Recent Posts

sunnuntai 21. maaliskuuta 2010

Pat Conroy: Vuorovetten prinssi

Löysin äidin kirjahyllystä "klassikon" ja päätin sivistää itseäni romaanilla, josta olen kuullut puhuttavan paljon, mutta josta en tiedä yhtään mitään. Pikaisen googletuksen seurauksena vaikuttaisi siltä, että romaani tunnetaan nykyään lähinnä filmatisaationsa kautta: en löytänyt edes kuvaa suomenkielisestä kannesta, joten tämä postaus jää ilman kansikuva-aihetta.

Vuorovetten prinssi sijoittuu oikeastaan kahteen aikatasoon. Nykypäivässä Etelä-Carolinalainen Tom tilittää psykiatrille lapsuuden traumojaan auttaakseen itsemurhan ja mielisairauden partaalla keikkuvaa sisarta, ja menneessä ajassa Tomin perhe kipuilee päivästä toiseen syvän etelän arjessa. Romaanissaan Conroy avaa pala palalta tarinaa, eikä kieltä ja rakennetta voi kuvata millään muulla sanalla kuin herkullinen. Tekstiä on todella miellyttävä lukea ja juonikin vie mukanaan.

Yhteenvetona koko juonesta voisi sanoa, että ihmisille tapahtuu kamalia asioita. Torey Haydenin kirjoissa lapsuuden traumojen ja kokemusten merkitys näyttäytyy konkreettisena, Conroy tuo sävyt esille kaunokirjallisin keinoin. Toisaalta Vuorovetten prinssissä esille nousee myös muiden ihmissuhteiden merkitys ja se, että pahakaan ei ole koskaan yksiselitteisesi pahaa. Tästä näkökulmasta pidän: maailma ei ole koskaan mustavalkoinen.

Loppujen lopuksi kertomuksen loppuratkaisu ei ollut järin yllätyksellinen, enkä päässyt aivan kiinni siihen, mitä kirjoittaja oikeastaan halusi sanoa. Mikä oli se lopullinen sisältö ja pointti? Tunnelmaltaan romaani oli joka tapauksessa vahva ja ehdottomasti vaivan arvoinen. Traagiset lapsuudenkuvaukset ja niiden yhteys nykyhetken ongelmiin jäi kuitenkin minusta sieluttomaksi. Sen sijaan kirjoittaja kuvaa hienosti sitä ristiriitaa, joka perheyhteisössä voi syntyä: miten voisi koskaan vihata häntä, jota rakastaa, ja miten ihmeessä voikaan rakastaa häntä, jota oikeasti pitäisi vihata?

Suosittelen luettavaksi niille, jotka haluavat sivistää itseään klassikoksi määriteltävällä kirjallisuudella, niille jotka ovat kiinnostuneita menneisyyden ongelmien selvittämisyrityksistä, sekä lukijoille, jotka yksinkertaisesti rakastavat kaunista ja sujuvaa kieltä.

tiistai 9. maaliskuuta 2010

Muriel Barbery: Siilin eleganssi

Luin Teresitan suosituksesta Muriel Barberyn romaanin Siilin eleganssi. Pariisilaiseen kerrostaloon sijoittuva tarina on kuin Jean-Pierre Jeunetin elokuva, jossa jokainen yksityiskohta saa oman värinsä ja merkityksensä; asiat eivät ole yhdentekeviä vaan kauneus on sitä, että oppii katsomaan.

Ihan turhaan Anna Gavaldaa tituleerataan Ranskan kirjallisuuden Amelieksi, sillä Barbery vie potin mennen tullen. Toisaalta Gavaldan ja Barberyn kirjoitustyylissä on jotakin samaa: sellaista pohdiskelevaa otetta, joka vie syvemmälle vain sillä tosiasialla, että ajatuksia käsitellään suoraan ja oikeasti. Kuitenkaan hienovaraisuutta ja herkkyyttä unohtamatta.

