Recent Posts

tiistai 23. joulukuuta 2014

Kirjallisella kävelyllä talvisessa Turussa








Eteläänkin saatiin lunta! Vielä muutama päivä sitten, kun olin käyskentelemässä Turun keskustassa, sitä oli olemassa vain aavistus. Otin kävelylle kameran mukaani ja maailmaa linssin läpi tihrustaessani tajusin, miten kirjallinen kaupunki Turku oikeastaan onkaan.

Kävelyretki kirjallisessa Turussa kannattaa aloittaa Turun vanhalta suurtorilta (josta muuten julistetaan myös joulurauha). Brinkkalan talon sisäpihalla on vapaaehtoisvoimin pyörivä Kirjakahvila, sekä Museokeskuksen ylläpitämä Brinkkalan kirjakauppa. Suurtorin lähellä Aboa Vetus & Ars Nova -museossa taas löytyy näyttely kirjoittamisen ja lukemisen historiasta.

Joen yli vanhasta Turusta uuteen Turkuun voi vaeltaa suurtorilta Tuomiokirkkosiltaa pitkin: silloin näkymä kaupungin hienolle kirjastotalolle on kaikkein parhain. Minusta Turussa on maailman kaunein kirjasto! Jopa uusi moderni puoli istuu kokonaisuuteen jotenkin sulavasti ja vanhemman puolen arvokkuus on onnistuttu säilyttämään. Kirjastoa vastapäätä juuri ja juuri pystyssä tönöttävässä puutalossa on Turun sarjakuvakauppa ja aivan kivenheiton päässä matkalla toria kohti löytyy  turkulaisen kustantamon Sammakon kirjakauppa.

Käyskentelyyn väsyneet voivat poiketa Forumin korttelissa sijaitsevassa sarjakuvakahvilassa, Cosmic Comic Cafessa, jossa on lehtiä, kirjoja ja lautapelejä ajankuluksi. Kahvilasta voikin suunnistaa torin poikki kauppakeskus Hansaan ja kiertää läpi Akateemisen kirjakaupan, Suomalaisen kirjakaupan ja tien toisella puolella olevan Kansallisen kirjakaupan. Kävelykadun toisessa päässä olevaa Pientä kirjapuotiakaan ei kannata missata. Sielläkin voi juoda kahvit, jos Cosmic jäi väliin. Jos kävelyintoa vielä riittää, löytyy jokirannasta Turun Kirjan talo, joka pitää mielenkiintoisia kirjoituskursseja ja arvostelupalvelua kirjoitusta harrastaville.

Talvisen kaupunkikierroksen myötä toivotan kaikille Vinttikamarin lukijoille rauhallista joulua!

perjantai 19. joulukuuta 2014

Maria Syvälä: Älä sylje minua syliisi



Maria Syvälä: Älä sylje minua syliisi
Robustos 2005
127s.
Kustantajalta

Enpä ole lukenut pitkään pitkään aikaan nykypäivän runoutta. Maria Syvälän esikoisteos Älä sylje minua syliisi on "runokertomus hulluudesta ja rakkaudesta". Tarinamaisesti etenevä runokokoelma piirtää lukijan eteen kuvan perheestä. Siinä on vuoropuhelua äidin ja tyttären välillä, pelkoa, toivoa ja taistelua järkkyvää mieltä vastaan.

Älä sylje minua syliisi on yksi voimakkaimmista runoteoksista jonka olen lukenut. Itse asiassa en ole tainnut koskaan aikaisemmin lukea sellaista kokoelmaa, jossa on yksi kokonainen tarina, ei vain katkelmia ja välähdyksiä maailmasta. Tarinana kokoelman kertomus on riipaiseva, mutta siinä on myös toivoa. Runot rakentuvat mieleenpainuvana kokonaisuutena, josta on vaikea lähteä irrottamaan yksittäisiä osia. Ajattelin vain aloittaa kokoelmaa, mutta hups ja olin lukenut koko teoksen läpi. Tämä pitää ehdottomasti lukea uudemman kerran, sen verran pysäyttävä teksti oli kyseessä.

