Recent Posts

torstai 31. maaliskuuta 2011

Mikä huhtikuu?


Vai muka huhtikuu? En tiedä uskonko. Tänään metsässä liikkuessa etsin kevään merkkejä, kuten kuvakoosteesta näkyy. Täällä eteläisessä Suomessa hankea on reilusti ja lumi sulaa vain aurinkoisemmista paikoista eteläisissä rinteissä ja räystäiden alla. Hevonenkin meinaa kesken lenkin hukkua hankeen. Missä on kevät?

Minun huhtikuuhuni kuuluu säiden päivittelyn lisäksi ainakin seuraavia:

John Steinbeck: Vihan hedelmät. Vuonna 1939 ilmestynyt, Pulitzer -palkinnon voittanut klassikkoromaani, joka sijoittuu Amerikan 1930-luvun suureen lamakauteen. Yksi nobelistikirjailijan merkkiteoksista.

Maggie Stiefvater: Häivähdys. Susipojan ja tytön rakkaustarinan kertoneen Väristyksen jatko-osa.

Jean M. Untinen-Auel: Maalattujen luolien maa. Paleofiktiivisen genren uranuurtajaksi nousseen Maan lapset -sarjan odotettu, viimeinen osa. Kertomus esihistorian hämärästä.

Mitä teidän huhtikuuhunne kuuluu?

tiistai 29. maaliskuuta 2011

Pasi Ilmari Jääskeläinen: Lumikko ja yhdeksän muuta

Jos minun pitäisi kuvailla Pasi Ilmari Jääskeläisen romaania Lumikko ja yhdeksän muuta yhdellä ainoalla sanalla, se sana olisi luultavasti kaistapäinen.

Tämä ei tarkoita, ettenkö olisi pitänyt romaanista. Päinvastoin. Lumikko ja yhdeksän muuta oli surrealistinen sekoitus satua ja fantasiaa, paasilinnamaista kansankuvausta sekä välähdyksiä kirjailijuuden maailmasta. Lumiomena on kirjoittanut kirjasta niin hyvän arvostelun, etten ala juonta tässä sen paremmin selostaa vaan ohjaan teidät lukemaan lisää aiheesta täällä.

Minä luin kirjaa ikuisuuden, se ei oikein tempaissut minua mukaansa. Tämän kuvittelisin johtuvan siitä, etten oikein saanut tarttumapintaa henkilöhahmoista: minä kun tarvitsen mieluusti sellaisia hahmoja joihin pystyn tavalla tai toisella samaistumaan. Toinen lukemista jarruttava tekijä oli romaanin absurdius: olin kai kuvitellut lainanneeni kirjastosta sellaisen "ihan tavallisen suomalaisen kirjan", mutta tämä oli onneksi paljon enemmän.

Lumikko ja yhdeksän muuta pitää sisällään runsain mitoin kontekstia ja intertekstiä ja kaiken lisäksi Jääskeläisen kirjoitustyylissä ja tavassa luoda tarinaa on jotakin huomattavan taitavaa ja hienoa. Vaikka minun oli hankala tempautua tarinaan mukaan, en missään vaiheessa edes harkinnut jättäväni kirjaa kesken, vaan hahmot ja juonenkäänteet vaivasivat mieltäni. Kirjan maailma oli niin merkillinen. Luultavasti tulen joskus lukemaan tämän uudelleen saadakseni paremman otteen näinkin taidolla rakennetusta tekstistä.

Mutta kaistapäinen tämä kirja joka tapauksessa oli, siitä ei päästä mihinkään!

Suosittelen Pasi Ilmari Jääskeläisen Lumikko ja yhdeksän muuta -romaania luettavaksi kirjallisuuden ja kirjoittamisen ystäville, niille jotka eivät pidä fantasiasta mutta haluavat lukea kirjan, joka venyttää todellisuuden ja arkielämän kausaliteettien rajat äärimmilleen. Niille, jotka uskovat tonttuihin ja otuksiin.

maanantai 21. maaliskuuta 2011

Shakespearen Kuinka äkäpussi kesytetään -elokuvaversiona

 Tämän päivän elokuvavalintani oli BBC:n versio Shakespearen näytelmästä Kuinka äkäpussi kesytetään. William Shakespearen klassikkokomedia Kuinka äkäpussi kesytetään on yksi suosikkinäytelmistäni. Näytelmässä rikkaan perheen kaunis, nuorempi tytär Bianca hätistelee kosijoita ympäriltään ja kaipaa naimisiin, mutta isälläpä on tyttärilleen ehto: Bianca pääsee naimisiin vasta sitten kun vanhempi tytär, äkäinen Katarina on saatettu avioliiton hellään huomaan. Katarinaa saapuu kosimaan veronalainen Petruchio, joka haluaa rikkaan vaimon, vaikka sitten joutuisi kesyttämään äkäpussista sellaisen itselleen.

