Uudelleenlukua, eli kirja joka pakottaa tarttumaan itseensä uudelleen ja uudelleen

Kirjakahvila Turussa Vanhalla suurtorilla. Siellä, mistä julistetaan joulurauha.

Vietin tammikuun alussa yhden lyhyen vuodenvaihdelomani parhaista päivistä lojumalla vilttiin kääriytyneenä sohvalla lukien Ernest Clinen romaania Ready Player One. Olen lukenut kirjan aikaisemminkin, ja vieläpä ihan lähivuosina. Silloin kirja teki minuun suuren vaikutuksen, tempaisi mukaansa samalla tavalla kuin joskus Harry Potterit.  

Ready Player Onin maailma oli jotenkin poikkeuksellinen, erilainen ja tiesin jo ensimmäisellä lukukerralla, että tulen tarttumaan kirjaan uudelleen. Nyt se osui vastaan kirjastossa, joten nappasin sen mukaani ja ahmaisin koko paksun romaanin päivässä. Se oli edelleen yhtä hyvä kuin ensimmäisellä kerralla. Minua jännitti samalla tavalla vaikka tiesin loppuratkaisun. En voinut laskea kirjaa käsistäni, vaan minun oli pakko lukea se loppuun yhdeltä istumalta. Se istuma kestikin aika lailla koko päivän, mutta onneksi oli vapaa päivä ilman suunnitelmia.

Joissain kirjoissa on sellainen lumo, että niihin voi tarttua aina uudelleen ja uudelleen. Jotkut kirjat taas ovat hyviä, mutta ne on nähty yhden lukukerran jälkeen. Se ei tarkoita, etteikö kirja olisi hyvä tai ansiokas, jostain syystä toisten kirjojen maailmoihin on vain helpompi palata uudestaan. 

Minä olen aina ollut aika krooninen kirjojen uudelleenlukija. Se on tavallaan vähän hölmöä varsinkin kun ottaa huomioon, miten lyhyt on elämä ja miten paljon maailmassa on kirjoja, jotka olisi kiva joskus ehtiä lukea. Toisaalta olen opettanut itseni ajattelemaan, että en saa tuntea uudelleenlukemisesta syyllisyyttä. Se on minun tapani nauttia kirjoista ja se on ihan yhtä hyvä tapa kuin jokin muukin tapa.

Minun uudelleenlukusuosikkejani ovat muun muassa L.M. Montgomeryn Sininen linna, Vladimir Nabokovin Lolita, Margaret Michellin Tuulen viemää, Jean M. Untinen-Auelin Maan lapset-sarjan pari ensimmäistä osaa, Tracy Chevalierin Tyttö ja helmikorvakoru sekä Diana Gabaldonin Matkantekijä-sarjan ensimmäiset osat.  Muitakin suosikkeja kyllä löytyy...

Millaisiin kirjoihin te tartutte, jos haluatte lukea jotakin tuttua ja turvallista, josta varmasti tiedätte pitävänne, vai pitääkö käsissä mielummin olla joku ennalta-arvaamaton uutuuskirja?

Helena Waris: Vuori

Helena Waris: Vuori

Otava 2014

Kirjastosta

Viikonloppuna oli aivan tolkuton helle. Makasin kalliolla auringossa ja poltin itseni, koska syvennyin niin tiiviisti lukemaan Helena Wariksen Vuorta. Ensi talvena omituiset ja harkitsemattomat rusketusrajat muistuttavat yhdestä tämän kesän parhaimmasta lukukokemuksesta.

Wariksen Vuori on vähän outoa spekulatiivista fiktiota/ maagista realismia. Tarinan tapahtumapaikkana on kaupunki, jonka keskellä kohoaa salaperäinen, sumun peittämä vuori. Kirjaa aloittaessa on vaikea arvailla mihin suuntaan tarina kulkee. Päähenkilö herää, kun ovelle koputetaan, on sähkökatkos ja ulkonakin tapahtuu jotakin omituista, sillä vuori on paljastumassa sumusta. Poikkeukselliset tapahtumat seuraavat toisiaan: Lif saa potkut työpaikastaan katakombeilla ja käskyn kiivetä vuorelle. Tarinan epäileväinen sankari on joutunut keskelle maailmanloppua.

En ole lukenut Warikselta aikaisemmin mitään. Aloitin joskus Uniin piirrettyä polkua, mutta kun kirja ei alkusivuilla ottanut minua mukaansa, se jäi kesken. Vuorenkin alussa olin epäluuloinen, mutta sitten tempaannuin tarinaan mukaan niin että viuhahti. Wariksen kieli on kaunista, maagista ja tarina pitää otteessaan. 

Vuori yhdistelee Nälkäpelistä tuttua kilpailuteemaa, mutta ei tippaakaan plagioiden. Toisaalta tarinassa hyvin vahvan osan saa Skandinaavian mytologia, joka on mukana Eddasta tutuilla teemoilla. Tarina avautuu pala palalta, ja vaikka siinä on periaatteessa olemassa etsintäretki-teemaisen fantasian kaikkein perinteisimmät kliseet, Waris osaa käyttää kliseitä taidolla ja tuoreesti. Vuoreen kuuluu toteutuva ennustus, matka, ripaus romantiikkaa ja vastoinkäymisiä. Olen itse ollut aina tämän tyyppisten fantasiatarinoiden ystävä niiden ennalta-arvattavuudesta huolimatta. Vaikka Vuoressa oli arvattavissa joitakin juonellisia kulkuja, Waris heittää hihastaan myös sellaisia kortteja, joihin lukija ei osaa ennalta varautua. 