Älä sylje minua syliisi oli yllättävä. En osaa oikein muulla tavalla kuvailla fiilistä, joka lukemisen jälkeen jäi päälle. Yllättävä ja pysäyttävä.

Suosittelen Maria Syvälän Älä sylje minua syliisi -runokokoelmaa vahvojen ja koskettavien runojen ja proosarunouden ystäville.

maanantai 15. joulukuuta 2014

Andrea Levy: Pitkä laulu


Andrea Levy: Pitkä laulu
Into 2014
359s.
Arvostelukappale

Rattaat eivät olleet vielä ajaneet pois helteiseltä kadulta, ne olivat vielä Clara-neidin näkyvissä. Eivät ne olleet vielä ajaneet edes vielä Ebo Cornwallinkaa ohi, kun July jo pohti täyttä päätä - samalla kun hän toisti joko kolmannen kerran nuorelle valttarille, että "Kyllä, kyllä, tässä on oikein mukavaa" -millaisen puvun hän pukisi ylleen, jos hän Clara-neidin tavoin saisi napattua itselleen valkoisen "aviomieheksi". (Levy: Pitkä laulu, s.225)

Voi miten pitkään ja piinallisesti luin tätä kirjaa! Tartuin 1800-luvun Jamaikalle sijoittuvaan tarinaan suurin odotuksin, mutta kerronnan monimutkaisuus sai minut hidastelemaan kirjan parissa monta viikkoa. Tosin syksy on ollut lukemisten puolesta muutenkin vaivanloinen, joten kaikkea syytä tuskin voi pelkälle kirjalle ja sen kerronnalle laittaa. Olen kuitenkin iloinen, että luin sitkeästi kirjan loppuun, sillä viimein se olikin miellyttävä lukuelämys.

Pitkä laulu on Amityn sokeriplantaasille orjaksi syntyneen Julyn tarina. Kun tuskailin vaikeaa kerrontaa, tarkoitin sitä, millainen ratkaisu Pitkässä laulussa on: välillä kertojana on vanha July (minäkertoja) välillä Julyn poika, välillä kaikkitietävä kertoja, joka selostaa tarinaa hyvin ulkoapäin katsovalla otteella. Minun oli todella vaikea pysyä tarinassa mukana ja välillä kerronta oli jopa piinallisen yksityiskohtaista ja hyppeli aiheisiin, jotka eivät tuntuneet mitenkään olennaisilta tarinan kannalta. Toisaalta kertojaratkaisu oli kiehtova ja jollain merkillisellä tavalla se onnistui tukemaan tarinaa kuitenkin niin, että loppujen lopuksi viehätyin tarinan tyylistä.

July elää aikaa, jona sota lopettaa orjuuden. Vapaus ei sokeriplantaasityöhön tottuneille orjille ole kuitenkaan helppoa, sillä elämässä on haasteita, joita on vaikea käsitellä. Julyn tarina on samalla rakkaustarina ja selviytymistarina, sanojen kaikissa merkityksissä. Mikään kevyt välipala ei kirja ainakaan minulle ollut, sillä se jäi mietityttämään ja lopulta minua alkoi melkein harmittaa se, että olin lukenut kirjan alkupuolen niin huolimattomasti ja haukotellen. Kummasti punaiset langat solmiutuvat yhteen tarinan lopulla ja kertomus saa merkityksensä.

En oikein osaa pukea sanoiksi niitä fiiliksiä, jotka tämä kirja sai aikaan. Pitkään lauluun kannattaa ehdottomasti tarttua jos 1800-luvun siirtomaa-aika ja orjien elämä kiinnostavat.

