Recent Posts

torstai 30. huhtikuuta 2015

Jeffrey Eugenides: Virgin Suicudes



Jeffrey Eugenides: Virgin Suicides 
Otava 2012 (2002)
287s.
Kirjastosta

Ennen vapun velvollisuuksia (joihin ei suinkaan kuulu bilettäminen vaan erilaiset puutarhavelvollisuudet kuten multa ja kanankakka) muutama sananen viimeksi luetusta kirjasta, joka oli Jeffrey Eugenidesin Virgin Suicides. En tiennyt tarinasta ennalta mitään, enkä ollut nähnyt elokuvaa, mutta nappasin kirjan mukaan kirjastosta heräteluonteisesti. 

70-luvulle sijoittuvassa romaanissa kerrotaan lukijalle etäiseksi jäävien poikien äänellä Lisbonin viidestä sisaruksesta, jotka vuoron perään tekevät itsemurhan. Tarina alkaa nuorimman sisaruksen itsemurhasta, minkä seurauksena perhe ajatutuu synkkään tilanteeseen, jossa murrosikäiset tytöt suljetaan kotiinsa suojaan ulkoisen maailman vaaroilta. Nähtävästi suurimmat uhat ovat kuitenkin perheen sisällä, sillä elo neljän seinän sisällä ei takaa tyttärille onnellista tulevaisuutta.

Kirja on aika jännittävä sekoitus epäluotettavaa kertojaa ja sellaista juonettomuutta, joka hassulla tavalla kutkuttaa ja pakottaa lukemaan tarinaa pidemmälle. Vaikka lukijalle ei oikeastaan missään vaiheessa selviä, mitä Lisbonien perheessä todella tapahtui, tarina pitää otteessaan ja Lisbonin taloa vakoilevien poikien tavoin lukija yrittää tirkistellä sisälle suljettujen verhojen raoista ja päästä perille siitä, mitä perheen tytöt kokevat.

Kirja herätti halun katsastaa elokuvakin jossain vaiheessa, ja luulen että lisään sen "katso nämä joskus" -listalleni. Vaikka kirja ei kovin ihmeellisiä lukuelämyksiä suonut, tämä oli silti mielenkiintoinen ja lukemisen arvoinen teos; saatanpa tarttua myös kirjailijan myöhempään tuotantoon.





tiistai 28. huhtikuuta 2015

Kevään runokuvia






Kesäilta

Kas, armas lapsi, raukea
on pilvilinnun siipi.
Tuoll' Ilta kissan-askelin
jo pensaikkoon hiipi.

Kuin kujemielin piilostaan
se pilkistelee meihin.
Se tai'at taittaa. Mutta myös
mä kuulun taikureihin.

Puun oksilta, kas, varastaa
voin kourallisen tuulta
ja iltaruskon poskeltas
ja perhosia suulta.

Vaan kuinka lienee käynyt niin,
ett' Ilta voiton veikin:
sen taika petti taikurin,
se - todeks muutti leikin.

Uuno Kailas (Runoja 1977)

torstai 23. huhtikuuta 2015

Colleen McCullough: Missalonghin naiset



Colleen McCullough: Missalonghin naiset
WSOY 1987
196s.
Kirjastosta

Luin taas rakkaan kirjasuosikkini L.M. Montogomeryn Sinisen linnan. Jostain syystä maailmassa on muutama sellainen kirja, jonka voin lukea aina vain uudelleen ja uudelleen kyllästymättä koskaan. Välillä vain tulee sellainen olo, että haluaa palata rakkaan kirjan pariin: on kuin palaisi pitkän ajan jälkeen hyvän ystävän luokse. Sinisen linnan luettuani googlettelin hiukan ja törmäsin keskusteluun Colleen McCulloughin Missalonghin naiset -kirjasta. Sitä pidettiin hyvin samankaltaisena kuin Sinistä linnaa, jopa plagiaatiksi saakka. Ilmeisesti McCullough onkin joskus saanut kuulla syytöksiä siitä, että on kopioinut Sinistä linnaa kirjoittaessaan romaaninsa. Päätin tietysti kaivaa kirjan käsiini ja lukea se.

Missalonghin naiset kertoo kolmesta Missalonghin talossa asuvasta naisesta, 34-vuotiaasta vanhapiika Missystä, sekä hänen äidistään ja tämän sisaresta. Missy on koko ikänsä elänyt kahden vaikuttavan naisen suojissa, jäänyt kauniin Alicia-serkkunsa varjoon ja saanut nautintonsa romaanien lukemisesta ja haaveilemisesta. Epäiltyään sairastavansa keuhkotautia (joka osoittautuukin kiertyneeksi hermoksi), Missy päättää ryhtyä itsenäistymään, kiukuttelee sukulaisilleen ja pyytää lopulta puolisokseen kylän pahamaineista muukalaista John Smithiä, ja muuttaa tämän kanssa asumaan kauniin laakson perukoille. Avioliittoon Missyä kannustaa John Smithin ex-vaimon kummitus.