Oivallisen juonen ja intertekstien hyödyntämisen lisäksi rakastuin Vuoren hahmogalleriaan. Päähenkilö Lif on juurikin sellainen vastahakoinen, skeptinen sankari, johon minun oli helppo samaistua. Lisäksi hän toi mieleeni jostain syystä yhden kirjoittavan ystäväni, mikä oli hauska lisä hahmoon syventyessä. Lif ei ole samalla tavalla synkän ja dramaattisen angstinen kuin Nälkäpelin Katniss, vaan suhtautuu vastaantuleviin ongelmiin sarkastisesti. Hahmoa ei ollut helppo päästä lähelle, hän avautui lukijalle kerros kerrokselta. Myös muut hahmot olivat ilmeikkäitä ja mielenkiintoisia, mutta heidän erityislaatuisuutta on vaikea kuvailla paljastamatta tarinan olennaisimpia koukkuja.

Vuoren lukeminen herätti myös ristiriitaisia ajatuksia. Tämä ei varsinaisesti ole kritiikkiä kirjaa itseään kohtaan, vaan lähinnä pohdintaa uskomusperinteen, johon Skandinaaviset myytitkin luen, hyödyntämisestä. Asian pohtiminen on osittain omankin puunoksan sahaamista, koska hyödynnän itsekin kaunokirjallisissa teksteissäni samantapaisia elementtejä. Ehkä siis juuri siksi asia laittoi pohtimaan.

Waris ei ole ainut kirjailija, joka on hyödyntänyt muinaisia jumaltarustoja kirjoituksissaan. Rick Riordan on kirjoittanut kirjoissaan antiikin jumaltaruja muuntelevia kertomuksia. Kalevala on niin ikään käytetty, esimerkiksi Timo Parvelan trilogiassa. Muinaiset myytit ovat herkullista aineistoa, ainakin niin kauan kuin asiaa ei ajattele varsinaisena uskontona, vaan pikemmin menneisyyden hahmogalleriana, josta löytyy ammennettavaa. 

Pohtimaani asiaan pääsee käsiksi, kun vertaa muinaisuskontojen roolia historian popularisointiin ja elävöittämiseen. Nykyihmisen näkökulmasta katsottuna esimerkiksi keskiaikaiseen asuun pukeutunut ihminen oli vähän hassun näköinen, keskiaikatapahtumissa törmää usein käsitykseen siitä, että keskiajan ihmiset olivat tyhmempiä, likaisempia, sivistymättömämpiä kuin nykyihminen. Historiasta on helppo tehdä populaaria viihdettä unohtaen, että ajan ihmiselle arki oli arkea ja elämä ja ihmisyys luultavasti yllättävän samanlaista kuin meillä. Sama pätee muinaisiin uskontoihin: romaanin sivuilla on helppoa tehdä muinaisesta jumalasta hassu jamppa, antiikin pukinsarvinen pellehahmo. Monelle ei tulisi mieleen kirjoittaa sellaisia hahmoja nykypäivänä vallitsevien uskontojen jumalista.

Mitä väliä sillä sitten on, käytämmekö tarinoiden ja viihteen kuvastossa entisaikojen esi-isiemme uskontoa kevyenä viihdemateriana (huom, Vuori ei mielestäni tee tätä, mutta asia tuli mieleen kirjaa lukiessani)? Onko nykyihmisellä eettistä tai moraalista perustetta arvottaa mennesyyden elementtejä jollekin tietylle paikalle, vai ovatko jumaltarustot vapaata riistaa? Kyllähän ne ovat, mutta asia herätti silti ajatuksia. Toisaalta asiassa on myös ehdottomasti hyvä puolensa: miten ilveellä lanun kohderyhmään kuuluvan lukijan saisi tarttumaan muinaiseen eepokseen, ellei sitten tuomalla hahmogalleriaa hänen eteensä hieman helpommin lähestyttävässä muodossa!

Tässäpä päämäärätöntä pohdintaa kerrakseen. Vuori oli joka tapauksessa ihan mieletön. Pidin kirjasta hurjasti. Se oli juurikin sitä, mitä tällä hetkellä tarvitsin. En yleensä laita tarinassa juurikaan painoarvoa loppuratkaisulle, mutta tässä kertomuksessa loppu oli piste i:n päälle. Siitä erityinen plussa.

Suosittelen Helena Wariksen Vuorta jokaiselle spefin ystävälle. Tälle kaksoisluokituksen saaneelle kirjalle on vaikea määritellä kohderyhmää. Luulen, että tästä voi pitää kuka tahansa iästä riippumatta.

Jaakko Laitinen: Kuolema Ulan Batorissa

Jaakko Laitinen: Kuolema Ulan Batorissa (Into 2012) 298s.

Liikutaan Mongolian Ulan Batorissa 80-luvulla. Suomalainen lääkäri Jack on lähtenyt stipendiaattina reissuun tarkoituksenaan tutustua paikalliseen kansanlääketieteeseen. Kukaan ei oikein tunnu tietävän Jackin matkasuunnitelmista mitään. Lääketieteeseen tutustumisen lisäksi Jack istuu baarissa ryyppäämässä, pelkää poliiseja ja etsii itseään.

