaaniin. Faktaa ja selvitettävää on niin runsaasti, että kirjailijan pitää olla melkoinen guru pystyäkseen pitämään kaikki langat ojennuksessa.

Gabaldonin pahin synti Muukalaisessa tuntui olevan aika. Ei niinkään aikamatkustamiseen liittyvät teemat vaan se, miten aika kuluu tarinan sisällä ja mitä elementtejä ajan kulumiseen liittyy. Claire päätyy 1700-luvulle beltanen aikaan, eli suomeksi sanottuna joskus toukokuun alussa. Parin viikon päästä siirtymästä hän on Leochin linnan puutarhassa poimimassa luumuja. Vaikka Brittein saarilla kesä etenee varhaisemmin kuin kotona Suomessa, en silti pysty uskomaan, että skotlantilaiset luumut kypsyvät jo toukokuussa. Liekö jotain erityistä lajiketta. Samantapaisiin ongelmiin -tai sanotaanko ajatusvirheisiin - olen törmännyt myös kotimaisissa historiallisissa romaaneissa. Milloin pajunkissat ovat olleet pehmeimmillään toukokuun lopussa (aika myöhässä tainnut kevät olla...), milloin kissankellot kukkineet elokuussa (kylmä kesä?). 

Kiinnitän romaaneissa usein sellaisiin pieniin, epäolennaisilta tuntuviin juttuihin, jotka eivät ole välttämättä tärkeitä itse tarinan kannalta. J.S. Meresmaan Mifongin perinnössä hämmästelin hiekkapaperia, joka tuntui oudolta keskiaikahenkisessä miljöössä. Kappas, hiekkapaperi onkin keksity jo muinaisina aikoona, Kiinassako? No, taas oppii uutta. Liekö myös Gabaldonin mainitsema partakone jokin 1700-luvun tekninen ihmehärveli vai kirjailijan ajatustypo. Sekin pitää selvittää, muuten en saa rauhaa.

Tuttuun kirjaan tarttuminen on joka tapauksessa antoisaa ja annan itselleni siihen luvan. Minä olen tällainen lukija ja saan olla. Luetteko te muut kirjoja uudelleen ja uudelleen, vai pitääkö käsissä olla aina jotakin tuoretta ja mielellään mahdollisimman uutta? 

Tämän postauksen kuvasta voinee päätellä, mihin suuntaan fiilistelyni tällä kertaa kohdistuu. Matkaliput on jo varattu ja laukku odottaa pakkaamista. Arvatkaa minne olen menossa!

tiistai 27. elokuuta 2013

Oppaita kirjailijuuteen

Esikoiskirjailijasta kirjailijaksi (Avain 2013) ja Haluatko todella kirjailijaksi
(Helsinki-kirjat 2012)

Olen ollut oikeastaan koko elokuun aika lailla poissa tietokoneelta (joka jostain syystä on alkanut keittää ja puhista kuin höyryveturi aina kun käynnistän sen). Tänä kesänä voin sanoa oikeasti nauttineeni kesästä, sillä kolmeen menneeseen kuukauteen on mahtunut paljon kaikenlaista kivaa ja mieleen painunutta. Ajattelin jatkaa hyvää fiilistä myös syksyyn, joka kolkuttelee jo oven takan. Tiedossa kivoja kirjoja ja reissu, josta lisää joskus myöhemmin.

Lukemiseni on ollut viime aikoina vähän mitä sattuu. Tarrasin Gabaldonin Muukalaiseen heti kun kuulin, että kirjasarjasta tehdään elokuva. Siinä sivussa ehdin lukea pari kirjailijuutta käsittelevää kirjaa. Pirjo Rautiaisen Esikoiskirjailijasta kirjailijaksi ja Jera Hännisen&Jyri Hännisen Haluatko todella kirjailijaksi olivat viihdyttävää ja kiinnostavaa luettavaa kirjamaailman kiemuroista.

KIRJAILIJANALUT. Suomi24 -sivuston keskustelupalsta kirjailijanaluille. Palstan seuraaminen on suosittua ajanvietettä kustantamoiden työntekijöille ja samoin monet kirjailijat ovat kertoneet lukevansa sitä. Keskustelun taso ei aina yllä korkeuksiin ja palstalla on kaikkiin nettikeskusteluihin pesiytynyttä negatiivisuutta, mutta yhtä kaikki joukossa on aidosti innostuneita tulevaisuuden kirjailijoita. 
(Haluatko todella kirjailijaksi, s.150)

Haluatko todella kirjailijaksi kertoo kirjailijuudesta ja sen tavoittelusta ei niin vakavaan sävyyn. Kirjassa on johdantoluvun jälkeen aakkosluettelomainen katsaus kirjamaailman ilmiöihin, joista kerrotaan sisäpiirimäiseen sävyyn. Joukossa on varmasti aimo annos faktaa, mutta on vaikea sanoa, mikä osa tiedosta on kirjoittajakaksikon omaa mutuhuttua, mikä ihan oikeaa faktaa kustantamoiden ja kirjallisuuden maailmasta. Niin tai näin, kirja on varsin viihdyttävää luettavaa, ja lukaisin sen läpi hetkessä. Tämä olisi hauska hankkia myös omaan hyllyyn ja lueskella sitä joskus.