Koska Missyn suunnitelmiin ei kuulunut tupsahtaa yllättäen miehen eteen, hän pysähtyi aukion reunaan ja kutsui miestä niin monta kertaa niin kuuluvasti kuin pystyi. Aidatussa haassa laiduntavat kaksi hevosta kohottivat päätään ja tuijottivat häntä uteliaasti, mutta John Smithistä ei näkynyt merkkiäkään. (McCullough: Missalonghin naiset, s.135)

Parin ensimmäisen luvun jälkeen olin jo aivan valmis heittämään koko kirjan seinään tai hautaamaan sen maan poveen (siitäkin huolimatta, että se oli kirjaston omaisuutta). Colleen McCullough on todella hämmentävä kirjailija, sillä sen lisäksi, että hän on kirjoittanut häikäisevän hienon Okalinnut ja mielenkiintoisen Morganin matkan, hän on näköjään onnistunut kyhäämään kasaan jotain niinkin käsittämätöntä huttua kuin Missalonghin naiset! Kirja todella tuntuu Sinisen linnan kopiolta miltei sanamuotoja myöten: ainoa, mitä McCullough ei ole tarinaan onnistunut vangitsemaan, on Montgomeryn ihastuttavat henkilöhahmot ja taianomainen miljöö. Missalonghin naisten hahmot ovat kuin paperinukkeja ja viimeistään siinä vaiheessa (onneksi vasta kirjan lopussa), kun yksi hahmoista paljastuu kummitukseksi, olisin voinut alkaa itkeä.

Kamala sanoa näin, mutta en oikeastaan keksi kirjasta mitään hyvää! En voi käsittää, miksi se on kirjoitettu, miksi se on kustannettu ja miksi taivaan tähden se on käännetty vielä suomeksikin! En tavoittanut kirjan takakannessa mainittua "hauskaa" ja "piikikästä", minusta kirja oli jaarittelevan yhdentekevä silloin kun se ei saanut minua raivon partaalle Sinisen linnan väärinkäytöstä. Toivon todella, että kaikki muistonrippeet tämän kirjan olemassaolosta haihtuvat pääkopastani mahdollisimman pian. Toisaalta olihan se mielenkiintoista törmätä tällaiseen teokseen, joka ei pelkästään varioi ja kehittele jonkin toisen teoksen juonta tai ideoita, vaan yksinkertaisesti siirtää tarinan lähes sellaisenaan toiseen kontekstiin.

Olen traumatisoitunut. Lukekaa tämä ja kertokaa minulle onko se niin hirveä kuin kuvittelen!

perjantai 17. huhtikuuta 2015

Huhtikuu ja erilaisia hämäriä







Metsän hämärä

Alakuloisessa metsässä
asuu sairas jumala.
Hämärässä metsässä ovat kukat niin kalpeita
ja linnut niin arkoja.
Miksi on tuuli varoittavia kuiskeita täynnä
ja tie synkistä aavistuksista pimeä?
Varjossa lepää sairas jumala
uneksuen ilkeitä unia - 

Edith Södergran (Levottomia unia, 1929)

tiistai 7. huhtikuuta 2015

Daniel Defoe: Robinson Crusoe



Daniel Defoe: Robinson Crusoe
Otava 2000 
(ensimmäinen painos julkaistu 1719)
718s.
Oma ostos

Olen tässä talven mittaan täyttänyt yleissivistykseni aukkoa lukemalla Robinson Crusoeta. Tarina lienee kaikille tuttu, mutta ne (kuten minä), jotka eivät ole kirjaan tarttuneet äidinkielenopettajan käskystä tai ehdotuksesta, eivät tiedä sen pitävän sisällään paljon muutakin kuin Robinsonin hengailun autiolla saarella. Kirja itse asiassa kattaa koko Robinsonin elämän, niin ennen kuin jälkeenkin saarella vietetyn ajan. Se alkaa Robinsonin nuoruudesta, jolloin hän haikailee merille ja päätyy laivan kyytiin, jatkuu nuoren miehen seikkailuilla ja haaksirikkoutumisella autiolle saarelle, sekä lopulta saarella vietetyn ajan jälkeen kuvaa jo iäkkään Robinsonin myöhempiä matkoja ja seikkailuja.