Olen ollut aina aika kiinnostunut toisista kulttuureista ja vieraista mentaliteeteista. Ehkä antropologiaakin sivuava koulutukseni on osasyynä tähän. Odotin Kuolema Ulan Batorissa -romaanilta tutkimusmatkaa vieraaseen maahan, mutta päädyin raapaisemaan keski-ikäisen suomalaismiehen sielunmaisemaa. En tiedä mitä siitäkin pitäisi ajatella.

Kaikesta päätellen Kuolema Ulan Batorissa on ainakin jossain määrin omaelämänkerrallinen teos. Kirjailija Jaakko Laitinen on eläkkeellä oleva ylilääkäri, jonka olettaisin kokeneen ja nähneen maailmaa. Harmi, että Laitinen ei saa täysin välittymään Mongolian kulttuurin omaleimaista tunnelmaa, tai sitten tosiaan on niin, että suurten naapurimaiden varjot ovat kallistuneet 80-luvulla Mongolian yli niin, että kansakunnan luonteenpiirteet eivät ole löydettävissä tämän kirjan sivuilta. Jäin myös miettimään onko suomalaiskorvaan oudonkuuloinen Jack kirjailijan pseudonyymi. En keksinyt muuta selitystä sille, miksi kirjan suomalaisella päähenkilöllä on niin vieras, mutta toisaalta kirjailijaan viittaava nimi.

Jotta kirja-arviostani ei tulisi liian kriittinen, on syytä todeta, että alle 30-vuotiaana humanistinaisena en ehkä kuulu kirjan kohderyhmään. Puhekielen, kirjakielen ja "huonosti puhutun kielen" välillä tempoileva kerronta, uuvuttavat dialogit ja paikallaan polkeva juoni saivat turhautumaan. En yhdy takakannen mainintaan "tiivistunnelmaisesta jännäristä". Kirjan nimen kuolemakin vaikuttaa enemmän symboliselta kuin konkreettiselta. Tarinan jatkumossa olleet teemat paljastuvat viimeisillä sivuilla. Tästäkö koko kirjassa olikin kysymys?

Toisaalta luin kirjaa muutenkin väärien silmälasien läpi. Lähdin lukemaan takakannen kuvailemaa matkakertomusta ja jännäriä, mutta mielestäni kirja pyörteili ennemminkin identiteettikysymysten äärellä. Vasta lopussa minä heräsin, kun viimein alkoi tapahtua. Ja sitten kirja loppuikin.

Mutta ei se mitään. Epäilemättä Laitisen Kuolema Ulan Batorille löytyy oma lukijakuntansa. En ole varma kenelle kirjaa suosittelisin, mutta ehkä tähän kannattaa tarttua, jos vaikka löytäisi rivien välistä enemmän kuin minä löysin.

Pehmeillä vai kovilla kansilla?

Kuva: Weheartit

Olen pitänyt hiukan hiljaiseloa, mutta se ei johdu siitä, etten olisi ehtinyt lukea, vaan pikemminkin päinvastoin. Keskeneräisenä on muutama tiiliskivi, jotka ovat ottaneet aikaa sen verran, etten ole vielä saanut lopeteltua mitään niin, että voisin kertoa niistä teille. Lisäksi olen oikeasti kunnostautunut ja saanut järjestettyä aikaa myös kirjoittamiselle. Voisiko olla enää mukavampaa (varsinkin kun pakkaset hetkeksi katsoivat ja aurinko paistaa)?

Meillä lukijoilla on valittavanamme nykyään niin monen monta formaattia. Olin ennen 100% vannoutunut kovien kansien kuluttaja, mutta eräänä päivänä kirjakaupassa harhaillessani huomasin hakeutuvani pokkarihyllylle. Tajusin, että kirjat ovat minulle entistä enemmän kulutustavaraa, enkä ajattele kirjaa hankkiessani miltä se näyttää hyllyssä. Meidän olohuoneemme alkaa olla kirjojen valloittama, joten itse asiassa katson eduksi sen, että kirja menee mahdollisimman pieneen tilaan.

Toki kirjat ovat myös valloittavia sisustuselementtejä. Voiko mikään olla niin salaperäisen kaunista kuin vanha, nahkaisiin kansiin sidottu kirja? Nykyäänkin tehdään kirjoja, joiden kansikuvat ovat pieniä taideteoksia, ja joita voisi ihailla vaikka kuinka pitkään. Mieheni on huomauttanut minulle tavasta, joka toistuu lukiessani kirjoja: minä kuulemma tasaisin väliajoin suljen kirjan, kääntelen sitä käsissäni ja katselen kansia ennen kuin jatkan lukemista!

Olen viime aikoina kuunnellut paljon äänikirjoja, mutta sähkökirjojen maailma on vieläkin vähän pelottava. Odotan hetkeä, jona oivallan sähköisen kirjan ihanuuden. Näköjään on kuitenkin käymässä niin, että siirryn vähitellen kovakantisilla kirjoilla sisustajasta pokkareiden suurkuluttajaksi. Kun joku vielä keksisi pokkariakin pienemmän formaatin, joka kuitenkin olisi ihan oikea kirja. Sitä odotellessa...

Miten sinä haluat annoksesi? Pakattuna koviin kansiin, tiivistettynä pokkariformaattiin, sähköisen laitteen näytöltä vai ääneen luettuna?

