Recent Posts

maanantai 25. elokuuta 2014

Annukka Salama: Harakanloukku



Annukka Salama: Harakanloukku
Wsoy 2014
446s.
Arvostelukappale

Syksy tuntuu luissa ja ytimissä, vaikka elokuu ei ole vielä ehtinyt loppua. Onneksi se ei haittaa. Viikonlopun löhösin kesäkodin vanhalla natisevalla sohvalla viltin alla Harakanloukun kanssa. Ei hassumpi tapa viettää viimeistä kesäviikonloppua.

Harakanloukku päättää Annukka Salaman faunoideista kertovan kirjasarjan, jonka aikaisemmat osat Käärmeenlumoojan ja Piraijakuiskaajan olen lukenut aikaisemmin. Vinttikamarista löytyy myös vieraskynäkirjoitus aiheesta. 

Eläimeltä kykynsä ja ominaisuutensa ammentavat faunoidit ovat palanneet Kaliforniasta arkeen, mutta arkea ei kestä kovin kauaa. Rääväsuinen Vikke katoaa ja faunoidijengi joutuu kokoamaan hajallaan olevan joukkonsa lähteäkseen etsimään Vikkeä Venorista, metsästäjien kaupungista. Unnan ja Rufuksen karille ajautunut suhde on koetuksella, kun rakastavaiset kohtaavat toisensa pitkän eron jälkeen. Harakanloukku nostaa keskeiseen rooliin myös Joonen, harakkamaisen rokkarin, joka jumaloi kaikkea kiiltävää, sekä erästä goottimaisen synkeää poikaa.

Annukka Salaman luoma fantasiamaailma on kerrassaan omaperäinen, se osuu ja uppoaa kuin metsästäjän nuoli. En ole varsinaisesti amerikkalaistyylisen nuortenkirjallisuuden suurimpia ystäviä, mutta tavassa jolla Salama on fantasiamaailmansa rakentanut on jotakin siistiä. Salama vetoaa lukijoihinsa räväkällä ja paikoin vikkemäisen härskillä kielellä ja sanailulla. Ensimmäisessä osassa nätisti spekulatiivisen fiktion rajoja hiponut fantasiamiljöö saavuttaa Harakanloukussa oman ulottuvuutensa. On päivänselvää, että jenkeissä tästä olisi tehty jo elokuvasarja (neliosainen!). Faunoiditrilogian maailma on yhdistelmä Harry Potterien maagisuutta ja räyhää ja räväkkää nuorisokulttuuria. Toivoisin kirjasarjalle paljon käännösoikeuksia ja näkyvyyttä maailmalla.

Aikaisemmissa kirjoissa keskeisen pääparin, Unnan ja Rufuksen suhde ei Harakanloukussa kosiskele lukijaa enää samalla tavalla kuin aikaisemmin. Harakanloukussa ainakin minun mielenkiintoni kohdistui Jooneen ja erääseen salaperäiseen metsästäjään. Salama punoo Joonen ja Ivarin tarinan ovelasti vanhan englantilaisen lastenlorun ympärille. Lukija pidettälee henkeään ja odottaa mitä seuraavaksi tapahtuu. Plussat Salamalle siitä, että hän on kirjoittanut tarinan, joka kuuluu siihen harvinaiseen kastiin, jossa seksuaalivähemmistöön kuuluvan henkilöhahmon elämän suurin kysymys ei ole seksuaalisuuteen liittyvä hyväksyntä tai asian ympärillä pyörivä identiteettkriiseily. Uskon toki, että sellaisillekin kirjoille on aikansa ja paikkansa, mutta on hyvä että lukijalle tarjotaan välillä myös jotakin muuta.

Faunoidien miehisestä maailmankuvasta en edelleenkään pidä, vaikka Harakanloukku sulkeekin Piraijakuiskaajassa aloitetun juonikuvion eheäksi lopuksi. Vahva alfauros - heikko nainen -yhdistelmä ei vain just nyt iske, mutta varmasti iskee kohderyhmään mikä on tietysti pääasia. Ehkä nykypäivän tytöt kasvavat fiksuiksi ja tasa-arvoa kannattaviksi naisiksi, vaikka kaikki nuortenromaanit eivät olisikaan feminististä taisteluhuutoa. Vaikka faunoiditrilogia noudattelee perustavanlaatuisilta juonenkäänteiltään vastaavien nuorille suunnattujen, suosittujen kirjasarjojen juonikaavan traditioita, Salaman luoma maailma ja taitava sanailu pelastaa monelta sudenkuopalta. 