Hyvin harvan haastateltavan ensimmäinen tarjottu käsikirjoitus oli ylittänyt julkaisukynnyksen. Yleensä kirjoittaja on tarjonnut useampia käsikirjoituksia kustantantamoihin, mutta on saanut kielteisen kustannuspäätöksen yhden toisensa jälkeen. Tätä "yritys ja erehdys" -reittiä pidetään pisimpänä ja henkisesti koettelevimpana. (Esikoiskirjailijasta kirjailijaksi s. 25)

Pirjo Rautiainen lähestyy Esikoiskirjailijasta kirjailijaksi -teoksessa kirjailijuutta haastattelujen kautta. Teosta varten on haastateltu 35 kirjailijaa, joten katsonta on melko kattava. Rautiainen tarkastelee kirjassa oikeastaan ihan samoja teemoja kuin Hänninen&Hänninen, mutta Rautiaisen kirjan sävy on vakavamminotettava ja tuo kirjailijan lähelle lukijaa suorien haastattelulainausten kautta. Minä koin varsin antoisaksi lukea kirjat peräjälkeen, koska ne tukivat hyvin toisiaan ja antoivat samaan aiheeseen rinnakkaiset näkökulmat.

Sekä Esikoiskirjailijasta kirjailijaksi että Haluatko todella kirjailijaksi -teoksissa (varsinkin jälkimmäisessä) on varoitteleva sävy, joka saa ihmettelemään, missä pussissa suomalaiset wannabekirjailijat ovat oikein kasvaneet. Varsikin Haluatko todella kirjailijaksi antaa ymmärtää, että monet kirjoittamista harrastavat ihmiset kuvittelevat kirjailijuuden olevan tuottoisa, helppo ja julkisuutta tuova ammatti. Voi tietysti olla, että omassa kirjoittajaporukassani on poikkeuksellisen valveutunutta väkeä, sillä en ole kuullut kertaakaan kenenkään olettavan, että kirjoittamalla voisi oikeasti tehdä helposti rahaa. Varmasti tällaisellekin varoittelulle on oikea paikkansa, mutta itselleni tuli suurena yllätyksenä se, että joku oikeasti kuvittelee kirjoittamisen olevan jotenkin taloudellisesti järkevä ammatinvalinta!

Suosittelen Esikoiskirjailijasta kirjailijaksi ja Haluatko todella kirjailijaksi -teoksia kaikille kirjailijan työstä kiinnostuneille. Nämä eivät ole pelkästään oppaita kirjailijuudesta haaveileville kirjoittajille, vaan tuovat mielenkiintoisia näkökulmia myös lukijan vinkkelistä tarkasteltuna. Onhan se hienoa tietää, mitä ovat saaneet kokea ne ihmiset, jotka ovat laittaneet rakkaat lempikirjamme paperille...

lauantai 17. elokuuta 2013

Muukalainen tv-sarjaksi

                                      

Olen innoissani! Siihen on montakin syytä, mutta tällä hetkellä innostukseni kohdistuu Diana Gabaldonin Matkantekijä -kirjasarjaan, josta aletaan vihdoinkin kuvata tv-sarjaa. Kirjasarjan fanit ovat jo vuosikausia askarrelleet omia castingeja ja haaveilleet elokuvasta ja sarjasta. Ja nyt siitä tulee totta!

Matkantekijä -sarja ja erityisesti sen ensimmäinen osa Muukalainen ovat olleet minulle tärkeitä kirjoja, tietynlaisia esikuvia siitä millainen spefillä maustettu historiallinen romaani voi parhaimmillaan olla. Kirjoissa on omat ongelmansa, enkä väitä niiden olevan kaunokirjallisesti huippulaatua. Mutta ne viihdyttävät ja vievät minut pois arkesta, ja juuri sitä kirjalta kaipaan. Suosikkikirjan muuttuminen tv-sarjaksi on jännittävää ja myös pelottavaa. Mitä jos mutkat vedetään suoriksi, tai entä jos sarja tehdään huonosti? En ole kuitenkaan fanaattinen: tv-sarja on vain yksi tulkinta kirjan tarinasta. Ja odotan sitäkin tulkintaa innolla.

Pari keskeisten roolien esittäjää on jo valittu ja kumpikin vaikuttaa lupaavalta. Lisää tietoa kannattaa käydä stalkkaamassa Diana Gabaldonin nettisivuilta (www.dianagabaldon.com).

Odottaako kukaan muu tätä niin paljon kuin minä odotan?

keskiviikko 7. elokuuta 2013

Ahmad Khalid Tawfiq: Utopia

Ahmad Khalid Tawfiq: Utopia (Like 2013) 202s., kirjastosta

Utopia on ollut jo pitkään lukulistallani. Taisin törmätä siihen katalogin tai lehden sivulla ja ajatella, että dystopiannälkäiselle olisi täsä herkuteltavaa. Dystopia on lähivuosina noussut suosioon erityisesti Nälkäpelin ansiosta, ja erilaisia dystopiaviritelmiä on tullut luettua useita. Ennakko-odotuksista ja huomattavan mukavasta lukupaikasta (kallioinen ranta meren äärellä) huolimatta -vai kenties niiden takia- Utopia tuotti pettymyksen.

Romaanissa tarkastellaan utopialaisen nuoren miehen elämää. Utopian valtio sijoittuu jonnekin Lähi-Itään, tarkempi sijainti meni minulta ohi, sillä luin kirjan valitettavan huolettomasti harppoen. Utopiassa vedetään aineita ja harrastetaan seksiä. Ihmiset ovat kyllästyneitä elämäänsä jabhakevat viihdykettä muun muassa karkaamalla rajan yli ja hakemalla matkamuistoksi Toisten ruumiinosia. Toiset ovat niitä raukkoja, jotka eivät saa elää Utopian ihmeellisessä maailmassa vaan joutuvat raatamaan ja tekemään töitä pysyäkseen hengissä. 