Betlehemintähdet ja neljä iloista ponia

Kirjallisuus tunnetusti muokkaa jo olemassaolevia tarinoita ja kertomuksia. Tässä jonkin aikaa sitten J.S. Meresmaa kirjoitti blogissaan osuvan kirjoituksen vaikutteista ja vaikutteiden välttelyn vaikeudesta. Minä ainakin itse olen niin tuttuun kangistunut ihminen, että pidän tarinoiden sisäisistä interteksteistä ja siitä, että voin välillä lukea tuttua ja turvallista tematiikkaa monesta kirjasta. Onkohan niin, että tässä maailmassa on vain rajallinen määrä tarinoita, mutta rajattomat mahdollisuudet muokata niitä erilaisiksi?

Minä en ole ehtinyt pahemmin lukea (paitsi Pasi Ilmari Jääskeläisen Harjukaupungin salakäytäviä, jota luin pienen pätkän ääneen miehelleni ja sain vastaukseksi kulmien kohotuksen ja hämmentyneen katseen), mutta sen sijaan olen viihdyttänyt itseäni leipomalla Betlehemintähtipipareita ja neljä iloista ponitietäjää tai sitten vain ponia (ponit ovat usein viisaita, joten niitä voisi ihan hyvin kutsua tietäjiksi), jotka kulkevat peräkanaa tähtitaivaan alla. Siinäpä intertekstiä tälle illalle.

Jos sinun pitäisi sanoa mieluisin tarinan teema, mikä se olisi? Voiko keskeisiä teemoja niputtaa edes sillä tavalla paketeihin vai onko tarinoiden maailma rajaton? (Minä tykkään romanttisista seikkailuista. Onneksi siihen sisältyy niin paljon).

Charlaine Harris: Kylmäveristen klubi + pohdintaa vampyyrikirjallisuudesta

(Vampyyri-) maailmanvalloitukseni jatkuu. Ostin Kylmäveristen klubin pokkariversion ollessani käymässä vieraassa kaupungissa (ilman kirjaa!) ja päädyin taas kirjakauppaan hakemaan lohtua. Luulen, että olen alkanut ymmärtää, mikä viehätys näissä Harrisin vampyyrikirjoissa on. Ei nämä nyt ihan hirveän vakavastiotettavaa luettavaa ole, mutta ei varmaan tarvitse ollakaan.

Kylmäveristen klubissa Sookien vampyyripoikaystävä Bill katoaa, ja Sookie lähtee selvittämään asiaa hurmaavan ihmissuden ja viikinkivampyyri Ericin kanssa. Kirja on melko lailla samanlaista koheltamista kuin aikaisemmatkin osat, mutta hyvin tämän parissa viihdyin illan, kun kytkin päästäni pois asetuksen "lue älykästä korkeakirjallisuutta" ja valitsin sen sijaan "viihde" vaihteen päälle.

Ei Kylmäveristen klubista sen enempää, koska en ehkä osaa lähteä näitä yksittäisinä kirjoina sen syvällisemmin analysoimaan. Sen sijaan vampyyrikirjallisuudesta hiukan yleisemmin.

Minä ja vampyyrikirjallisuus?

Minun ensimmäinen kosketukseni vampyyrikirjallisuuteen tapahtui lapsena, kun isä luki minulle "iltasatuna" Angela Sommer-Bodenburgin Pikku vampyyri -kirjasarjaa. Isän mielestä kirjat olivat "tunkkaisia", enkä minäkään niistä erityisemmin innostunut. Eli ensimmäinen kosketukseni genreen ei kannustanut tarttumaan aiheeseen myöhemmälläkään iällä.

Olen jotenkin aina kokenut vampyyrit äärimmäisen kliseiseksi ja mauttomaksi aiheeksi, ja siksi välttänyt genreen kuuluvien kirjojen lukemista. Stephenie Meyerin Houkutus päätyi minulle luettavaksi ihan sattuman kaupalla muutama vuosi sitten, ja yllättäen kirjasarja tempaisikin minut mukaansa. Ehkä johtuen siitä, että Meyer nimenomaan muokkasi vampyyreihin liittyvät kliseet vähän uuteen uskoon. Vaikka kirjat olivat minusta naiiveja ja selvästi teineille suunnattuja romansseja, ne olivat silti ensimmäinen aikuisiän kosketukseni aiheeseen. Pikku vampyyrin tunkkainen haju alkoi haihtua.

Meyerin kirjasarjan luettuani silmäilin hieman muitakin aiheesta kirjoitettuja romaaneja. Anne Ricen jopa kulttimaineeseen nousseet kirjat eivät sytyttäneet tippaakaan, vaan palattiin taas pimeisiin Dracula-kuvioihin. Harrisin kirjat taas ovat osoittaneet, että genreä voi hyödyntää myös hauskasti. Olen aika varma, että vampyyrikirjojen vannoutunutta ystävää minusta ei kuitenkaan koskaan tule. Ne klassikot, jotka kirjoittavat vampyyrit sellaisina, kuin vanhat kansantarinat kertovat, eivät vakuuta minua. Sen sijaan hömppää ja teinidraamaa tulee luettua helpommin: ehkä juuri siksi, miten kaukana ne ovat alkulähteestään. Lindqvistin Ystävät hämärän jälkeen, oli sen sijaan poikkeus: kalmainen vampyyritarina, joka kyllä vei minut mukaansa.