En tiedä mistä, mutta jostakin olen ollut lukevinani ja ymmärtävinäni, että vaikka Unnan ja Rufuksen tarina sai Harakanloukussa päätöksensä, faunoideista kertovia kirjoja olisi tulossa vielä lisää. Korjatkaa jos olen väärässä. Mielenkiinnolla jään joka tapauksessa odottamaan mitä Salama kirjoittaa seuraavaksi.

Suosittelen faunoideista kertovaa kirjasarjaa kaikille vetävän kerronnan ja tosielämää sivuavaan fantasiamaailmaan sijoittuvan nuortenkirjallisuuden ystäville.



maanantai 18. elokuuta 2014

Seita Vuorela: Karikko



Seita Vuorela: Karikko 
WSOY 2012
357s.
Kirjastosta

Seita Vuorelan Karikko tarttui hyppysiini kirjastosta. Olen jo aikaisemminkin ihaillut kirjan kansikuvaa, mutta kun sain kirjan käteeni, en voinut millään olla lisäämättä sitä huojuvaan kirjastopinoon. Tässä sitä taas nähdään mikä merkitys kirjan ulkoasulla on. Tympeämmän näköinen kirja olisi saanut jäädä hyllyyn, sillä takakannen perusteella en ollut oikein varma onko Karikko minun juttuni.

Karikon keskiössä ovat veljekset Mitja ja Vladimir, jotka ovat äitinsä kanssa reissaamassa asuntoautolla. Matka päättyy Land's End -nimiselle leirintäalueelle, jossa Mitja tapaa oudon tytön ja tutustuu hylyiksi itseään kutsuvaan poikajoukkoon. Karikko henkii lapsuuden seikkailuja ja nostaa nuoret pojat vahvoihin rooleihin. Jani Ikosen kuvitukset sopivat kirjan tunnelmaan loistavasti.

Valitettavasti Karikko ei kuitenkaan auennut minulle yhtään. Tiedostin lukiessani, että kirjassa on useita tasoja, se on mystinen ja hienosti rakennettu kokonaisuus. Mutta ei. Tunsin itseni jotenkin tyhmäksi, kun en tajunnut mistä kirjassa on kyse. Karikon tunnelma on ehdottoman hieno ja vahva, kieli kulkee sujuvasti, mutta silti. Olisi jännittävä tietää uppoaako tämä kohderyhmään eli lapsiin ja nuoriin. Ainakin minulla kirjan teemat menivät jotenkin totaalisesti ohitse.

Mutta Karikon ulkoista viehätystä ei voi olla ihailematta. Kirja on niin kaunis ja niin hienon näköinen, että voisin melkein pelkästään siitä syystä hankkia sen omaan hyllyyni. Toisaalta tuntuu siltä, että haluaisin antaa Karikolle jossain vaiheessa uuden mahdollisuuden ja yrittää lukea sen uudelleen, jos vaikka tarina avautuisi minulle paremmin toisella lukukerralla...

Suosittelen Seita Vuorelan Karikkoa kielellisesti ansiokkaan ja monitulkintaisen kirjallisuuden ystäville.



lauantai 16. elokuuta 2014

Sally Green: Puoliksi paha


Sally Green: Puoliksi paha
Gummerus 2014
382s.
Arvostelukappale

Sinä kokeilet ensin. Sytytät tulitikun ja pidät sitä sinnikkäästi peukalon ja etuseormen välissä, kunnes se palaa karrelle ja sammuu. Mustunut tulitikku pysyy otteessasi, vaikka olet polttanut näppisi. (Green: Puoliksi paha s.15)

Sally Greenin kovasti kehuttu ja maailmalla kohuttu Puoliksi paha päätyi käsiini Gummerukselta saatuna arvostelukappaleena. Kiitos siitä. Kirjan ennakkokohu ja houkutteleva, taidokkaasti suunniteltu kansi houkuttelivat lukemaan. Kirjan kanteen painettu Kate Atkinsonin kommentti "Uusi Nälkäpeli" niin ikään sai aikaiseksi sellaisen vaikutelman, että uskoi pitäväni kirjasta. Kunnes avasin ensimmäisen sivun.

