Recent Posts

maanantai 25. helmikuuta 2013

Jukka Parkkinen: Suvi Kinos ja puuttuva rengas

Jukka Parkkinen: Suvi Kinos ja puuttuva rengas (WSOY 1998) 201s.

- Mikä on puuttuva rengas? keskeytin enon.
- Se on ihmisen kehitysvaihe, joka yhdistää Turakaiset ihmisiin, Pikkuveli sanoi.
- Kutakuinkin, Tenunenä vahvisti. - Piti sanomani, että Keniassa olin jäsenenä Bridge Over Trouble Water Societyssä. Pelasin tohtori Wellsin parina, siinä vasta todellinen korttihai.
(Parkkinen: Suvi Kinos ja puuttuva rengas, s.12)

Luin alkuvuodesta lapsuuden suosikkini Suvi Kinos ja seitsemän enoa. En ollut ajatellut lukea sarjaa uudelleen, mutta mieheni lukaisi silloin Seitsemän enoa ja pyysi minua tuomaan kirjastosta seuraavankin osan. Jukka Parkkisen huumori puree aikuislukijaankin niin hyvin, että mieheni naureskelua kuunneltuani en voisnut muuta kuin napata Puuttuvan renkaan luettavakseni heti, kun se oli vapaana.

Kirjasarjan toisessa osassa Suvi on kasvanut pikkutytöstä koululaiseksi, joka tarkkailee maailmaa Turakaisen enoilta oppimallaan viisaudella. Vaikka tarinassa ei ole varsinaisesti johdonmukaisesti etenevää juonta, se pitää otteessaan aivan kuin kirja olisi liimattu näppeihin kiinni. Suvin havainnot maailmasta ovat oivallisia ja kirjan sanaleikit niin hauskoja, että lukiessa on pakko tirskahdella ääneen. Parkkinen onnistuu myös kuvaamaan kasvavan tytön ajatuksia niin, että lapsuuden päättymisen nostalgia koskettaa myös lukijaa. Suvin elämästä kertovat kirjat ovat ehdottomasti hyvänmielenkirjoja, sillä pienistä konflikteista huolimatta Suvin suhde huoltajiinsa on onnellinen, ja kaikki riidat selviävät.

Parkkinen kertoo tarinaa uskomattoman värikkäällä ja persoonallisella tavalla. Itse pidän siitä, miten hän on saanut ujutettua tiedettä tekevien enojen akateemisen kielenkäytön osaksi tarinaa. Koska olen lukenut kirjat aikaisemmin lapsena, voin sanoa, että kerronta oli huvittavaa siitä huolimatta, etten ymmärtänyt kaikkia sanoja ja käsitteitä - puhumattakaan niiden syvällisestä merkityksestä. Nyt aikuisena luettuna Turakaisen enojen tieteenteko näyttäytyy ihan uudessa ulottuvuudessa. En tiedä johtuuko siitä, että olen "samalla alalla" kuin yksi enoista, mutta lapsen silmin kuvattuna enojen akateeminen tietämys näyttäytyy varsin huvittavassa valossa. 

Läksin kiireesti huoneesta, etteivät enot alkaisi selittää enempää. En vieläkään voi käsittää, miten he unohtivat jatkuvasti etten ollut kaikkien alojen tohtori, vaan pikkutyttö, joka kysyessään jotakin halusi selkeän ja käytännöllisen vastauksen eikä esitelmää tai tietosanakirja-artikkelia. Olen varma, että jos enot olisivat nähneet minun aikoinaan putoavan lampeen, he eivät olisi huutaneet yksinkertaisesti apua, vaan: "Apua, Suvi, hän on sisarentyttäremme, joka on uimataidollisesti rajoitteinen, hukkuu!" Jos ei ollut helppoa olla tässä maailmassa tiedemies, ei ollut helppoa olla tiedemiehen omainenkaan.
(Parkkinen: Suvi Kinos ja puuttuva rengas, s.32)

Puuttuvassa renkaassa on nähtävillä enemmän elämänkerrallista otetta kuin Seitsemässä enossa. Paikoin se hieman häiritsee, sillä Seitsemän enon näkökulma tuntui olevan niin siinä hetkessä. Puuttuvassa renkaassa tulee se vaikutelma, että jo isompi Suvi tarkastelee elämäänsä jälkikäteen, ja kommentoi tapahtumia ennakoivasti. Lukiessa ennakoiva näkökulma pistää muutenkin välillä nyppimään, mutta toisaalta kyseessä ovat Suvin muistelmat, mikä antaa näkökulmalle enemmän oikeutta. Joka tapauksessa kirjasarja on miellettävä yhdeksi kokonaisuudeksi, eikä näitä jälkimmäisiä osia oikein kannata lukea irrallisina; Suvin tarina on parhainta nimenomaan yhtenä kokonaisena kertomuksena.