Vampyyrikirjallisuudesta yleensä

Tarinat vampyyreistä perustuvat ikivanhoihin myytteihin, jotka ovat peräisin aina muinaisen Babylonian deminitarustoista, Egyptiläisistä myyteistä sekä Homeroksen Odysseiasta. Mitä ilmeisimmin kyseessä on äärimmäisen vanha taruolento, jonka synnyn on epäilty perustuvan mm. verta imeviin lepakoihin, kannibalismiin, katalepsiaan jonka aiheuttama kuolemaa muistuttava tila on herättänyt kauhua, vesikauhuun, sekä yleisesti kristinuskon vaikutukseen. Ilmiö on kuitenkin alkanut elää omaa elämäänsä populaarikulttuurissa, jonka seurauksena vampyyristä on muodostunut eroottinen ja entistä enemmän ihmisen kaltainen hahmo.

Lisää vampyyreista ja niiden suosiosta mm. Yle: Vampyyrit iskevät entistä lujempaa, UtuOnline: Vampyyrien evoluutio,  Helmi: Vimmaiset vampyyrit, Hanna Kuisman opinnäytetyö, Jyväskylän yliopisto: Pimeydestä päivänvaloon, 2000 -luvun vampyyri, kasvissyöjä, rakastaja ja tappaja

Hyväksi kysymykseksi (johon varmaan joku viisaampi osaa vastata) jää se, mikä vampyyreissa viehättää? Meyerin sarjan suosion seurauksena myös paranormaalit rakkaustarinat ovat kokeneet uuden tulemisen, mutta ainakin minulle on jäänyt mysteeriksi se, miksi jokin tällainen ilmiö kiinnostaa lukijoita ja muita populaarikulttuurin kuluttajia? Mikä vampyyreissa viehättää?

Miksi kirja jää kesken?

Kuva täältä.

Meillä on monenlaisia erilaisia tapoja lukea. Satakieli teki blogissaan taannoin hyvän kyselyn erilaisista lukutottumuksista. Minä itse tunnustaudun leväperäiseksi ja lyhytjänteiseksi lukijaksi. Jos kirja ei heti tempaise minua otteeseensa, jätän sen helposti kesken, mutta asennoidun yleensä myös niin, että saatan yrittää kirjan kanssa joskus myöhemmin toisenlaisessa elämäntilanteessa. Olen nimittäin huomannut, että joskus tylsältä ja mitäänsanomattomalta tuntuva kirja saattaa toisena päivänä yllättää.

Tänä vuonna minulla on jäänyt kesken aika monta kirjaa. Väittäisin, että tämä osittain liittyy siihen, että olen lukenut hirvittävän määrän aivan loistavia kirjoja. Väkisinkin osa jää varjoon, eikä syy ole kirjassa vaan mielentilassa. Muun muassa näiden kanssa olen tänä vuonna epäonnistunut: Eddings Regninan laulu, Waris Suden lapset, van der Steen Ennustus, Eco Ruusun nimi, ja viimeisimpänä Malzieun Sydämen mekaniikka. Mistä syistä sinä jätät kirjan kesken, vai luetko aina aloittamasi sitkeästi loppuun? 


Marraskuu on mennyt aika lailla NaNoWriMo -projektin kanssa pähkäillessä, ja näyttää vähän siltä, että projekti tulee jatkumaan vielä joulukuussa. Toivottavasti onnistun pitämään rytmistä kiinni edes jossain määrin. Loppuvuodelle olen kuitenkin kahminut myös luettavaa, vaikka kirjavuosi alkaa jo lähestyä loppuaan. Katsotaan, millaisiin seikkailuihin pääsen vielä mukaan!

Anneli Kanto&Terhi Rannela: Tähystäjäneito + pohdintaa blogien vaikutuksesta lasten- ja nuortenkirjallisuuteen

Anneli kanto& Terhi Rannela kokoonpanolla kirjoitettu Tähystäjäneito on ollut jo pitkään lukulistallani. Nyt sitten sain sen kirjastosta, ja kaikesta nanowrimottamisesta huolimatta päätin lukea kirjan. Luinkin sen melkein yhdeltä istumalta eräänä iltana, kun nanowrimon sanamäärät oli saatu jo kasaan ja sanasotakumppanit tainnutettu. Huomasin muuten jostakin, että myös Tähystäjäneito olisi marraskuun aikaansaannosta. Ei siis hassumpi kirjavalinta tälle kuukaudelle.

Kirjan juonta en ryhdy tässä erityisen yksityiskohtaisesti referoimaan, sillä Tähystäjäneidosta on kirjoitettu muu muassa seuraavissa blogeissa(Kirjamielellä, Saran kirjat ) sekä romaanin nettisivuilla. Tarinassa Saramatin tähystäjäneito Amaya lähtee naapurivaltioon edustusmatkalle ja joutuu tempaistuksi valtapelin pyörteisiin. Fantasiaa tai ehkä pikemminkin vaihtoehtohistoriaa edustava lasten- ja nuortenkirja on trilogian ensimmäinen osa.