Kirjan päähenkilö lähtee tyttöystävänsä kanssa Toisten pariin, mutta kaikki ei mene suunnitelmien mukaan. Utopialaisuus paistaa valeasujen läpi, mutta eräs Toinen majoittaa utopialaiset luokseen ja auttaa nämä takaisin kotiin. Taustalla on kuitenkin jotain muuta - ja tässä piilee romaanin ainut sellainen koukku, joka sai minut valppaaksi. Hyväntahtoisuudella on syynsä.

En tiedä miksi tämä romaani oli niin uuvuttava ja tyhjänpäiväisen oloinen. Minua vain ärsytti utopialaisten pinnallinen elämänasenne, toisaalta se heijasti kohtuuttoman realistisesti länsimaista yhteiskuntaa ja arvomaailmaa. Ehkä tarinassa oli totta enemmän kuin nimeksi. Ehkä se tuli niin lähelle, että sitä oli vaikea käsittää ja käsitellä. Olen joka tapauksessa lykännyt tästä kirjasta kirjoittamista jo ainakin viikon, minkä seurauksena minulla on odottamassa pino bloggaamattomia kirjoja. Minulle tämä oli fiiliksenlatistaja, mutta uskon, että joku toinen saa tästä irti enemmän.

Suosittelen Utopiaa luettavaksi yhteiskunnallisten ja kantaaottavien dystopioiden ystävälle. Jotakin Orwelmaista tässä kieltämättä oli.

maanantai 29. heinäkuuta 2013

Anu Holopainen: Welman tytöt

Anu Holopainen: Welman tytöt (Karisto 2013), 259 s., kirjakauppalöytö

Anu Holopainen on ollut jo pitkään lukulistallani ja nyt, kiitos Kariston ottaman uusintapainoksen, shoppasin kirjan kesälukemiseksi kirjakauppareissullani. Welman tytöt joutui odottamaan muutaman toven muiden kirjojen kasautuessa yöpöydälle, mutta se pääsi viimein mukaani lauantaiselle merenrantareissulle. Kallio, kirja, kesä ja aurinko. Meren tuoksu. Aika jees.

Welman tytöt kertoo Syysmaassa asuvasta Adairasta, jonka isä haluaa naittaa Adairaa puolta vanhemmalle, irstaalle ja ilkeälle miehelle. Syysmaassa eletään varsin patriarkaaisessa yhteiskunnassa, joten Adairalla ei ole muuta mahdollisuutta kuin taipua isänsä tahtoon ja haudata haaveet opiskelusta tai elämästä rakastavan ja kunniottavan puolison rinnalla. Matkalla aviomiehen luokse sattuu kuitenkin jotakin, joka muuttaa Adairan elämän suunnan. Hän pääsee pakoon ja tutustuu Welmaan ja tämän luona Varjolinnassa asuviin naisiin. Nuo naiset ovat ottaneet elämän omiin käsiinsä ja kieltäytyneet alistumasta miesten vallan alle.

Adaira heräsi tokkuraisena ja näki ohuiden auringonsäteiden pilkottavan raolleen jätettyjen ikkunaluukkujen välistä. Viileä ilma leyhyi raosta sisään, ja hän veti peitettä tiukemmin ympärilleen yrittäen samalla selvittää päässään, oliko aamu vai ilta ja kuinka kauan hän oli nukkunut. (Holopainen: welman tytöt s.130)

Alunperin vuonna 2003 ilmestynyt kirja on ihanan klassista fantasiaa, joka hyödyntää perinteisiä elementtejä, mutta onnistuu samalla olemaan raikasta ja mukaansatempaavaa. Tarina ei ole kikkailua, vaan sellaista luettavaa, joka antaa lukijalle mahdollisuuden ennakoida mukavalla ja luontevalla tavalla. Yritän tällä sanoa, että kirjan tarina ei varsinaisesti tuottanut yllätyksiä, mutta yllätyksettömyydessään sen lukeminen tuntui samalta kuin kotiinpaluu pitkän matkan jälkeen, tutulta ja turvalliselta. 

Welman tyttöjen henkilöhahmot ovat persoonallisia ja jokaisella naisella on oma tarina kerrottavanaan. Miehet jäävät tarinassa sivurooliin ja heistä piirtyy aluksi pahantekijän luva: miehet ovat välinpitämättömiä raiskaajia, jotka eivät välitä naisista. Onneksi Holopainen marssittaa kirjan lopussa tarinaan mukaan myös muutaman mukavan miehen. Kirjasarjaksi jatkuva kertomus lupailee, että muissa osissa naisen asemaan ja paikkaan yhteiskunnassa kiinnitetään lisää huomiota, ja Adairan sekä muiden Welman tyttöjen tarina jatkuu.

