Recent Posts

perjantai 31. joulukuuta 2010

Hauskaa vuotta 2011!

Humanistin älykkyytesti on Ikean kirjahylly, jonne kirjat saavat muuttaa asumaan uuden vuoden kunniaksi!

torstai 30. joulukuuta 2010

Kirjavuosi 2010

Minun kirjavuoteni on pitänyt sisällään monta nautinnollista lukuhetkeä. Monta kupillista kuumaa teetä ja monta, monta sivua, joita olen selannut katseellani. Helteisiä päiviä riippumatossa kirjan kanssa, lumisia päiviä takkatulen ääressä, syksyisiä hetkiä vaahteran alla. Kirjan kanssa.

Tämä vuosi on pitänyt sisällään niin loistavia kirjoja, että on ihan mahdotonta valita yhtä ja parasta romaania. Uusien elämysten lisäksi luin urakalla läpi Gabaldonin Matkantekijä-sarjan, joka oli minulle ennalta tuttu, sekä muutaman muun romaanin, jotka olen lukenut jo aikaisemmin. "Uudelleenlukeminen" on paha tapani, mutta annan itselleni toisinaan luvan palata takaisin tuttujen ja rakastettujen romaanien maailmaan. Suosikki- ym. listauksista jätän siis pois ne kirjat, jotka olen jo aikaisemmin lukenut.

Blogista vielä sen verran, että reilun vuoden ajan julkisena olleeseen blogiini on löydetty eniten hakusanoilla "taivaan pilarit tv-sarja", "luiden kaiku" "nanowrimo 2010", ja "Vuorovetten prinssi".
Luetuimmat päivitykset ovat "Uutisia Ken Follettin Taivaan pilarit-romaanin ystäville", "Pat Conroy: Vuorovetten prinssi", sekä "Diana Galaldon: Luiden kaiku".  Toivottavasti näitä aiheita etsineille on löytynyt edes jotakin sellaista, mitä he ovat hakeneet. Tutuksi tulleille lukijoille kiitokset kuluneesta vuodesta ja älykkäistä kommenteista!

2010 Kirjavuoteni oli seuraavanlainen:

Vuoden parhaimmat kirjat (aikajärjestyksessä ensimmäisenä luetusta viimeisimpään)

Mitchel: Tuulen viemää, joka on paikkansa klassikkona ansainnut. Minun kokemukseni mukaan ei mikään rakkaustarina, vaan kuvaus ihmiskohtaloista ja maailmasta sellaisena kuin se on ollut siellä jossain, silloin joskus. Kerrassaan miellyttävä lukukokemus.

Enoranta: Omenmean vallanhaltija, joka on lastenkirja mutta ei oikeastaan olekaan. Sellainen täydellinen pieni satu, jonka lukemisesta ei voi tulla kuin hyvälle mielelle.

Forsgren: Auringon kehrä, joka oli tämän vuoden yllättäjä. Uskomattoman taitavasti rakennettu historiallinen romaani, joka yksinkertaisesti tyydytti historiannälkäni. Aika älykäs vielä kaiken lisäksi.

Kirjavuoteeni mahtui myös muita älyttömän hyviä ja koskettavia kirjoja, kuten Seen Lumikukka ja salainen viuhka, Brooksin Kirjan kansa (josta löytyy muuten paljon asiaa muun muassa Leena Lumin blogista!), Barberyn Siilin eleganssi, sekä  Conroyn Vuorovetten prinssi.

Vuoden turhin kirja

Jos jokin luetuista kirjoista pitäisi jättää lukematta, jättäisin pois hömppäkirjoihin lukeutuvan kioskipokkarin, Woodsin Kun siivet kantavat. Outoudessaan kakkossijalle kipuaa Vallgrenin Tarina merkillisestä rakkaudesta, joka ei sekään avautunut minulle kaikessa merkillisyydessään.

Vuoden kiehtovin henkilöhahmo

Larssonin Millennium-trilogian Lisbet Salander, joka oli koko romaanisarjan kantava voima, sekä Lidgvistin hämmentävän Ystävät hämärän jälkeen -romaanin vampyyrilapsi Eli.

Vuoden hauskin kirja

Paikasta kamppailevat Fortierin Julian rakkaus, sekä Niemen Populäärimusiikkia vittulanjänkältä. Julian rakkaus vienee tällä kertaa voiton.

Vuoden luetut tässä: (tähti perässä, jos olen lukenut kirjan aikaisemminkin)

  • Follett: Taivaan pilarit *
  • Pulkkinen: Totta
  • Brown: Miten mieltä hallitaan
  • Hayden: Toisten lapset
  • Craig: Vaino ja viettelys
  • Deveraux: Ylämaan taika
  • Gabaldon: Luiden kaiku
  • Gabaldon: Lumen ja tuhkan maa *
  • Gabaldon: Tuliristi *
  • Gabaldon&Nguyen: Exile
  • Gabaldon: Syysrummut *
  • Gabaldon: Matkantekijä *
  • Calvino: Paroni puussa
  • Gabaldon: Sudenkorento *
  • Gabaldon: Muukalainen *
  • Larsson: Pilvilinna joka romahti
  • Larsson: Tyttö joka leikki tulella
  • Larsson: Miehet jotka vihaavat naisia
  • Niemi: Populäärimusiikkia vittulajänkältä
  • Cameron: Tyhjän paperin nautinto
  • Hall: Tuulen laulu
  • Reichs: Pyhimyksen hauta
  • Grengé: Viattomien veljeskunta
  • Forsgren: Kolmen kuun kuningatar
  • Arstila: Susinainen
  • Forsgren: Auringon kehrä
  • Vallgren: Tarina merkillisestä rakkaudesta
  • Fortier: Julian rakkaus
  • Vreeland: Sininen neito
  • See: Lumikukka ja salainen viuhka
  • Blyton: Viisikko aarresaarella *
  • Hearst: Suden lupaus
  • Blyton: Seikkailujen laakso *
  • Vreeland: Artemisian rohkeus
  • Woods: Kun siivet kantavat
  • Meyer&Kim: Twilight The Graphic Novel
  • Lidqvist: Ystävät hämärän jälkeen
  • Picoult: Koruton totuus
  • Enoranta: Omenmean vallanhaltija
  • Hosseini: Leijapoika
  • Johnson: Neidonryöstö
  • Snellman: Lemmikkikaupan tytöt *
  • Gallmann: Unelma Afrikasta
  • Samartin: Senor Peregrino
  • Evans: Hevoskuiskaaja
  • Westcott: Armollinen kuningatar
  • Mitchel: Tuulen viemää
  • Conroy: Vuorovetten prinssi
  • Barbery: Siilin eleganssi
  • Swanwick: Rautalohikäärmeen tytär
  • Onsér-Franzér: Kulturernas kamp
  • Iggulden: Valloittaja - Nuolten herrat
  • Brooks: Kirjan kansa
  • Venezia: Sonderkommando
  • Boyne: Kapina laivalla
  • Harper&Puch: Tanssii Saatanan kanssa
  • Auer: Sysilouhien sukua
  • Meyer: Aamunkoi
  • Meyer: Epäilys

maanantai 27. joulukuuta 2010

Ken Follettin Taivaan pilarit: historiallista draamaa kirjan lehdillä ja tv-ruudulla

Ken Follettin tiiliskivimäinen klassikko Taivaan pilarit on ollut pitkään yksi lempikirjoistani. Se on täysveristä historiallista draamaa, joka sijoittuu 1100-luvun Englantiin ja keskittyy Kingsbridgen katedraalikaupungin tapahtumiin. Romaanin keskeisinä henkilöinä on useita eri hahmoja, joiden elämät kietoutuvat toisiinsa. Kokonaisuutena Taivaan pilarit on massiivinen mutta varsin vaikuttava pala keskiaikaista maailmaa ja valtataistelua, jossa ihmisten sielut ovat vain pelinappuloita suurella laudalla.

Tuhatsivuinen Taivaan pilarit lienee yksi Folletin suosituimmista romaaneista. En tarkalleen osaa sanoa, miksi pidän siitä niin paljon, mutta tavallaan se edustaa minulle historiallista romaania parhaimmillaan. Tosin on ollut mielenkiintoista lukea myös varsin eriäviä mielipiteitä muun muassan Ellin kirjablogista sekä Marielkan lukupäiväkirjasta. Kaikkia ei järkälemäinen romaani katedraalinrakennusprojekteineen voi innostaa.

Minulla on sellainen tunne, että en ole ollenkaan ajan hermolla sen suhteen millaista kirjallisuutta Suomessa luetaan. On harmi, että täällä julkaistaan niin vähän historiallisia romaaneja, jotka tavoittelevat samanlaisia kokonaisuuksia kuin Follettin Taivaan pilarit. Tämä huomio liittyy lähinnä siihen, millaisiin kotimaisiin romaaneihin olen viime aikoina törmännyt: ne eivät yksinkertaisesti mahdollista sellaisia asioita kuin rehellinen romaani, jonka sivumäärä takaa nautinnollisia lukuhetkiä moneksi illaksi. Ajatus historiallisen romaanin tilasta nyky-Suomessa heräsi siirryttyäni Pulkkisen Totta -romaanin maailmasta Follettin pyöritykseen. Nämä romaanit kieltämättä edustavat ääripäitä. Sijoitan ne kirjahyllyssäni vastakkaisiin reunoihin, etteivät ne aloita tappelua keskenään.

