Recent Posts

torstai 26. joulukuuta 2013

Dystopiaa: Siilo ja Pelko ihmisessä

Olen edelleen pahasti jäljessä lukukokemusteni päivittämisessä, joten joulun pyhien kunniaksi kaksi kärpästä yhdellä iskulla. Siri Kolun Pelko ihmisessä tuli luettua jo kuukausi takaperin, Hugh Howeyn Siilon ahmin joulunpyhinä, kun ulkona oli pilkkopimeää ja kinkku tuoksui. Temaattisesti kirjat sopivat hyvin yhteen, sillä vaikka niissä on erilainen kohderyhmä, maailmoissa on jotakin samaa: kummassakin liikutaan dystopisessa maailmassa, jossa ihmisiä on suljettu maan alle eristyksiin.

Nuorille lukijoille suunnattu Pelko ihmisessä kertoo Pilvestä, joka on sairastunut P-influenssaan. Influessaan sairastuneita suljetaan maan alla oleviin luoliin elämään uutta elämää. Pilvi lähtee vapaaehtoisesti kun tajuaa kantavansa omituista sairautta. Jokin Kolun sairaudenkuvauksessa toi mieleeni Annukka Salaman faunoidit! Influenssaan sairastuneilla on eläinmäisiä piirteitä ja heidän kykynsä tuntuvat ylittävän tavallisten ihmisten kyvyt. Siinäkin tuntuu olevan yksi syy sulkea Pihmiset tavallisen maailman ulottumattomiin. Kolu kuvaa romaanissaan jännittävästi maanalaisen maailman elämää ja niitä ajatuksia, joita nuoren ihmisen mielessä liikkuu, kun hän joutuu eristetyksi perheestä ja maailmasta johon hän on tottunut. Hahmokuvaus jätti minut kylmäksi, mutta Kolun tyylissä oli jotakin vangitsevaa.

Siilossa eletään niin ikään maailmassa maan alla. Yli nelisataasivuisen romaanin hotkaisee hetkessä, alunperin netissä omakustanteena julkaistu jatkokertomus osaa todella koukuttaa lukijan. Romaanin dystopisessa maailmassa eletään yhteiskunnassa, joka rakentuu kerroksittain maanalaisessa siilossa. Kuolemantuomio on joutua puhdistajaksi siilon ulkopuolelle; myrkkykaasut tappavat kuolemaantumitun heti kun hän on saanut viimeisen tehtävänsä suoritettua. Alhaalla konetasolla työskentelevä Juliette joutuu työkomennukselle ylemmille tasoille ja saa huomata, ettei siilon maailma ole ollut aivan sellainen kuin hän on kuvitellut. Pinnan alla kytee salaisuuksia, jotka odottavat tulevansa paljastetuiksi. Liika uteliaisuus kuitenkin kostautuu ja Juliette saa puhdistustuomion.

Sekä Siilossa että Pelko ihmisessä -romaaneissa yhdistyy painajainen suljetussa paikassa elämisestä. PI:n luolan asukkailla on vielä elävässä muistissa tavallinen elämä, mutta siiloon suljetut eivät tiedä millainen maailma on ollut ennen siiloa. Vähitellen juoni punoutuu auki ja lukija saa käsityksen siitä millainen maailma on sulkenut ihmiset maan alle elämään suojattua elämää.

Pelko ihmisessä jää loppuun, joka povaa kirjalle jatkoa. Siilon loppu jätti lukijan kylmäksi, vaikka teksto vei muuten mukanaan. Kummassakaan romaanissa ei dystopialle tyypillisesti saada suoria vastauksia vaan menneisyys ja tulevaisuus jäävät arvailujen varaan. Ehkä siinä on yksi syy dystopian suosiolle.

Suosittelen romaaneja dystopioiden ja maailmanloppukauhukuvien ystäville.


tiistai 17. joulukuuta 2013

Marja Björk: Posliini



Joistain kirjoista on vaikea kirjoittaa, Marja Björkin esikoinen Posliini on ehdottomasti sellainen. Kirjan lukemisesta on vierähtänyt jo viikko tai useampi, mutta en vain ole saanut itsestäni irti niin paljon, että olisin päässyt palaamaan kirjan maailmaan postauksen muodossa. Tästä syystä postaamattomien kirjojen jono on päässyt kasvamaan huolestuttavan pitkäksi. Ehkä ehdin mitättömän lyhyellä joululomallani tekemään asialle jotakin...

Posliini on kertomus lapsen seksuaalisesta hyväksikäytöstä yhteiskunnassa, jossa kaikki muut ongelmat jättävät alleen lapseen kohdistuvan vääryydeen. Jaanan perheessä menee muutenkin huonosti, sillä avioero ja alkoholismi varjostavat arkea. Pako kaupunkiin Nuutti-sedän ja tädin luokse tuntuu paratiisilta, eikä pieni tyttö osaa laittaa vastaan sedän lähentelyille. Björk kirjoittaa aiheesta ahdistavalla tavalla, sillä hyväksikäytöllä on myös toinen puolensa: Jaanan mielessä Nuutti-setä on rakas, vaikka asiat joita sedän kanssa tehdään ovat vähän pelottavia ja tuntuvat vääriltä.

Hyväksikäyttöteemaa on tullut pohdittua aikaisemmin muun muassa Vladimir Nabokovin Lolitan yhteydessä. Hyväksikäyttötapauksissa lapsen kuvaaminen millään tavalla aktiivisena osapuolena tuntuu hirvittävältä, mutta toisaalta se saa lukijan ymmärtämään miten johdateltavissa ihmismieli oikein on. Vaikka teema on raskas ja ahdistava, kirjaa ei voi olla laskematta käsistään siinä toivossa että kaikki vielä jollakin kummallisella tavalla päättyisi hyvin.