Kaksi päivää myöhemmin alkoivat kuumat tuulet puhaltaa etelästä. Ne olivat murrostuulet, kesän tuojat, jotka voimistuivat hetkittäin hurjiksi pyörteiksi ja saattoivat kiskoa suuren puun juurineen maasta. Tuulen aikana ihmiset eivät matkustaneet eivätkä liikkuneet kaupunkien tai kotipihojen ulkopuolella ellei se ollut välttämätöntä. Maa heräsi eloon, madot möyrivät kuurasta vapautuneessa mullassa ja ilmassa tuoksui kaukaisen meren suola. (Holopainen: Welman tytöt, s.189)

Welman tytöt on sellainen kirja, jonka olisin halunnut lukea teininä. Oman kappaleeni laitan ehdottomasti odottamaan aikaa, joilloin kummityttöni on kypsä tällaiselle kirjalle. Olen suhtautunut aina hiukan varauksella pitkiin kirjasarjoihin, mutta Syysmaa -sarjan kohdalla olen iloinen tietäessäni, että pääsen jatkamaan tarinan maailmassa vielä pitkään. Holopainen ei nät sorru uuvuttamaan lukijaa fantasialle tyypillisellä tiiliskivi-ideologialla, vaan Welman tytöt on nopeasti hotkaistu. Syynä lienee kirjan kohderyhmä, vaikka hyvin tämä näkyy uppoavan myös aikuiseen lukijaan.

Suosittelen Welman tyttöjä erityisesti fantasiasta kiinnostuneille varhaisnuorille ja nuorille, sekä niille aikuisille lukijoille, jotka haluavat lukea keskiaikahenkisen fantasiatarinan.

keskiviikko 24. heinäkuuta 2013

Elina Rouhiainen: Uhanalainen (Susiraja 2)

Elina Rouhiainen: Uhanalainen (Tammi 2013), 446s. Arvostelukappale

Susiraja -sarjan toinen osa Uhanalainen jatkaa paranormaalia romantiikkaa hyödyntävää, nuorille suunnattua kirjasarjaa, joka kertoo ihmissuden ja tytön rakkaudesta, sekä susien asuttamasta Hukkavaaran kylästä. Elina Rouhiaisen esikoinen Kesytön heitti äitinsä menettäneen Raisan Kainuun korpeen. Uhanalaisessa palataan tuttuihin maisemiin.

Raisa asuu Nikon kanssa Helsingissä, mutta Mikaelin, Raisan entisen poikaystävän ja susilauman nuoren alfan ilmestyminen kaupunkiin saa kuviot sekaisin. Raisa, Niko ja Mikael matkustavat Hukkavaaraan tarkoituksenaan ottaa selvää mitä Mikaelin vanhemmille on tapahtunut, ja mitä lauman haltuunsa ottanut Martti aikoo tehdä Hukkavaaralle ja susilaumalleen. Hukkavaarassa tavataan myös pari muuta lauman meininkiin kyllästynyttä sutta, jotka lyöttäytyvät Raisan ja muiden joukkoon. Suuri osa kirjasta vietetään metsämökissä jutellen, juopotellen, parisuhdekuvioita selvitellen ja siinä sivussa Hukkavaaran mysteeriä ratkoen. 

Suositun genren tuominen Suomen mantereelle näkyy Uhanalaisessa miljöön lisäksi muutamassa kansanperinneviittauksessa. Olisin jo Kesyttömältä kaivannut enemmän suomalaisen mentaliteetin nostamista esille, suomalaisen ihmissusiklassikon, Aino Kallaksen Sudenmorsiamen polkuja seuraten Susirajakin olisi saanut enemmän suomalaista maustetta. Tietysti on huomattava etu, että paranormaalia romantiikkaa ylipäätään sijoitetaan Suomeen, vaikka perustavat elementit olisivatkin ameriikanserkuilta lainattuja.

Niko jätti auton hiekkatien varteen ja lähti kävelemään metsään. Minä seurasin perässä. Tarvoimme ikuisuudelta kestävän ajan ennen kuin tulimme suurelle paloaukealle. Katselin ympärilleni. Yllätyksekseni olimme lähempänä vaaraa kuin olin koskaan aikaisemmin ollut. Toisella puolellani oli hehtaareittainntasamaata ja toisella puolellani metsä nousi yhtäkkiä pystyyn kuin silkasta päähänpistosta. (Rouhiainen: Uhanalainen, s.116)

Susirajan maailma on miehinen. Miehet hallitsevat laumaa ja maailmaa, eikä Raisa tunnu suostuvan valmiiseen malliin -ainakaan heti. Valinta oman elämän ja omien haaveiden, sekä rakkauden välillä ei ole kuitenkaan itsestään selvä. Kumpi merkitsee enemmän, tulevaisuus taiteilijana vai paikka ihmissusilauman uroksen kotirouvana? Näin modernin naisen näkökulmasta katsottuna asetelma on vähintäänkin kyseenalainen ja toivonkin, että kirjasarjan jatko tuo nuoren lukijakunnan eteen hieman kannustavanpia näkökulmia naisena olemisesta. Raisa on kuitenkin pitänyt hyvin pintansa, vaikka sydän vetää ihmissusiuroon kainaloon.

Pikkutarkkana pilkunviilaajana tarrasin romaanissa muutamiin epäloogisuuksiin ja kielellisiin omituisuuksiin. Metsässä taivalletaan vajaassa kahdessa päivässä matka, johon autolla menee kaksi tuntia. Jos ei ihan kuoppaisinta pellonreunaa ajella, niin parin tunnin matkan luulisi olevan vähintään 100 km. Reipas kävelyvauhti on ehkä 6km/h, umpimetsässä paljon vähemmän. Spekulatiivinen fiktio saa tietysti venyttää mielensä mukaan todellisuuden rajoja, mutta pikavahtia metsässä painelevat ihmiset venyttävät minun spefikuminauhani äärimmilleen. Myös kauttaalleen kaluttuja kielikuvia olisin toivonut olevan hieman säännöstellymmin.