Mutta kotimaisen kirjallisuuden kritisoimisesta ja Taivaan pilarien epäjohdonmukaisesta hehkuttamisesta siirryn syyhyn miksi tartuin jälleen Follettin klassikkoon. Romaanista näet julkaistiin marraskuussa dvd-boxi, joka pitää sisällään kahdeksantuntisen minisarjan, joka perustuu romaanin tapahtumiin. Se oli tietenkin ehdotonta katseltavaa joulun pyhinä, ja toki minun oli luettava myös romaani pystyäkseni paremmin vertailemaan sarjan ja romaanin tapahtumia.

Kuten aina, hyvästä kirjasta toteutettu filmatisaatio oli tässäkin tapauksessa jonkinmoinen pettymys. Filmatisaatio on melko uskollinen kirjalle, mutta joitain tapahtumia oli muuteltu ja vääristelty käsittämättömällä tavalla, mikä jätti vaikutelman siitä, että käsikirjoittaja on yksinkertaisesti vain tahtonut jättää oman jälkensä tekstiin: mitään muuta selitystä en alkuperäiseen juoneen tehdyille muutoksille nähnyt.

Filmatisaatio tuskin on toteutettu valtaisan suurella budjetilla, mikä näkyi jossain määrin myös ruudun tälle puolelle. Pienistä epäkohdista ja käytännön ratkaisuista huolimatta Taivaan pilarien elokuvaversio oli ihan miellyttävää katsottavaa, ainakin jos osaa olla vähemmän kriittinen kuin minä. Tietysti romaanien elokuvaversioissa on aina kyse myös siitä miten paljon lukijan tekemä tulkinta eroaa elokuvan käsikirjoittajan tulkinnasta. Erilaiset painotukset eivät välttämättä ole suoranaisesti tyylirikkoja tai ristiriitoja todelliseen teokseen verrattaessa, vaan ainoastaan erilaisia katsontatapoja ja tulkintoja, joita elokuvan käsikirjoittaja on tehnyt. Esimerkiksi Taivaan pilarien elokuvaversiossa Englannin sisällissodan vaiheisiin kiinnitetään huomattavasti enemmän huomiota kuin romaanissa. Tai sanotaan näin: enemmän huomiota, kuin mitä minä olen lukiessani kiinnittänyt.

Plussaa Taivaan pilarien elokuvaversio saa roolihenkilöiden valinnasta. Kaikki lavastukselliset ja puvustukselliset seikat eivät mene mielestäni ihan kaikkien taiteen sääntöjen mukaan, mutta ainakin tietyt henkilöhahmot ovat saaneet oivalliset näyttelijät. Näistä mainittakoon Priori Philipin, Tom Rakentajan sekä Jack Jackinpojan esittäjät. Toki näissäkin kysymys lienee makuasioista, mutta minun kohdallani ne tyydyttivät kyllä, vaikkeivät tietysti vastanneet täysin sitä mielikuvaa, joka mielessäni on.

Suosittelen Taivaan pilarit romaania niille, jotka tahtovat lukea massiivisen, historiallisen romaanin, joka keskittyy henkilöhahmojen välisiin suhteisiin sekä keskiaikaiseen maailmaan ja yhteiskuntaan. Elokuvaversio täyttänee vähemmän kriittisten lukijoiden toiveet, mutta sitä ei missään nimessä kannata katsoa kirjan korvikkeena: elokuvaversio ei millään muotoa kykene antamaan oikeutta Follettin romaanille.

keskiviikko 15. joulukuuta 2010

Riikka Pulkkinen: Totta

Siinä se oli. Riikka Pulkkisen kehuttu romaani Totta, jonka käännösoikeuksia on myyty ympäri maailmaa, joka sai Finlandia -ehdokkuuden, ja jonka ansioita on mediassa kehuttu aina taivaisiin saakka. Siinä se oli.

Totta -romaanin lukukokemuksessa kiteytyy oivallisesti se, millainen lukija minä olen. Totta oli eittämättä mahdottoman kauniilla ja lyyrisellä kielellä kirjoitettu, ovelasti punottu romaani, joka kertoo rakkaudesta, surusta, ikävästä ja muistamisen problematiikasta. Romaanissa on päällekkäisiä kertojia, jotka varastavat toisiltaan sijaa. On mielikuvitusta ja keksittyjä maailmoja. Ja sitten se, mikä on totta.

 Mutta. Pulkkisen romaanissa kuitenkin kiteytyy elävästi se, mitä minä kuvailen aina "suomalaiseksi kirjallisuudeksi". Ensinnäkin Totta toistaa tavallaan Pulkkisen esikoisromaanin Rajan teemoja, ja myös henkilöhahmoista löytyy yhtäläisyyksiä. Tämä ei sinällään haittaa, mutta sitten nouseekin kysymykseksi se, mitä kukin lukija kaipaa saadakseen lukukokemuksestaan sen, mitä on hakenut. Totta on siis hienosta ja taidokkaasta juonenkuljetuksestaan huolimatta juurikin sellainen suomalainen romaani, jonka perusajatuksessa ei ole oikeastaan yhtään mitään sellaista, mitä noin keskimäärin joka toinen suomalainen kirjailija ei olisi aikaisemmin kirjoittanut tai ainakin ajatellut.

Totta kertoo tarinaa ikääntyvästä pariskunnasta, jonka rouva on kuolemassa syöpään. Se kertoo tyttärestä ja tyttärentyttärestä, jotka kantavat omia murheitaan. Ja se kertoo Eevasta, joka on toiminut aikoinaan perheen kotiapulaisena ja ollut suhteessa vanhan pariskunnan miehen kanssa. Tyttärentyttären ja Eevan tarinat limittyvät toisiinsa, eikä lukija voi enää lopussa olla varma, ovatko tapahtuneet asiat käyneet Eevalle vaiko tyttärentyttärelle, Annalle.

Mikä sitten pisti vastaan? Olen monta kertaa maininnut lukevani romaaneja siksi, että ne tuottavat minulle mielihyvää ja mahdollistavat sellaisia asioita joita en muuten pystyisi kokemaan. Ehkäpä tässä elämäntilanteessa Pulkkisen romaanien tyyppisten"suomalaiskansan lyyristen kuvausten" lukeminen ei anna minulle juurikaan mitään. En halua lukea surusta, pettämisestä, enkä pienen ihmisen arjen kuvauksesta ja mielikuvitusleikeistä, vaan mielummin seikkailuista jossain siellä missä en ole itse käynyt ja mitä en ole kokenut. Pulkkisen kuvaama maailma on niin sanotusti jo nähty.

Ei silti, yritän nyt tässä kiemurrella ulos itse kutomastani hämähäkinseitistä. Pulkkisen Totta, sekä aikaisempi romaani Raja ovat ehdottomasti hienoja kirjoja ja niiden kieli on kaunista ja taidokasta. Ihan ansaittua lienee se kaikki hehkutus, jonka Pulkkinen on romaaneillaan saanut. En usko, että kyse on myöskään minun sivistymättömästä kirjamaustani. Tämä ei vain nyt sopinut mielentilaani ollenkaan.

Ja muuten: näyttäkää minulle oikeasti edes kourallinen ihmisiä, jotka ajattelevat niin älykkäästi ja syvällisesti kuin Pulkkisen romaanin hahmot. Ja jos se ihmisjoukko sattuu vielä olemaan samassa paikassa samaan aikaan, niin myönnän virheeni ja totean että en tajua mistään mitään...

Suosittelen luettavaksi niille, jotka innostuvat lyyrisestä ja kuvailevasta kielestä ja ihmisluonteen syvyyksiä luotaavasta juonesta, joka rakentuu pienten yksityiskohtien varaan sekä toisaalta myös niille, jotka tahtovat lukea tällä hetkellä huippusuosituksi ja -lahjakkaaksi luokitellun kirjailijan teoksen.

maanantai 13. joulukuuta 2010

Derren Brown: Miten mieltä hallitaan

Kuppi teetä ja Derren Brown
Ihmisen mieli on ihmeellinen asia. Se joustaa kuin kuminauha ja vääntyy tarvittaessa juuri sinne minne halutaan: ainakin siinä tapauksessa, että sitä osaa hallita ja pompotella tahtonsa mukaan.

Tv-taikurina ja mentalistina tunnetun Derren Brownin opas Miten mieltä hallitaan pureutuu hämmästelemään ihmismieltä, ja avaa niitä kikkoja, joiden avulla Brown luo illuusion kyvystään lukea ihmismieliä ja ohjailla ihmisiä tahtonsa mukaan.