Monissa näytelmää käsittelevissä arvioissa mainitaan tarinan olevan vanhanaikaisuudessaan sovinistinen, mutta minä olen aina kokenut sen toisin. Shakespearelainen maailmankuva toki istuu aikansa roolikäsitykseen, mutta nyky-yhteiskunnassa, jossa sukupuolirooleja rikkoo tasa-arvoisuuden illuusio, voisi äkäpussin ideologiasta olla myös opiksi. Siispä niin: rakkaus on myös toisen kunnioittamista. Siinäpä pureksittavaa.

Shakespearen klassikosta on tehty useita elokuvasovituksia, joista itse olen nähnyt kolme. Vuoden 1967 versiota pidetään varmasti tunnetuimpana näyttelijäkaartinsa takia (mm. Elisabet Taylor ja Richard Burton), ja tietysti pisteitä kerää myös teini-ikäisille suunnattu Ten things I hate about you,mutta itse pidän eniten tarinan brittiversiosta, jossa tapahtumapaikkana on nykypäivän Lontoo. Kyseinen elokuva liittynee johonkin BBC:n Shakespeare -sarjaan, ja on esitetty lähinnä tv-levityksessä. Mielestäni se onnistuu kuitenkin kiteyttämään Shakespearen alkuperäisen tarinan äärimmäisen toimivana ja nykypäivään sopivana versiona! Lisäksi näyttelijävalinnat ovat osuneet ihan oikeisiin henkilöihin. Pätkä elokuvasta löytyy vaikkapa täältä.

Suosittelen BBC:n äkäpussia niille Shakespearen ystäville, jotka sietävät klassikkojen sovitusta nykypäivään. Tämän on ehdottomasti katsomisen arvoinen, jos Shakespearen huumori iskee.


Mikä on teidän kokemuksenne vanhojen näytelmäklassikoiden elokuvaversioista? Innostuuko kukaan enää nykyään Shakespearesta?

lauantai 19. maaliskuuta 2011

Waris Dirien Aavikon kukka: kirja ja elokuva

Waris Dirien omakohtaisiin kokemuksiin perustuva Aavikon kukka on romaani somalialaisesta paimentolaistytöstä, joka pakkoavioliittoa vältellen pakenee kotoaan jalkaisin aavikon halki päätyen lopulta huippumalliksi Eurooppaan. Warisin tarina on prinsessasatu, mutta ennen sitä kertomus selviytymisestä ja taistelusta näkymätöntä vihollista vastaan: taistelua omaa kansanperinnettä vastaan.

Waris Dirie syntyy paimentolaisperheen tyttäreksi aavikolle, ympärileikataan viisivuotiaana ja naitetaan viittä kamelia vastaan 60-vuotiaalle miehelle. Waris Dirien kertomuksessa kuitenkin korostuu rakkaus perhettä ja Afrikkaa kohtaan. Waris ei ole katkera perheelleen, vaan sille kohtalolle, joka on tehnyt Afrikan naisista miesten alistaman ja silvotun ruumiinsa vangiksi kahlitun kansan. Romaani kertoo kauheuksista, joihin kulttuuri ihmisen alistaa, mutta samalla se on myös ylistyslaulu omalle verenperinnölle, joka näkyy ruanpuutteen vääristämien säärien keinuvassa käynnissä ja kyvyssä olla heittäytymättä Eurooppalaiseen, ajan ja kiireen kahlitsemaan kulttuuriin.

Mallintyöt eivät ole romaanissa pääpainona, vaan selviytyminen arjesta ja vieraasta kulttuurista. Wariksen tarina on välillä hauska, välillä kammottava. Jouheva kerronta vie lukijaa sujuvasti eteenpäin, kunnes loppu päätyy länsimaisen kulttuurin ja kulutushysterian halveksimiseen ja ympärileikkauksen kauhujen ja vääryyksien julistamiseen. Suotta ei Waris tietenkään julista, onhan hän ensimmäisiä naisia, jotka toivat kokemansa vääryydet julkisuuteen, YK:n hyväntahdonlähettiläs. Romaanin loppupuolen saarna-osuuksia lukuunottamatta Aavikon kukka on sujuvaa ja kiinnostavaa luettavaa monestakin eri näkökulmasta katsottuna.