Kirja on juoneltaan melko ennalta-arvattava, mutta siitä huolimatta mukavaa luettavaa. Jäin kuitenkin hieman pohtimaan kirjan kohderyhmää, sillä kieli on melko helppolukuista jos ei ihan naiivia kuitenkaan, mutta silti kirjassa on suoriakin viittauksia makuukamarin tapahtumiin. Epäilemättä myös kirjasarjan tulevissa osissa Amayan rakkauselämä on enemmän edustettuna. Jonkinlaisena kasvutarinana tämä lienee tarkoitus käsittää. Minusta on kuitenkin mukava huomata, että fantasiakirjallisuutta on alettu yhä enenevässä määrin julkaista myös kotimaisilta kirjoittajilta.

Mutta kuka on lukija? 

Kirjaa ja sen yhteyteen liittynyttä keskustelua (Yöpöydän kirjat ja Kuparisaari) seurattuani olen alkanut pohtia muutamaa seikkaa liittyen lasten- ja nuortenkirjallisuuteen. Vaikka tämän tyyppinen fantasiakirjallisuus on ensisijaisesti suunnattu lapsille ja nuorille, on lukijoiden joukossa myös paljon aikuisia. Aikuisille kun ei pahemmin julkaista kotimaista fantasiaa, mikä luonnollisesti saa aikaan sen, että aiheesta kiinnostuneet lukevat myös genreen sopivat lapsille ja nuorille suunnatut kirjat. Ja blogikeskustelujen ja -arvostelujen myötä yleensä juuri aikuislukijoiden mielipiteet ja näkemykset nousevat lasten ja nuorten mielipiteitä paremmin esille.

Onkin mielenkiintoista kysyä, miten tämä on vaikuttanut kirjailijoihin? Kiinnitin huomiota Tähystäjäneito -kirjan toisen kirjoittajan, Anneli Kannon kirjoitukseen kirjan blogissa. Hän perustelee kirjan kritiikkiä saaneita nimivalintoja muun muassa seuraavalla: "Oletimme, että esimerkiksi nimi Radko ohjaisi lukijan oikeille jäljille. Onhan hän nimikaima serbikenraali Ratko Mladicille, joka parhaillaan on Haagin ihmisoikeustuomioistuimessa Screbrenican kansanmurhasta syytettynä". 

On toki hienoa, että kirjailija ei aliarvio lukijaansa, mutta onko todellakin realistista odottaa, että kirjan kohderyhmä (lapset ja nuoret) ymmärtävät tällaisen viittauksen? Jos taas tämä ja muut kirjailijan mainitsemat viittaukset on tarkoitettu aikuislukijoille, jää minulle hyvin epäselväksi se, miksi kyseinen kirja ylipäätään on julkaistu lastenkirjana, jos kuitenkin oletetaan että aikuislukijat (blogistit ja kriitikot) tarttuvat edellä mainitun kaltaisiin viittauksiin. Menee yli minun käsityskykyni.

Samantapainen ilmiö käväisi Ennustuksen kirjoittaneen Hanna Van der Steenin blogissa hänen kommentoidessaan parikymppisten ymmärtämätöntä suhtautumista hänen kirjansa maailmaan. Postaus kuitenkin poistettiin myöhemmin, joten ei siitä sitten sen enempää.

Lähinnä asia nousi mielessäni esille siksi, että asetelma tuntuu minusta surulliselta. Eikö lastenkirjoja kirjoiteta lapsille ja lapsilukijoita ajatellen? Miksi sitten meidän, kohderyhmään täysin kuulumattomien lukijoiden mielipiteillä on niin suuri merkitys. Eihän kirjoja ole kirjoitettu meitä varten. Vai onko?

Riikka Pulkkinen: Totta

Siinä se oli. Riikka Pulkkisen kehuttu romaani Totta, jonka käännösoikeuksia on myyty ympäri maailmaa, joka sai Finlandia -ehdokkuuden, ja jonka ansioita on mediassa kehuttu aina taivaisiin saakka. Siinä se oli.

Totta -romaanin lukukokemuksessa kiteytyy oivallisesti se, millainen lukija minä olen. Totta oli eittämättä mahdottoman kauniilla ja lyyrisellä kielellä kirjoitettu, ovelasti punottu romaani, joka kertoo rakkaudesta, surusta, ikävästä ja muistamisen problematiikasta. Romaanissa on päällekkäisiä kertojia, jotka varastavat toisiltaan sijaa. On mielikuvitusta ja keksittyjä maailmoja. Ja sitten se, mikä on totta.

 Mutta. Pulkkisen romaanissa kuitenkin kiteytyy elävästi se, mitä minä kuvailen aina "suomalaiseksi kirjallisuudeksi". Ensinnäkin Totta toistaa tavallaan Pulkkisen esikoisromaanin Rajan teemoja, ja myös henkilöhahmoista löytyy yhtäläisyyksiä. Tämä ei sinällään haittaa, mutta sitten nouseekin kysymykseksi se, mitä kukin lukija kaipaa saadakseen lukukokemuksestaan sen, mitä on hakenut. Totta on siis hienosta ja taidokkaasta juonenkuljetuksestaan huolimatta juurikin sellainen suomalainen romaani, jonka perusajatuksessa ei ole oikeastaan yhtään mitään sellaista, mitä noin keskimäärin joka toinen suomalainen kirjailija ei olisi aikaisemmin kirjoittanut tai ainakin ajatellut.

