Recent Posts

torstai 31. joulukuuta 2015

Anu Holopainen: Ihon alaiset



Anu Holopainen: Ihon alaiset
Karisto 2015
202s.
Kirjastosta

Ihon alaisten ja aikaisemmin bloggaamani Molemmin jaloin -romaanien jälkeen käsitykseni Holopaisesta perinteisenä fantasiakirjailijana on muuttunut! Kirjat tosiaan sattuivat joulun pyhiä edeltäneen hamstrausreissun seurauksena kirjastokassiini, kun kahmin hyllystä hirveät määrät kaikkea kivaa, mitä olen aikonut lukea, mutta en ole koskaan ehtinyt/saanut toimeksi/osunut kohdalle. Siinä missä Molemmin jaloin -romaanissa jäi harmittamaan se, että tarina jäi minun näkökulmastani vähän kesken, Ihon alaiset toimi tiiviinä pakettina paremmin kuin hyvin. Kirja on ehdottomasti yksi parhaita tänä vuonna lukemiani nuortenkirjoja.

Outo fiilis pitää kirjasta, jonka lukeminen itse asiassa melkein ahdisti ja inhotti. Holopainen kuvaa romaanissaan tulevaisuuden maailmaa, jossa kehon muokkauksesta on tullut arkipäivää. Jo kirjan kerrontatapa, katkelmalliset kuvaukset blogeista, verkkokeskusteluista ja ohjelmista kuvaa oudolla ja järkeenkäyvällä tavalla nykypäivänkin maailmaa, jossa keskittymiskyvyltään lyhytjänteiset ihmiset surffailevat nettisivulta toiselle. Sama hektisyys näkyy romaanin kerronnassa ja uskon, että se uppoaa varsinkin nuoriin lukijoihin, joille nettimaailma on tuttuakin tutumpi.

Ihon alaisten keskeisiä hahmoja ovat Jara, joka ei millään malttaisi odottaa täysi-ikäisyyttä ja pääsyä kehonmuokkauksiin. Inka, joka ei ole vielä päättänyt mitä haluaisi tehdä. Bloggari PlastikPrincess, joka on valmis turvautumaan myös arveluttaviin keinoihin saadakseen rahaa muokkauksiin, sekä Matias, luomuintoilija, joka ei voi sietää muokattuja ihmisiä ja keinotekoista maailmaa. Tarina rakentuu toisiaan sivuavien henkilöhahmojen galleriaksi maailmassa, jossa jokaisella on mielipide ulkonäöstä ja kehonmuokkauksista.

Jos kirjaa pitää jostain kritisoida, takerrun samaan asiaan kuin ylipäätään kaikkien dystopioiden kohdalla: tarina keskittyy lähinnä yhteen teemaan, kehonmuokkauksiin, ja muu maailma ja sen ongelmat sivuutetaan. Tosin en ihan tiedä miten tämän ongelman voisi ratkaista, koska eihän tarinassa ole tarkoituskaan käsitellä kaikkia maailman ongelma samalla kertaa, vaan tiettyä teemaa. Ja koska kirja ei ole mikään tiiliskivi, ei siihen ehkä olisi saanut edes mahdutettua enempää juttuja kokonaisuuden kärsimättä.

Tätä hienoa dystopiaa suosittelen kaikille nuortenkirjallisuudesta ja ulkonäkökeskeisestä maailmasta kiinnostuneille lukijoille.

keskiviikko 30. joulukuuta 2015

Elena Mady: Vaihdokas



Elena Mady: Vaihdokas
WSOY 2015
379s.
Kirjastosta

Kaunis, rikas, aikuisuuden kynnyksellä oleva Alex Winter on kuollut. Hänen kehossaan herää kuitenkin vaihdokas, hyppääjä. Nuori nainen, jonka oma kohtalo on ollut kuolla nuorena ja vaihtaa kehoa, muuttaa asumaan vieraaseen elämään ja vieraaseen ruumiiseen. Uusi Alex pääsee vähä vähältä selville kehonsa entisestä elämästä, ihmissuhteista ja joutuu osalliseksi murhan selvittelyyn. Ja rakastuu, tietysti.