Vuonna 2009 kuvattu elokuva kertoo kirjaan perustuvan tarinan, jossa paimentolaistyttö kipuaa afrikkalaisten naisten puolestapuhujaksi, ja antaa samalla kasvot aavikoiden kansalle. Elokuvan rakenne poikkeaa melkoisesti romaanista, mikä on ainoastaan eduksi. Eri aikatasoilla tempoileva juoni toimii elokuvakerronnassa hyvin.

Elokuva on kaunis, paikoin hauska, paikoin ahdistava, mutta onnistuu välttämään sen julistavan sävyn, johon romaani oli lopussa kompastua. En keksi elokuvasta juurikaan moitittavaa, jos genre vain katsojaa kiinnostaa. Visuaalisesti kaunis ja hyvältä kuulostavakin elokuva ei ole mikään nätti prinsessakertomus tai sankaritarina, vaan tositapahtumat värittävä kuva, josta voi välillä myös nauttia. Raaoista ja järkyttävistä kohtauksistakin huolimatta.

Suosittelen Aavikon kukka romaani-elokuva -paria niille, jotka ovat kiinnostuneita selviytymistarinoista ja kasvukertomuksista. Alkuperäiskansojen kulttuureista ja kulttuurien kohtaamisesta kiinnostuneille. Tämän tarinan kohdalla kannattaa melkeinpä sekä lukea kirja että katsoa elokuva, koska ne tukivat toisiaan monella tapaa niin hyvin. Edellä mainituista teemoista innostuville suosittelen myös Corinne Hoffmanin omakohtaisiin kokemuksiin perustuvaa romaania Valkoinen masai, ja siihen perustuvaa samannimistä elokuvaa.

perjantai 18. maaliskuuta 2011

Humiseva harju elokuvana

Elokuva vuodelta -09
Katsoin tässä eräänä hämäränä iltana 2009 vuonna filmatun version Brontën Humisevasta harjusta. Elokuvasovituksia klassikkoromaanista on tehty jo ainakin viisi, ja netissä pyörivien huhujen mukaan Hollywoodin julkkisnäyttelijöiden esittämä versiokin olisi suunnitteilla. Kaiketikaan Humisevaa harjua ei voi kuluttaa puhki liioilla filmatisoinneilla: jokainen versio kun on oma tulkintansa tästä kauniin karmeasta rakkaustarinasta.

Olen lukenut Humisevan harjun useampaan otteeseen, sillä se on tarina, josta löytyy joka kerta jotakin uutta. Tom Harlyn ja Charlotte Rileyn tähdittämä brittiversio tarinasta on pitkä ja synkkä (niin kuin asiaan toki kuuluu), mutta kertoo yllättävän selvästi ja helppotajuisesti tarinan vihasta, katkeruudesta ja äärimmäisen onnettomasta rakkaudesta. Elokuva etenee melkeinpä kauhutarinamaisesti, mutta ei sorru mauttomuuksiin. Käsikirjoittajan ratkaisu muuttaa hiukan romaanin tapahtumien järjestystä, mutta se oikeastaan vain selkiyttää juonen kulkua ja tekee tarinasta helpommin ymmärrettävän. Tosin en tiedä voiko ratkaisun katsoa olevan edullinen alkuperäisen romaanin ideaa ja tunnelmaa ajatellen.

Elokuva vuodelta -92
Vuoden 2009 versio Humisevasta harjusta on kelpo elokuva, jonka viitsii katsella, jos innostuu genrestä. Maisemat ovat brittiläisen karunkauniit ja lavastus kunnioittaa tarinan henkeä alusta loppuun saakka. Valitettavasti minun mieleeni on iskostunut vuoden 1992 filmatisaatio, jossa pääosia esittävät Ralph Fiennes ja Juliette Binoche. En vain voi mitään sille, että Fiennesin Heatchliff on yksinkertaisesti tolkuttoman paljon uskottavampi ja koskettavampi kuin Harlyn vastaava. Ei mahda mitään.

Humisevan harjun uusinta elokuvaversiota on haukuttu suuria massoja kosiskelevaksi, ja sitä se saattaa ollakin. Brontën Humisevan harju nousi näet uuteen suosioonsa kun Meyer keksi laittaa Twiligt- romaaninsa päähenkilön lukemaan tätä romanttista klassikkoa, jonka värisävy on vampyyriteemaan sopivasti mustanpuhuva. Epäilemättä synkeä Heatchliff vetoaa vampyyreja ihaileviin teinityttöihinkin.

