Recent Posts

tiistai 28. lokakuuta 2014

Magdalena Hai: Gigi ja Henry -trilogia




Magdalena Hai: Kerjäläisprinsessa
Karisto 2012
188s.

Kellopelikuningas
Karisto 2013
330s.

Susikuningatar
Karisto 2014
448s.

Kerrankin oli mahdollisuus (ja kärsivällisyyttä) lukea kerralla koko kirjasarja. Yleensä kirjasarjojen osat tulee luettua silloin kun ne ilmestyvät, niin että välissä on odotusaikaa vuoden tai parinkin verran. En kuitenkaan ole ollut erityisen kiinnostunut steampunkista, joten maltoin odottaa sitä, että koko sarja ilmestyy. Lainasin joskus Kerjäläisprinsessan kirjastosta, mutta en ehtinyt muuta kuin silmäillä paria ensimmäistä sivua. Silloin jäi fiilis, että kyseessä on selkeästi lastenkirja, ei ehkä sellainen tarina, jonka halusin lukea. Päätin kuitenkin lukea koko trilogian kerralla huomattuani sarjan muiden osien kasvaneen paksuutta. Hyvä niin.

Magdalena Hai on luonut Gigi ja Henry -trilogiassa mielenkiintoisen maailman, joka on yhdistelmä 1800-lukua henkivää steampunkia ja vaihtoehtohistoriaa. En ole ollut steampunkista lähtökohtaisesti kovin kiinnostunut. 1800-luku on oma asiansa, historiallinen ajanjakso, jossa kyllä on mielenkiintoisia elementtejä, mutta 1800-luvun vääntäminen steampunk-nimikkeen alle on vähän plääh. Toisaalta höyrypunkin elementit kiehtovat, enkä osaa ihan täysin sanoa miksi en syty genrestä. Tästä kaikesta angstista huolimatta en lukijana voi kuin ihailla Hain luomaa maailmaa ja sitä kaikkea historiallisen ja spefistisen hengen yhdistelmää, joka tarinaan on mahdutettu mukaan. Ilmalaivoja, koneita ja ihmissusia. Vau.

Kuulin lasten juoksevan kujan ohi leikeissään. Ihan vasta mekin olimme Henryn kanssa juosseet noilla kaduila leikkimässä Kuka pelkää paholaista ja hyppäämässä ruutua toisten korttelin lasten kanssa. Leikit keskeytyivät vasta kun jonkun pojan mestari löysi hänet ja vei karkulaisen korvasta roikottaen takaisin sorvin ääreen. Silloin me muut juoksimme karkuun tai piileksimme lautakasojen takana, ettei meitäkin otettaisi kiinni. (Hai: Kerjäläisprinsessa s.46-47)

Kirjatrilogia on oikeastaan eräänlainen kasvukertomus. Kuninkaallista sukua oleva minäkertoja Gigi on paennut perheensä kanssan Keloburgiin, kun valta on kaapattu kaukaisessa Umbroviassa. Gigin tausta tuo vahvasti mieleen Venäjän Romanovien suvun viimeiset vaiheet ja niin lienee tarkoituskin. Ripaukset historiallisia yksityiskohtia kaiken fiktion joukossa tekevät tarinasta hauskaa luettavaa myös aikuiselle. Hai selittää jokaisen kirjansa lopulla rakentamaansa maailmaa: en ole varma olisiko se ollut tarpeellista, mutta oli joka tapauksessa hauska tietää, millaiselle pohjalle kertomuksta on alettu kasata. Kirjojen sisäkansien kartata ovat niin ikään mukava lisä tarinaan.

Gigin ja katupoika Henryn tarina kulkee Keloburgista Euroopan melskeeseen ja lopulta myös mystiseen Umbroviaan, jossa elää laumoittain ihmissusia (ei kuitenkaan mitään kimaltelevia yksilöitä, vaan huomattavasti uskottavampia tyyppejä). Värikkäät hahmot ovat yksi tarinan vahvuuksista ja tarinan maailmaan on helppo uppoutua. Myös konemaailma värittää tarinan miljöötä.

Maanalaisten lasten luola oli muttunut siitä, kun olin nähnyt sen viimeksi. Kaikkialla oli lyhtyjä, niin että suuren tilan jokainen nurkka näytti olevan tulessa. Jännittynyt puheensorina kaikui kaartuvista seinistä kymmenkertaisena ja puuroutui korvissa humisevaksi meteliksi, jonka lävisti ainoastaan silloin tällöin jokin satunnainen kolahdus tai huuto. (Hai: Kellopelikuningas, s.226)

Tarina ja sen hahmot kasvavat ikää ja elämänkokemusta kertomuksen edetessä ja kirjojen pidetessä. Hain tekstiä on mukava ja helppo lukea, se on värikästä mutta jättää myös lukijalle varaa tehdä omia tulkintoja. Vaikka kyseessä on mielestäni enemmän lapsille ja varhaisnuorille kuin aikuisemmille nuorille suunnattu kirjasarja, ei tarinan sävy ole aikuisellekaan lukijalle puuduttava. Toisaalta olisi kiinnostavaa lukea Hailta joskus vastaavanlaista nuorille ja nuorille aikuisille suunnattuna. Trilogian perusteella en suuremmin vieläkään viehättynyt steampunkiin, mutta aion jatkossakin antaa sille mahdollisuuden.