Innostukseni lukea tämä kirja sai alkunsa siitä, kun näin eräissä pikkujouluissa ilmielämän "mentalistin", joka esityksessään käytteli joitakin Browninkin neuvomia kikkoja. Hauskaa oli nimenomaan se, että kyseessä ei ollut minkäänlainen taikatemppuilu, vaan ihan silkka psykologia ja harjaantuneisuus, joiden tietämys mahdollisti sen, että esiintyjä pystyi pienistä eleistä lukemaan ihmisiä ja paljastamaan esimerkiksi avustajan kädessä olevan korttinipun kortit. Se oli toki viihdyttävää, mutta ennen kaikkea mielenkiintoista. Onko ihmistä todella sillä tavalla mahdollista lukea ja paljastaa mitä hän "ajattelee". No, onpa hyvinkin, ainakin tietyissä määrin.

Brownin kirja ei missään tapauksessa ole taikatemppuopas, vaan pikemminkin sitä voisi pitä viihteelliseen muotoon puettuna psykologian oppaana, joka esittelee valheenpaljastuskikkojen lisäksi myös äärimmäisen tehokkaita ja toimivia muistitaktiikoita ja muita ihmismielen harhauttamiseen liittyviä ihmetyksiä. Varsin viihdyttävää lukemista joulunodotukseen, ja kokeilinpa jo muutamaa kikkaa mieheenikin. Toimivat.

Suosittelen ihmismielen ihmeellisyyksistä kiinnostuneelle lukijalle, jonka elämänasenteessa on ripaus skeptismiä, kokeilunhalua ja rajatonta uskoa ihmismielen mahdollisuuksiin.

sunnuntai 5. joulukuuta 2010

2x100 kirjaa

Olen törmännyt muutamassa blogissa kirjalistauksiin, jotka perustuvat BBC:n ja Ilta-Sanomien klassikkokirjaluetteloihin. Ja koska en ole saanut vähään aikaan työkiireistä johtuen luettua mitään, päätin ottaa osaa ja katsastaa mitä on tullut listalta luettua. Lukemani kirjat tummennettuna.

1 Pride and Prejudice – Jane Austen
2 The Lord of the Rings – JRR Tolkien
3 Jane Eyre – Charlotte Bronte
4 Harry Potter series – JK Rowling
5 To Kill a Mockingbird – Harper Lee
6 The Bible
7 Wuthering Heights – Emily Bronte
8 Nineteen Eighty Four – George Orwell
9 His Dark Materials – Philip Pullman
10 Great Expectations – Charles Dickens
11 Little Women – Louisa M Alcott
12 Tess of the D’Urbervilles – Thomas Hardy
13 Catch 22 – Joseph Heller
14 Complete Works of Shakespeare
15 Rebecca – Daphne Du Maurier
16 The Hobbit – JRR Tolkien
17 Birdsong – Sebastian Faulk
18 Catcher in the Rye – JD Salinger
19 The Time Traveler’s Wife – Audrey Niffenegger
20 Middlemarch – George Eliot
21 Gone With The Wind – Margaret Mitchell
22 The Great Gatsby – F Scott Fitzgerald
23 Bleak House - Charles Dickens
24 War and Peace – Leo Tolstoy
25 The Hitch Hiker’s Guide to the Galaxy – Douglas Adams
26 Brideshead Revisited - Evelyn Waugh
27 Crime and Punishment – Fyodor Dostoyevsky
28 Grapes of Wrath – John Steinbeck
29 Alice in Wonderland – Lewis Carroll
30 The Wind in the Willows – Kenneth Grahame
31 Anna Karenina – Leo Tolstoy
32 David Copperfield – Charles Dickens
33 Chronicles of Narnia – CS Lewis
34 Emma -Jane Austen
35 Persuasion – Jane Austen
36 The Lion, The Witch and the Wardrobe – CS Lewis
37 The Kite Runner - Khaled Hosseini
38 Captain Corelli’s Mandolin – Louis De Bernieres
39 Memoirs of a Geisha – Arthur Golden
40 Winnie the Pooh – A.A. Milne
41 Animal Farm – George Orwell
42 The Da Vinci Code – Dan Brown
43 One Hundred Years of Solitude – Gabriel Garcia Marquez
44 A Prayer for Owen Meaney – John Irving
45 The Woman in White – Wilkie Collins
46 Anne of Green Gables – LM Montgomery
47 Far From The Madding Crowd – Thomas Hardy
48 The Handmaid’s Tale – Margaret Atwood
49 Lord of the Flies – William Golding
50 Atonement – Ian McEwan
51 Life of Pi – Yann Martel
52 Dune – Frank Herbert
53 Cold Comfort Farm – Stella Gibbons
54 Sense and Sensibility – Jane Austen
55 A Suitable Boy – Vikram Seth
56 The Shadow of the Wind – Carlos Ruiz Zafon
57 A Tale Of Two Cities – Charles Dickens
58 Brave New World – Aldous Huxley
59 The Curious Incident of the Dog in the Night-time – Mark Haddon
60 Love In The Time Of Cholera – Gabriel Garcia Marquez
61 Of Mice and Men – John Steinbeck
62 Lolita – Vladimir Nabokov
63 The Secret History – Donna Tartt
64 The Lovely Bones – Alice Sebold
65 Count of Monte Cristo – Alexandre Dumas
66 On The Road – Jack Kerouac
67 Jude the Obscure – Thomas Hardy
68 Bridget Jones’s Diary – Helen Fielding
69 Midnight’s Children – Salman Rushdie
70 Moby Dick – Herman Melville
71 Oliver Twist – Charles Dickens
72 Dracula – Bram Stoker
73 The Secret Garden – Frances Hodgson Burnett
74 Notes From A Small Island – Bill Bryson
75 Ulysses – James Joyce
76 The Inferno – Dante
77 Swallows and Amazons – Arthur Ransome
78 Germinal – Emile Zola
79 Vanity Fair – William Makepeace Thackeray
80 Possession – AS Byatt
81 A Christmas Carol – Charles Dickens
82 Cloud Atlas – David Mitchell
83 The Color Purple – Alice Walker
84 The Remains of the Day – Kazuo Ishiguro
85 Madame Bovary – Gustave Flaubert
86 A Fine Balance – Rohinton Mistry
87 Charlotte’s Web – E.B. White
88 The Five People You Meet In Heaven – Mitch Albom
89 Adventures of Sherlock Holmes – Sir Arthur Conan Doyle
90 The Faraway Tree Collection – Enid Blyton
91 Heart of Darkness – Joseph Conrad
92 The Little Prince – Antoine De Saint-Exupery
93 The Wasp Factory – Iain Banks
94 Watership Down – Richard Adams
95 A Confederacy of Dunces – John Kennedy Toole
96 A Town Like Alice – Nevil Shute
97 The Three Musketeers – Alexandre Dumas
98 Hamlet – William Shakespeare
99 Charlie and the Chocolate Factory – Roald Dahl
100 Les Miserables – Victor Hugo

BBC:n listauksesta luettu on 30, tosin lastenkirjat olen lukenut/luetuttanut/kuunnellut joskus ihan pienenä, mutta kuitenkin.