Uhanalainen toi kirjasarjaan uusia ulottuvuuksi, vaikka romaanin varsinaisesta juonesta jäikin vahvasti se fiilis, että kirja on hieman tyhjäkäyntiä suurempia käänteitä odotellessa. Katsotaan, miten pitkään pääparin välillä oleva jännite riittää, ja marssitetaanko kirjasarjaan Sookie -tyyliin myös aimo annos muita paranormaaleja olentoja. 

Suosittelen Susiraja -sarjaa paranormaalin romantiikan ystäville.


tiistai 23. heinäkuuta 2013

Annukka Salama: Piraijakuiskaaja

Annukka Salama: Piraijakuiskaaja (wsoy 2013), 377s, arvostelukappale

Annukka Salaman Piraijakuiskaaja jatkaa Käärmeenlumoojan aloittanutta faunoideista kertovaa kirjasarjaa. Piraijakuiskaajassa selvitellään Unnan salaperäistä taustaa, surffataan ja shoppaillaan Kaliforniassa ja paetaan metsästäjiä, jotka yrittävät ottaa faunoidien voimat käyttöönsä. Mukana on tuttujen hahmojen lisäksi sisarukset Eden ja Neno, jotka tuovat lisäväriä muutenkin persoonalliseen henkilögalleriaan.

"Eikö me lennetäkään Suomeen?" Eden kysyi ja pujahti takapenkille. 
"Poiketaan vain", isä sanoi apukuskin paikalta ja läimäytti oven kiinni. "Kansainvälinen Voimaeläinvaltuusto sijaitsee yhdysvalloissa."
     Eden napsautti turvavyön kiinni, kun Nemo käynnisti moottorin. "Missä siellä?"
     "La Jolla, Kalifornia."
     Nemo nauroi ääneen. "Jumalauta. Surfing U.S.A."
(Salama:Piraijakuiskaaja, s.24)

Kalifornia tuntui ensialkuun oudolta tapahtumapaikalta, mutta Salama osaa istuttaa hahmonsa uuteen ympäristöön, joka Suomen jälkeen tuntuu virkistävältä, mutta ei liian vieraalta. Voimaeläinvaltuusto ja sen tapahtumat tuo mieleen Harry Potter -kirjojen taikaneuvostot, mutta Salaman nuorisokulttuureista ammentava maailma ei muuten tuo mieleen muita tuttuja kirjoja. Piraijakuiskaajassa päästetään myös vanhemmat salaisuuksien verhon taakse, kun Unna kertoo ominaisuuksistaan vanhemmilleen: tai miten sen nyt ottaa. Vanhemmat tuntuvat olevan lähinnä kiinnostuneita Rufuksen kyvyistä, eivätkä edes kysy Unnan taidoista ja ominaisuuksista. Salama etäännyttää muutenkin tavallisen perhe-elämän jonnekin kauas. Ala-ikäinen Unna uskalletaan surutta laskea poikaporukan mukana toiselle puolelle maailmaa, eikä koulusta erottaminenkaan tunnu liikuttavan ketään.

Salaman rakentama maailma on paranormaalin romantiikan hengessä surullisen patriarkaainen. Faunoidit ovat miehiä, eikä Unnakaan loppujen lopuksi ole poikkeus siinä mielessä, kuin olisin hänen toivonut olevan. Loppuratkaisua sen enempää paljastamatta tarina kuitenkin herätti kysymyksiä ja odotuksia, jotka pakottavat tarttumaan myös seuraavaan kirjaan. Itse olin kuitenkin toivonut, että kotimainen paranormaaleista elementeistä ammentava nuortenkirjallisuus toisi mukanaan sukupuolten välistä tasa-arvoa, eikä pönkittäisi maskuliininen sankarimies/heikko nainen -asetelmaa entisestään. Rufuksen omistushaluiset mustasukkaisuuskohtaukset olivat kiusallista luettavaa ja vähensivät kipinää, jota olin hahmojen välillä tuntenut.

Salaman kieli on äärimmäisen herkullista ja mukavaa lukea. Kirjailija on onnistunut vangitsemaan tarinaansa nuorten maailman ja nuorisokulttuurien piirteitä. Hahmot ovat värikkäitä, moniulotteisia ja uskottavia. Tosin ihmettelin Joonen äkillistä muuttumista glamrokkarista indierokkariksi. Henkilöhahmoissa on joka tapauksessa monta mielenkiintoista ulottuvuutta ja odotan kirjasarjan seuraavilta osilta paljon. Faunoidit ovat viihdyttävintä seuraa pitkään aikaan. Myös Salaman tarinaansa kirjoittama huumori iskee, ja saa lukijan nauttimaan kielellisestä tykityksestä ja hauskoista oivalluksista.

Plussana kehun kirjan kantta, joka oli herkullinen! On vähän hassua, että kustantaja muutti kirjasarjan ilmettä toisen kirjan kohdalla, mutta pehmeäkantinen, tyylikkäästi tehty kirja on huomattavasti houkuttelevampi ja miellyttävämpi lukea, kuin perinteinen kovakantinen opus. Kaikenkaikkiaan Piraijakuiskaaja on hyväntuulista, raikasta kirjallisuutta, joka ehkä hyödyntää genren kliseitä, mutta ei kompastu niihin vaan tuo tarinaan myös jotakin ihan uutta.