Suosittelen Suvi Kinoksesta kertovaa kirjasarjaa (Puuttuva Rengas on sarjan toinen osa) kaikille herkullisesta kielestä ja humoristisesta kerronnasta pitäville nuorille sekä aikuisille lukijoille. En keksi kenelle tämä kirja ei sopisi.

Ps. Kuvassa Suvin vierellä tekeillä olevat Bellan lapaset, joista mainitsin kirjallisuuden inspiroimien käsitöiden yhteydessä. Toivottavasti saan toimeksi tehdä ne valmiiksi ennen kuin kesä tulee!

maanantai 18. helmikuuta 2013

Connie Willis: Tuomiopäivän kirja

Connie Willis: Tuomiopäivän kirja Doomsday Book (1992),
Otava 1999, 828s.
Kiva lukea pitkästä aikaa tiiliskivimäistä kirjaa. Tuomiopäivän kirja päätyi mukaani kirjastoreissulla, eikä minulla ollut mitään erityisiä odotuksia sitä kohtaan. Ainoastaan takakannen viittaus keskiaikaan suuntautuvaan aikamatkaan kuulosti minusta lupaavalta. Connie Williskin oli ennalta ihan tuntematon tekijä. En tiedä, miksi en ole törmännyt kirjaan koskaan aikaisemmin.

Hän yritti nostaa päätään. Huimaus palasi heti. Hän painoi päänsä takaisin maahan ja veti kätensä viittansa alta varovasti ja hitaasti, ja jokainen liike aiheutti pahoinvointia. Hän risti kätensä ja painoi ne vasten kasvojaan. "Herra Dunworthy", hän sanoi. "Lienee parasta, että tulette hakemaan minut pois." (Willis: Tuomiopäivän kirja)

Tuomiopäivän kirja on melko epämääräinen sekoitus historiallista fiktiota ja scifiä. Tarina alkaa vuodesta 2054, jossa opiskelijatyttö suunnittelee opettajiensa kanssa matkaa keskiajalle. Kivrin on vakaasti päättänyt matkustaa vuoteen 1320 nähdäkseen millaista elämä silloin oli. Keskiaikaa tutkinut Dumworthy ei ole aivan samaa mieltä: keskiaika on vaarallista aikaa, varsinkin naiselle. Kivrin saa kuitenkin tahtonsa läpi ja lähtee matkaan. Kaikki ei kuitenkaan suju ongelmitta. Ilkeä influenssavirus on tarttunut Kivriniin juuri ennen matkaa ja hän saapuu keskiaikaan sairaana ja huonovointisena. Hyvin eivät ole asiat 2000-luvullakaan, sillä Oxford on julistettu karanteeniin arkeologisilta kaivauksilta karanneen viruksen takia. Miten selviää tautiin sairastunut Kivrin? Varsinkaan, kun hän ei edes päätynyt siihen aikakauteen, johon oli tarkoitus...

"Oletteko sairas neiti Katherine?" Roche kysyi huolestuneena ja tavoitteli tytön rannetta peläten, että Kivrin saisi samanlaisen kohtauksen kuin avustaja.
     Kivrin kiskoi kätensä Rochen ulottuvilta. "Kertokaa minulle, mikä vuosi nyt on."
     "On Edvard Kolmannen valtakauden kahdeskymmenesensimmäinen vuosi, Eliwys sanoi. 
(Willis: Tuomiopäivän kirja)

Minä periaatteessa pidän aikamatkailuteemasta. Diana Gabaldon on suosikkini, hänen tuotantoaan olen lukenut vesi kielellä. Audrey Nieffeneggerin Aikamatkustajan vaimo oli ihana Michael Crichtonin Aikamatkakin ihan viihdyttävä. Tämä oli vähän sekava. En oikein pystynyt samaistumaan Tuomiopäivän kirjan hahmoihin ja vaikka rakastan pitkiä romaaneja, tästä puolet tuntui ihan silkalta jaarittelulta. Turhalta. Lisäksi juoni oli ennalta-arvattava. Pystyin jo romaanin ensimmäisillä sivuilla arvaamaan mihin suuntaan tarina on kulkeutumassa. Tämä ei herättänyt suuria tunteita, mutta viihdytti kyllä oman aikansa.