1. Aapeli: Siunattu hulluus
2. Adams Douglas: Linnunradan käsikirja liftareille
3. Aho Juhani: Rautatie
4. Atwood Margaret: Sokea surmaaja
5. Austen Jane: Ylpeys ja ennakkoluulo
6. Auster Paul: Yksinäisyyden äärellä
7. Beauvoir Simone de: Toinen sukupuoli
8. Beecher-Stowe Harriet: Setä Tuomon tupa
9. Bellow Saul: Herzog
10. Bergman Ingmar: Kohtauksia eräästä avioliitosta
11. Bulgakov Mihail: Saatana saapuu Moskovaan
12. Camus Albert: Sivullinen
13. Canth Minna: Köyhää kansaa
14. Carpelam Bo: Axel
15. Dickens Charles: Oliver Twist
16. Donner Jörn: Isä ja poika
17. Dostojevski Fjodor: Rikos ja rangaistus
18. Dumas Alexandre: Monte Criston kreivi
19. Duras Marguerite: Rakastaja
20. Flaubert Gustave: Madame Bovary
21. Garcia Márquez Gabriel: Sadan vuoden yksinäisyys
22. Gogol Nikolai: Kuolleet sielut
23. Grass Günter: Peltirumpu
24. Haavikko Paavo: Puut, kaikki heidän vihreytensä
25. Hassinen Pirjo: Kuninkaanpuisto
26. Hemingway Ernest: Kenelle kellot soivat
27. Hietamies Laila: Valamon yksinäinen
28. Hotakainen Kari: Juoksuhaudantie
29. Huovinen Veikko: Havukka-ahon ajattelija
30. Huxley Aldous: Uljas uusi maailma
31. Hyry Antti: Kevättä ja syksyä
32. Hämäläinen Helvi: Säädyllinen murhenäytelmä
33. Härkönen Anna-Leena: Häräntappoase
34. Itkonen Juha: Kohti
35. Jalonen Olli: Isäksi ja tyttäreksi
36. Jansson Tove: Vaarallinen juhannus
37. Joenpelto Eeva: Vetää kaikista ovista
38. Joyce James: Taiteilijan omakuva nuoruuden vuosilta
39. Kafka Franz: Oikeusjuttu
40. Kalevala
41. Kauranen Anja: Sonja O. kävi täällä
42. Kianto Ilmari: Punainen viiva
43. Kihlman Christer: Kallis prinssi
44. Kilpi Eeva: Kesä ja keski-ikäinen nainen
45. Kivi Aleksis: Seitsemän veljestä
46. Krohn Leena: Tainaron
47. Lahiri Jhumpa: Tämä siunattu koti
48. Lander Leena: Käsky
49. Lehtonen Joel: Putkinotko
50. Lindgren Astrid: Peppi pitkätossu
51. Linna Väinö: Tuntematon sotilas
52. Linna Väinö: Täällä Pohjantähden alla
53. Lundán Reko ja Tina: Viikkoja, kuukausia
54. Majakovski Vladimir: Pilvi housuissa
55. Mann Thomas: Taikavuori
56. McEwan Ian: Sovitus
57. Meri Veijo: Manillaköysi
58. Meriluoto Aila: Lasimaalaus
59. Miller Arthur: Ajan uurteita
60. Miller Henry: Kravun kääntöpiiri
61. Milne A.A.: Nalle Puh
62. Montgomery L.M.: Annan nuoruusvuodet
63. Mukka Timo K.: Maa on syntinen laulu
64. Murakami Haruki: Kafka rannalla
65. Mäkelä Hannu: Mestari
66. Neruda Pablo: Andien mainingit
67. Oksanen Sofi: Puhdistus
68. Paasilinna Arto: Onnellinen mies
69. Paavolainen Olavi: Synkkä yksinpuhelu
70. Peltonen Juhani: Elmo
71. Proulx Annie: Lyhyt kantama
72. Pulkkinen Riikka: Raja
73. Päätalo Kalle: Nuoruuden savotat
74. Raittila Hannu: Canal Grande
75. Remes Ilkka: 6/12
76. Rowling J.K.: Harry Potter ja viisasten kivi
77. Rushdie Salman: Keskiyön lapset
78. Roth Philip: Amerikkalainen pastoraali
79. Saarikoski Pentti: Mitä tapahtuu todella?
80. Saisio Pirkko: Elämänmeno
81. Shakespeare William: Hamlet
82. Shields Carol: Kivipäiväkirjat
83. Salama Hannu: Minä, Olli ja Orvokki
84. Sartre Jean-Paul: Inho
85. Sillanpää F.E.: Nuorena nukkunut
86. Solzhenitsyn Aleksandr: Vankileirien saaristo
87. Steinbeck John: Hiiriä ja ihmisiä
88. Styron William: Sofien valinta
89. Swan Anni: Tottisalmen perillinen
90. Tervo Jari: Troikka
91. Tolkien J.R.R.: Taru sormusten herrasta
92. Tolstoi Leo: Anna Karenina
93. Turkka Jouko: Aiheita
94. Tuuri Antti: Pohjanmaa
95. Twain Mark: Huckleberry Finnin seikkailut
96. Utrio Kaari: Eevan tyttäret
97. Vartio Marja-Liisa: Hänen olivat linnut
98. Viita Lauri: Betonimylläri
99. Waltari Mika: Sinuhe egyptiläinen
100. Westö Kjell: Missä kuljimme kerran

IS:n listasta 18, sillä nuo suomalaiset eivät ole koskaan olleet lähellä sydäntäni. Useampaa olen aloittanut, kuten vaikka Härkösen Häränappoasetta, mutta kesken ovat auttamatta jääneet...

perjantai 26. marraskuuta 2010

Nanowrimo 2010: Ne maagiset 50 000 sanaa

50 000 sanaa kirjoittaneena ja Nanowrimon selättäneenä kommentoin aiheesta vielä kerran. Vaadittu sanamäärä tuli siis täyteen jo joitain päiviä sitten, kirjoitin tänä vuonna ennätystahdilla aikaa ja kirjoituskaveriani Sutta vastaan. Kiitos hänelle hyvästä kirityksestä. Nyt homma on paketissa ja voi taas hyvällä omallatunnolla tarttua kirjoihin ja lukea...lukea... lukea...

Ne, jotka eivät vielä tänä vuonna osallistuneet, tai eivät muuten tiedä tarpeekseen Nanowrimosta, voivat poiketa nettisivuilla osoitteessa www.nanowrimo.org. Marraskuu on onneksi joka vuosi!

maanantai 22. marraskuuta 2010

Kirjakauppahaaveilua

Sunnuntaina ostoskeskus oli vielä yllättävän rauhallinen. Ilmeisesti joulukiireet eivät ole vielä alkaneet. Joulusta tosin jo muistuttivat käytävillä kiertelevä joulupukki (laihtunut raukka, jonka puku roikkui päällä ja parta sojotti sinne tänne), sekä jouluvalot ja kauppojen tuotevalikoimaan eksynyt joulutavara. Minulla joulun odotus alkaa vasta joulukuun alussa. Vielä en jaksa höösätä, mutta kirjakauppoja voi sentään silmäillä joululahjahankintoja silmällä pitäen...

Joe Abercrombien romaanissa
Ase itse oli viehättävältä
tuntuvat kannet!
Oikeastaan menin tutkimaan kirjakaupan valikoimaa aikomuksenani hypistellä Patric Rothfussin romaania Tuulen nimi. Kyseessä on suhteellisen äskettäin julkaistu, esittelyjen perusteella mielenkiintoiselta vaikuttava fantasiakirja. En kuitenkaan löytänyt. Sattuuko jollain olemaan empiiristä kokemusta kyseisestä opuksesta? Kannattaako lukea?

Sain kuitenkin käpälöityä toista fantasiakirjaa, joka kiinnitti huomioni ainoastaan hykerryttävän kantensa ansiosta. Kansipaperi tuntui lähestulkoon nahkaiselta tai kankaiselta, ja sisältönsäkin puolesta tämä kirja voisi olla sellainen, jonka joskus luen: Joe Abercrombien Ase itse. Tätä oli mukava pidellä ja sehän on sähkökirjoja mainostavassa maailmassa olennaisen tärkeä asia!

Kaikenlaisia kauhu-
ja mörkökirjoja
Nyt kun vampyyrit ovat kokeneet inflaation ja menneet pois muodista, voisin tarttua Austenia parodioivaan Ylpeys ja ennakkoluulo ja zombit, jota on kaikesta huolimatta kehuttu yllättävän hauskaksi ja onnistuneeksi tekeleeksi. Kai se kuriositeettina menisi? Houkuttelisi myös lukea John Ajvide Lindqvistin Ihmissatama, sekä Kuinka kuolleita käsitellään. Lukiessani Ystävät hämärän jälkeen ihastuin jotenkin hänen tyyliinsä, joka piti otteessaan ja järkytti. Luultavasti myös kirjailijan muissa romaaneissa on samanlaista henkeä, ainakin takakannesta päätellen. Tämä on jännittävää, sillä en ole koskaan erityisemmin pitänyt kauhukertomuksista tai jännityksestä. Linqvist luo kaiketi jonkun poikkeuden tähänkin sääntöön.

Miehen omassa kirjassa
on kaikkea tarpeellista ja
tarpeetonta miehille...
Miespuolisia lahjansaajia ajatellen voikin pistää korvan taakse hauskan Miehen oma kirja, joka pitää sisällään erilaisia tarpeellisia ja tarpeettomia vinkkejä miehen arkeen ja elämään. En yleensä innostu tällaisista hassuista opaskirjoista, mutta tässäkin julkaisussa tyylillä ja kirjan ulkonäöllä oli olennainen merkitys: kangaskannet, mukava malli, vanhahtava taitto ja mustatut sivunreunat takaavat sen, että kirjaa on pakko hiplöidä, vaikka sisältö ei olisikaan ihan täyttä ja tarpeellista asiaa.

Nyt sitten vain väkertämään joululahjatoivelistaa, joka pääsääntöisesti pitää sisällään kovia ja kulmikkaita paketteja. Millaisia toivekirjoja teidän listallenne on tulossa?

maanantai 15. marraskuuta 2010

Torey Hayden: Toisten lapset

Ehdinpäs sitten kuitenkin Nanowrimosta huolimatta myös hieman lukea. Tai en oikeastaan ehtisi, sillä tarkoituksena oli saada tänään 40 000 sanaa täyteen, mutta yritys on alusta asti ollut tuomittu epäonnistumaan, joten annoin itselleni pitkästä aikaa luvan takertua kirjaan ja lukea sydämeni kyllyydestä.

Torey Haydenin kirjat ovat oikeastaan aina mukavan helppolukuisia, vaikka aihepiiriltään ne ovatkin välillä rankkoja ja ahdistavia. Silti minulle helppoja välipaloja lukea. Haydenin kirjoitustyyli on jutusteleva, mutta hän kirjoittaa vakavistakin aiheista revittelemättä kauheuksilla.