Kun luin romaanin viimeiset luvut, ja kevättalven aurinko pilkisteli kirkkaana sisälle keittiön ikkunasta, huomasin oikeasti liikuttuvani lukemastani. Ja se jos mikä on harvinaista. Barbery osasi koskettaa, eikä kirjan niin sanottu syvällisyyskään tuntunut teennäiseltä, kuten useissa vastaavissa tapauksissa (Esim. Teresitan mainitsema Coelho), vaan jokainen ajatus oli oikeasti paikallaan. Kirjan rakenne kietoutuu pääosin kahden talon asukkaan ajatusten ympärille. Hullussa ja pinnallisessa maailmassa kaksi erakkoa, keski-ikäinen ovenvartija ja eliittiperheen 12-vuotias tytär löytävät lopulta toisensa taloon muuttavan japanilaisherran avustuksella.

Jos jokin asia pitää sanoa miinukseksi, mainitsisin ehkä länsimaalaisuus-aasialaisuus vastakkainasettelun, joka ei oikeastaan liity niinkään pelkästään tähän romaaniin, vaan tiettyyn suhteellisen kliseiseen asetelmaan, jossa länsimaalainen turhakeyhteiskunta asetetaan vertailuun nimenomaan japanilaisen viisauden ja esteettisyyden kanssa. En yhtään kyseenalaista sitä, etteikö japanilaisessa ajattelutavassa olisi paljonkin sellaista, joka länsimaalaisuudesta puuttuu, mutta olen ehkä törmännyt tähän asetelmaan viime aikoina niin monessa yhteydessä, että ajatus tuntuu kulutetulta. Toisaalta Siilin eleganssissa eräänlainen viehätys syntyy nimenomaan siitä, miten toisesta kulttuurista tuleva herrasmies murtaa elämän kauneuden ja toivon kadottaneiden sielujen kuoret.

Suosittelen luettavaksi kaikille, jotka rakastavat tiiviin juonen ja jännittävien juonenkääntieden sijaan herkkää pohdintaa, elämän pieniä iloja ja Jean-Pierre Jeunetin elokuvia, joita tämän kerronta kovasti muistuttaa.

perjantai 5. maaliskuuta 2010

Michael Swanwick: Rautalohikäärmeen tytär

Michael Swanwickin romaani Rautalohikäärmeen tytär on omituinen ja hämmentävä sekoitus, fantasiaa, scifiä ja kyberpunkia. Löysin kirjan sattumalta kirjastosta ja sillä hetkellä tuntui hyvältä ajatukselta lukea se. Takakansi ei paljasta paljoa, kun aloitin kirjan, luulin lukevani silkkaa perusfantasiaa. Todellisuus osoittautui kuitenkin toiseksi.


Lähtöasetelmassa romaani kertoo nuoresta Janesta, joka karkaa lohikäärmetehtaasta suuren rautalohikäärmeen kanssa. Scifielementein sävyttynyt fantasia herättää mielenkiintoisen ajatuksen siitä millainen esimerkiksi Tolkienin luoma maailma olisi, jos hobitit ja haltiat eläisivät keskiaikahenkisen ajan sijaan nykyajassa. Ehkä Swanwick ei ollutkaan hullu, vaan tulikin luoneeksi jotakin sellaista, joka herättää kysymyksiä fantasiagenrestä...


En oikeastaan pitänyt romaanista. Se oli häiritsevä, hämmentävä, sekava, novellinomainen ja jätti jälkeensä suuren määrän kysymyksiä. Yhdynkin Markku Soikkelin kirjoittamaan arvosteluun ihan mieluusti. Romaani oli kuitenkin otteessaanpitävä, enkä voinut jättää lukemista kesken, vaan halusin tietää, miten kaikki lopulta päättyy. Silti loppu jätti tyhjäksi: se oli yhtä omituinen kuin koko kirja kaikkinensa. Mietinkin lopuksi, olivatko Janen kokemukset vain mielisairaan tai huumeharhaisen ihmisen ajatuksia, vai oliko kirjan todellinen viesti jokin sellainen, jota en oikeasti vain kyennyt tajuamaan.


Suosittelen luettavaksi niille, jotka tykkäävät oudosta ja hämmentävästä fantasiasta, tai haluavat muuten vain koetella ymmärryksensä ja sietokykynsä rajoja.