Suosittelen Faunoidit -kirjasarjaa paranormaalin romantiikan ja viihdyttävän kerronnan ystäville!

sunnuntai 21. heinäkuuta 2013

Paranormaali romantiikka, mitä se oikein on?

Olen kuluneen viikonlopun aikana ehtinyt lukea paljon paranormaalia romantiikkaa (itse kirjoista arviot myöhemmin) ja ajatella sitäkin enemmän tuota suosittua genreä, joka tuo monelle mieleen Stephenie Mayerin Houkutus -kirjasarjan ja kimaltelevat vampyyripojat. Paranormaali romantiikka on toki sitä, mutta se on aivan varmasti myös jotakin muuta. Pikainen googletus antaa ymmärtää, että genreä ei ole pahemmin määritelty, eikä siitä ole juurikaan kirjoitettu - ainakaan netissä. Aihe vaatii ehdottomasti oman postauksensa, koska ainakin minusta tuntuu siltä, että en voi puhua paranormaalista romantiikasta, ellen ihan oikeasti tiedä mitä se tarkoittaa. Alla omia pohdintoja aiheesta, sekä googlettelun perusteella löytyneitä luonnehdintoja jonnekin spekulatiivisen fiktion alle sijoittuvasta kaunokirjallisuuden genrestä.

Wikipedia sanoo paranormaalin romantiikan olevan romanttisen kirjallisuuden alagenre, joka spekulatiivisen fiktion tapaan hyödyntää yliluonnollisia elementtejä. Tyypillisiksi teemoiksi listataan vampyyrit, mudonmuuttajat, aaveet ja aikamatkustus, joista viimeinen tulee minulle yllätyksenä. Wikipedian luokittelun mukaan esimerkiksi suosikkini Diana Gabaldonin Matkantekijä -sarja lienee melko tyylipuhdasta paranormaalia romantiikkaa: siinä nainen siirtyy 200 vuotta ajassa taaksepäin ja rakastuu skottilaiseen lainsuojattomaan. Paranormaaliksi elementiksi riittäisi siis aikamatkustuksen tyyppinen tapahtuma, itse henkilöiden ei tämän määrittelyn mukaan tarvitse olla yliluonnollisia olentoja.

Paranormaalin romantiikan juuret ovat goottilaisessa fiktiossa. Tämän ymmärtää helposti, kun ajattelee Emily Bronten Humisevan harjun sekä Mary Shelleyn Frankensteinen kaltaisia synkeitä klassikoita. Genre ei kuitenkaan ole vain yksiselitteisesti romantiikalla sävytettyjen klassikoiden jatke, vaan Wikipedian sivusto jakaa sen useisiin toisiaan sivuaviin lajeihin, joissa romantiikan ohella teemana saattaa olla jokin rikos tai mysteeri. Goottilaisen kirjallisuuden perinne näkynee kielletyn rakkauden tematiikassa, joka väistämättä tuntuu olevan keskeinen osa paranormaalia romantiikkaa.

Susiraja -kirjasarjan kirjoittaja Elina Rouhiainen kuvailee blogissaan paranormaalia romantiikkaa genreksi, joka on kliseistä mutta tunnistaa oman hullunkurisuutensa. Hän listaa paranormaalin romantiikan totutuiksi tunnuspiirteiksi komeat kundit, seinäruusutytöt, vanhempien menettämisen ja ulkonäköpaineet. Minusta määrittely vastaa melko hyvin minkä tahansa nuortenkirjan tematiikkaa ja minusta onkin hyvä pohtia onko paranormaali romantiikka siis vain nuorten lukijoiden genre, vai voisiko esimerkiksi Rouhiaisen listaamat tyylipiirteet lukea nimenomaan nuorille suunnatun paranormaalin romantiikan totuttuihin kliseisiin, sillä mielestäni ne eivät välttämättä määritä genreä kokonaisuudessaan.

Palataan vielä goottilaiseen fiktioon. Wikipedia listaa goottilaisen kaunokirjallisuuden elementeiksi muun muassa seuraavia: nuori neitsyt (kaunis, viaton, usein hämäräperäinen tausta joka paljastuu tarinan edetessä), vanhempi nainen, miessankari, tyhmä palvelija, narri jne. Goottilaisessa fiktiossa yleensä myös tapahtumapaikka on keskeisessä osassa tarinaa (esim, Humiseva harju). Katsotaas, goottilaisen fiktion perinteestä muovautuu helposti myös malli nykypäivän paranormaalille romantiikalle. Ainakin pääosassa olevan naisen rooli on edelleen sama kuin muutama sata vuotta takaperin: Susirajan Raisa menettää äitinsä ja selviää, että hänen omassa taustassaankin on jotakin perin outoa, Annukka Salaman Faunoidi -sarjan Unna on adoptoitu, eikä hänen oikeista vanhemmistaan tunnu löytyvät tietoja. Houkutuksen Bella on muuttaa äitinsä romanssin takia lähes vieraan isänsä luo, Charlaine Harrisin rempseä, niin ikään vanhempansa menettänyt Sookie onkin puoliksi keiju. 

Kirjallisuudentutkija Markku Soikkeli vastaa Helsingin kaupunginkirjaston nettisivuilla esitettyyn paranormaalia romantiikkaa koskevaan kysymykseen paranormaalin romanssi olevan pikemminkin viihdekirjallisuuden kuin fantasian alalaji. Hän listaa Gabaldonin teokset genren alle, mutta ei tunnu olevan valmis niputtamaan suosittuja, nuorille suunnattuja vampyyrikirjoja osaksi genreä. Ovatko Houkutukset ja vastaavat nuorten elämän ongelmista ammentavat romaanit sitten enemmän romanttista viihdekirjallisuutta kuin "paranormal romance" -kategoriaan sijoittuvaa materiaa?