Haydenin Toisten lapset kertoo omaelämänkerrallisella otteella Haydenin erityisoppilaista, neljästä lapsesta, joista jokaisella on omat ongelmansa ja vaikeutensa. Romaanissa ei ole loppuratkaisua, vaan kirja kertoo todellisesta elämästä jättäen ovet avonaisiksi. Se kuvailee yhtä lukuvuotta, jonka Hayden vietti lapsia opettaen.

Toisten lapset on minun käsitykseni mukaan yksi Haydenin varhaisimpia romaaneja. Voin tosin olla väärässäkin. Romaanin tapahtumat sijoittuvat aikaan, jolloin Hayden itse on 26-vuotias nuori opettaja ja täytyy hieman kyynisestikin todeten nostaa hattua naiselle, joka on niin nuorena suorittanut maisterintutkinnon, jatko-opinnot ja kerännyt vielä runsaasti alan työkokemusta. Kuulostaa melko epärealistiselta, mutta eikös Amerikassa kaikki ole mahdollista?

Suosittelen Toisten lapset-romaania sekä Haydenin muitakin kirjoja niille, jotka tahtovat lukea todelliseen elämään pohjautuvia ja sujuvasanaisesti kerrottuja kertomuksia erityisluokanopettajan elämästä ongelmaisten lasten parissa. Osa Haydenin romaaneista voi järkyttää herkkiä lukijoita, mutta Toisten lapset ei mielestäni kuulu siihen kategoriaan, vaikka vakavia asioita käsitteleekin.

keskiviikko 3. marraskuuta 2010

NaNoWriMo 2010 -tunnelmia

Terveisiä kirjoituspöydän takaa. Kuten arvasinkin, marraskuun kirjoitusrupeama vie ajan ja voimat melko tehokkaasti, enkä ole saanut yhtään kirjaa lopeteltua niin, että niistä olisi jotakin sanottavaa. Välillä neuroottisen kirjoittamisen ja muun, normaalimman elämän ohessa yritän ehtiä tarttua myös lukemiseen ja rentoutua viihdyttävien sanojen parissa. Niistä enemmän myöhemmin.

Sitten NaNoWrimosta hieman. Tämä on kolmas yritykseni, kaksi ensimmäistä kertaa ovat johtaneet ns. voittoon, eli 50 000 sanan rajapyykin saavuttamiseen. Tämänvuotinen nano on tähänastisista vaikein. Valitsin aiheen, jonka tyyppisellä teemalla en ole kirjoittanut koskaan aikaisemmin, ja tästä johtuen kirjoittaminen takkusi alussa paljon. Olen ottanut kuitenkin itseäni niskasta kiinni ja kerryttänyt sanoja jo 8 555. Joskus lienee hyvä haudata itsekritiikki ja kirjoittaa, vaikka lopputulos olisikin luokatonta rojua.

Muiden nanottajien kuulumisia löytyy Nanowrimon virallisten sivujen suomenkieliseltä foorumilta, sekä ainakin seuraavista blogeista:

- http://.nanowrimo10.vuodatus.net
- http://hai-kara.livejournal.com/
- http://grafomania.wordpress.com/
- http://melkeinvalmis.net
- http://.routamieli.blogspot.com
- http://kuvatjasanat.blogspot.com/
- http://jossain.vuodatus.net

Onnea ja jaksamista kaikille nanottajille. Ehkä se vielä tästä...

keskiviikko 20. lokakuuta 2010

Charmaine Craig: Vaino ja viettelys

Keskiaikainen kylä ranskassa, kielletty rakkaus, kerettiläisyys ja inkvisitio ovat Charmaine Craigin romaanin keskeiset teemat. Tartuin kirjaan vailla ennakko-odotuksia ja laskin sen käsistäni lopulta todeten, etten oikeastaan saanut romaanista juuri muuta kuin ajankulua. Mutta ihan hyvää ajankulua kuitenkin.

Vaino ja viettelys nivoutuu usean henkilöhahmon ja useiden sukupolvien elämään. Romaanin olennaisin aihepiiri tuntuu olevan seksuaaliset ja kielletyt halut, joiden kanssa henkilöhahmot kamppailevat. Pappi tekee syntiä seurakuntalaistensa kanssa ja himoitsee pikkutyttöä, lääkäriksi opiskeleva poika koskettelee koulussa toista poikaa ja tajuaa olevansa sodomiitti. Rakkaus leimataan synniksi, sillä kerettiläiset hyvätmiehet haluavat omistautua vain jumalalle. Ja lopulta inkvisitio ulottaa lonkeroisen otteensa pikkukylän väkeen.

Craigin kirjotustyyli oli minulle hieman raskasta lukea, mutta sinänsä romaani oli mielenkiintoinen ja todellisiin dokumentteihin ja ihmiskohtaloihin perustuva kuvaus inkivistion maailmasta ja kirkon otteesta, joka yltää ihmisten ylle. Romaanista kuvastui suuri määrä pelkoa, joka näyttäytyi eri tavoilla ja ohjasi ihmisten elämiä. Kovin iloinen tai optimistinen lukuelämys Vaino ja viettelys ei tosiaankaan ollut.

Charmaine Craig on keskiajan kirjallisuuden tutkija ja esikoisromaaniksi Vaino ja viettelys oli erinomainen. Craig selostaa romaanin lopuksi kirjaa varten tekemäänsä tutkimustyötä, josta näkyy ammattimainen ote. Suurimmassa osassa yksityiskohdista lukija voi luottaa siihen, että Craig on pyrkinyt mahdollisimman autenttiseen ilmaisutapaan. Sivuseikkana huomautettakoon, että Charmaine Craig on antanut kasvonsa Disney elokuvan Pocahontas -intiaanineidolle!

Suosittelen inkvisition vaiheista kiinnostuneelle lukijalle, joka haluaa lukea vahvan ja pysäyttävän väläyksen keskiajan maailmasta.

sunnuntai 17. lokakuuta 2010

Jude Deveraux: Ylämaan taika

Hömppälinjalla jatkoin kuitenkin, vaikka kaavailin lukevani jotakin hiukan syvällisempää. Löysin käsiini Jude Deverauxin Skotlannin maisemiin sijouttuvan romaanin Ylämaan taika, joka on käsittääkseni neliosaisen kronikan toinen osa. Kirjan takakansi tosin väittää romaania sarjan ensimmäiseksi, mutta pieni googletus paljastaa, että kirjat on suomennettu väärässä järjestyksessä, minkä takia Ylämaan taikaa väitetään ensimmäiseksi osaksi. Tällä ei kuitenkaan ole merkitystä, koska osat voi aivan hyvin lukea myös itsenäisinä kirjoina...

Ylämään taika on melkein täysveristä kioskikirjallisuutta sillä erolla, että se sijoittuu 1500-luvulle ja pitää sisällään onneksi hiukan muutakin kuin pelkkää romantiikkaa. Ensin kirja vaikutti tympeän naiivilta, mutta onneksi kuvioon kuului muutakin kuin pelkkää ihmissuhdedraamaa.

Ylämaan taika -romaanissa McArranin klaanin naispäällikkö Bronwyn naitetaan kuninkaan toimesta englantilaiselle Stephen Montgomerylle. Nuoren pariskunnan välillä on vetovoimaa, mutta myös suuria ennakkoluuloja, jotka vaikeuttavat huomattavasti yhteiseloa. Skotlannin ylämailla taistellaan McGregorin klaanin kanssa, kamppaillaan McArranin isännyydestä ja taistellaan menneisyyden haamuja vastaan. Kaiken kaikkiaan loppu kääntyy kuitenkin onnelliseksi ja kaikki päättyy hyvin.

Tällaisissa suhteellisen keveissä kertomuksissa minua jää usein harmittamaan se, miten kömpelösti esimerkiksi romaanin käännös on tehty. Tämä oli ihan kelpoa viihdelukemista ja välipalaa, mutta kirjitusvirheet ja tökeröt käännökset turhauttivat melkoisesti. Halvaksi ja viihdyttäväksikin suunniteltu kirja voidaan kääntää hyvin: kömpelö käännös vähentää valitettavasti muuten keveästi kulkevan kirjan tarinaa.

Suosittelen niille, jotka haluavat lukea menneisyyteen sijoittuvaa, viihdyttävää mutta hyvin viatonta ja harmitonta hömppää. Toimii myös skotlantikaipuuseen. Pistä levysoittimeen vaikka tätä, ja keitä kuppi kuumaa vahvaa teetä: matka ylämaille voi alkaa...

torstai 14. lokakuuta 2010

Uutisia Ken Follettin Taivaan pilarit -romaanin ystäville

Edit: Kokemuksia tv- sarjasta täällä.

Joskus netissä surffaamisesta on hyötyä. Osui näet silmääni, että kovasti pitämästäni Taivaan pilarit -romaanista (Ken Follett) on tehty kahdeksanosainen tv-sarja. Follettin Taivaan pilarit sijoittuvat 1100-luvun Englantiin, ja tarinan keskiössä on Kingsbridgen kaupungin katedraalin rakentaminen. Hieno romaani kuvaa elävällä tavalla keskiajan elämää ja ihmiskohtaloita, ja ainakin traileripätkän perusteella myös sarjassa on osattu vangita romaanin tunnelma jopa yllättävänkin lupaavalta vaikuttavalla tavalla.