Puoliksi paha kertoo Nathanista, joka on puoliksi musta puoliksi valkoinen noita. Vastakkainasettelu hyvän ja pahan välillä on ilmeinen, valkoisten noitien pääasiassa hallitsema maailma noitaneuvostoineen haluaa vahtia sekaveristä noitaa, jota kaikki pelkäävät ja jota kukaan ei haluaisi ottaa puolelleen. Nathanin perhe yrittää pitää pojasta huolta, mutta lopulta Nathan päätyy valkoisten noitien holhoukseen. Kidutukset ja kauheudet eivät ota loppuakseen ennen kuin Nathan pääsee pakenemaan ja aloittaa loputtomalta tuntuvan pakonsa metsästäjiä vältellen. Hänen tavoitteenaan on löytää isä, Marcus, suuri musta noita. Sekä saada kolme lahjaa, jotka kuuluvat täysi-ikäistyvälle noidalle.

Kirja alkaa (kts. lainaus) perin erikoisella kertojaratkaisulla, jossa minäkertoja puhuttelee itseään toisessa persoonassa. Tai jotain (osaisin selittää tämän paremmin, jos olisin ollut kouluaikaan kiinnostunut äidinkielen kieliopin termistöistä). Alun jälkeen kerronta hyppää preesensiin, missä sinänsä ei ole mitään vikaa (vaikka se tuntuukin soluttavan lonkertoitaan nykypäivän YA-kirjallisuuteen ja varsinkin dystopiaan), ja käväisee taas jossain vaiheessa minäkertojan puhuttelussa. Lukujen nimet on kirjoitettu pienellä, mikä on varmasti jonkinlainen taiteellinen ratkaisu tai kenties sen tarkoituksena on kuvastaa minäkertojan lukutaidottomuutta. Mene ja tiedä.

Puoliksi paha on raaka ja väkivaltainen kirja, joka ammentaa häikäilemättä Harry Potterin suosiosta. Kirjassa on niin paljon yhteneväisyyksiä monelle rakkaan velhopojan seikkailuihin, ettei lukija voi muuta kuin ihmetellä, kun eteen marssitetaan neuvosto (Taikaministeriö?), nurjat (jästit?), metsästäjät (aurorit?) ja monta muuta tutunkaltaista asetelmaa ja henkilöhahmoa. On hetkellisesti sellainen olo, kuin lukisi Harry Potteria jotenkin vääristyneen peililasin läpi.

Puoliksi pahaa ei kuitenkaan voi pelkästään sättiä. Kirja asettaa maailmankaikkeuden kliseisimmän kysymyksen hyvästä ja pahasta uudenlaiseen asetelmaan. Se haastaa lukijan pohtimaan, onko oikeastaan olemassa hyvää tai pahaa, mikä on hyvää ja mikä pahaa, ja riippuvatko nämä määritelmät siitä kuka asian kokee? Julmuudet, joita Nathan joutuu sietämään valkoisilta noidilta, laittavat lukijan ihmettelemään, voiko perinteisesti "hyvänä" pidetty valkoinen noita tehdä sellaisia kamaluuksia nuorelle noidalle, joka ei ole vastuussa syntyperästään. Väistämättä lukija asettuu Nathanin, puoliksi mustan noidan puolelle. Lisäksi Nathanin henkilöhahmo on kohtuullisen mielenkiintoinen. Uskon, että se hyvinkin vetoaa tietynlaisiin lukijoihin ja kirja saa varmasti myös kohderyhmään kuuluvia faneja.

Mutta silti. Joko olen lukenut Harry Potterini liian tarkkaan, tai sitten vain Puoliksi pahan ennakkokohu ja toisaalta oudot kirjalliset ratkaisut saivat aikaiseksi sen, että kokonaisuudesta tuli vähän pannukakku. Toisaalta minua kiinnostaa tietää mihin suuntaan kirjailija on tätä trilogiaa aikonut kirjoittaa, mutta tavallaan pelkään samaan aikaan, että trilogia ei ainakaan muutu paremmaksi. Onneksi loppuratkaisua en pysty kuvittelemaan ennalta, joten ehkä tarinassa on mukana myös virkistävää yllätyksellisyyttä. Täytyy miettiä asiaa uudemman kerran sitten kun Puoliksi villi ilmestyy.

Suosittelen Puoliksi pahaa niille lukijoille, joiden mielestä Harry Potter on liian kesyä ja kilttiä luettavaa, mutta joita kiehtoo hyvän ja pahan vastakkainasettelu sekä noitien maailma. Uskon, että tämä sopii myös lukemisesta innostuneille teinipojille.