Suosittelen kirjasarjaa kekseliäiden fantasiahenkisten seikkailujen ystäville.

maanantai 27. lokakuuta 2014

Jennifer Weiner: Tietyt tytöt


Jennifer Weiner: Tietyt tytöt
WSOY 2010
490s.
Työpaikan kahvihuoneesta

Välikevennystä. Nappasin työpaikan löytöhyllystä Jennifer Weinerin Tietyt tytöt taukolukemiseksi. Romaani kertoo Cannie Shaphirosta, joka julkaisi vuosikausia takaperin omaan elämäänsä pohjautuvan romaanin. Vuosia myöhemmin hän on salanimellä romaaneja kirjoittava perheenäiti, jonka teini-ikäinen tytär järjestää hänelle päänvaivaa. Cannie tasapainottelee äitinä ja vaimona olemisen välillä ja yrittää ymmärtää tytärtään Joyta. Äidin ja tyttären kerrontajaksojen välillä vuorotteleva tarina oli tiiliskivi, mutta helppoa ja kevyttä luettavaa.

Kirjassa ei varsinaisesti ole sen syvällisempää juonta ja näin muutama viikko kirjan lukemisen jälkeen on vaikea palauttaa mieleen tarinan yksityiskohtia. Kirjaan tarttuessani luulin lukevani ihan silkkaa hömppää, mutta tarinassa oli yllättäen myös muita sävyjä. Äidin ja tyttären vuoropuhelun seuraaminen oli tavallaan mielenkiintoista, vaikka olinkin hämmentynyt sillä luulin lukevani ihan silkkää viihdehömppää. Tarinassa oli aineksia muuhunkin, mutta viihteellisen ja humoristisen otteen ja toisaalta vakavien aiheiden vuorottelu oli ratkaisuna hiukan outo. Loppuratkaisukin oli aika yllättävä, eikä ollenkaan sellainen kuin olin genreltä olettanut.

Oliko tämä edes viihteellistä hömppää, vaikea sanoa. Kirjan kansi ja kevyesti kirjoitettu takakansi hämmentää. Tarina ei aina ole sitä miltä se näyttää päälle päin, ja mielikuvia voi olla vaikea muuttaa enää siinä vaiheessa kun kirjan on jo aloittanut. Joskus lukiessa käy näin.

Suosittelen kirjaa niille, jotka pitävät viihteellisistä, mutta myös vakavampiakin teemoja sisältävistä romaaneista.

perjantai 10. lokakuuta 2014

Hannu Niklander: Luon katseen luoteeseen


Hanna Niklander: Luon katseen luoteeseen
Robustos 2014
208s.
Kustantajalta

Suomen kirjailijaliiton varapuheenjohtajana toimivan Hannu Niklanderin Luon katseen luoteeseen on kokoelma nimensä mukaisesti Euroopan luoteiskolkkaan sijoittuvista maista kertovia esseitä. Essee on tyylilajina minulle aika vieras, enkä tiennyt ollenkaan mitä odotin tarttuessani kirjaan. Lähinnä Niklanderin valitsemat mielenmaisemat kiinnostivat, sillä itsekin olen kokenut Euroopan luoteiskolkan yhdeksi mielenkiintoisimmista potentiaalisista matkakohteista. Vaikka kirjan alaotsikkona onkin "Matkakertomuksia Pohjolasta", pelkkä matkakuvauskokoelma kirja ei ole.

Niklanderin kerrontatyyli on soljuva, rupatteleva. Tekstiä lukiessa tulee sellainen olo kuin istuisi takkatulen ääressä ja kuuntelisi jonkun toisen matkakertomuksia. Niklander piipahtaa suosikkikaupungeissaan kuten Turussa ja Uppsalassa, ja jatkaa matkaansa käyden muun muassa Norjassa, Färsaarilla ja Islannissa. Välillä rupatellaan Carl von Linnéstä, välillä pohditaan pikkuvaltion tulevaisuutta.

Niklanderin kirjasta tulee mieleen nippu maailmalta lähetettyjä postikortteja. Ei tietystikään sellaisia perinteisiä turistikortteja, joissa lukee latteuksia kuten "Terveissi Turuust", "Lämmintä on, ollaan uitu ja syöty" jne. Vaan niitä postikortteja, joissa on tarkoin valittu kuva, ja jotka on kirjoitettu täyteen pieniä, huolella piirrettyjä ja valittuja kirjaimia. Kirjaa lukiessa tulee kaipuu matkalle, mutta ei sillä tavalla kuin matkailulehtiä tai Tjäreborgin katalogia selatessa. Niklander houkuttelee katsomaan, ihmettelemään ja ymmärtämään toista maata ja maan tapaa olla.

