Suhtaudun välillä omaan uudelleenlukuintooni vähän kuin se olisi jokin synti. Olisi hienoa tarttua aina uuteen kirjaan (trendikkäisiin uutuuksiin!) ja käydä sellaisissa maailmoissa, joissa ei ole käynyt koskaan aikaisemmin. Mutta samaan aikaan on kiva palata tuttuun ja turvalliseen. Lukea kirja uudelleen kuin tapaisi vanhan ystävän. Samalla palata ajassa taaksepäin menneeseen ja itseensä, siihen itseen, joka joskus luki kirjan ensimmäisen kerran ja rakastui.
Tarrasin Diana Gabaldonin Muukalaiseen ties monennenko kerran luettuani, että kirjasta on tekeillä tv-sarja. Tällä kertaa päätin lukea tarinan kriittisemmin sen sijaan, että olisin vain ja ainoastaan heittäytynyt mukaan kertomuksen pyörteisiin. Muukalainen seuraa siis Claire Randallia, joka kivikehään astuttuaan joutuu 1940-luvun Skotlannista 1700-luvun maailmaan ja rakastuu skotlantilaiseen lainsuojattomaan. Kirjassa on romantiikan lisäksi jakobiittien juonitteluja, punatakkien pakoilua, kansanlääkintää, noituutta sekä jyljiä skotlantilaisia maisemia.
Kriittinen ote mielikirjaan oli yllättävän helppo omaksua. Ja oli hämmentävää myös huomata, että nautin kirjasta edelleen, vaikka olen lukenut sen kiitettävän monta kertaa. Kirjan epäloogisuuksia on helppo katsoa sormien läpi, sillä olen melko anteeksiantavainen mitä ylipäätään tulee historialliseen romaaniin. Faktaa ja selvitettävää on niin runsaasti, että kirjailijan pitää olla melkoinen guru pystyäkseen pitämään kaikki langat ojennuksessa.
Gabaldonin pahin synti Muukalaisessa tuntui olevan aika. Ei niinkään aikamatkustamiseen liittyvät teemat vaan se, miten aika kuluu tarinan sisällä ja mitä elementtejä ajan kulumiseen liittyy. Claire päätyy 1700-luvulle beltanen aikaan, eli suomeksi sanottuna joskus toukokuun alussa. Parin viikon päästä siirtymästä hän on Leochin linnan puutarhassa poimimassa luumuja. Vaikka Brittein saarilla kesä etenee varhaisemmin kuin kotona Suomessa, en silti pysty uskomaan, että skotlantilaiset luumut kypsyvät jo toukokuussa. Liekö jotain erityistä lajiketta. Samantapaisiin ongelmiin -tai sanotaanko ajatusvirheisiin - olen törmännyt myös kotimaisissa historiallisissa romaaneissa. Milloin pajunkissat ovat olleet pehmeimmillään toukokuun lopussa (aika myöhässä tainnut kevät olla...), milloin kissankellot kukkineet elokuussa (kylmä kesä?).
Kiinnitän romaaneissa usein sellaisiin pieniin, epäolennaisilta tuntuviin juttuihin, jotka eivät ole välttämättä tärkeitä itse tarinan kannalta. J.S. Meresmaan Mifongin perinnössä hämmästelin hiekkapaperia, joka tuntui oudolta keskiaikahenkisessä miljöössä. Kappas, hiekkapaperi onkin keksity jo muinaisina aikoona, Kiinassako? No, taas oppii uutta. Liekö myös Gabaldonin mainitsema partakone jokin 1700-luvun tekninen ihmehärveli vai kirjailijan ajatustypo. Sekin pitää selvittää, muuten en saa rauhaa.
Tuttuun kirjaan tarttuminen on joka tapauksessa antoisaa ja annan itselleni siihen luvan. Minä olen tällainen lukija ja saan olla. Luetteko te muut kirjoja uudelleen ja uudelleen, vai pitääkö käsissä olla aina jotakin tuoretta ja mielellään mahdollisimman uutta?
Tämän postauksen kuvasta voinee päätellä, mihin suuntaan fiilistelyni tällä kertaa kohdistuu. Matkaliput on jo varattu ja laukku odottaa pakkaamista. Arvatkaa minne olen menossa!
5 kommenttia:
Lempikirjan lukeminen kriittisesti on kyllä mielenkiintoista. Itse olen lukenut lempikirjani todella monesti tiedän sen viat ja virheet, mutta silti olen vielä aivan liian puolueellinen enkä osaa suhtautua sen saamaan kritiikkiin niin kuin pitäisi, vaikka kirjan epätäydellisyyden pystynkin myöntämään :D
Minun kyllä pitäisi viimein lukea Matkantekijä-sarja kokonaan olen yläasteella lukenut kolme ja puoli kirjaa, mutta sitten aika ei riittänyt joten jäi kesken. Hyllystä kyllä löytyy kaksi ensimmäistä kirjaa ja kaverilta saisin helposti lainattua loput. Kaverin kanssa odotetaan kyllä innolla tuota sarjaa.
Helppo arvata ja elämyksellistä matkaa!
Minullakin on tuo Ruhtinatar ja lisäksi sain ystävältäni Erään avioliiton muotokuvan (3,5 tuntia!) Suosittelen sinulle tuota kirjaa. Kummatkin filmit vielä katsomatta, sillä suvi ja sen kiireet...
Forsyten taru sopisi myös matkalukemiseksi (vink ;).
Minä kiinnitän lukiessa kans huomiota tuollaisiin asioihin. Eikä ne minusta edes ole epäolennaisia. Tunnelma muodostuu pienistä palasista ja asia- ja ajatusvirheet rikkovat sitä, juuri tuollaiset väärään aikaan kukkivat tai kypsyvät asiat jne.
Gabaldonin sarja on ihana, pitäisikin ottaa se uudelleenlukuun :)
Pakko mainita noista kissankelloista, huomasin niitä eilen lenkillä. Piti ihan tarkistaa Wikipediasta kukinta aika, se on kesäkuusta elokuuhun, mutta näemmä vielä syyskuussakin voi kukkia.
Villasukka kirjahyllussä: Avaa mitäa, huomasin itsekin eilen lenkillä tuon kissankellojutun! Aina näköjään oppii jotakin uutta ;)
B.N. Forsyten on nyt lukulistalla odottamassa! Kiitos ;)
Leena Lumi: Kiitos paljon vinkeistä, pitää köljätä tuo kirjastosta!
Iida: Matlantekijässä kyllä nuo kolme ensimmäistä osaa ovat ainakin minusta selkeästi parhaimmat. Gabaldon alkaa ehkä vähän toistaa itseään myöhemmin.
Lähetä kommentti