Piper Kerman: Orange is the new black



Piper Kerman: Orange is the new black - Vuosi vankilassa
Otava 2014
461s.
Kirjakaupasta

Tuijotettuani Netflixistä pari kautta vankilamaailmaan sijoittuvaa sarjaa Orange is new black, nappasin tietysti Piper Kermanin omiin kokemuksiin perustuvan kirjan kirjakauppareissullani. Jostain syystä kirjakauppareissuilla käy yleensä huonosti ja lähden yhden sijaan kotiin useampi kirja kainalossa. Tällä kertaa shoppailu oli hyvin perusteltua, koska tarvitsin kotimaan kesälomareissulle paljon luettavaa.

Kermanin romaani on elämänkerrallinen ja sen kyllä huomaa. Sarjaa katsoneelle kirja oli ehkä hienoinen pettymys, osittain siksi että tosielämä on harvoin yhtä värikästä kuin fiktio. Kermanin vankilasta luoma kuva on huomattavasti miellyttävämpi kuin se mielikuva, jonka tv-sarja antaa, ja vaikka tarina on ehdottomasti mielenkiintoinen, se valitettavasti jää sarjan jalkoihin. Tv-sarja perustuu kirjaan melko löyhästi, suurinta osaa tapahtumista ja hahmoista on väritetty aika tavalla, ja seksiin ja seksuaalisuuteen liittyviä teemoja on lisätty runsaalla kädellä.

Perusasetelmana Kermanin tarinassa on se, että parikymppisenä vääriin porukoihin eksyminen kostautuu vuoden linnareissulla ja 35-vuotias Piper päätyy vankilaan. Vankilassa on oma hierarkiansa, mutta ystävällinen ja avulias Piper saa ystäviä ja sopeutuu elämäänsä vankilassa. Mielenkiintoisinta romaanin kuvaamassa maailmassa on vankilan sisälle muodostunut yhteiskunta, joka tuntuu koostuvan erilaisista etnisistä ryhmistä sekä muilla perusteill kokoontuneista joukoista. Piperin vankila-aika sujuu lähinnä joogaten, juosten, kirjoja lukien ja sähkötyön alkeita opetellen.

Tv-sarjata poiketen kirja ei juurikaan kuvaile muita vankilassa olevia naisia, tai ainakin heidän roolinsa jää pintaraapaisuksi verrattuna siihen, miten paljon sarja ottaa myös muita henkilöhahmoja esille. Tämä on toisaalta ymmärrettävää, sillä kirja kuvailee lähinnä Piperin itsensä elämää ja kokemuksia. Lukukokemuksena Orange is new black oli miellyttävä, sillä kirja oli helppo- ja nopealukuinen ja aiheeltaankin mielenkiintoinen. Samanlaista viihdearvoa kuin sarjalla sillä ei tosin juuri ole.

Suosittelen kirjaa vankilaelämän kuvauksesta kiinnostuneille.

perjantai 15. elokuuta 2014

John Green: Tähtiin kirjoitettu virhe


John Green: Tähtiin kirjoitettu virhe
WSOY 2014
244s.
Kirjakaupasta

John Greenin kohuttu ja kehuttu Tähtiin kirjoitettu virhe meni minulta tyystin ohi viime talvena, mutta kirjoittavan ystäväni Been ylistettyä kirjaa maasta taivaisiin marssin siltä seisomalta lähimpään kirjakauppaan ja ostin kirjan leffakannella varustetun pokkariversion itselleni.

Nuorille suunnattu romaani kertoo parantumatonta kilpirauhassyöpää sairastavasta Hazelista, joka on jo oikeastaan hyväksynyt kohtalonsa, mutta menee rakastumaan. Hazelin ja luusyövästä toipuneen Augustuksen sanailu on humoristista ja raikasta, ja nuorten rakastuneiden intohimo kirjallisuutta kohtaan on virkistävää luettavaa. Nuorten haaveena on päästä selville siitä, miten heidän suosikkikirjansa loppuu; kirja nimittäin loppuu kesken, eikä kirjailija ole kirjoittanut sen jälkeen enää mitään. Harmi vain, että elämän suuressa käsikirjoituksessa heille ei ole kirjoitettu kovin paljon yhteistä aikaa.

Kirja on samaan aikaan hulvattoman hauska ja riipivän surullinen. Ensinnäkin Green on huippuhyvä kirjoittaja ja tuo nuorten maailman lähelle lukijaa. Hänen huumorintajunsa on aivan omaa luokkaansa ja lisäksi Greenin luoma maailma on uskottava. Siinä missä olen kironnut spefin ja paranormaalin romantiikan epärealistisia maailmankuvia, Greenin realistinen kerronta esittää maailman sellaisena kuin sen voi todella kuvitella olevan. Nuoria rakastavaisia ei päästetä yksin reissaamaan maailmalle, vaan vanhempien rooli kertomuksessa on keskeinen. Pitkästä aikaa oli myös kiva päästä lukemaan ihan realistista realismia. Kirjaa oli todella ilo lukea.