Suosittelen Humisevan harjun uusinta elokuvaversiota niille, jotka haluavat katsoa vähän kansantajuisemmaksi muokatun brittiversion klassikkoromaanista. Niille romaanin ystäville, jotka kestävät romaanin typistämisen elokuvaversioksi ja haluavat tutustua uusimpaan filmatisointiin. Kirjan ystävien kannattaa vilkaista näitä mielenkiintoisia nettisivuja.

torstai 17. maaliskuuta 2011

Kuka? mitä? missä ja ne kaikki muut...


Kiitokset Leenalle hauskasta haasteesta. Tämäkin näyttää pyörineen jo useammassa blogissa, ja nyt kun minulla ei ole yhtään kirjaa valmiina kerrottavaksi, ryhdyn pohtimaan tätä innoissani.

Kuka? Minä. Lukeva ja kirjoittava humanisti, taivaanrannanmaalari, haaveilija, joka juo mielellään teetä, pitää vanhojen kirjojen tuoksusta, lautalattioista, metsistä ja hiljaisuudesta.

Mitä? Tällä hetkellä kupillinen mustaherukkateetä ja polvien päällä blogintäydeltä ajatuksia kirjoista ja lukemisesta. Omaksi huviksi.

Missä? Vanhan talon vinttikamarissa, kaupungin reunalla ja metsän vieressä, kesällä kaukana maalla kaikesta hälinästä, rannalla. Usein sohvalla viltin alla.

Millä? MacBookilla. Mieluiten kynällä ja paperilla, jos joku keksisi sähköisen paperin blogin kirjoittamista ajatellen.

Milloin? Sopivana hetkenä ilman kiirettä ja pakkoa. Huviksi ja viihdykkeeksi.

Mitä mielessä nyt? Tulin juuri ajatelleeksi sellaista positiivista ajatusta, joka liittyy kirjallisuusblogeihin ja lukupäiväkirjoihin: minusta tuntuu siltä, että nämä ovat aika lailla blogimaailmassakin vallalla olevan kateellisuuskierteen ulkopuolella. Se tuntuu hyvältä. Kukaan ei kilpaile siitä kuka on lukenut eniten/parhaiten/onnistuneimmin tai kuka kertoo lukemastaan fiksuiten. Täällä vain luetaan, kirjoitetaan ja nautitaan siitä, että saadaan lukuvinkkejä toisilta. Pidetään se tällaisena.

Tämän heitän eteenpäin Peikkoneidolle, Teresitalle ja Satakielelle!

sunnuntai 13. maaliskuuta 2011

Kansista kauneimmat


Onko mitään niin ihanaa, kuin vanha, kangas- tai nahkakantinen kirja, jonka sivut tuoksuvat kirjan ominaistuoksulle: ullakolla kostuneelle paperille, tomulle ja ajatuksille?

Monet kirjabloggaajat ovat viime aikoina kirjoittaneet kirjan kansista, joten innostuin kokoamaan kansia, jotka ovat jääneet mieleeni. Minun suosikkikanteni ovat ne vanhat ja haurastuneet, jotka ovat nähneet aikaa ja lukijoita. Vanhoissa kirjoissa on sellainen tunnelma, jota ei voi sanoin kuvata. Ne ovat kirjoja sanan jokaisessa merkityksessä. Katsokaa vaikka Montogomeryn Runotytön ja Milnen Nalle Puhin kuluneita ja ihastuttavia kansia!

Mutta kyllähän uusistakin kirjoista löytyy houkttelevia kansia. Minun suosikkikansiani ovat ne, joissa on piirretty kuva -valokuvakansia vierastan.  Taiteilijan tekemä kansikuva elää samassa mielikuvitusmaailmassa, josta myös kirjojen tarinat ovat kotoisin: valokuvakansia vierastan, sillä ne ovat ristiriidassa sen todellisuuden kanssa, joka välittyy kirjojen sivuilta. Minä pidän myös kansista, joista voi kirjaa lukiessaan etsiä kirjan sisältämään tarinaan liittyviä viittauksia -tästä esimerkkinä Brooksin Kirjan kansan kansikuva.

Minä pidän nostalgisista ja esteettisistä kansista. Pidän sellaisista kansista, jotka ovat ymmärrettäviä ja liittyvät jollain suhteellisen konkreettisella tavalla kirjan kertomaan tarinaan. Pidän myös taitavasti suunnitelluista kansista, jotka ehkä kuva-aiheen sijaan välittävät kirjan tunnelman- kuten vaikka Stiefvaterin Väristys.