Yle Puheen keskustelussa kirjallisuudentutkija Myry Voipio ja chick lit -kirjailija Laura Paloheimo keskustelivat siitä, mitä nuorille naisille suunnattu chick lit siis oikeastaan on. Genreissä on väistämättä joitain yhtäläisyyksiä ja yhtä kaikki niissä toteutuu sama ajatus siitä, että pääsääntöisesti naisille suunnattu kirjallisuus on jotenkin kevyempää ja vähemmän vakavasti otettavaa kuin muu kirjallisuus. Omana yhteenvetonani paranormaalin romantiikan ja chick litin yhtäläisyyksistä tuli mieleen nimenomaan lähtökohta: kumpaakin kirjallisuuden lajia tunnutaan kirjoittavan ensisijaisesti nuorehkoille naisille. Joitain henkilöhahmotasolla ja miljöötasolla olevia yhtäläisyyksiäkin löytyy: Faunoidit shoppailevat Kaliforniassa trendiliikkeissä Salaman Piraijakuiskaajassa, ja Rouhiaisen Uhanalaisessa järjestetään muotinäytöstä ja hengaillaan Helsingin Kalliossa. Kummastakin löytyy myös chic-litille tyypillinen homoystävä, jota Paloheimo vertaa chick litin osalta narriin: tyyppiin, jonka on lupa pukeutua tavallisesta poikkeavalla tavalla ja laukoa mielipiteitään rangaistuksetta. Narri löytyy myös goottilaisesta fiktiosta, joten oikeilla jäljillä saatetaan olla.

Mitä siis on paranormaali romanssi? En ole varma tulinko tutkimusretkestäni hullua hurskaammaksi. Selvää kuitenkin on, ettei paranormaalin romantiikan sovi ajatella olevan pelkästään teini-ikäisille suunnattua tyttö kohtaa pojan- kirjallisuutta. Se on myös paljon muuta. Suomessa genren alle sijoitettavia kirjoja on julkaistu vielä kohtalaisen vähän, mutta Salaman ja Rouhiaisen kirjasarjojen lisäksi listaan voi lisätä ainakin Veera Laitisen romaanisarjan ja Maria Turtschaninoffin romaanin Helsingin alla. Minusta ei myöskään sovi unohtaa Johanna Sinisalon hienoa Ennen päivänlaskua ei voi -romaania. 

Lähteet:
http://en.wikipedia.org/wiki/Paranormal_romance
http://www.elinarouhiainen.com/2012/07/paranormaalin-romantiikan-genre/
http://en.wikipedia.org/wiki/Gothic_fiction
http://www.kysy.fi/kysymys/mika-suomennetaan-kirjallisuusgenre-paranormal-romance
http://www.goodreads.com/shelf/show/paranormal-romance?page=1
http://paivakavelylla.blogspot.fi/2009/07/rakastu-vaarin.html

tiistai 16. heinäkuuta 2013

Gillian Flynn: Kiltti tyttö


Gillian Flynn: Kiltti tyttö (WSOY 2013), heräteostos kirjakaupasta

Gillian Flynnin Kiltti tyttö lienee yksi tämän kesän kohutuimmasta kirjoista. Tai ainakin se on sellainen kirja, jonka olen kuullut kesän aikana monesta eri syystä, mistä johtuen kirja tarttui mukaani kirjakaupasta, vaikka olen melkoisen ansioituneesti onnistunut välttelemään heräteostosten tekemisiä. Tässä kirjassa houkutteli maineen lisäksi kaunis, nahkea kansi, joka osoittautui kuitenkin käytössä vähintäänkin arveluttavaksi: kaikki sormenjäljet jäivät kanteen ikään kuin merkkinä tehdysä rikoksesta. Ja mikä sopisikaan sen paremmin, kun kyseessä on rikosmausteilla maustettu jännityskertomus.

Nickin vaimo Amy katoaa pariskunnan viidentenä hääpäivänä. Amy on ihana, kaunis ja suosittu, melkoinen ihmetyttö, varakkaan perheen ainokainen. Nickin roistomainen olemus ja mielistelevät hymyt eivät tee vaikutusta mediaan tai poliiseihin. Vaimo on mitä ilmeisimmin murhattu ja kaikki merkit viittaavat siihen, että veriteon taustalla on parisuhteeseensa kyllästynyt aviomies. Kuinka ollakaan.

Jokaisella tarinalla on kaksi puolta... Vuoroin Amyn, vuoroin Nickin otteessa kulkeva kerronta heittää lukijan eteen epäluotettavan kertojan ja asetelman, joka saa jo aluksi käsittämään, että on tarttunut hieman erilaiseen tarinaan: avioliittoromaanin ja murhamysteerin sekoitukseen. Aavistelin koko romaanin alun ajan tapahtumaa, joka käänsi tarinan suunnan päälaelleen. Ratkaisu (jota en kerro, etten pilaa toisilta lukuelämystä) ei yllättänyt minua, enkä tiedä oliko tarkoituskaan. Flynn antaa kuitenkin lukijan ymmärtää, että hän on koko ajan askeleen edellä. Kirjaa on lähestulkoon mahdoton päästää otteestaan.