Elena Madyn Vaihdokas oli harvinaisen outo lukukokemus. Jos en olisi kirjan sivuliepeestä luntannut tietoa kirjailijasta, ja jos eivät suomalaiset paikan nimet olisi paljastaneet, olisin sijoittanut tarinan jonnekin Amerikkaan, sillä niin jenkkiläiseltä tämä teos kokonaisuudessaan tuntui. Jotenkin asetelmassa oli jotain niin keinotekoista ja päälleliimattua, että olin lähinnä hämmentynyt koko sen ajan kun luin kirjaa.

Periaatteessa Vaihdokkaan asetelma on aika nerokas, ja kirjassa oli monta hyvää juttua ja se oli kerrottu varsin mukaansatempaavasti. Välillä juoni ja tarinankuljetus kallistui kuitenkin epäuskottavaan suuntaan ja kun tarinaan oli vielä kaiken muun lisäksi työnnetty mukaan YA:n perinteinen kolmiodraama, tuntui vaikealta suhtautua kirjaan mitenkään vakavasti. Minulla on kuitenkin kiusaus tarttua myös jatko-osiin, koska Mady on punonut tarinasta aika vetävän, kaikesta huolimatta. Ja kohderyhmähän ei ole aikuiset, joten teiniangstaksen ei ehkä kuulukaan upota aikuiseen lukijaan samalla tavalla kuin nuorempiin.

Olen kaiken kaikkiaan hämmentynyt siitä, että Suomessa kirjoitetaan (ja julkaistaan) jotakin näinkin amerikkalaista. Olisi kieltämättä mielenkiintoista kuulla kohderyhmään kuuluvien lukijoiden mielipiteitä tästä kirjasta. Ovatko muut bloggarit tarttuneet teokseen? En ainakaan muista törmänneeni arvioihin...

Suosittelen kirjaa nuorille, jotka ovat innostuneita amerikkalaishenkisestä koulumaailman kuvauksesta pienellä rippeellä yliluonnollista.

tiistai 29. joulukuuta 2015

Anu Holopainen: Molemmin jaloin



Anu Holopainen: Molemmin jaloin
Karisto 2006
197s.
Kirjastosta

Anu Holopaisen Molemmin jaloin on putkahdellut esille viime aikoina muutamassa yhteydessä, joten nappasin sen mukaani kirjastosta, kun kävin hakemassa lukemista joulun pyhille. Kirja sopikin hyvin jatkoksi Delirium-trilogialle, sillä yllättäen myös Molemmin jaloin käsitteli tietyssä mielessä ihmisen normaalien viettien ja tunteiden säätelyä. 

Tulevaisuuden maailmaan sijoittuvassa romaanissa eletään maailmassa, jossa nainen voi valita urakseen työn Äitikeskuksessa, uusien lapsien synnyttäjänä. Livia valikoituu tulevien lisääntyjien ryhmään ja muuttaa ystävänsä Petran kanssa kauas pohjoiseen fennoskandiaan, jossa Äitikeskus huolehtii tulevista äideistä. Hormoonitoiminnan käynnistyminen saa aikaan monenlaisia tunteita ja ajatuksia, joita on vaikea käsittää, kun on elänyt koko elämänsä vapaana hormoonien aiheuttamilta reaktioilta. Äitikeskuskaan ei ole ihan niin ruusuinen paikka kuin esitteissä on annettu ymmärtää, sillä viettiensä varassa toimivat ihmiset ovat arvaamattomia.

Romaanin kuvaama maailma on samaan aikaan kiehtova ja kauhistuttava. Nykyihmisen näkökulmasta normaalit asiat ovat muuttuneet säädellyiksi, eivätkä ihmiset ole enää samalla tavalla tietoisia ympäröivästä luonnosta, sillä metsissä pääsevät vierailemaan vain Äitikeskuksen asukkaat. Romaani avaa vain pintaraapaisun tarinan maailmasta.

Nuortenkirjamaisella tavalla Molemmin jaloin loppuu oikeastaan siinä vaiheessa, kun ehdin päästä tarinaan sisälle. Olisin toivonut sen jatkuvan vielä ainakin muutaman sata sivua, sillä tarinan maailma oli mielenkiintoinen ja henkilöhahmot samaistuttavia. Harmittavasti kirja kuitenkin lopahti kesken, mutta ehkä se onkin suunnattu vähän nuoremmille dystopian ystäville. Oli miten hyvänsä, tarina oli kiinnostava ja oli hauska lukea Holopaiselta jotain tällaista, sillä aikaisemmin olen lukenut häneltä vain selkeästi fantasiagenreen sijoittuvia teoksia.