Kollaasissa lähivuosilta mieleen jääneitä suosikkikansia. Kokemukseen on toki vaikuttanut myös positiivinen kokemus kirjan sisällöstä. Usein ne kulkevat kuitenkin rinta rinnan: kaunis kuori pitää sisällään kiehtovan tarinan!

Miten paljon kirjan kansi teille merkitsee? Jätättekö kirjan lainaamatta kirjastossa, jos kansikuva on epämiellyttävä? Ostatteko koskaan kirjaa pelkän kansikuvan perusteella (kuten minä ostin Ase itse- ja Tuulen nimi -romaanit...)?

tiistai 8. maaliskuuta 2011

Jean M. Untinen-Auel: Hevosten laakso

Innostuin Luolakarhun klaanin ja elokuvan vauhdittamana lukemaan vapaapäiväni ratoksi Maan lapset -sarjan kakkososan, Hevosten laakson, joka löytyi kotoa lojumasta. Katsotaanpas vaan, niin intoudun lukemaan vielä koko sarjan lävitse niin kuin viime vuonna kävi Gabaldonin Matkantekijä -sarjan kohdalla. Vaan mikäs siinä: nämä historiallis-romanttis-harlekiini-tiiliskivi -opukset vaan yksinkertaisesti vievät mukanaan.

Hevosten laakso on Maan lapset -sarjan ehkä mielenkiintoisin osa Luolakarhun klaanin ohella. Ayla on joutunut karkoitetuksi klaanin parista ja kuljettuaan kauas pohjoiseen, hän päätyy elämään laaksoon, jonka niityillä laiduntavat hevoset. Romaani seuraa rinnakkain Aylan selviytymistä autiomaassa, sekä zeladoniheimosta kotoisin olevan Jondalarin matkaa veljensä kanssa. Tietysti romaanin lopussa Ayla ja Jondalar päätyvät yhteen ja se mitä sitten tapahtuu saa luvan jäädä jokaisen itsensä pääteltäväksi.

No. Mielenkiintoista romaanista ei tee (pelkästään) Aylan ja Jondalarin hekuma, vaan se, mitä kaikkea Ayla keksii ja oppii eläessään Hevosten laaksossa. Hän tulee kesyttäneeksi hevosen ja luolaleijonan lemmikeikseen, ja keksimään piikiven käytön tulentekovälineenä. Välistä on melkein huvittavaa lukea tekstiä jossa Ayla tuntuu kehitelleen lähes kaikki ihmiskunnan historian kannalta ratkaisevat keksinnöt! Jos ei kuitenkaan lue romaania liian ryppyotsaisesti, voi ajatella Aylan neuvokkuuden jonkinlaisena allegoriana esihistoriallisen ihmisen kyvystä ja ennen kaikkea tarpeesta keksiä uutta selvitäkseen ja kehittyäkseen. Niin tai näin, viihdyttävää lukemista Hevosten laakso ihan totisesti kyllä on.

Jean M. Untinen-Auelin romaaneja on kehuttu historiallisesti hyvinkin tarkoiksi ja paikkaasapitäviksi. Siitä en tiedä, mutta joka tapauksessa tekstistä välittyy kirjoittajan paneutuminen aiheeseen. Yksityiskohdat yrteillä parantamisesta metsästystekniikoihin on selitetty tarkasti, ja lukeminen on mielenkiintoista, jos jaksaa innostua tällaisista aiheista. Maan lapset -sarjan kirjat ovat houkuttelevan paksuja, joten lukeminen ei lopu kesken ihan heti. Positiivista Maan lapset -sarjassa on se, ettei lukijan tarvitse olla alati sydän kurkussa ja odottaa eteen tulevia kauheuksia: jollain tavalla romaanit ovat yleissävyltään toiveikkaita, vaikka hahmoille tapahtuukin kaikenlaista.

Suosittelen Hevosten laaksoa luettavaksi niille, jotka ovat lukeneet Luolakarhun klaanin ja pitivät siitä. Maan lapset -sarjan voi hyvin jättää näihin kahteenkin kirjaan, jos ei jaksa lukea pidemmälle Aylan ja Jondalarin seikkailuista. Koko sarjan sisältö kiteytyy aika hyvin näihin kahteen osaan...

maanantai 7. maaliskuuta 2011

Maggie Stiefvater: Väristys

Maggie Stiefvaterin Väristys on herkkä ja kaunis rakkaustarina, joka kertoo tytön ja suden välille syntyvästä yhteydestä. Grace katselee kotitalon takana metsässä asuvia susia, mutta kerran suden tilalla onkin poika, Sam. Ja heillä on lyhyt aika viettää yhteistä taivalta ennen kuin alkava talvi muuttaa Samin jälleen suden hahmoon.