Kirjan suurin viihdearvo oli omalla kohdallani siinä, että tapahtumapaikat olivat tuttuja. Olen käynyt muutamaankin otteeseen Oxfordin ja Bathin liepeillä, joten oli hauskaa lukea seudusta, joka ei ole ihan kokonaan vieras. Kaipasin noin muuten lisää syvyyttä ja tarttumapintaa. Juoni vei kyllä mukanaan, mutta jätti vähän kylmäksi. Nautin joka tapauksessa siitä, että pääsen lukemaan tällaisia tiiliskiviä ja viettämään niiden parissa illan jos toisenkin. Täydellistä arjenpakoa!

Kirja on luettu Taikakirjaimissa ja Sadun blogissa. Käykää ihmeessä vilkaisemassa! Suosittelen tätä aikamatkustusteeman ja historiallisen "hömpän" ystäville.

perjantai 15. helmikuuta 2013

Khaled Hosseini: Tuhat loistavaa aurinkoa

Khaled Hosseini: Tuhat loistavaa aurinkoa A Thousand splendid suns
(Otava 2008) 395s.

Tämä oli Jumalan vika. Jumala pilkkasi häntä. Jumala ei suostunut suomaan hänelle samaa kuin muille naisille. Hän tarjosi ensin houkuttelevasti sitä minkä tiesi tekevän Mariamin kaikkein onnellisimmaksi ja nykäisi sen sitten pois. (Hosseini: Tuhat loistavaa aurinkoa, s.91)

Mariam on rikkaan miehen harami, äpärätytär, joka asuu äitinsä kanssa pienessä mökinröttelössä maaseudulla. Mariamin isä käy säännöllisesti tapaamassa tytärtään ja piirtää tälle kuvan maailmasta, joka vaikuttaa kiehtovalta ja ihanalta. Kun Mariam yrittää tavoittaa kuuta taivaalta, hän menettää senkin vähän, mikä hänellä on. Isän perhe ei halua äpärää kattonsa alle asumaan ja äiti kostaa Mariamille kaikkein kauheimmalla tavalla tyttären petollisuuden. Lopulta Mariam naitetaan itseään vuosikausia vanhemmalle miehelle, jonka ainoa toive on saada poika menetetyn lapsensa tilalle. 

Oli kenties järjetöntä haluta niin kipeästi olla lähellä ketään ihmistä tässä maassa, jossa luodit olivat silponeet hänen veljensä. Mutta Lailan ei tarvinnut kuin muistaa, miten Tariq oli käynyt proteesi koholla Khadimin kimppuun, kun se tuntui jo täysin järkevältä. (Hosseini: Tuhat loistavaa aurinkoa, s.148)

Laila rakastaa lapsuudenystäväänsä Tariqia, mutta sota ja Afganistanin levottomat olot vetävät nuoret erilleen. Pommit tuhoavat Kabulia ja ihmiset menettävät rakkaimpiaan. Kaiken keskellä Lailan on suojeltava salaisuutta, jonka Tariq hänelle jätti ennen kuin he joutuivat eroon toisistaan. 

Khaled Hosseinin Tuhat loistavaa aurinkoa on romaani kahdesta naisesta, joiden kohtalot kietoutuvat toisiinsa. Romaani kuvaa viiltävästi Afganistanin oloja naisten näkökulmasta tarkasteltuna. Sitä, mitä Talebanien valta teki naisten oikeuksille, sekä sitä, miten julmasti mies voi kohdella naista, jos ei saa haluamaansa. Ja vaikka saisikin. Romaanin tapahtumat ovat surullisia ja järkyttäviä, mutta valitettavan tosia, vaikka tarina ei suoraan perustukaan tositapahtumiin. Se, että tällaisia asioita maailmassa tapahtuu, on kuitenkin fakta.