Tähtiin kirjoitettu virhe löytyy myös leffateatterin kankaalta, mutta itse en ole käynyt sitä vielä katsomassa. En tosin ole varma selviänkö parituntisesta ilman nenäliinapakettia, en meinannut selvitä edes elokuvan trailerista...

En ole lukenut Greeniltä mitään muuta, mutta voi olla että joudun jälleen treenaamaan englannintaitojani ja lukemaan hänen aikaisempia teoksiaan, joita ei ole suomennettu. On varsin mukava törmätä tällaiseen teokseen, joka on vaihteeksi jotain ihan muuta kuin kirjamarkkinoille tulvivat paranormaalit romanssit ja kaikki yliluonnollinen. Jotenkin hetkellisesti, vaikka spefin ystävä olenkin, tuntuu siltä, että kaipaan myös muuta.

Suosittelen Tähtiin kirjoitettua virhettä realististen nuortenromaanien ystäville. Niille, jotka uskovat rakkauteen.

maanantai 11. elokuuta 2014

Torey Hayden: Nukkelapsi



Torey Hayden: Nukkelapsi
Otava 2007
336s.
Työpaikan taukohuoneesta

Olen ollut vähän lomalla ja reissussa ja luettujen kirjojen päivittäminen ja blogin kommentteihin vastaaminen on vähäsen jäänyt. Tunnen asiasta huonoa omaatuntoa ja yritän päästä ajantasalle myös blogin puolella. Kaiken kaikkiaan tämä kesä on ollut ymmärrettävistä syistä johtuen täydellinen kaaos, mutta oikeastaan se ei ole haitannut, sillä kaaos on joskus myös hyvästä. Onneksi olen päässyt vähän myös reissaamaan ja katselemaan muita maisemia. Se on aina piristävää.

Nukkelapsi löytyi työpaikan lainakirjahyllystä ja otin sen luettavaksi kun kaipasin jotakin aivotonta lukemista. On tietysti kamala sanoa Torey Haydenin tositapahtumiin perustuvia, osittain hyvin järkyttäviäkin teoksia aivottomaksi lukemiseksi. Kyse ei ole tekstin sisällön köykäisyydestä vaan siitä, millainen Haydenin rupatteleva ja jaaritteleva kirjoitustyyli on. Haydenin kirjat eivät todellakaan ole mitään suurta eeppistä korkeakirjallisuutta, mutta ne ovat äärimmäisen mielenkiintoista ja paikoin kovin koskettavaakin luettavaa, amerikkalaiseen tyyliin kultareunuksin kirjottua.

Nukkelapsi kertoo Venuksesta, joka ei puhu. Torey on aikaisemminkin törmännyt erityisopettajan tehtävissään valikoivasta puhumattomuudesta kärsiviin lapsiin, mutta Venus ei yksinkertaisesti tunnu suostuvan sanomaan mitään, eikä Torey voi olla varma siitä, onko lapsi kehitysvammainen, vai johtuuko puhumattomuus ja apaattisuus jostakin muusta. Vähitellen vyyhti alkaa selvitä ja lukijalle paljastuu miten kamalassa maailmassa pieni Venus on joutunut elämään.

Tällaisille rankoille, osittain tosiperäiseen aineistoon perustuville teksteille lienee olemassa jokin ihan oikea genrenimityskin. Ehkä tätä ei ihan misery litiksi voisi määritellä, mutta on selvää, että näitäkin kirjoja luetaan osittain kauhistelun vuoksi, eikä välttämättä niinkän ammatillisen kiinnostuksen tai empatian takia. Haydenin kirjoissa minua kiehtoo hänen kuvaamansa koululuokan dynamiikka ja se, miten erilaisista lapsista kasvaa vahvoja ihmisiä. Haydenin tuotannosta kaikkein masentavimpia ovat ne teokset, joissa lapsiin kohdistunut konkreettinen pahuus on käsittämätöntä ja ahdistavaa. Venuksen tapauksessa kotipuolen hirveydet eivät nouse kirjassa suureen rooliin, mutta on masentavaa lukea opetushenkilökunnan avuttomuudesta, kun asioihin ei voida puuttua, vaikka on selvää ettei lapsen kotona kaikki ole hyvin.