Väristys on rakkaustarina, kyllä, mutta se on myös fantasiakertomus yliluonnollisen ja tavallisen kohtaamisesta. Yritän välttää vertailuja Stephenie Meyerin Twilight-kirjasarjaan, sillä yhteyksiä löytyy runsaasti, jos niitä alkaa hakea. Haluaisin kuitenkin ajatella, että Väristys on ihan eri genreä kuin Meyerin teini-ikäisiä (tai teini-ikään jämähtäneitä) kosiskelevat vampyyrikirjat. Enkä tällä halvenna Meyeriäkään -olenhan itsekin hänen romaaninsa lukenut.

Väristys on kuitenkin rakenteellisesti eheä, mielenkiintoinen ja omalla tavallaan myös tavattoman kaunis kirja. Jos vertailukohteita pitäisi etsiä, etsisin niitä mieluummin vaikka Kokon Pessistä ja Illuusiasta. Runollisesta tyylistä ja kaikkein stereotyyppisimpien kliseiden välttelystä huolimatta Väristys on kuitenkin ensisijaisesti hyvin kirjoitettu nuortenkirja ja vetoaa aivan varmasti myös Twilight -sarjan lukijoihin.

Nähtävästi en kuitenkaan pysty kommentoimaan kirjaa tekemättä vertailuja muihin genren edustajiin. Tämä oli jokatapauksessa trilogian ensimmäinen osa, eli ihmissuden ja tytön välinen romanssi odottaa jatkoaan, kun toukokuussa ilmestyy suomennos sarjan toisesta osasta. Nuorelta (-71) kirjailijalta on aikaisemmin ilmestynyt kirjat Lament: The Faerie Queen's Deception sekä Ballad: The Gathering of Faerie.

Suosittelen Väristystä niille, jotka haluavat lukea hyvin ja huolella kirjoitetun rakkaustarinan yliluonnollisin sävyttein maustettuna. Ehdotonta luettavaa teini-ikäisille susitytöille, jotka ovat kyllästyneet vampyyripaatokseen. Toimii myös aikuislukijalla!

Väristyksen ovat minua ennen lukeneet ainakin Leena Lumi, Outoja opuksia-blogin Lyyravega, Maagisen arkin Marika, sekä Kirjamielellä -blogin Marjis.

lauantai 5. maaliskuuta 2011

Maija Haavisto: Marian ilmestyskirja

"Onko pakko ensin löytää itsensä, jotta voi kadottaa sen?"
Maija Haaviston esikoisromaani Marian ilmestyskirja on rumankaunis kertomus sairaudesta ja itsensä löytämisestä. Romaanin päähenkilö Maria sairastuu lapsena selittämättömään, neurologiseen sairauteen, joka pakottaa hänet pyörätuolin vangiksi. Tuolista käsin Maria tarkastelee kyynisen katkerasti maailmaa, joka ei ole hänelle enää samanlainen kuin aikaisemmin.

Päiväkirjamaisesti kerrottu, eri aikatasoilla risteilevä tarina on välillä raadollista, välillä runollista luettavaa. Marian maailmaan ja lähipiiriin mahtuu paljon sairautta ja ahdistusta: on nivelsairautta poteva kuvaamataidonopettaja, pahoista sosiaalisista ongelmista kärsivä ja itsemurha-ajatuksia hautova ystävä Sini, anorektinen Minttu, alkoholisoitunut mummi, sekä niin ikään pyörätuolissa istuva poikaystävä Teo. Sairauden kuvaus on kuitenkin realistista ja vilpitöntä: jokainen hahmo sairauksineen on yksilö. Identiteetin löytämisen lisäksi taka-alalla väijyy Marian suhde äitiinsä: millainen on äiti, joka ei välitä siitä että kotibileisiin sammunut tytär tulee raiskatuksi? Marian kerronnassa välittyy katkeruus, joka ei missään vaiheessa tunnu löytävän tasapainoa kertojan sisimmässä.

Marian ilmestyskirjan kieli on valitettavan viimeistelemätöntä, ellei kyseessä sitten ole tehokeino, jonka kautta Marian sisäinen maailma pyrkiytyy välittymään lukijalle kaikessa epävarmuudessaan. Tietysti kieleen liittyvä kokemus voi johtua myös lukijan kokenemattomuudesta lukea näin intensiivisiä ja subjektiivisia tekstejä. Myös asiavirhe pisti silmään: Maria käy lääkärillä, joka katkelman alussa mainitaan naiseksi, mutta lopussa puhutaan mieslääkäristä. Se kumpaa sukupuolta lääkäri todella oli, ei loppujen lopuksikaan varmasti selvinnyt minulle.