Suosittelen Pitkää laulua historiallisten romaanien ystäville.


torstai 4. joulukuuta 2014

Muukalainen tv-sarjana


Olen muutamaankin otteeseen kirjoittanut Diana Gabaldonin Matkantekijä -kirjasarjaan liittyvistä jutuista, sekä tv-sarjasta, jota alettiin esittää syksyllä. Sarja ei ole vielä pyörinyt Suomessa, mutta sain katsotuksi ensimmäisen kauden esitetyt jaksot (nyt meneillään on jonkinlainen tauko ja ensimmäisen kauden toinen puolisko alkaa pyöriä jenkeissä huhtikuun 4. päivä). On siis hyvä hetki kerrata hiukan fiiliksiä, joita kirjan filmatisaatio on herättänyt.

Olen lukenut Muukalaisen useampaan kertaan, se on hyvä esimerkki sellaisista paksuista, eeppisistä, romanttisista ja historiallisista romaaneista, jotka ovat ihan täydellistä arjenpakoa. Kirjasarjan muut osat eivät ole sytyttäneet ihan samalla tavalla, mutta Muukalaisen pariin on ollut kiva palata silloin tällöin ja siksi sarjakin herätti odotuksia. Pelkästin tietysti, että se ei vastaisi yhtään mielikuviani, mutta onneksi lopputulos oli ihan hyvä.

Sarja seuraa aika uskollisesti Gabaldonin kirjaa muuttaen vain sellaisia seikkoja, jotka eivät ole kokonaisuuden kannalta kovin olennaisia, mutta joiden esittäminen sarjassa kuvatulla tavalla on ehkä loogista ja helpottaa kirjaan perustuvan juonen avautumista katsojille. Poikkeuksena alkuperäiseen tarinaan tv-sarjassa kuljetetaan mukana myös aviopuolisonsa Clairen 1700-luvulle menettäneen Frankin elämässä, ei tosin häiritsevässä määrin, vaan juuri niin, että kirjankin lukeneet saavat aiheeseen uudenlaista näkökulmaa. Jostain syystä en koskaan kirjaa lukiessani tajunnut Clairen kokemaa menetyst niin suureksi: minusta hän putkahti yllättävän sujuvasti elämään 1700-luvun elämää. Tv-sarja antaa kuitenkin asiaan toisenlaisen näkökulman ja tekee Clairen kaipauksesta käsinkosketeltavaa.

Mielestäni sarjan näyttelijävalinnat ovat kohtuullisen onnistuneita ja sarjan kuvaama historiallinen ajanjakso toimii hyvin. Kaikkia juoneen liittyviä muutoksia en täysin ymmärrä, mutta toisaalta näen tv-sarjan vain yhtenä tulkintana aiheesta. Ihanaa, että sarja on kuvattu ns. todellisilla tapahtumapaikoilla Skotlannissa. Maisemat ovat huikeita ja jo pelkän visuaalisuutensa vuoksi sarja liimaa ruudun ääreen takuuvarmasti. Olisi ollut menetys, jos sarjaa oltaisi jostakin mystisestä syystä kuvattu amerikkalaisilla näyttelijöillä jossakin täysin väärässä kontekstissa. Nyt ainakin olennaisimmat asiat ovat kohdillaan.

Kaikenkaikkiaan olen ihan tyytyväinen näkemääni, vaikka Outlander ei ihan tajuntaa räjäyttänytkään. Katsomiskokemuksena miellyttävä ja oli mukava huomata, että kirjan monasti lukenutkin lukija pystyi katsomaan tätä ilman suurempia agressioita. Lisää odotellessa.

Olisi hauska kuulla, mitä muut sarjaa seuranneet ovat pitäneet Starzin versiosta!

maanantai 1. joulukuuta 2014

Esittelyssä Silja Susi: Routamieli




Silja Susi: Routamieli
Torni 2014
372s.
Kirjailijalta

Mainittakoon heti alkuun, että kyseessä ei ole varsinainen kirja-arvio. Tämä kirja on minulle vähän kuin kummilapsi, olen saanut seurata sivusta sen tarinaa ensimmäisestä raakaversiosta oikeaksi kirjaksi. En siis koe pystyväni mitenkään objektiivisesti arvioimaan kirjaa. Haluan kuitenkin kertoa teille vähän Routamielestä.