Olen lukenut romaanin joskus sen ilmestymisen aikoihin ja muistan, että jo silloin järkytyin siitä havainnosta, että Tuhat loistavaa aurinkoa kuvaa ihan oikeasti sitä maailmaa, jossa me kaikki elämme. Kyseessä ei ole menneisyys, ei pimeä keskiaika eikä fiktiivinen dystopiamaailma, vaan tosi. Vakuuttavimmin Hosseini pakottaa lukijan tajuamaan asian puhuessaan Titanic -elokuvasta ja sellaisista ilmiöistä, jotka länsimaalaisessa hyvinvointiyhteiskunnassa elänytkin ihminen tajuaa. Vuosiluvut ovat vain vuosilukuja, mutta konteksti kiinnittää todellisuuteen. Silloin kun minä katselin Titanicia silloisten luokkakaverieni kanssa kotibile-illassa, veti afganinainen hunnun kasvoilleen ja pyysi miestä saattajaksi päästäkseen kotioven ulkopuoliseen maailmaan. Omen teini-iän kriisit alkavat näyttää aika vähäpätöisiltä.

Khaled Hosseini kirjoittaa mielenkiintoisista ja pysäyttävistä aiheista. En malta odottaa hänen uutta romaaniaan, joka ilmestyy suomeksikin muistaakseni joskus toukokuun aikana. Nämä eivät ole kevyttä kivaa luettavaa, vaan kirjoja, jotka pakottavat ajattelemaan. Ja hyvä niin. Kaikelta ei pidäkään sulkea silmiään.

Afganistanin kauhujen alle on vähällä jäädä huomio siitä, miten Hosseini kuvaa tarinan keskiössä olevien naisten suhdetta. Ihmissuhdekertomuksenakin kirja on mielenkiintoinen. Se lähentää ja etäännyttää. Hosseinin kieli on kaunista, mutta ei liian korutettua. Kirja on nopea lukea, mutta sen sulatteleminen vaatii aikaa hetken jos toisenkin.

Suosittelen kirjaa luettavaksi jokaiselle, joka on kiinnostunut naisten asemasta maailmalla. Tämä on myös mielenkiintoinen kuvaus Afganistanista ja Kabulin kaupungista.

torstai 14. helmikuuta 2013

2X11

Minua on kovasti haastettu. Sekä Matkalla Mikä-Mikä-Maahan -blogin Anna, sekä The Wonderful World of Books -blogin Valpuri heittivät minua haasteella. Olen ihan otettu! Kiitokset kummallekin!

Jossain Suomen ja Norjan rajalla kesällä 2010
1. Minusta on kiva lukea tuttu kirja uudelleen. Se on vähän kuin palaisi vanhan ystävän luo tauon jälkeen.
2. Haluaisin lähteä ensi kesänä johonkin reissuun. Mielellään jonnekin missä on vuoria.
3. Luin yliopistossa italian alkeet, mutta olen unohtanut jo kaiken. Haluaisin opetella taas uudelleen puhumaan tuota nättiä kieltä!
4. Olin pienenä partiolainen.
5. En oikein pidä laivamatkustamisesta. Tulen kai merisairaaksi.
6. Minulla on musta piano.
7. Minulla on yleensä aina monta projektia kesken samaan aikaan.
8. Olen yrittänyt rajoittaa kirjojen hankkimista tilanpuutteen vuoksi. Kirjahylly pursuilee.
9. Haluaisin rakentaa talon. Se on vähän epärealistista, koska en osaa rakentaa.
10. En ole mikään viherpeukalo, mutta jostain syystä saan orkideat ja puutarhan laventelit pysymään hengissä.
11. Minusta tuntuu, että vuorokaudessa on liian vähän tunteja kaikelle, mitä olisi kiva tehdä.

Annan kysymykset:

1. Mitä sinun tekisi mieli syödä juuri nyt?
- Lakritsia!

2. Ranta- vai kaupunkiloma?
-Ei kumpikaan. Minä tykkään eniten roadtripeistä ja sellaisista lomista, joilla pääsee näkemään luonnonihmeitä niin kuin kivisiä merenrantoja, nummia, vuoria, kallioita, jokia ja kaikkea sellaista!