Kielellisessä kömpelyydessään Marian ilmestyskirja on joka tapauksessa kovinkin vaikuttava lukukokemus. Romaania ei missään nimessä ole kirjoitettu Finlandia -ehdokkuutta silmälläpitäen ja se on vain ja ainoastaan hyvä asia. Tässä romaanissa välittyy sellainen aitous ja vilpittömyys, joka kaupallisista romaaneista surullisen usein puuttuu. Tulee tunne, että tämä kirja on kirjoitettu kirjoittamisen ilosta, eikä halusta tulla kirjailijaksi (viittaamatta tällä sanomallani yhtään mihinkään tai kehenkään muuhun). Lopulta raadollisessa ja paikoin inhorealistisessa kuvauksessa päädytään lopuksi sellaisiin pieniin onnenhetkiin, jotka melkein herkistävät.

Plussaa tulee romaanin ehdottoman kauniista kansikuvasta, jota en päässyt kuitenkaan fyysisesti hipelöimään, sillä luin romaanin pdf-muodossa tietokoneen näytöltä.

Suosittelen Marian ilmestyskirjaa luettavaksi niille, jotka tahtovat lukea vilpittömästi ja kikkailematta kirjoitetun kertomuksen sairaudesta ja itsensä löytämisestä. Niille, joille merkitys on tärkeämpää kuin sanat. Kannattaa käydä myös vilkaisemassa kirjoittajan, Maija Haaviston blogia, ja lukea Järjellä ja tunteella -blogin sekä Kirjavan kukon kulttuuri -blogin arviot kirjasta.

perjantai 4. maaliskuuta 2011

The Gorgeous Blogger


Sain Teresitalta jo monissa blogeissa kiertäneen haasteen. Kiitokset ja kumarrukset ja nyt yritän keksiä jotakin vastattavaa.

1. Milloin aloitit blogisi?
Aloitin Vinttikamarin kirjoittamisen marraskuussa 2009. Tosin taisin siirtää muutamia kirja-arvioita vanhasta, salasanan takana olleesta blogistani. Olisivatkohan ensimmäiset varta vasten Vinttikamariin kirjoittamani tekstit 2009 loppuvuodesta ja vuodenvaihteesta?

2. Mistä kirjoitat blogissasi, mitä kaikkea se käsittelee?
Kirjoitan ajatuksia lukemisesta, kirjoista ja kirjoittamisesta.

3. Mikä seikka tekee blogistasi erityisen?
Kirjablogit taitavat olla kaikki vähän samanlaisia. Luultavasti kukaan ei kuitenkaan koe lukemaansa ihan juuri samalla tavalla kuin minä. Välillä tuntuu, että luen myös sellaisia kirjoja, joita kukaan muu ei lue, tai on lukenut joskus vuosikausia sitten. En taida olla oikein ajan hermolla, vaikka siinä suhteessa olen alkanut tehdä hieman parannusta...

4. Mikä sai sinut aloittamaan blogin kirjoittamisen?
Halu kirjoittaa jotakin ja pitää yllä omaa tekstintuottamiskykyä, kykyä ilmaista ajatuksia. Teresitan ansiosta innostuin kirjoittamaan nimenomaan kirjoista, sillä kirjablogin pitäminen vaikutti hauskalta ja motivoivalta ajatukselta.

5. Mitä haluaisit muuttaa blogissasi?
Olen laiska tarkastamaan kirjoittamaani ja huomaan välillä, että tekstiin eksyy lyöntivirheitä ja muita kummallisuuksia. Pitäisi olla huolellisempi kun kirjoittaa ajatuksiaan myös muiden luettavaksi...

En ole tainnut nähdä tätä haastetta vielä Satakielen blogissa, joten kierrätän tämän eteenpäin sinne suunnalle!