Ruskajuhla toivotti kylmän talven tervetulleeksi ja pitkien öiden ajan alkavaksi. Se oli aina ollut lempijuhliani, sillä klaanimme juhlatalo täyttyi riehakkaalla naurulla. Ruskajuhlassa haluttiin karkottaa pimeyden tuomaa apeutta tanssilla ja laululla. Istuin suuressa juhlasalissa, jonka seinillä loimusivat soihdut. (Susi: Routamieli, s.7)

Näillä sanoilla alkaa Silja Suden esikoisromaani Routamieli. Routamieli on fantasiagenreen sijoittuva kertomus pojasta, Routamielestä, joka kasvaa klaaninsa parissa Eteläisen kaupungin läheisyydessä. Pohjolaa hallitsee soturiklaani, jonka jäseneksi nuori Routa haluaa tutustuttuaan Eteläisessä kaupungissa kouluttautuvien soturien elämään, sekä erityisesti erääseen tanssijatyttöön...

Klaanin tietäjä oli toivottanut minut tervetulleeksi luokseen. Lusena muistutti, ettei tietäjä tavannut kutsua lapsia, joten kyseessä oli suuri kunnia ja minun oli osattava käyttäytyä kohteliaastu. Vedin vaatteet päälle niin nopeasti kuin innostunut kahdeksanvuotias vain saattoi. Olin jo ryntäämässä ulos, kun Lusena tarttui minuun ja istutti alas pirtin penkille. (Susi: Routamieli, s.17)

Jumalilla on kuitenkin suunnitelmia, jotka poikkeavat ratkaisevalla tavalla Routamielen haaveista. Hänet lähetetään kauas pohjoisen erämaahan, sillä jumalilla on hänelle tehtävä. Routa joutuu jättämään taakseen kodin, rakkaansa ja kaikki ne haaveet, joita hänellä on. Alkaa matka karuun pohjoisen erämaahan. Pohjoisessa Routamieli joutuu kohtaamaan itsensä lisäksi myös muita vastoinkäymisiä: jumalten tahdon kuuleminen ei ole niin yksinkertaista.

Myrskytuuli yltyi, mutten jaksanut välittää. Sitten, monista elämäni hetkistä ehdottomasti surkeimpana, huomasin yhtäkkiä mustan kirsun, joka tavoitteli leipäpalaani. (Susi: Routamieli, s.92)

Romaani kuvailee Routamielen kasvua pojasta mieheksi kohti tehtävää, johon jumalat ovat hänet tarkoittaneet. Tarinasta ei puutu taisteluita, eikä romantiikkaakaan. Mystiseen pohjolaan sijoittuva tarina yhdistelee fantasiaperinnettä ja tuo siihen mukaan kalevalaisia ja suomalaiskansallisia elementtejä: tarinan voisi kuvitella sijoittuvan vaikka Suomen lappiin, sillä luontokuvaus tuo fiiliksen lapin karuista maisemista. Kannen "kertomus pojasta joka ei halunnut olla sankari" -teksti kuvailee hyvin tarinan sisältö ja tunnelmaa.

Minusta Routamieli on sellainen fantasiakirja, jollaisia soisi julkaistavan enemmänkin. Olen kuullut sanottavan, että Suomessa fantasiakirjallisuudesta on melkoinen ylitarjonta, se on varmasti tottakin, mutta on hienoa, että ns. perinteistä fantasiaa silti edelleen julkaistaan. Lukijoita riittää varmasti. Routamieli sijoittuu genreen, jonka kohderyhmä on nuorista lukijoista aikuisiin. On vaihteeksi myös hauska lukea fantasiatarinaa, jossa on vastahakoinen miespäähenkilö. 

Fantasiakirjallisuuden ystävät, laittakaahan lukulistalle.



Liekö mitenkään mahdollista suhtautua objektiivisesti romaaniin,
jossa on tuollainen omistuskirjoitus!