Joulupukit ovat kuin paavit, ainutlaatuisia ja valtaansa jakamattomia, he esiintyvät asiansa ainoina oikeina edustajina. Niin kuin Rooman paavilla oli vastapaavinsa Avignonissa, niin on Nuukin joulupukilla vastapukkinsa Rovaniemellä. Toisiaan he eivät ole tunnustaneet eivätkä sovussa jakaneet laajoja etupiirejään.
     Käyn joulupukin kahvilassa. Jouluiset mausteet tuoksuvat näin syyskuun alussa, mutta ovathan täällä vuodenajat muutenkin erikoiset, pihalla vasta voikukat kukkivat ja tuntu on kuin koulun kevätjuhlaan mennessä. (Niklander: Luon katseen luoteeseen, s.194-195)

Luon katseen luoteeseen on mukava pieni kirja joka mahtuu vaikka reissulukemiseksi matkalaukun sivutaskuun. Ainoastaan kirjan pienet marginaalit harmittivat lukiessa, sillä sormien ote kirjan reunasta oli jättää tekstin piiloon. Luon katseen luoteeseen oli joka tapauksessa mukava seuralainen kynttilänvaloisina syysiltoina.

Suosittelen Niklanderin Luon katseen luoteeseen -kirjaa jokaiselle matkakuumetta potevalle. Niille, joiden mielestä matkustaminen on muutakin kuin iltapäivä hotellin uima-altaalla auringon paahteessa.

keskiviikko 1. lokakuuta 2014

Rakas romaanihenkilö copycat

Amma järjesti kolmannen (hauskan!) copycat-kilpailun, johon halusin ehdottomasti osallistua. Tällä kertaa aihe oli ehkä hiukan aikaisempaa vaikeampi, koska piti valita rakas romaanihenkilö ja tehdä kansikuva hänelle. Tein oikeastaan rakkaimman romaanihenkilöni jo ensimmäisessä copycat-kisassa valokuvaamalla itseni L.M. Montgomeryn Sinisen linnan Valancyna. 

Rakkaan romaanihenkilön rooliin olisi ollut monen monta ehdokasta. Harkitsin Diana Gabaldonin vahvaa Clairea, Charlotte Bronten Humisevan harjun synkkää Heatclifiä, ja Tove Janssonin Nuuskamuikkusta. Valitsin kuitenkin lopulta hahmon hyvin läheltä rakasta Valancya. Nimittän Montgomeryn Pienen Runotytön, Emilian.

Emilia on monen kirjoittamista harrastavan esikuva. Sisukas alppipolulla kiipeilijä, joka sai leimahduksia ja kirjoitti runoja ja tarinoita. Mutta millainen Emilia olisi tänä päivänä? Kun mietin Emiliaa ja hänen luonnettaan, minulle tulee mieleen yksi hahmo, niin ikään rakas romaanihahmo, jolla on samanlaista päättäväisyyttä ja itsetuntoa kuin Montgomeryn Runotytöllä. 

J.K. Rowlingin Hermione ja Emilia olisivat olleet hyviä ystäviä, jos he olisivat tavanneet. Ensialkuun he olisivat viettäneet vuosia kilpaillen siitä kumpi on nokkelampi ja älykkäämpi, taitavampi käyttämään sanoja ja lukemaan. Jossain vaiheessa he olisivat ymmärtäneet, että on oikeastaan hauskempaa olla ystävä kuin vihollinen. Hermionella ei Harry Pottereissa ollut varsinaista tyttökaveria, mutta luulen, että Emilia olisi ollut sellainen. Ja luulen, että nyt copycat kisan kunniaksi heitän rakkaan romaanihenkilöni Harry Potterin mystiseen maailmaan pyydystämään sulkakynää, jonka Hermione on suutuksissaan loihtinut lentämään Emiliaa pakoon.




Harry Potter ja viisasten kivi -romaanin viidennessä painoksessa oli poikkeuksellisesti erilainen kansi kuin muissa sarjan kirjoissa, jotka kuvitti Mika Launis. Myöhästyin Harry Potterien alkuhuumasta sen verran, että en saanut Launiksen kannella varustettua kirjaa, vaan tämän toisen kannen, joka on alunperin kirjasarjan amerikkalaista painosta varten Mary GrandPrén kuvituksella varustettu. Silloin "vääränlainen" kansikuva harmitti, mutta nykyisin on hauska ajatella omistavansa vähän harvinaisemmalla kannella varustetun Potterin. GrandPrén kuvitukset ovat itseasiassa aika lumoavia, ja kannen hauska kuva antoi inspiraation tämänkertaiseen copycatiin. En halunnut omasta kannestani ihan niin tummaa ja synkkää, joten maalasin sen vesivärikynillä saadakseni siitä hiukan raikkaamman.