Totta kertoo tarinaa ikääntyvästä pariskunnasta, jonka rouva on kuolemassa syöpään. Se kertoo tyttärestä ja tyttärentyttärestä, jotka kantavat omia murheitaan. Ja se kertoo Eevasta, joka on toiminut aikoinaan perheen kotiapulaisena ja ollut suhteessa vanhan pariskunnan miehen kanssa. Tyttärentyttären ja Eevan tarinat limittyvät toisiinsa, eikä lukija voi enää lopussa olla varma, ovatko tapahtuneet asiat käyneet Eevalle vaiko tyttärentyttärelle, Annalle.

Mikä sitten pisti vastaan? Olen monta kertaa maininnut lukevani romaaneja siksi, että ne tuottavat minulle mielihyvää ja mahdollistavat sellaisia asioita joita en muuten pystyisi kokemaan. Ehkäpä tässä elämäntilanteessa Pulkkisen romaanien tyyppisten"suomalaiskansan lyyristen kuvausten" lukeminen ei anna minulle juurikaan mitään. En halua lukea surusta, pettämisestä, enkä pienen ihmisen arjen kuvauksesta ja mielikuvitusleikeistä, vaan mielummin seikkailuista jossain siellä missä en ole itse käynyt ja mitä en ole kokenut. Pulkkisen kuvaama maailma on niin sanotusti jo nähty.

Ei silti, yritän nyt tässä kiemurrella ulos itse kutomastani hämähäkinseitistä. Pulkkisen Totta, sekä aikaisempi romaani Raja ovat ehdottomasti hienoja kirjoja ja niiden kieli on kaunista ja taidokasta. Ihan ansaittua lienee se kaikki hehkutus, jonka Pulkkinen on romaaneillaan saanut. En usko, että kyse on myöskään minun sivistymättömästä kirjamaustani. Tämä ei vain nyt sopinut mielentilaani ollenkaan.

Ja muuten: näyttäkää minulle oikeasti edes kourallinen ihmisiä, jotka ajattelevat niin älykkäästi ja syvällisesti kuin Pulkkisen romaanin hahmot. Ja jos se ihmisjoukko sattuu vielä olemaan samassa paikassa samaan aikaan, niin myönnän virheeni ja totean että en tajua mistään mitään...

Suosittelen luettavaksi niille, jotka innostuvat lyyrisestä ja kuvailevasta kielestä ja ihmisluonteen syvyyksiä luotaavasta juonesta, joka rakentuu pienten yksityiskohtien varaan sekä toisaalta myös niille, jotka tahtovat lukea tällä hetkellä huippusuosituksi ja -lahjakkaaksi luokitellun kirjailijan teoksen.

Cecilia Samartin: Senor Peregrino

Cecilia Samartinin romaanissa Senor Peregrino meksikolainen Jamilet häpeää kotikylässä kauhua herättänyttä suurta syntymämerkkiään ja pakenee rajan yli Yhdisvaltoihin toiveenaan löytää parannus kammottavaan merkkiin. Jamilet löytä kuitenkin jotain muuta: sielunkumppanin ja sisäisen rauhan.

Olin unohtanut peruuttaa kirjakerhon kuukauden kirjan, enkä enää kehdannut lähettää kirjaa takaisin. Onneksi. Senor Peregrino (miksi en löydä tietokoneestani tuota n-kirjaimen päälle tulevaa härpäkettä) on samaan aikaan kasvukertomus, rakkaustarina ja tragedia. Romaanissa nivoutuu yhteen nuoren Jamiletin sekä hullujenhuoneeseen suljetun Senor Peregrinon tarinat, joista kumpainenkin on omalla tavallaan koskettava. Romaani on samanaikaisesti kevyttä viihdelukemista ja toisaalta kyyneleet silmiin nostattavaa pohdiskelua itsensä löytämisestä ja itsetunnosta. Senor Peregrinon, vanhan ja salaperäisen mielisairaalapotilaan tarina avautuu vähitellen, eivätkä Jamilet sekä lukija tiedä, mikä on totta ja mikä kuvitelmaa. Loppujen lopuksi sillä ei ole kuitenkaan merkitystä, sillä olennaisimmat kysymykset punoutuvat esille rivien välistä kerrottuna.

Senor Peregrino sijoittuu maailmaan ja aikaan, joka on lähellä omaamme, mutta kuitenkin niin kaukana. Itsekin siirtolaisena Yhdysvaltoihin tullut Samartin kuvaa meksikolaisen vähemmistön elämää herkullisesti ja värikkäästi, mutta samalla kutkuttavan vähäeleisesti.

Suosittelen luettavaksi sekä välipalaa että syvällisempää pohdintaa kaipaavalle. Sille, jota kiehtoo siirtolaisten maailma ja kulttuurien kohtaaminen, sekä sille, joka joskus on haaveillut vaeltavansa Santiago de Compostelan tiellä Espanjassa. Sille, jonka mielestä myös surullisessa ja onnettomassa rakkaustarinassa voi olla lopulta onnellinen loppu...

Muriel Barbery: Siilin eleganssi

Luin Teresitan suosituksesta Muriel Barberyn romaanin Siilin eleganssi. Pariisilaiseen kerrostaloon sijoittuva tarina on kuin Jean-Pierre Jeunetin elokuva, jossa jokainen yksityiskohta saa oman värinsä ja merkityksensä; asiat eivät ole yhdentekeviä vaan kauneus on sitä, että oppii katsomaan.