Robinsonin saarella viettämiä aikoja kuvaava jakso on kirjan laajuudesta huolimatta teoksen parasta antia ja ehkä juuri siksi niin tunnettu. Robinson on huumorintajuinen veikkonen ja kirja on yllättävän hauska, eikä se ajan patinasta ja aavistuksen rasistisista näkemyksistä huolimatta tunnu kovinkaan vanhanaikaiselta. Alkuasukkaisiin suhtautuminenkin on pääosin tietämättömyydestä johtuvaa, eikä niinkää avoimen muukalaisvihamielistä. Lisäksi kirjassa on monta hauskaa kohtaa, joita naureskelin ääneen.

Kissat eivät kuitenkaan olleet samoja, jotka olin tuonut mukanani laivalta - ne olivat kummatkin jo kuolleet ja olin omin käsin haudannut ne lähelle asuntoani. Toinen niistä oli kuitenkin aikanaan löytänyt lisääntymiskumppanikseen ties minkä otuksen, ja jälkeläisistä olin pitänyt nämä kaksi kotikissoina itselläni - muut juoksivat villeinä metsissä ja olivat lopulta käyneet suoranaiseksi maanvaivaksi alettuaan tehdä rosvoiluretkiä kotiini, niin että minun oli pakko ampua useita niistä. (Defoa: Robinson Crusoe, s. 188)

Robinsonin saarijaksossa mielenkiintoisinta oli minusta tapa, jolla haaksirikkoutunut otti haltuun ympäristönsä ja rakensi siitä oman valtakuntansa. Kirjaa lukiessa alkaa haaveilla seikkailuista ja autioista saarista, joilla voisi elää luonnon helmassa. Robinson kuvaileekin saarella elämää lopulta rauhalliseksi, sillä muun maailman vaatimukset eivät ulotu koskettamaan häntä. Yksinäisyyttä vältelläkseen Robinson ottaa lemmikkieläimiä ja opettaa papukaijan puhumaan. Ja myöhemmin hän saa tietysti seurakseen kuuluisan Perjantain, sekä joukon muita epäonnekkaita haaksirikkoisia ja kannibaalien uhkaamia villejä.

Noiden viheliäisten villi-ihmisen tapa syödä ja ahmia toinen toisiaan sai minut kuitenkin sellaisen alkukantaisen kauhun valtaan, että pysyttelin mietteliäänä ja murheisena miehenä kotipiirissäni melkein kaksi vuotta tuon tapauksen jälkeen. Kun puhun kotipiiristä, tarkoitan kolmea plantaasiani: linnaani, maaseutukartanoani jota nimitin lehtimajaksi, sekä aidattua metsälaiduntani, jossa sielläkään en viipynyt sen pitempään kuin vuohien hoidon kannalta oli välttämätöntä, koska kammosin noita helvetillisiä ihmiskurjia kuin itseään sielunvihollista. (Defoe: Robinson Crusoe, s. 209)

Kun Robinson 28 erakkovuoden jälkeen pelastautuu autiolta saarelta oman neuvokkuutensa ansiosta, hän ei suinkaan asetu aloilleen vaan reissaamisen ja perheen perustamisen jälkeen palaa hoitamaan siirtokuntaansa, eli autiota saarta, jonne hän on jättänyt villejä ja haaksirikkoutuneita merimiehiä asukkaiksi. Ja tietysti siihen maailmanaikaan laivamatkat olivat pitkiä ja saattoivat johdattaa odottamattomiin suuntiin kuten Intiaan ja lopulta aina Venäjälle saakka. Vieraat maat ja tavat eivät aina ole sellaisia, jotka oisivat Robinsonin mieleen, mutta ihmissyöjävillien kanssa elänyt Robinson osaa ottaa asiat haltuunsa:

On pakko myöntää, että sellainen typeryys ja siivoton peikkojen palvonta kuohutti minua enemmän kuin mikään milloinkaan, ja raivostuin niin että ratsastin suoraa päätä tuon hirvittävän puujumalan luo ja iskin miekallani suoraan sen hattuun niin että hattu ja saman tien pääkin halkesi kahteen kappaleeseen. (Defoe: Robinson Crusoe, s. 678)

Edesottamuksistaan Robinson saa peräänsä milloin lauman nälkäisiä alkuasukkaita, milloin kolmekymmentätuhatta vihastunutta tataaria. Kummasti hän onnistuu kuitenkin selviytymään kaikista edesottamuksistaan kunnialla ja palaa lopulta vanhana miehenä (ja suuren omaisuuden keränneenä) takaisin kotimaahansa Englantiin.