Suosittelen Molemmin jaloin -romaania dystopioiden ystäville.

maanantai 28. joulukuuta 2015

Leena Parkkinen: Galtbystä länteen



Leena Parkkinen: Galtbystä länteen
Teos 2013
339s.
Kirjastosta

Lapsena toisen vakavuutta tai surullisuutta ei huomaa, sen antaa vain valua ohi. Lapsena ottaa kaiken itsestäänselvyytenä: vanhempien rakkauden tai rakastamattomuuden, joulupukin ja iltarukoukset, kuolemankin, kun se tulee odottamatta ja hiipii kylmettämään huoneen, jättää vain hauraita pölypalloja kierimään nurkkiin.

Viime aikani ovat kuluneet selvästi lukemalla niitä kirjoja, jotka muut ovat jo lukeneet ikuisuus sitten, ja joista on joskus pidetty blogisavuja, mutta menneet minulta syystä tai toisesta ohi. Olen huomannut olevani jotenkin trendivastarintainen, eli jos joku kirja on suosittu blogeissa, en tartu siihen ollenkaan tai luen sen vasta myöhemmin sitten, kun muiden mielipiteet eivät enää niinkään tunnu vaikuttavan minuun. Toisaalta kirjailijan kannalta on varmasti kivaa, jos kirjan elinikä lukijoiden käsissä on pidempi kuin se puolivuotiskausi, jolloin kirja on esillä joka paikassa.

Galtbystä länteen kertoo Karinista, joka palaa lapsuutensa kotiseuduilleen Korppoon Fetknoppenin saareen matkan varrelta mukaan poimittu iranilaissyntyinen Azar-tyttö mukanaan. Kumpikin kantaa mukanaan menneisyyttä, joka määrittää nykyhetkeä. Karinia lapsuuden maisemiin vetää arvoitus, jota ei koskaan ratkaistu. Sivu sivulta Parkkinen punoo auki Karinin veljen tarinan, 1940-luvun sodan ajan Turun maisemat, sekä maahanmuuttajatytön lapsuuden. Monitasoiseen romaanin mahtuu niin paljon kaikkea, että lukiessa aivan hengästyy.

Parkkinen kuvailee romaanissaan hienosti sisarusten välistä suhdetta, jossa on rakkautta, salaisuuksia ja ääneen lausumattomia asioita. Tarinassa on vahva osansa myös saariston maiseman kuvauksella, ja vaikka kirja sijoittuu osin sota-aikaan, mikään varsinainen kotirintamateos romaani ei ole.

 Itse koin vähän, että romaani kompastui omaan runsauteensa, sillä juonenpätkiä tarinassa on paljon. On murhamysteeriä, seksuaali-identiteettiä, sairautta, perhesuhteita, raskautta, maahanmuuttajatarinaa ja mitä vielä. Toisaalta Parkkinen on kyllä saanut koko nipun jotenkin ällistyttävän hyvin kasaan, vaikka välillä romaania lukiessa kyllä mietin, että vähän vähemmänkin kaikkea voisi olla.

Suosittelen lukijoille, jotka nauttivat monisyisistä juonista ja saariston maisemista.

sunnuntai 27. joulukuuta 2015

Lauren Oliver: Requiem



Lauren Oliver: Requiem
WSOY 2013
335s.
Kirjastosta

Requiem päättää Lauren Oliverin hienon dystopiatrilogian, jossa rakkaus on vaarallinen sairaus ja kaikki tunteisiin liittyvä herättää pahennusta tarkoin vartioidussa ja valvotussa yhteiskunnassa. Hotkaisin tämän kirjasarjan melkein yhdeltä istumalta, enkä muista, että olisin pitkään aikaan viihtynyt minkään kirjan parissa niin hyvin. Ei ihme, että kirjoja hypetettiin jossain vaiheessa spefiin erikoistuneissa blogeissa, silloin tämä meni ohi, mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan (sitä paitsi kiva päästä kerrankin lukemaan kirjasarja kerralla, eikä niin, että osia täytyy odottaa vuodesta toiseen ja välissä ehtii unohtaa mitä edellisessä kirjassa tapahtui).