Nettikaupan mukaan The Pillars of the Earth on saatavilla joskus marraskuun loppupuolella. Menee tilaukseen ehdottomasti, tosin joudun kenties lukemaan kirjan (taas) uudelleen ennen kuin alan katsoa sarjaa. Follettin suositusta romaanista on aikaisemmin toteutettu myös lautapeli, siihen en sentään ole vielä tutustunut.

Follettin romaanin ystävät voivat käydä ihastelemassa elokuvaversiota osoitteessa  http://www.the-pillars-of-the-earth.tv/

tiistai 12. lokakuuta 2010

Diana Gabaldon: Luiden kaiku

Saatuani tänään päätökseen Diana Gabaldonin Matkantekijä-sarjan herraties monennenko osan nimeltä Luiden kaiku voin vain todeta: ei, Gabaldon ei vieläkään aio lopettaa...

...Nimittäin Clairen ja Jamien tarinaa, joka on Muukalaisesta alkaen kulkenut aina 1740-luvun Skotlannista 1770-luvun Pohjois-Carolinaan. Jakobiittien kapinasta Amerikan vapaussotaan, taisteluista ja epätoivosta rakkauteen ja rauhaan, tai sitten ei.

Luiden kaiku -romaanissa pääpari Claire ja Jamie ovat aikeissa palata Skotlantiin hakemaan Jamien painokoneen toivuttuaan ensin menetyksestä, jonka sai aikaan Briannan ja Rogerin sekä näiden lasten Jemmyn ja Mandyn paluu omaan aikaansa 1980-luvulle. Kirjassa kulkee rinnakkain monta juonta: Jamien ja Clairen seikkailu vapaussodan melskeessä, Briannan ja Rogerin sopeutuminen 1980-luvun elämään, sekä heille osoitetut kirjeet, jotka Claire ja Jamie ovat kirjoittaneet omassa ajassaan ja säilöneet niin, että Brianna ja Roger saavat ne käsiinsä palattuaan omaan aikaansa. Edellä mainittujen pariskuntien lisäksi keskeiseen rooliin nousevat myös lordi John Grey ja tämän poika -tai pikemminkin Jamien avioton poika William, sekä nuori Ian, joka etsii onneaan menetettyään intiaanivaimonsa jo vuosia aikaisemmin. 

Luiden kaiku on Pohjois-Carolinan elämään keskittyneiden edellisten osien jälkeen virkistävää vaihtelua. Toisaalta lukiessa iskee epätoivo: Gabaldon tuntuu pitkittävän Matkantekijä -sarjaansa keinoja kaihtamatta. Vaikkakin hänen kirjoitustyylinsä on eläväistä ja tempaa mukaansa, herää kysymys miten ihmeen pitkään sarjaa voi jatkaa ennen kuin se menettää aivan kokonaan makunsa. Luiden kaiussa on jo muutamia ratkaisuja, jotka hämmensivät minua lukiessani kirjaa: miten vuosikausia menneisyydessä eläneillä Briannalla ja Rogerilla on varaa hankkia itselleen isänsä lapsuudenkoti Lallybroch? Miten kummassa heidän kärsivällisyytensä kestää olla lukematta vanhempien jäämistöstä löytyviä kirjeitä heti kerralla - voiko kirjeiden välityksellä muka kerrontateknisesti rakentaa vieläkin yhden romaanin, tai kenties useamman? Miten jo lähes 70-vuotias Claire voi taistella ja kamppailla antaumuksella sotatantereella ja toimia muutenkin kuin nuori nainen? Aikooko Gabaldon rakentaa tulevat romaaninsa nuoren Ianin ja kenties Jamien pojan Williamin vetovoiman varaan?

Kaiken kaikkiaan myönnän kuitenkin, että tulen tarttumaan myös jatko-osaan (-osiin?) kun sellainen ilmestyy. Luiden kaiku jättää jälkeensä lukemattoman määrän kysymyksiä, joihin on jossain vaiheessa tultava vastaus: Mitä käy Rogerille, joka palasi menneisyyteen luullessaan poikansa joutuneen kivikehän kautta väärään aikaan? Millainen mies on McKenzie, joka tuli resuisena Briannan ja Rogerin ovelle ja kertoi tulleensa menneisyydestä -vahingossa? Miten käy Stuarttien kullan, jota espanjalainen vartioi? Oliko Rogerin mystisesti kadonnut isäkin aikamatkaaja? Ja lopulta: Saavatko Claire ja Jamie viimein vanheta rauhassa?

Suosittelen... no, kannattaa lukea jos on näin pitkälle päässyt Gabaldonin Matkantekijä -sarjassa...

lauantai 9. lokakuuta 2010

NaNoWriMo 2010

Heräsin tänään siihen todellisuuteen, että vajaan kuukauden päästä alkaa syksyn omituisin ja mielipuolisin urakka, National Novel Writing Month, eli kansainvälinen (tai alunalkaen kansallinen) romaaninkirjoituskuukausi.

Marraskuun kirjoitusrupeaman kaava on yksinkertainen: aikaa marraskuu ja päämääränä saada aikaiseksi 50 000 sanan teksti. Käytännössä marraskuun aikana olisi tarkoitus saada siis kasaan kokonaisen romaanin verran tekstiä. Ainoana kriteerinä on oikeastaan se, että tekstiä aletaan tuottaa tyhjästä (ei esimerkiksi jatketa jo aloitettua tarinaa), ja tekstin muodon pitäisi olla romaani, eikä esimerkiksi novellikokoelma tai tietosanakirja. Tosin myös Nanokapinalliset omine tekstiviritelmineen otetaan vastaan suvaitsevaisesti.

50 000 sanan romaani 30 päivässä. Tämä vaatii noin 1700 sanaa joka päivä, eli armotonta ja säälimätöntä tajunnanvirtaa vailla sen suurempaa itsekriittisyyttä tai sensurointia. Lopputulos voi olla kerrassaan mainio. Tai sitten ei.

Nanowrimo sai alkunsa vuonna 1999 yhdysvaltalaisen Cris Batyn toimesta. Osallistujamäärä on kasvanut joka vuosi ja esimerkiksi vuonna 2008 Nanowrimoon osallistui 119 301 kirjoittajaa, joista 21 683 ylsi maagisen 50 000 sanan tavoitteeseen. Nanowrimo ei ole varsinainen kilpailu, sillä siinä ei kilpailla toisia vastaan eikä voiteta palkintoja: tärkein saavutus on voittaa itsensä ja yltää mahdottomaan.

Itse olen osallistunut Nanowrimoon vuosina 2008 ja 2009 ja saanut kumpaisenakin vuonna marraskuun aikana kasaan vaadittavat 50 000 sanaa. Myös tänä syksynä olisi tarkoitus tarttua haasteeseen ja ryhtyä naputtelemaan marraskuun pimenevinä iltoina ja sumuisina aamuina sanoja tietokoneen ruudulle. Nanowrimo muuttaa maailmankuvan hetkeksi: marraskuussa aikaa ei mitata tunteina tai minuutteina, vaan sanoina ("Miten monta sanaa kestää viedä pyykit kuivumaan tai laittaa ruokaa"). Minulle Nanowrimo on muodostunut jo tavaksi. Odotan sitä innolla ja kauhulla!

Marraskuun aikana lukutahtini hyytynee, ja pahoittelen jo etukäteen, jos Vinttikamariin eksyy levottomia purkauksia kirotuista sanamääristä ja epätäydellisestä kirjoittamisesta. Olisi myös mielenkiintoista kuulla, jos blogini lukijoiden joukossa on muita nanottajia? Oletko koskaan osallistunut tai harkinnut osallistuvasi? Miltä tuntui?

Nanowrimosta kiinnostuneille linkki nanottajien nettisivuille löytyy tästä.

torstai 7. lokakuuta 2010

Diana Gabaldon: Lumen ja tuhkan maa

Sain tänään päätökseen Gabaldon -luku-urakkani kuudennen osan, reippaasti yli tuhatsivuisen tiiliskiven Lumen ja tuhkan maa. Pitkäveteisyydessään epätoivoa aiheuttaneen Tuliristin jälkeen Lumen ja tuhkan maa oli helpompaa ja viihdyttävämpää luettavaa. Siltikin, vaikka olen lukenut romaanin kertaalleen aikaisemmin. On kuitenkin myönnettävä, että on etunsa lukea sarja alusta alkaen kirja kerrallaan -yhtäjaksoisesti, sillä Gabaldonin rönsyilevään tyyliin ja monenkirjaviin henkilöhahmoihin on vaikeampi tarttua jos lukee romaanisarjan myöhemmät osat yksittäisinä teoksina...