Posliinissa minua jäi rankan aiheen ohella vaivaamaan se, miten tällaisia teemoja käsittelevät kirjat ovat usein kirjoitettu niin, että teema kasvaa itse kerronnan yli. Pienen tytön näkökulmasta kirjoitetussa tarinassa on makuuni liian analyyttinen ote ja teksti tuntuu paikoin elämänkerralliselta sen sijaan, että se oikeasti tuntuisi kuvaavan lapsen maailmaa ja näkökulmaa. Vähän samaan törmäsin lukiessani Björkin Poikaa ja jäi sellainen fiilis, että tietynlainen dokumentoiva ote olisi voinut väistyä kaunokirjallisuuden tieltä. Toistaalta tällaiset aiheet ovat ahdistavia joka tapauksessa, mutta jäin vain miettimään sitä millä kirjallisilla keinoilla teema ei nousisi niin vahvasti yli kaiken muun. Joka tapauksessa pidin kovasti Björkin kielestä ja siitä miten hän kirjakielen ja puhekielen vaihteluilla nosti tarinan hahmot esille.

Menin piirongille ja otin posliinitytön käteeni. Hän oli kylmä ja katsoi surullisena. Kääntelin tyttöä käsissäni ja huomasin, että selkäpuolella mekon helmassa oli ohut ruskea viiru. Posliinityttö ei ollutkaan ehjä. Asetin tytön pitsiliinalle vähän vinottain, ettei kukaan huomaisi peilin kautta, että hänen mekkonsa oli rikki. (Björk: Posliini)

Suosittelen kirjaa raadollisista ja rankoista aiheista pitäville lukijoille.

sunnuntai 8. joulukuuta 2013

Anu Holopaisen tarinainen joulukalenteri



Vielä ehtii mukaan! Anu Holopainen kirjoittaa Kirjailijan kävelyretkiä -blogissaan joulukalenteria, jonka jokaisesta luukusta löytyy uusi tarina! Tapasin Anun kirjamessuilla ja aloin jo silloin odotella joulukalanteria, joka sitten tietysti pääsi kaikessa säpinässä unohtumaan. Mutta onneksi tarinat voi käydö lukemassa vaikka myöhemminkin. Oikea toivelahja tarinoiden ystävälle!

maanantai 2. joulukuuta 2013

Aki Ollikainen: Nälkävuosi


Kirjastosta tarttui mukaan kovasti blogeissa kehuttu Aki Ollikaisen Nälkävuosi. Romaani on lyhyt ja karu kertomus erään perheen kohtalosta Suomea riivanneen nälkävuoden aikana. Kirjan kuvaama ajanjakso oli tuttu, koska satuin juuri jonkin aikaa sitten katsomaan Netflix -elokuvapalvelusta Hovimäki- sarjaa, joka vähän teatterimaisesta asetelmastaan huolimatta onnistuu kuvaamaan Suomen vaiheita ihan mielenkiintoisesti (tyydytän tällä tarvetta, joka syntyi Downton Abbeyn tuijottamisen seurauksena!). Nälkävuoden tarina on piinaavaa luettavaa, joka jää vaivaamaan mieltä vielä kannen sulkeutumisen jälkeenkin.

Postimieheltä oli yhdellä iskulla murskattu kallo. Selkänahka oli viilletty auki, että olisi siitä paikasta voitu nylkeä. Veri oli valunut purona alas Mustalaismäkeä. Hallin Janne sen oli tehnyt, hurjaluontoinen mies, tumma ja komea. Melkein kuin Pohjanmaan parhaat häjyt, vaikka ei aivan heidän veroisensa sentään. Sellaisia miehiä kuin Pohjanmaalla, niitä ei muualla, mitä hurjaan luontoon tulee. (Ollikainen: Nälkävuosi, s.18)

Romaanissa Juhani ja Marja, sekä heidän lapsensa Mataleena ja Juha joutuvat kohtaamaan nälkävuoden julmuuden. Kotitorpasta on lähdettävä, jos jossakin muualla olisi ruokaa ja edes pieni mahdollisuus selvitä hengissä. Toisaalla kaupungissa voidaan paremmin, mutta ympäröivän maailman kurjuus ei jää edes säätyläisiltä huomaamatta. Kaikille kerjuulle lähteneille ei ole mahdollista tarjota leipää tai edes yösijaa.

Ollikainen ei tosiaan päästä lukijaa helpolla, sillä matto vetäistään alta kerran jos toisenkin. Romaanin tyyli on runollisen herkkä, eikä lukijan kannata kiintyä henkilöhahmoihin liiaksi saakka. Nälkävuosi niittää ihmisiä kuin viljaa, eikä moni selviä ankarasta talvesta ja puutteesta. Ollikainen on onnistunut herättämään henkiin historiallisen ajanjakson, jonka ei ole syykään painua unohduksiin. Kirjan vähäeleistä tunnelmaa korostaa kannen kuvitus ja hyytävä tunnelma.

Jos muu osa romaania ei herkistä, niin viimeistään epilogi tekee sen.

Kirjaa on luettu kovasti blogimaailmassa, itse tulen vaihteeksi jälkijunassa, koska hehkuttaminen saa minut yleensä karttamaan suosituksi nousseita romaaneja. Nyt olen kuitenkin iloinen siitä, että löysin tämän kirjastosta ja nappasin mukaani.

Suosittelen Aki Ollikaisen Nälkävuotta runollisista ja raadollisista romaaneista pitäville lukijoille.