Oliver haastaa trilogian kolmannessa osassa lukijansa jälleen kerrontaratkaisulla, jossa Lenan oheen kertojaksi tuodaan Lenan ystävä Hana, joka on käynyt läpi oman proseduurinsa, mutta näkee silti öisin unia ja kokee tunteita, joita hänen ei pitäisi pystyä enää tuntemaan. Lena elää kapinallisten parissa ja yrittää tehdä valinnan kahden pojan välillä, joista toinen torjuu hänet särkyneen sydämensä vuoksi, ja toinen antaa anteeksi kaiken. Kapina lähestyy, eikä enää missään tunnu olevan turvaa, sillä rajojen takana oleva Korpi on vaarallinen paikka, eivätkä kapinallisetkaan ole keskenään yhtä, vaan elämä on kurjaa ja niukkaa.

Trilogian kolmas osa hajoaa hiukan lukijan käsiin, mutta Oliver saa langat solmittua lopussa ihan kelvolliseksi kokonaisuudeksi. Usein trilogioista jää sellainen vaikutelma, ettei kirjoittaja ole sarjaa aloittaessaan tiennyt kirjoittavansa sarjaa, vaan ensimmäisen kirjan suosion jälkeen hänen on ollut pakko kehitellä kirjalle jonkinlainen jatko. Delirium-trilogiassa tätä vaikutelmaa ei onneksi synny, vaikka kieltämättä viimeisen osan kapinaliikkeen eteneminen kertoo ehkä kirjailijan strategisen ajattelun puutteista. Toisin sanoen en ehkä lähtisi Oliverin johtamaan kapinaliikkeeseen mukaan, vaikka mielelläni hänen kirjojaan luenkin.

Requiemissa henkilöhahmojen kasvu on ihan huikeaa ja on hienoa lukea tarina, jossa hahmojen muutokset ja hahmojen väleissä tapahtuva dynamiikka on kuvattu niin onnistuneesti. Hahmot eivät ole pelkkiä kiiltokuvia, vaan suurimmassa osassa on syvyyttä ja toiminta on loogista. Eniten minua ärsyttää epäloogisesti ja järjettömästi toimivat hahmot, ja Delirium-sarjassa sellaiseen ei onneksi tarvinnut törmätä, vaikka teinien rakkaussotkut nyt tietysti ovat mitä ovat. 

Jos joku dystopian ja spefin ystävä ei ole tätä trilogiaa vielä lukenut, niin laittakaa ihmeessä lukulistalle!

lauantai 26. joulukuuta 2015

Lauren Oliver: Pandemonium



Lauren Oliver: Pandemonium
WSOY 2012
295s.
Kirjastosta

Delirium oli yllätyslöytö kirjastosta ja heti, kun olin saanut kirjan luettua, nappasin käsiini Pandemoniumin, trilogian toisen osan. Suojatussa, hallitussa yhteiskunnassa elänyt Lena on karannut operaatiota, jossa hänen tunteensa hävitettäisiin. Maailma rajan takana on synkkä ja raadollinen, eikä Lena pääse irti kaipauksesta, jonka Alexin menettäminen on aiheuttanut. Uuden elämän säännöt ovat tiukat, eikä sopeutuminen yhteisöön käy helposti. Lena määrätään soluttautumaan toisen kaupungin ihmisten joukkoon, tarkkailemaan DVA:ta, joka ajaa proseduurin aikaistamisen etua niin, että yhteiskunta ei joudu riskeeraamaan nuorten, delirium nervoosaan sairastuneiden takia.

Pandemoniumissa lukijan eteen levitetään se kolmiodraama, joka tuntuu olevan kirous kaikissa YA-genren kirjoissa. En pysty ymmärtämään, miksei yhtäkään trilogiaa voi hoitaa kotiin ilman, että päähenkilötyttö jossain vaiheessa pohtii kumman kaa olis. Hei, tuli mieleen, että Divergentissä kolmiodraamaa ei taida olla, vai muistanko väärin? Joka tapauksessa Pandemoniumin kolmiodraama on ihan onnistunut kaikesta huolimatta, ja onhan se tietysti niin, että 18-vuotiaiden päähenkilöiden ajattelun naiivius saattaa johtua siitä, että kirjan lukija ei enää ole 18-vuotias ja osaa toivon mukaan käsitellä tunteitaan vähän monipuolisemmin.