Lumen ja tuhkan maan tapahtumat sijoittuvat 1770-luvun Pohjois-Carolinaan, jossa vapaussodan aatteet tavoittavat Clairen ja Jamien asuttaman Harjun. Sotaan liittyvien teemojen lisäksi keskeisessä osassa romaania ovat Harjun ihmissuhteet ja tapahtumat, joiden pyörteisiin "nykyajassa" kasvaneet aikamatkaajat väistämättä joutuvat. Claire on omaksunut aukottomasti 1700-luvun elämäntavan, mutta hänen tyttärensä Briannan ja tämän miehen Rogerin ajatuksissa kaikuu kaipuu omaan aikaan: rakkaus lähimmäisiin sitoo kuitenkin nuoren parin elämään menneisyyden elämää Pohjois-Carolinan takamailla.

Kommentoin Tuliristiä luettuani Gabaldonin taipumusta haastaa miessankarinsa erilaisiin koettelemuksiin, mutta Lumen ja tuhkan maassa myös naiset saavat osansa kärsimyksistä. Claire joutuu kaapatuksi ja raiskatuksi ja on vähällä menettää henkensä kuumetaudin kourissa, Brianna taas kaapataan vanhan vihollisensa Stephen Bonnetin laivalle puhumattakaan Harjun nuorista naisista, jotka kantavat äpärälapsia ja kärsivät koston ja kateuden kierteessä. Kaiken kaikkiaan tämä oli virkistävää vaihtelua ainaisille mieshahmojen kärsimyksille.

Lumen ja tuhkan maan jälkeen Gabaldonin romaanisarjaan on ilmestynyt vielä yksi, suomennettu osa: Luiden kaiku. Tiettävästi Gabaldon on aikeissa kirjoittaa tämän jälkeenkin sarjalleen jatkoa, mutta nähtäväksi jää milloin uusi tiiliskivi ilmoitetaan valmistuneeksi. Minä tartun seuraavaksi Luiden kaikuun ja jatkan matkaani 1700-luvun melskeessä...

 Suosittelen jatkoksi sarjan muut osat lukeneille... Niin kuin viimeksikin.

perjantai 1. lokakuuta 2010

Diana Gabaldon: Tuliristi

Lukiessani aikoinani ensimmäistä kertaa Gabaldonin Matkantekijä-sarjaa, taisin ajatella Tuliristin kohdalla Gabaldonin menettäneen viimeistään tässä vaiheessa otteensa alkujaan kiehtovaan ja kutkuttavaan juoneensa. Sarjan viides osa, Tuliristi kuljettaa lukijat Jamien, Clairen, Briannan ja Rogerin kanssa elämään Pohjois-Carolinassa, joka pitää tuttuun tapaan sisällään romantiikkaa, jännitystä ja sodan melskettä.

Tuliristi on Gabaldonin sarjassa siihen asti ilmestyneistä kirjoista ehdottomasti sekavin. Se alkaa klaanikokouksesta, joka tuntuu pitkältä kuin nälkävuosi ja etenee Fraserin Harjun, Cros Creekin ja River Runin maisemissa kuvaillen yksityiskohtaisesti milloin mitäkin yhdentekevältä tuntuvaa arkipäivän seikkaa. 1300 -sivuiseen romaaniin on ympätty lukematon määrä viittauksia ja sivujuonia, jotka jotenkin pysyvät kasassa hamaan loppuun saakka.

Keskeisimpänä juonina Tuliristissä piirtyy Briannan raiskaajan, Stephen Bonnetin etsintä, sekä paria sarjan osaa aikaisemmin esille noussut kysymys Stuartin kätketystä kullasta, jonka kohtaloa pohditaan paikallisissa häissä sattuneen selkkauksen yhteydessä -ja myöhemmin. Useaan otteeseen. Sinällään löyhät juonenkäänteet kuitenkin kuljettavat tarinaa eteenpäin romantiikan sävyttäminä.

Gabaldonin voimauttavana menetelmänä tuntuu olevan kirjasarjan miespäähenkilöiden asettaminen kuolemanvaaraan, mikä tietysti saa hahmoihin ihastuneet naislukijat pidättämään henkeään ja kääntämään sivua pelätessään sankariensa kohtaloa. Aika ajoin sankarit makaavat vuoteissaan milloin piiskattuna, milloin hirtettynä: naiset sen sijaan kärsivät kolhunsa suuremmin valittamatta ja toipuvat vailla ihmeellisiä huomionosoituksia. Kaipa tämä resepti toimii, sillä onhan se saanut minun lisäkseni monet muutkin tarttumaan uudelleen ja uudelleen Gabaldonin romaanisarjaan...

Suosittelen jatkoksi sarjan muut osat lukeneelle. Ehkäpä tästä voisi innostua myös joku Yhdysvaltain vaihesta kiinnostunut lukija. Ehkä.

sunnuntai 26. syyskuuta 2010

Elämäni kirjoina

Tein joskus tällaisen haasteen, jonka päätin nyt laittaa jakoon, sillä niin hauska se minusta on, enkä muista nähneeni sitä kovinkaan monessa blogissa. Ainakaan ihan viime aikoina. Jos olette jo kyseisen tehneet, niin unohtakaa koko juttu, mutta muussa tapauksessa katseet kohti kirjahyllyä. Tarkoituksena siis vastata kysymyksiin omasta kirjahyllystä löytyvien kirjojen nimillä! Haasteen heitän anni.m:lle, Lumiomenalle, Satakielelle, Nti. Korennolle ja Teresitalle, sekä niille, joita en maininnut, mutta jotka uskovat ehtivänsä ja jaksavansa tehdä tällaisen!

1. Oletko mies vai nainen?
Pieni Runotyttö

2. Kuvaile itseäsi.
Lapsi muiden joukossa

3. Mitä elämä sinulle merkitsee?
Maailma vailla loppua

4. Kuinka voit?
Piedrajoen rannalla istuin ja itkin

5. Kuvaile nykyistä asuinpaikkaasi.
Paikka nimeltä vapaus

6. Mihin haluaisit matkustaa?
Eedenistä itään

7. Kuvaile parasta ystävääsi.
Idiootti

8. Mikä on lempivärisi?
Kirkas hämärä kirkas

9. Millainen sää on nyt?
Tuhat loistavaa aurinkoa

10. Mikä on mielestäsi paras vuorokaudenaika?
Kesäyön unelma

11. Jos elämästäsi tehtäisiin tv-sarja, mikä sen nimi olisi?
Kuinka äkäpussi kesytetään

12. Millainen on parisuhteesi?
Tulen polte sydämessä

13. Mitä pelkäät?
Pimeää meren yllä

14. Päivän mietelause.
Miten tulla minuutissa mystikoksi?

15. Minkä neuvon haluaisit antaa?
Sitä ei voi kertoa

16. Miten haluaisit kuolla?
Yllä meren, alla kiven

perjantai 24. syyskuuta 2010

Gabaldon&Nguyen: The Exile

Diana Gabaldonin romaanisarjan läpilukeminen antoi sysäyksen hankkia uutuuttaan kiiltävä ja vasta valmistunut sarjakuvakirja The Exile, joka kertoo Muukalaisen tarinan Murtaghin ja Jamien näkökulmasta kerrottuna. Gabalonin suuren suosion saanut sarja kieltämättä kaipaa kuvallista versiota ja kun elokuvaa ei näillä näkymine ole tulossa, kelpaa sarjakuvakirja tyydyttämään kaipuun ainakin toistaiseksi.

Vietnamilaissyntyinen Hoang Nguyen tekee kieltämättä ansiokasta työtä piirtäessään kuviksi suositun tarinan. Kuten Gabaldon kuitenkin loppusanoissa mainitsee: kukaan ei koskaan voi piirtää hahmoja juuri täydellisesti sellaisiksi, kuin lukijat ovat ne mielessään kuvitelleet. Nguyenin kuvitus ei alleviivaakaan liiaksi hahmojen piirteitä vaan jättää varaa myös tulkinnalle: kuvat ovat selvästi piirroksia, eikä niiden ole edes tarkoitus piirtää muotokuvia fiktiivisistä hahmoista.

Nguyenin kuvitus on joka tapauksessa kaunista katsella, ja se sopii tyylillisesti erinomaisesti romaanisarjan maailmaan. Melkein käy harmittamaan, ettei suomalaisia kansikuvia ole piirretty aivan samanlaisella otteella kuin sarjakuvakirjan kuvat.

Sarjakuvakirjan juoni poikkeaa jonkin verran alkuperäisestä tarinasta ja kertoo ainoastaan noin kolmanneksen Muukalaisesta. Juoneen on lisätty myös joitain sellaisia taustayksityiskohtia, jotka Clairen näkökulmasta kerrotussa romaanissa eivät käy ilmi. Toisaalta The Exilen kertojaratkaisu tuntuu omituiselta mutta toisaalta taas lienee hyvä, että sarjakuvaversio eroaa ihan konkreettisesti Muukalaisesta. 

Sarjakuvakirjan lukeminen vaatii oman mielentilansa, enkä voi sanoa, että kokisin sarjakuvakirjojen lukemisen erityisen miellyttäväksi: ennemminkin se on visuaalista katselua ja ihailua, mutta ei lukemista samalla tavalla kuin "oikeiden" kirjojen lukeminen. Mutta miellyttävää omalla tavallaa. The Exile ei tuottanut pettymystä, ainoastaan olisin toivonut kirjan olevan hieman paksumpi...