Viihdyin romaanin kanssa erittäin hyvin, mutta samalla se aiheutti myös pettymyksen. Tarinan henkeen kuuluu henkilöhahmojen kärjistäminen, mutta kertomus oli absurdiudessaan jotakin epäuskottavan ja kammottavan välimaastosta. Ja kuitenkin niin addiktoiva. Flynn osaa leikitellä kertojaäänillä taitavasti, lukija tulee huijatuksi ja odottaa seuraavaa käännettä. Loppuratkaisu nykäisi maton alta. Suututti ja kiukutti, ehkä tarkoituksellisesti. Kaikki tarinat eivät pääty niin kuin lukija tahtoisi.

Kiltistä tytöstä on vaikea kirjoittaa paljastamatta sellaisia yksityiskohtia, jotka pilaavat lukijan nautinnon. Tarina on luultavasti parhaimmillaan niin, ettei siitä ole ehtinyt muodostua ennakko-oletuksia tai luuloja. Bestsellerin on vaikea pysyä huomaamattomana, mutta Kiltti tyttö on jonkinmoisessa groteskiudessaan muös teos, jossa on monia tasoja. Se on jännäri, mutta samalla se on osuva kuvaus ihmisluonnosta. Kärjistetty mutta osuva. Kirja josta pidin ja josta en pitänyt. Vaikea selittää.

Suosittelen Gillian Flynnin Kilttiä tyttöä sellaisille lukijoille, jotka tahtovat lukea otteessaan pitävän, mutta hämmntävän kirjan. Tämän jälkeen omaakin parisuhdetta voi punnita ihan uudenlaisella vaa'alla.

Jyrki Erra: Kaunasin sivut

Jyrki Erra: Kaunasin sivut (Otava 2012) 544s.
Kirjastolöytö

Dan Brownin pidetyn ja haukutun Da Vinci koodin jälkeen erilaisia historiallisiin lähteisiin perustuvia mysteerikirjoja on tupsahdellut sieltä täältä. Itse en ole mikään valtavan suuri genren ystävä, mutta mysteerikirjat ovat yleensä viihdyttävää luettavaa, kevyempää ja toisaalta monipuolisempaa kuin dekkarit, joissa kaikki pyörii kuoleman ympärillä. Da Vinci koodin henkisissä tarinoissa mysteerin keskiössä on jokin vanha, historiallinen salaisuus, plus lisämausteena jokin fanaattinen lahko, joka salaisuutta vaalii. Näin kärjistettynä.

Jyrki Erran esikoisteos Kaunasin sivut tarttui kirjastosta mukaan sattumalta. Romaanissa suomalainen tutkija muuttaa Roomaan tekemään väitöskirjaansa, mutta Vatikaanin arkistossa hänen eteensä osuu salaperäinen, vanhalla suomenkielellä kirjoitettu dokumentti. Dokumentti vetää Johanin niin pauloihinsa, että väitöskirja jää vähemmälle ja tyttöystävälläkin menee hermot. Mystinen kirjoitus heittää tutkijan Roomasta Kaunasiin, vanhojen luostarien uumeniin ja muinaisten salaisuuksien jäljille.

Erran esikoinen on hieno ja mielenkiintoinen avaus kirjailijan uralle. Pahoittelen mielessäni sitä, että heinäkuun helteiset illat olivat minulle täysin väärä hetki tarttua järkäleeseen, joka olisi vaatinut ajattelua ja keskittymistä. Erra pitää lukijan otteessaan, mutta teksti vaatii paneutumista, eikä se toimi samanlaisena höthöttönä makupalana kuin vaikkapa Da Vinci. Kaunasin sivuihin täytyy keskittyä ja silloin kirja vie mukanaan mysteerien maailmaan. Erran kerronta on genrelle tyypillisen kuvailevaa, eikä henkilöhahmoihin paneuduta kovinkaan syvällisesti. Kaunasin sivuissa se ei jää harmittamaan, sillä tarinassa on sisältöä kylliksi muutenkin.

Lopputulema on kuitenkin se, että olisin halunnut pitää tästä kirjasta enemmän. Liekö syynä väärä ajankohta vaiko se, että olen viime aikoina lukenut aika paljon lähinnä YA-genreen sijoittuvaa kirjallisuutta. Oman rajoittuneisuuden huomaa: kun pään käntää tietylle modelle, on vaikea hypätä aukotta maailmasta toiseen. Aikaisemmin helpolta ja nopealukuisilta tuntuneet historialliset romaanit vaativat enemmän keskittymistä. Monipuolisuus on kaiken kaikkiaan hyvä asia, joten Kaunasin sivuista oppineena lisään lukulistalleni vastaisuudessakin sellaisia kirjoja, joihin en ole muistanut vähään aikaan tarttua. Romaani oli lukijan kompuroinnista huolimatta mielenkiintoinen ja on jännittävä nähdä millainen on Erran seuraava teos; pysytäänkö historiallisissa mysteereissä vaiko mitä lienee seuraavaksi luvassa.

Niin tai näin, tämä lukija on vaihtelevasti netin ääressä, joten muutama lähiviikkojen lukukokemus saattaa jäädä kirjaamatta, mutta palaan niihin sitten kun olen taas sivistyksen parissa. Tiedossa maisemia, mutta en vielä kerro missä! Mukana myös pari kirjaa, joilta odotan paljon. Saa nähdä miten odotukset täyttyvät.

Jyrki Erran Kaunasin sivuja suosittelen jännittävien, historiallisista lähteistä ammentavien mysteeriromaanien ystäville.