Pandemonium onnistuu kerronnassa, sillä Oliver käyttää tarinassa kahta aikatasoa, joka toisaalta haastaa lukijan, mutta samalla tekee tarinasta vähän moniulotteisemman kuin se olisi, jos tarina olisi kerrottu lukijalle kronologisessa järjestyksessä. Pidän siitä, ettei nuortenkirjoissa tyydytä aina siihen yksinkertaisimpaan ratkaisuun, vaan annetaan lukijalle vähän pureskeltavaa, esimerkiksi juuri odottamattomien kerrontateknisten ratkaisujen muodossa. Siinä mielessä Pandemonium onnistuu, vaikka se kärsiikin tietyllä tavalla dystopiatrilogian kakkososan "väliinputoajan" ongelmasta. Jostain syystä olen kokenut, että trilogioiden keskimmäiset osat ovat harvoin toimivia, mistäköhän sekin mahtaa johtua.

Jo trilogian toisessa osassa on havaittavissa henkilöhahmojen kehitystä! Hienoa! Olen kyllästynyt myös jumittaviin hahmoihin, joissa ei näy merkittävää kehitystä, mutta Deliriumin arasta ja sääntöjä noudattavasta Lenasta on Pandemoniumissa tulossa kapinallinen, joka osaa laittaa sivuun oman etunsa ja tunteensa; erikoista, että tunteiden säätely saa kirjasarjan edetessä niin moninaisia aspekteja. 

Kaiken kaikkiaan Pandemonium on aivan pätevää jatkoa Deliriumille ja trilogia kannattanee lukea kokonaan, jos sarjan ensimmäinen osa on ollut mieluisa!

keskiviikko 23. joulukuuta 2015

Lauren Oliver: Delirium



Lauren Oliver: Delirium
WSOY 2011
351s.
Kirjastosta

Jotain hyötyä siitäkin on, että ei pysy trendeissä mukana, vaan tarttuu juttuihin aina vuosia myöhässä. Sain nimittäin sattumalta kirjastosta koko Delirium-trilogian, joka oli muutama vuosi sitten tosi suosittu kirjablogeissa, mutta josta ei ole vuosiin ollut mitään mainintaa. Joskus ymmärsin, että tästä piti olla tulossa leffakin, mutta ilmeisesti leffahanke on haudattu?

Delirium - aloittaa kirjatrilogian maailmasta, jossa rakkaus on julistettu vakavaksi sairaudeksi. Tartuin kirjaan hiukan skeptisenä, mutta se tempaisi minut mukaansa ja tuli sellainen olo, että en ole pitkään aikaan nauttinut kirjan lukemisesta samalla tavalla. Sellaisella, että kirjaa on pakko kantaa mukana kodissa huoneesta toiseen, koska sitä ei haluaisi laskea kädestään! 

Delirium kertoo Lenasta, joka odottaa malttamattomana pääsyä omaan proseduuriinsa, lääketieteelliseen toimenpiteeseen, jossa aivoja muokataan niin, että kyky tuntea himmenee. Tällä operaatiolla poistetaan mahdollisuus sairastua vakavaan delirium nervosaan, rakkauteen, joka tekee ihmisen sairaaksi ja hulluksi ja joka lopulta johtaa kuolemaan. Lenan villi ystävä Hana yrittää houkutella Lenaa nauttimana elämästä vielä, kun tunteet ovat vahvoja ja muokkaamattomia, mutta Hanan holtittomuus on ajaa ystävät erilleen. Sitten Lena tapaa Alexin.

Suhtauduin kirjaan skeptisesti, koska jotenkin ajattelin, että tässä on taas yksi Nälkäpelillä ja vastaavilla ratsastava dystopia, jossa on rakkautta ja kolmiodraamaa ja kapinaa. Ehkä niinkin, mutta Delirium oli ehdottomasti omaperäinen ja vetävästi kirjoitettu romaani, jossa dystopiaelementit oli rakennettu vakuuttavasti niin, että lukija saattoi oikeasti samaistua maailmaan, joka on yritetty tehdä paremmaksi muokkaamalla ihmisten tunteita erilaisiksi kuin ne luonnostaan olisivat. Kirja sai pohtimaan rakkautta ja tunteiden merkitystä, sitä mikä oikeus ihmisillä on tunteisiinsa ja omiin ajatuksiinsa. 

Vierastan dystopioissa hiukan sitä, että niissä on aina jokin yksi juttu, jonka varaan yhteiskunnan ongelmat nojaavat. Tässä se "juttu" oli tunteet. Mutta tästä seikasta huolimatta pidin romaanista kovasti ja olin kerrankin tyytyväinen siihen, että olin onnistunut nappaamaan kirjastosta koko sarjan kerralla.