Luin heinäkuun puollella tämän ja muutaman muunkin melko masentavan ja synkkiä kuvia maalailevan kirjan, mikä ei tunnu sopivan kovin hyvin yhteen heinäkuun helteiden ja auringossa paistattelevien onnellisten ihmisten kanssa. Ehkä kurjuus saa vähäksi aikaa riittää ja valitsen seuraavaksi jotakin hieman erilaista lukemista...

Suosittelen Nukkelasta Torey Haydenin kirjojen ystäville, sekä niille jotka ovat kiinnostuneita lukemaan lasten ongelmista ja vaikeista perhesuhteista sekä erityisopettajan työstä ja arjesta.

perjantai 1. elokuuta 2014

Natascha Kampusch: 3096 päivää


Natascha Kampusch: 3096 päivää
Otava 2010
Verkkokirjaston e-kirja

10-vuotias Natascha kaapataan koulumatkalla. Alkaa 3096 päivää kestävä vankeus, joka päättyy siihen, kun 18-vuotiaaksi varttunut nuori nainen karkaa sieppaajansa luota. 3096 päivää Natascha eli suljettuna kellariin, toimi orjana ja seuralaisena miehelle, joka oli päättänyt riistää hänen nuoruutensa ja lapsuutensa. Tositapahtumiin perustuva kirja kertoo tarinan, jollaista ei soisi tapahtuvan kenellekään. 3096 päivää on ikävää luettavaa.

Natascha Kampuschin tapausta ei varmaankaan kukaan mediaa seuraava ole voinut sivuuttaa. Maailmassa katoaa jatkuvasti ihmisiä, mutta osa heistä ei löydy koskaan. Maailman julmuus ja hulluus tuntuu vielä pahemmalta, kun tällaisia asioita tapahtuu lapsille. Kirjassa Kampusch kuvaa tuntojaan ja kertoo elämästään noiden vuosien aikana. Kirjan herättämät tunteet ja ajatukset ovat lähinnä ristriitaisia: se tuntuu välistä tirkistelynhaluisille utelialle ihmisille laskelmoidusti tehdyltä teokselta, toisaalta kirjoittajan tarpeelta selittää ja selventää omia kokemuksiaan.

Tällaiset kirjat, ja varsinkin Kampuschin teos pysäyttävät ajattelemaan, että me elämme yhteiskunnassa, jossa uhrin täytyy pyydellä anteeksi. Kirjoittaja kokee varsin negatiivisena sen, että hänen yhteydessään on käytetty sanaa Tukholma-syndrooma. Hän palaa muutamaan otteeseen puolustelemaan ratkaisujaan ja tapoja, joilla hän on suhtautunut sieppaajaansa. Se tuntuu kamalalta. Vähän sama asia, kuin jos raiskauksen uhrilta kysytään millaiset vaatteet hänellä oli päällään silloin kun hän joutui raiskatuksi.

Kirjaa ja Kampuschia on syytetty median hyväksikäytöstä ja ihmisten rahastamisesta. 8 vuotta elämästään vankina ollut Kampusch antaa kirjan välityksellä itsestään yllättävän vahvan mielikuvan. Hän haluaa säilyttää identiteettinsä ja nimensä, tulla julkisuuteen ja kertoa mitä hänelle on tapahtunut. Se on niin rohkeaa, että on toisaalta vaikea uskoa pelkkään rahastukseen. Ja niin tai näin, nuorelta naiselta riistettiin hänen lapsuutensa, mitä väliä rahalla on enää sen jälkeen?

Kirja oli ahdistavaa luettavaa. Minun oli pakko lukea se yöllä loppuun, mistä johtuen en nukkunut koko yönä enää ollenkaan. Toisaalta tämä kirja oli ehkä sellainen, että se oli myös hyvä lukea. Kaikelta pahalta ei pidä sulkea silmiään. Tavallaan myös Kampuschin näkökulma, jonka mukaan maailman mustavalkoisuus ei ole todellista, herätti ajatuksia. Mitä jos paha ei olekaan kokonaan paha? Se on melkeinpä vielä pelottavampaa kuin mikään muu.

Suosittelen kirjaa luettavaksi niille, jotka eivät ole kovin herkkiä tällaisia asioita kohtaan, ja joita kiinnostaa muutama vuosi takaperin maailmaa vavisuttanut ihmiskaappaustapaus.