3. Mielenkiintoisin asia, jonka olet oppinut tänä vuonna?
- Se, että romaanin kirjoittamisessa kannattaa oikeasti harkita teorian hyödyntämistä!

4. Mitä kirjaa et mistään nimessä suosittelisi ystävällesi? Miksi?
- Eri ihmisille suosittelen tiettykin erilaisia kirjoja. En ole kyllä koskaan lukenut yhtään "kevyttä hömppäkirjaa", jota olisin viitsinyt suositella muille. Niissä ei vaan yleensä ole hirveästi sisältöä.

5. Minkä kirjan toivoisit kaikkien maailman ihmisten lukevan?
- Apua, yritin miettiä, mutta en kyllä osaa vastata!

6. Mitä bloggaaminen sinulle merkitsee?
- Harrastusta ja mahdollisuutta vaihtaa ajatuksia samoista asioista kiinnostuneiden ihmisten kanssa. 

7. Mikä on lempivärisi ja miksi?
- Musta, koska siinä on hyvä olla

8. Jos et olisikaan juuri siinä ammatissa kuin olet/ opiskelisi sitä alaa kuin opiskelet, mitä voisit tehdä sen sijasta?
- Jotakin fyysistä. Ehkä opettelisin rakentamaan niitä taloja ;)

10. Minkälaisessa talossa tai asunnossa asut?
- Pienessä omakotitalossa pienen metsän reunalla.

11. Jos vain taivas olisi rajana ja rahaa kuin roskaa, minkälaisessa asumuksessa mieluiten asuisit? (yksityiskohdat ja mielikuvituksen käyttö plussaa!)
- Humisevassa harjussa Pohjois-Englannin nummilla tai erämaassa Skotilannissa. Jykevässä kivitalossa. Tai hirsimökissä metsän keskellä. Tärkeintä on maisema, eli se mitä näkee kun katsoo ulos. Kirjoille ja ajatuksille pitää olla myös tilaa.


Valpurin kysymykset:
1. Mikä sai sinut aloittamaan bloggaamisen?
- Tarve laittaa muistiin mitä olen lukenut!

2. Mikä on tällä hetkellä vaikeinta elämässäsi?

- Kärsivällisyys ja itseensä uskominen

3. Oletko yökyöpeli vai aamuvirkku?
- Yökyöpeli

4. Mikä on suurin unelmasi?

- Saada tehdä niitä asioita mistä nautin!

5. Mikä on lempiruokasi? Tai ruoka-alueesi (esim. intialainen, italialainen jne.)

- Ei minulla oikein ole suosikkia. En ole juurikaan kulinaristi. Syön mitä eteen tuodaan.

6. Millainen olet luonteeltasi?

- Malttamaton idealisti

7. Koskettavin kirja, jonka olet lukenut?

- Monikin on koskettanut, mutta muistan, että Nieffeneggerin Aikamatkustajan vaimo jotenkin erityisesti.

8. Mitä muuta harrastat bloggaamisen ja lukemisen lisäksi?

- Kirjoittamista, hevosia, neulomista ja niihin liittyviä oheistoimintoja.

9. Paras lukemasi klassikko?

- Nabokovin Lolita ja Steinbeckin Eedenistä itään

10. Onko sinulla ns. ikuisuusprojekteja?

- Loputtomasti!

11. Oletko mielestäsi eniten suomalainen, eurooppalainen vai maailman kansalainen?

- Kyllä minä jotenkin aika suomalainen taidan olla. Vaikka en kyllä aina tahtoisi.

Kiitos haasteista! Tällä kertaa olen niin laiska, että en laita eteenpäin.

lauantai 9. helmikuuta 2013

Milja Kaunisto: Synnintekijä

Milja Kaunisto: Synnintekijä (Gummerus 2013) 308s.