tiistai 1. maaliskuuta 2011

Jean M. Untinen-Auelin Luolakarhun Klaani: kirja ja elokuva

Suomalaissukuisen Jean M. Untinen-Auelin Maan lapset -kirjasarjan ensimmäinen osa Luolakarhun klaani kertoo cro-magnontyttö Aylan lapsuudesta ja nuoruudesta. Ayla menettää perheensä maanjäristyksessä ja päätyy neandertalilaisen Luolakarhun klaanin kasvatiksi. Kahden ihmisrodun välillä on kuitenkin suuria ristiriitoja: tavat ja tottumukset ovat erilaisia, eikä Aylalla ole klaanilaisten "muistitietoa", jonka avulla klaanin omat lapset oppivat yhteisön tavoille. Sinisilmäinen ja vaaleatukkainen Ayla kuuluu Muihin, eikä vanhoihin toteemihenkiin uskova klaani tiedä miten omituiseen lapseen pitäisi suhtautua. Luolakarhun klaanin yksityiskohtaisempi juoniselostus löytyy mm. Sallan lukupäiväkirjasta. Salla vinkkaa myös Grezen hauskaan sarjakuvastrippiin, joka kiteyttää vallan osuvasti Maan lapset -kirjasarjan sisällön! Käykää kurkistamassa!

Luolakarhun klaanin voisi kai sanoa olevan jo jonkinlainen klassikko, ainakin se on yksi paleofiktiiivisen genren tunnetuimpia teoksia ja taattua tavaraa jokaiselle romanttis-historiallisesta draamasta innostuvalle lukijalle. Oikeastaan Maan lapset -sarjaa voisi verrata Diana Gabaldonin Matkantekijä sarjaan, jonka luin läpi viime vuoden puolella. Samaan tapaan myös Untinen-Auel kehittelee historiallisten faktojen ympärille vetävän, romanttisen tarinan, josta ei puutu jännitystä eikä myöskään erotiikkaa. Olen lukenut Maan lapset -sarjan läpi joskus vuosia sitten ja nyt tartuin Luolakarhun klaaniin, koska sain käsiini siihen perustuvan, 1980-luvulla tehdyn elokuvan!

Luolakarhun klaanin erääksi mielenkiintoisimmista piirteistä muodostuvat kahden ihmisrodun väliset erot. Neanderilaisethan katosivat jonnekin historian hämärään, kun cro-magnonin ihminen valtasi yhä enemmän elintilaa itselleen. Untinen-Auel ei viisaasti esitä neandertalilaisia osaamattomina ja typerinä "apinaihmisinä", vaan kuvailee hienosti neandertalilaisen perimässä kulkevaa muistitietoa ja uskomuskulttuuria. Ihmisrotujen väliset erot kuitenkin johtavat lopulta siihen, ettei Aylankaan ole mahdollista sulautua klaaniin, vaan hänen on hakeuduttava omiensa, Muiden pariin.

Untinen-Auelin romaaniin perustuva, -86 valmistunut elokuva on pikkuisen huvittava nostalgiapläjäys, joka toisaalta onnistuu kuvittamaan klassikkokirjan ihan kelpoisella ja hyväsyttävällä tavalla. Elokuva noudattelee romaanin juonta kohtuullisesti, mutta ymmärrettävistä syistä monia yksityiskohtia on jouduttu monisataasivuiseen romaaniin perustuvasta elokuvasta jättämään pois. Elokuva on kuitenkin joka tapauksessa ihan viihdyttävä otos romaanin maailmasta, ja toisaalta 80-90-luvun elokuvanteon tunnelma välittyy katsojalle sympaattisella tavalla. Kirjan tunnelmaa ja moniuloitteisuutta elokuva ei kuitenkaan pysty toistamaan, minkä takia en lähtisikään suosittelemaan elokuvaa sellaiselle, joka ei ole Luolakarhun klaania lukenut.

Plussaa Luolakarhun klaani -elokuva saa ehdottomasti siitä, etteivät neandertalilaiset puhu englantia, vaan urahtelevat ja viittovat elekieltä, kuten romaanikin antaa ymmärtää. Tämä tosin tekee elokuvan dialogista melkoisen köyhän, mikä tavallaan sopii elokuvan henkeen ihan hyvin. Erityisen eeppistä elokuvakokemusta Luolakarhun klaanista on turha odottaa.

Suosittelen Jean M. Untinen-Auelin Luolakarhun klaania luettavaksi niille, jotka tahtovat lukea vetävän ja otteessaan pitävän historiallisen romaanin. Niille, jotka ovat kiinnostuneita esihistorian hämärästä ja siitä maailmasta jossa varhaisimmat esi-isämme ovat joskus eläneet. Tämä on hyvä lukuromaani vaikka lomalukemiseksi. Elokuva kannattaa katsoa, jos kaipaa nostalgisen kuvituksen kirjan maalaamalle mielikuvalle.

Lisäys: Untinen-Auelin Maan lapset -sarjan uusin osa The Land Of The Painted Caves eli Maalattujen luolien maa ilmestyy sekä suomennettuna että alkuperäiskielellä maaliskuun 2011 lopulla!