Suosittelen Gabaldonin Matkantekijä-sarjan ystäville, ja niille, jotka tahtovat katsella kaunista ja taidolla tehtyä sarjakuvakirjaa.

keskiviikko 22. syyskuuta 2010

Diana Gabaldon: Syysrummut

Syysrummut on Diana Gabaldonin aikamatkailuteemalla leikittelevän, romanttisen seikkailusarjan neljäs osa. Tiiliskivimäinen kirja kertoo pääparin elämästä Pohjois-Carolinassa ja antaa tilaa myös uusille päähenkilöille, Jamien ja Clairen tyttärelle Briannalle, sekä tämän rakastetulle Rogerille, jotka matkaavat ajassa 1700-luvulle varoittaakseen Clairea ja Jamieta näitä uhkaavasta vaarasta.

Pohdittuani edellisiä osia esitellessäni Gabaldoni  juonikiemuroita, mainitsen nyt muutaman sanan kirjojen käännöksistä. Anuirmeli Sallamo-Lavin tekemät käännökset pyrkivät piirtämään lukijan näkyville skottilaisen aksentin vivahteet olemalla samalla uskottavia. Mielestäni tässä on onnistuttu melko hyvin.

Sallamo-Lavin tulkinta skottilaisesta murteesta ja aksentista kuulostaa minun korvaani Tamperelaisen ja toisaalta pohjalaisen puhetavan risteytykseltä. Jollain tavalla kuitenkin murre on helppo mieltää skotlantilaiseksi puheenparreksi. Murteellisen kielen kääntämisessä on ehdottomasti omat hankaluutensa, mutta tässä tapauksessa lopputulos on mainio monessa mielessä.

Suosittelen Matkantekijä-sarjaa lukeville myös neljättä osaa, Syysrumpuja.

keskiviikko 15. syyskuuta 2010

Diana Gabaldon: Matkantekijä

Olen edennyt Gabaldon -uudelleenlukukierroksellani romaanisarjan kolmanteen kirjaan nimeltänsä Matkantekijä. Romaanissa viisissäkymmenissä oleva Claire palaa Craig na Dunin kivikehän kautta 1960-luvulta takaisin 1700-luvun Skotlantiin löytääkseen jälleen rakastettunsa. Jälleennäkemisen jälkeen pariskunnan matka jatkuu erinäisten koettelemuksien ja sattumusten kautta Ranskaan, Länsi-Intian saaristoon ja lopulta Uuteen maailmaan, Amerikkaan.

Muukalainen -romaanin kutkuttava viehätys on kadonnut Gabaldonin jatko-osista, mutta Matkantekijä on vielä ihan viihdyttävää luettavaa kaikkine omituisuuksineen. Gabaldonin romaaneissa tuntuu olevan aivan liikaa sattumia ja ihmeellisiä onnistumisia, mutta onneksi myös jotkut asiat on kuvattu suhteellisen realistisesti. Ensimmäistä kertaa romaania lukiessani muistan ihmetelleeni, miksi pariskunnan jälleennäkeminen oli niin viileä ja hämmentynyt, mutta nyt tajusin ajatella asiaa toisestakin näkökulmasta: tottahan kaksikymmentä vuotta toisistaan erossa ollut pariskunta on väistmättä vieraantunut toisistaan. Gabaldonin Matkantekijässä yhteinen sävel löytyy kuitenkin huomattavan nopeasti...

Gabaldonin kertojaratkaisu on hiukan omituinen, mutta toimii yllättävän hyvin. Clairen näkökulmasta kerrotut tapahtumat kuullaan minämuodossa, mutta kun kohtauksen päähenkilönä on joku toinen henkilöhahmo, on kerronta kolmannessa persoonassa. Ratkaisu toimii hyvin ollakseen melko erikoinen. Minämuodossa kerrotut kohtaukset kun eivät ole mitenkään eroteltuna muust tekstistä -tai pänvaistoin, vaan kertojanäkökulma vaihtuu miten sattuu. Hauskaa mutta outoa.

Suosittelen Matkantekijää Gabaldonin sarjaa lukeville. Tähänkään romaaniin ei kannata tarttua, ellei ole lukenut aikaisempia osia...

sunnuntai 12. syyskuuta 2010

Italo Calvino: Paroni puussa

Italo Calvino kirjoittaa tyylilleen uskollisesti romaanissaan Paroni puussa kertoen veijarimaisen tarinan miehestä, joka kiipeää 12-vuotiaana puuhun, eikä tule enää alas.

Calvinon tapa kertoa tarinoita on omituinen ja satumainen. Hänen tarinansa ovat edellä omaa aikaansa, mutta samalla ne kunnioittavat kirjoittamisen perinnettä ja leikittelevät lukijan huumorintajulla ja käsityskyvyllä. Paroni puussa on aikuisten satu, mutta samalla symbolinen kertomus erilaisuudesta, itsepäisyydestä ja yksityisestä. Cosimon veljen näkökulmasta kerrottu tarina peilailee monia yhteiskunnallisia asioita mutta samalla se pureutuu myös yksilötasolla siihe, millaista on kulkea omaa tietään ja seurata omia aatteitaan.

 Romaanissa Cosimo muuttuu hyvän suvun perillisestä itsepäiseksi hahmoksi, joka elää elämänsä puiden latvuksissa hyppien oksalta toiselle. Cosimo perii myöhemmin paronin arvon, mutta alusta asti hän on erottautunut puissa kiipeilevistä poikaviikareista kantamalla uskollisesti sukunsa mainetta ja nimeään. Cosimo tutustuu elämänsä aikana erilaisiin henkilöihin aina rikollisista markiisittariin, ja toimii oman kaupunkinsa merkkihenkilönä, paikallisena nähtävyytenä jonka ainutlaatuisuuden ymmärtävät vain muualta tulleet. 

Italo Calvinon Paroni puussa on omituinen kirja, mutta ehdottomasti lukemisen arvoinen. Samaan tapaah kuin muihin Calvinon romaaneihin, ei siihenkään kannata suhtautua turhan ryppyotsaisesti, vaan heittäytyä suosiolla Calvinon luomaan omituiseen maailmankuvaan.

Suosittelen hämmentämään arkipäivän ajatuksia, sekä lukemistoksi niille, jotka ovat joskus harkinneet pakenevansa arjesta ja tekevänsä kaiken toisin kuin odotetaan.

perjantai 10. syyskuuta 2010

Diana Gabaldon: Sudenkorento

Diana Gabaldonin Matkantekijä -romaanisarjan toinen osa Sudenkorento vie lukijan jakobiittikapinan alkukaikuihin 1700-luvun Pariisiin, ja hämmentää vilauttelemalla alussa ja lopussa katkelmilla 1960-luvulta, jossa kivihalkeaman kautta takaisin omaan aikaansa palannut Claire kertoo tyttärelleen tämän oikeasta isästä ja menneisyydestään 1700-luvulla.

En tiedä mistä sain päähäni lukea pitkästä aikaa Gabaldonin sarjan uudelleen. Ensimmäisen osan jälkeen romaanien juoni muuttuu epäselvemmäksi ja jaarittelevammaksi, mutta oma viehätyksensä niissä on. Varsinkin tällaiselle Skotlantiin tykästyneelle lukijalle. Sudenkorento toimii kohtuullisesti alun hämmennyksestä huolimatta: ensimmäistä romaania lukuunottamatta tämä sarja on ehdottomasti luettava järjestyksessä, sillä yksittäin romaaneissa ei tunnu olevan mitään tolkkua.

Kirjasarjan hahmoilla on toki puutteensa: ylenmääräinen täydellisyy. Gabaldon on luonut hahmoistaan juurikin niin persoonallisia, kauniita, rohkeita ja ihmeellisiä, että ne yksinkertaisesti tuntuvat miltei epätodellisen amerikkalaisilta ihannesankareilta. Tietyllä tavalla Gabaldonin kirjoitustapa tuo mieleen Untinen-Auelin esihistoriaan sijoittuvan romaanisarjan, jossa päähenkilö Ayla keksii suunnilleen jokaisen ihmiskunnan kannalta tärkeän keksinnön aina suden ja hevosen kouluttamisesta ihmisen lisääntymisen ymmärtämiseen. Gabaldonin kirjoissa tapahtuu sama ilmiö: hahmot vain yksinkertaisesti ovat liian täydellisiä ollakseen edes hiukkasen uskottavia.

Mitä Gabaldonin romaanit sitten oikein ovat? Ne ovat vähän kuin harlekiiniromaaneja, mutta sijoitettuna historiallisten tapahtumien yhteyteen, väritettynä väkivallalla ja seikkailuilla... sekä tietysti sivumäärältään kymmenkertaisia keskiverto harlekiinipokkariin verrattuna. En halua aliarvioida: onhan näissä se jokin viehätys, minkä takia ne on luettava uudelleen ja uudelleen suurella mielenkiinnolla, mutta mikä on se Gabaldonin salainen resepti? En tiedä!

Suosittelen niille, jotka lukivat Muukalaisen, pitivät ja tahtovat sitä samaa lisää...