Hildegerd punasteli ja hihitteli, enkä voinut muuta kuin ihmetellä. Selvästikään en tiennyt vielä mitään ihmismielen synninhimosta. Avionrikkojavaimot, hameväkimiehet, naiset miehen asussa, miesportot ja naisportot, sodomiittipiispat, haarakieliset noidat jotka saattoivat ottaa kummankin sukupuolen ruumiin. Herra varjele. (Kaunisto: Synnintekijä, s.271)

Minä olen tainnut useaankin otteeseen mainita, että historialliset romaanit ovat yksi intohimoni. Tämä on ilmeisesti periytynyt jotenkin suvussa: luemme äidin kanssa aina samat, paksut kirjat. Kierrätämme uutuudet heti kun olemme saaneet hamstrattua ne kaupan hyllyltä tai kirjastosta. Kun sain Synnintekijän käteeni, olin hiukan pettynyt: perhetradition mukaan kunnollisen historiallisen romaanin pitää olla niin paksu, että sängyssä sitä lukiessa tarvitsee tyynyn vatsan päälle, että kirjaa jaksaa kannatella. Kun äitini oli ensin ehtinyt lukea kirjan, olin myös hiukan epäluuloinen hänen kommentistaa. Hänen mukaansa: "jos en olisi tiennyt, että kirjan on kirjoittanut nuori nainen, olisin luullut, että sen on kirjoittanut joku vanha irstas äijä."

Milja Kauniston esikoinen kertoo Olavi Maununpojasta, joka lähtee 1420-luvulla Turusta Pariisiin opiskellakseen Sorbonnen yliopistossa. Olavi tutustuu punatukkaiseen, siroluiseen nuorukaiseen, joka saa hänen sydämensä sykkimään sopimattomalla tavalla. Miracle kutsuu hänet viettämään kesää kotiinsa Etelä-Ranskaan, eikä mikään ole enää ennallaan, kun Olavi palaa takaisin opintojensa pariin. Turkuun palaa lopulta muuttunut mies, jolla on sydämellään tunnustuksia ripitettävänä.

Ensin täytyy tunnustaa, että 1400-luvun kirkkohistoria on minulla ihan aavistuksen hämärän peitossa. Luulin, ensin, että Olaus Magnus -nimen Ranskassa käyttöönsä ottaneella nuorukaisella viitataan Carta Marinan tekijään, mutta muistelin, että ajankohta ja muut yksityiskohdat eivät kyllä täsmää. En tiennyt, että Maunu Tavastin kasvattipojasta on käytetty samaa nimeä kuin ruotsalaisesta kartografista. Vai liekö tämä kirjailijan oma tulkinta, en tiedä. Tämä on tietysti sivuseikka, mutta pitipä viilata pilkkua, kun kerran pisti mietityttämään. Jos joku osaa valistaa minua historiallisesta faktasta tämän Olavi Maununpojan nimeämiseen liittyen, niin kertokaa ihmeessä! Itse olen oppinut yhdistämään Olaus Magnus -nimen ihan toiseen hahmoon...

Kirjan aiheuttama hämmennyst johtunee osittain siitä, että kirjoittava ystäväni Dee on muutamaan otteeseen valistanut vähemmistöjen asemasta kirjallisuudessa, sekä myönnettäköön, omat ennakkokäsitykseni ja toisaalta mielikuvani keskiajan maailmasta johtivat harhaan. Olen aina kuulunut siihen koulukuntaan, jonka logiikalla myös keskiajalla elänyt ihminen oli monessa määrin sivistynyt ihminen. Kauniston näkemys tuntuu kuuluvan enemmän siihen kategoriaan, jonka mukaan keskiajalla ihmiset elivät saastassa, istuivat omassa paskassaan ja naivat kaikkea mikä liikkui. Joukkoon tietysti sopivat ne pyhimysmäiset Jeanne D'arkit, perinteisen pahat noidat ja salainen, luostarin seinien sisällä tapahtuva sodomia. Huora-madonna -myytin kukoistus! En ole ylikriittinen, sillä kysehän on tulkinnasta. Ja minun käsitykseni mukaan sekä historian että historiallisen romaanin kirjoittaminen on väistämättä aina jossain määrin tulkintaa. En silti mahda sille mitään, että minua risoo lukea tekstiä, jonka antava mielikuva ei vastaa sitä käsitystä, joka minulla itselläni on kuvatusta ajanjaksosta. Mutta tämä on minun ongelmani, eikä sitä luullakseni voi lukea kirjan heikkoudeksi.