Ihan turhaan Anna Gavaldaa tituleerataan Ranskan kirjallisuuden Amelieksi, sillä Barbery vie potin mennen tullen. Toisaalta Gavaldan ja Barberyn kirjoitustyylissä on jotakin samaa: sellaista pohdiskelevaa otetta, joka vie syvemmälle vain sillä tosiasialla, että ajatuksia käsitellään suoraan ja oikeasti. Kuitenkaan hienovaraisuutta ja herkkyyttä unohtamatta.

Kun luin romaanin viimeiset luvut, ja kevättalven aurinko pilkisteli kirkkaana sisälle keittiön ikkunasta, huomasin oikeasti liikuttuvani lukemastani. Ja se jos mikä on harvinaista. Barbery osasi koskettaa, eikä kirjan niin sanottu syvällisyyskään tuntunut teennäiseltä, kuten useissa vastaavissa tapauksissa (Esim. Teresitan mainitsema Coelho), vaan jokainen ajatus oli oikeasti paikallaan. Kirjan rakenne kietoutuu pääosin kahden talon asukkaan ajatusten ympärille. Hullussa ja pinnallisessa maailmassa kaksi erakkoa, keski-ikäinen ovenvartija ja eliittiperheen 12-vuotias tytär löytävät lopulta toisensa taloon muuttavan japanilaisherran avustuksella.

Jos jokin asia pitää sanoa miinukseksi, mainitsisin ehkä länsimaalaisuus-aasialaisuus vastakkainasettelun, joka ei oikeastaan liity niinkään pelkästään tähän romaaniin, vaan tiettyyn suhteellisen kliseiseen asetelmaan, jossa länsimaalainen turhakeyhteiskunta asetetaan vertailuun nimenomaan japanilaisen viisauden ja esteettisyyden kanssa. En yhtään kyseenalaista sitä, etteikö japanilaisessa ajattelutavassa olisi paljonkin sellaista, joka länsimaalaisuudesta puuttuu, mutta olen ehkä törmännyt tähän asetelmaan viime aikoina niin monessa yhteydessä, että ajatus tuntuu kulutetulta. Toisaalta Siilin eleganssissa eräänlainen viehätys syntyy nimenomaan siitä, miten toisesta kulttuurista tuleva herrasmies murtaa elämän kauneuden ja toivon kadottaneiden sielujen kuoret.

Suosittelen luettavaksi kaikille, jotka rakastavat tiiviin juonen ja jännittävien juonenkääntieden sijaan herkkää pohdintaa, elämän pieniä iloja ja Jean-Pierre Jeunetin elokuvia, joita tämän kerronta kovasti muistuttaa.

Kuka keksi noidat ja kummitukset?

Olen tässä pidempään kaivellut muistini sopukoita, ja sain varmistuksen, kun hankin käsiini lapsuudesta tutun Eva Ibbotsonin kirjan Haamupartio ja kadonnut prinssi (alkukielellä The Secretof Platform 13). Yleisesti puhutaan J.K Rowlingin Potterien ainutlaatuisuudesta, mutta alan olla tästä asiasta entistä enemmän eri mieltä. Ibbotsonin edellä mainittu romaani on julkaistu 1994, eli muutamia vuosia ennen ensimmäisen Potterin (1997) ilmestymistä. Ei tarvitse olla edes tarkka lukija huomatakseen romaanin yhtäläisyydet Rowlingin romaaneissa vilahteleviin yksityiskohtiin. En syytä Rowlingia plagioinnista, mutta sanon: velhot ja kummitukset keksittiin ennen Harry Potteria. Vilkaiskaa vaikka tätä:

Tämän kaiken ovat nykylapset ja jo heidän vanhempansa unohtaneet, mutta kupru itse on kyllä olemassa. Se sijaitsee Lontoon King's Crossin rautatieaseman kolmannentoista asemalaiturin odotushuoneessa. Se salainen luukku puolestaan on vanhan miestenvessan seinässä, siinä missä resuinen juliste toitottaa, että "Junalla olisit jo perillä!".

Ibbotsonin romaanissa Pottereista tutuksi käyneen King's Crossin aseman kautta seuraa siis pääsy salaiseen, haltioiden ja muiden kummajaisten asuttamaan maailmaan, jonka prinssi on varastettu ja asutettu tavalliseen perheeseen, jossa häntä syrjitään ja ylenkatsotaan (huomaammeko tässä yhtäläisyyksiä Harry Potterin kohtaloon?). Prinssiä lähtee pelastamaan kokoonpano, johon kuuluu vanha taikuri (josta kuvittelen löytäväni yhteyksiä Dumbledoreen), haltijatar, yksisilmäinen jättiläinen (Hagrid?), sekä neuvokas noitatyttö(mikseipäs tuttu Hermione...). Tietystikään kaikki elementit eivät vastaa Rowlingin juonikuvioita ja henkilöitä, mutta näistäkin löytyy yhtäläisyyksiä niin paljon, että epäilen niiden olevan pelkkiä sattumia sattumien perään.

Kuka siis keksi kirjallisuuden kummitukset. Tolkien ehkä valotti maailmaamme fantasiakirjallisuuden saralla, mutta Rowlingin nostaminen velhomaailman genren luojaksi lienee liioiteltua. Potter- kirjat ovat omalla tavallaan tietysti kiistämättä klassikoita, mutta väittäisin Ibbotsonin avanneen genren haamu- ja noitakirjoillaan jo kauan ennen Rowlingia. Ja vähintäänkin yhtä ansiokkaasti.