Robinson Crusoe oli varsin hauskaa ja viihdyttävää luettavaa, vaikka jotkut osat kirjasta olivatkin vähän puuduttavia ja siksi kirja oli minulla kesken pitkään. Kirjaan kannattaa kuitenkin ehdottomasti tarttua, jos sitä ei ole aikaisemmin tullut lukeneeksi. Kyseessä on todellinen hyvänmielen klassikko ja kirja, joka on ollut monen seikkailukertomuksen esikuvana. Tämä sopii hyvin myös nuorille lukijoille.

keskiviikko 1. huhtikuuta 2015

Briitta Hepo-oja: Siilin kuolema


Briitta Hepo-oja: Siilin kuolema
Myllylahti 2015
287s.
Oma ostos

Briitta Hepo-ojan esikoisromaani Siilin kuolema jyräsi lukulistallani muutaman muun kirjan ohi, sillä tiesin saavani luettavaksi kirjan, joka sopivasti itkettää ja naurattaa. Paras lienee mainita, että olen saanut lukea romaanin käsikirjoitusversion jo aikaisemmin, eli täysin objektiivinen en mielipiteissäni varmaankaan osaa olla.

Siilin kuolema kertoo 15-vuotiaasta Artusta, jolla kaikki tuntuu menevän pieleen. Vanhemmat eivät tajua, ystäviä ei juurikaan ole ja muutenkin hänestä tuntuu siltä, että ihmiset kiinnittävät elämässä huomiota ihan vääriin asioihin.

Siinä se oli oikeassa. Mä en ymmärtänyt isää. Millä vuosikymmenellä se eli? Se paasasi vielä hetken armeijan hyvistä puolista ja lisäsi samaan hengenvetoon, ettei sillä isänmaallisuudesta huolimatta ollut mitään ulkomaalaisia vastaan, minkä todisti se, että se oli nainut ruotsalaisen. Jos isän päästi puhumaan politiikasta, se ei lopettanut ollenkaan. Mä tipuin äkkiä kärryiltä. Ilmeisesti saarnan ydin oli sisu, sauna ja Sibelius. Mä en tuntenut itseäni ollenkaan sisukkaaksi, sauna pahensi astmaani ja Sibeliuksenkin sietäminen oli nykyisin vähän niin ja näin. (Hepo-oja: Siilin kuolema, s.54)

Tarinan keskiössä ei niinkään ole nykynuortenkirjoille tyypillinen vauhdikas juonenkuljetus, vaan ennemmin hahmojen välinen vuorovaikutus, riemukas dialogi ja nuoruuden kuvaus. Hepo-oja uskaltaa luottaa siihen, että hahmot kannattelevat tarinaa: oli virkistävää lukea välillä sellainen nuortenkirja, johon ei ole yritetty sisällyttää vauhdikasta, polveilevaa juonta. Kirjailijan tyylistä tulee mieleen Jukka Parkkinen, eikä pelkästään tarinan rakenteen vaan myös humoristisen kielen ansiosta.

Periaatteessa surullistenkin teemojen joukkoon upotettu huumori on yksi Siilin kuoleman vahvuuksista. Nautin myös kirjan dialogista, joka vangitsee uskottavalla tavalla sisarusten väliset suhteet. Perhekuvaus onkin romaanissa keskeisessä osassa. Erilaisia teemoja tarinassa on paljon, mutta ainakaan minua se ei lukijana haitannut. Siilin kuolema oli minulle ajatuksia herättävä kirja, jonka kaikki koukut eivät välttämättä avaudu ensimmäisellä lukukerralla. Myös tarinan kielellä oli mukava herkutella:

Huoneeseen lepatti hiljaisuus, se viipyi pitkään, kiersi kattolampun luo ja istahti sen päälle, tarkkaili meitä siellä ja ravisteli hentoja mutta kylmiä siipiään. (Hepo-oja: Siilin kuolema, s.83)

Siilin kuolema on luettu myös Lastenkirjahyllyssä, jossa kehuttiin kirjan sujuvaa kieltä, mutta kritisoitiin diagnosoinnin soluttautumisesta nuortenkirjallisuuteen. Itse taas pidin varsin luontevana, että nykymaailman tapaan myös tarinan nuorten ongelmille yritetään keksiä jokin nimi tai diagnoosi. Kirjallisuudenhan kuuluukin olla oman aikansa peilikuva.

Suosittelen Siilin kuolemaa ajatuksia herättävien nuortenkirjojen ystäville. Tämän kirjan parissa saa nauraa ja itkeä.