Polun vieressä rötkötti ihrainen mies, joka hohotti vieressään kituvalle koiran luurankoa muistuttavalle nuorukaiselle. Tämä käänteli kourissaan homeista tunnistamatonta kasaa, josta oli yrittänyt saada paljailla ikenillään palan suuhunsa. Toisella puolella tietä tuuletti portto tahmeaa jalkoväliään samalla kun umpikänninen hampaaton vanhus oli nousemassa hänen päälleen hieroen prinsiippiään. (Kaunisto: Synnintekijä, s.73-74)

Romaani alkaa Ranskassa kuvaamalla ylhäistä neitoa, joka harrastaa lemmentekoja vaalean muukalaisen kanssa ja tulee tälle raskaaksi. Kun tarina hyppää myöhemmin minäkertojana toimivan Olavin matkakuvauksiin, käy lukijalle selväksi, että jossain vaiheessa väistämättä palataan ranskalaisen huoruutta tehneen neidon elämään. Irralliselta tuntuva alkukohtaus taustoittaa tarinaa, joka palaakin Ranskalaiseen linnaan vieden Olavin kiellettyyn rakkauteen Miraclen kanssa. Tarinan loppu on tyhjäkäyntiä, sillä Miraclen "salaisuuden" paljastuttua lukija jää seuraamaan Olavin kotimatkaa tulematta hullua hurskaammaksi. Ilmeisesti kirjalle on tiedossa myös jatko-osia, jotka mitä suuremmalla todennäköisyydellä kietovat kaksikon tarinan vielä uudemman kerran yhteen.

Synnintekijä noudattelee siinä mielessä historiallisen romaanin traditiota, että se tuo alussa mieleen Kaari Utrion ja tämän himoille alttiit neitokaiset, sekä myöhemmässä vaiheessa Mika Waltarin tohvelisankarit, jotka säntäilevät ympäri Eurooppaa löytämättä itseään. Kaunisto on aika onnistuneesti saanut poimittua mukaansa elementit, jotka kiinnittävät romaanin kotimaisen historiallisen romaanin perinteeseen. Itse petyin hivenen kliseiseen ja ennalta-arvattavaan juoneen, jossa olisi ollut jopa enemmän sisältöä, jos Miraclen "salaisuutta" ei olisi ollut ollenkaan. En viitsi puida asiaa enempää paljastamatta juonta niille, jotka eivät ole kirjaa vielä lukeneet.

Tämän ovat lukeneet muuten myös Kirsi sekä Annika K. Suosittelen luettavaksi, jos historiallinen romaani kiinnostaa, eikä ole niin hirveän tiukkapipoinen kuin minä. Tämä sopii myös kevyiden historiallisten romaanien ystäville, sillä kirja ei paina montaa kiloa ja tulee luetuksi muutamassa illassa.

keskiviikko 6. helmikuuta 2013

Ian McEvan: Sovitus

Ian McEvan: Sovitus (Atonement), Otava 2002, 541 sivua

Välillä on niitä kirjoja, joista savutaan ja hälytään, ja joihin en osaa tarttua juuri siksi, että kaikki lukevat niitä ja niistä kuuluu tykätä. Tätä kutsutaan vastarannankiiskiefektiksi. Yleensä kuitenkin jonkun kirjan aikaansaama mielenkiinto on sen verran suuri, että etsin sen käsiini siinä vaiheessa, kun suurimmat pölyt ovat laskeutuneet. Lisäksi tähän asiaan liittyy myös toinen seikka: kirjabloggarit ovat ansioituneet lukemaan varsin tuoreita ja uusia kirjoja, mutta minusta se ei ole aina pelkästään yksiselitteisen hyvä asia. Välillä on hyvä mennä myös muutaman vuoden taakse, sillä kirja on siitä hauska kapine, että se ei oikeastaan vanhene koskaan. Enkä puhu nyt klassikoista, vaan 10-20 vuotta vanhoista kirjoista, jotka helposti hukkuvat jonnekin unholaan. Tarttukaamme siis myös niihin kirjoihin, jotka eivät ole uutuushyllyissä ja kevään katalogeissa.

Sovitus on minulle tuttu samannimisestä elokuvaversiosta, jonka katsoin joskus muutamia vuosia takaperin. Pidin elokuvasta, mutta samalla se tuntui masentavalta. Olen lykännyt kirjan lukemista myös siksi. Nyt kuitenkin tuntui siltä, että aika oli oikea. Myönnetään, että nytkin tökki. Luin Ian McEvanin hienoa romaania tuskaisen pitkään, vaikka tavallaan myös pidin siitä. Teksti ei kuitenkaan tempaissut mukaansa.

Tarinassa eletään 1900-luvun sotienaikaista englantilaista kartanoromantiikkaa. Kolmetoistavuotias Briony näkee outoja välähdyksiä aikuisten maailmasta, kun hänen isosiskonsa Cecilia ja siivoojan poika Robbie luovat toisiinsa katseita ja kohtaavat salaa kirjastossa. Kirjailijan urasta haaveilevan Brionyn mielikuvitus alkaa laukata, mutta toisinaan on vaikeaa erottaa sadun ja todellisuuden rajat. Toisinaan taas kuvitteelliset rajat ovat pelottavan lähellä toisiaan.

Briony oli tullut lastenhuoneen avoimen ikkunan ääreen ja ilmeisesti havainnut edessään aukeavan näyn jo ennen kuin tajusi täysin mitä näki. Näkyyn olisi aivan hyvin voinut kuulua myös keskiaikainen linna, ainakin jossain kauempana. Muutamien mailien päässä Tallisien maista kohosivat Surreyn kukkulat liikkumattominen jyhkeäkruunuisine tammimetsineen, joiden pehmeyttä maitomainen aurinkousva pehmensi. (McEvans: Sovitus, s.61)

Romaanin keskeisiä hahmoja ovat Briony, Cecilia ja Robbie. Montgomeryltä perittyä annamaista ja runotyttömäistä naiivia paatosta täynnä oleva Briony maalaa lapsellisella viattomuudella ja toisinaan viekkaudella tarinoita, muut hahmot jäävät etäisemmiksi, mutta niin asian kuuluukin olla. Erityisesti isosisko Cecilia jää hahmoksi, jonka vaikutus on suuri, mutta jonka konkreettinen rooli jää vähäiseksi. Cecilian toiminta jää lukijalle hieman arvoitukselliseksi, ja lukija joutuu tarkastelemaan osaa Cecilian ratkaisuista Brionyn värittyneen kerronnan läpi. Se luo tarinaan oman viehätyksensä, joka saa pohtimaan todellisuuden ja tarinan hentoa eroa.

Sovituksen kieli oli melko polveilevaa ja kuvailevaa. Jollain tavalla kirjan lukeminen oli uuvuttava kokemus. Täytyy kyllä myöntää, että vuoteni on alkanut melko hektisissä merkeissä, ja lukeminen on jäänyt sivurooliin. Ehkä siksi paksu ja monia vahvoja teemoja sisältävä teos vei voimat. Kirja oli kuitenkin ehdottoman mielenkiintoinen, ja näin jälkikäteen voin todeta, että myös elokuvasovitus oli onnistunut ja onnistui maalaamaan romaanin tunnelman uskottavasti. Myös loppuratkaisu oli vakuuttava.

Kaikkien näiden viidenkymmenenyhdeksän vuoden ajan ongelma on ollut seuraava: kuinka kirjailija voi sovittaa mitään, kun hänellä viime kädessä on valta päättää lopputuloksesta ja hän on näin ollen itse Jumalan asemassa? Ei ole ketään eikä mitään korkeampaa tahoa, johon hän voisi vedota, jonka kanssa hän voisi sopia tai joka voisi antaa hänelle anteeksi. Ei ole mitään hänen itsens ulkopuolella. Hän on määrännyt rajat ja ehdot omassa mielikuvituksessaan. Jumala ei voi saavuttaa sovitusta, ei liioin kirjailija, ateistikaan. Se on ollut mahdoton tehtävä alusta asti, ja siinä onkin koko jutun ydin. Kyse on itse yrittämisestä. (McEvans: Sovitus, s.541)

Itsekin kirjoitelmia näpertävänä ihmisenä ymmärrän Brionyn intohimon ja lopulta ratkaisut, joihin hän päätyy. Kirjailijan valta ja vapaus. Vastuu ja ne mahdollisuudet, joita kynään tarttuminen antaa. Siinä on miettimistä, ja niin on myös Sovituksessa. Tässä oli kirja, joka ei päästänyt helpolla, ja jota en luultavasti hevillä unohda. Ehkä tartun tähän uudelleen joskus kun aika ja tilanne on toinen.

Suosittelen niille, jotka haluavat lukea älykkään ja monisyisen romaanin.