Suosittelen Deliriumia dystopioiden ystäville. Tämä varmasti uppoaa myös aikuisiin lukijoihin.

sunnuntai 6. joulukuuta 2015

Rästikirjabloggausta ja itsenäisyyspäivää





Myönnän tappioni! Olen jäänyt pahasti jälkeen syksyllä lukemieni kirjojen päivittämisessä blogiin, joten en enää edes yritä. En edes muista mitä kaikkea olen lukenut! Kauheaa! Selasin tässä eräänä päivänä blogini linkkilistaa ja tajusin, että en ole ainoa, joka on jumiutunut. Tosi paljon vanhoja, vuosien ajan seuraamiani blogeja on vain kadonnut tai ne ovat päivittyneet viimeksi kuukausia sitten. Samaan aikaan uusia blogeja on ilmestynyt hirveä määrä, enkä pysy enää yhtään kärryillä blogimaailman tapahtumista. Onko kirjablogimaailma murroksessa? Ovatko bloggarit siirtyneet kirjoineen johonkin toiseen sosiaaliseen mediaan vai olenko vain jotenkin missannut mitä tässä virtuaalisessa maailmassa tapahtuu? En tiedä.

Syksyn aikana ehdin joka tapauksessa lukea kaikenlaista, vaikka minusta vähän tuntuukin siltä, että aikaa ei ole riittänyt yhtään mihinkään. Kyllästyin jotenkin kesällä siihen, että kaikissa blogeissa kirjoitettiin niistä samoista, suosituista uusista kirjoista. Uusista kirjoista kertovat bloggaukset saivat lukijoita, mutta ketään ei tuntunut kiinnostavan vähän vanhemmat kirjat. Minä tartuin kirjahyllyssäni oleviin vanhoihin kirjoihin oikein urakalla, luin Rebekkaa, Desireetä ja Jalnoja. Se tuntui mukavalta. Ei aina tarvitse olla pinnalla vaan joskus voi olla myös pinnan alla.

Syksyn aikana luin seuraavia:

Annamarie Selinko: Desiree
Desiree kertoo Bernadotten kuningassuvun alkuvaiheista. Nuori Desiree, ranskalaisen silkkikauppiaan tytär rakastuu Napoleon Buonaparteen, mutta mies purkaa kihlauksen ja onneton Desiree suree menetettyä rakkautta kunnes rakastuu Jean Babtist Bernadotteen, mieheen, josta on myöhemmin tuleva Ruotsin kuningas.

Janna Satri: Sisäinen lepatus
Muodikkaasta erityisherkkyydestä kertova kirja, joka selittää lukijalle erityisherkkyyden taustoja ja kertoo elämästä erityisherkkänä. Mielenkiintoinen teos, mutta oikeastaan kirja oli lähinnä kertausta Elaine Aronin Erityisherkkä ihminen teoksesta. Mitään uutta se ei tuonut, mutta toimi hyvänä välipalalukemisena eritysherkkyydestä kiinnostuneelle.

Hanna Hellsten: Mangojen aika
Suomeen muuttanut afrikkalainen David kaipaa kotimaataan, Suomessa elämää sekoittaa vilkas rakkauselämä. Vahva, aistillinen teos on omaääninen ja kuvaa maahanmuuttajan elämää vähän erilaisesta näkökulmasta kuin muut aiheesta lukemani romaanit.

Paula Havaste: Kaksi rakkautta
Havasteen 1940-luvulle jatkosodan aikaan sijoittuva romaani kertoo Annasta, jonka mies Voitto on rintamalla. Poissa oleva aviomies ja sodan aiheuttama ilmapiiri saavat Annan hakemaan rakkautta toisaalta. Kirja on periaatteessa mielenkiintoinen, mutta kerronta tuntui jotenkin naiivilta. Ehkä odotin jotakin Tuulen vihat -kirjan kerronnan tyyppistä ja siksi petyin.

Siri Kolu: Me Rosvolat
Kolun Finlandia Juniorin voittanut romaani on ihanaa iloittelua Viljasta, joka tulee ryöstetyksi Rosvolan perheen matkaan kesän ajaksi.

Näiden lisäksi lukemistossa on ollut pari romaania ja runokirjaa, joista yritän kirjoittaa kokonaiset bloggaukset myöhemmin. Yöpöydälleni on kertynyt hirveä kasa mielenkiintoista luettavaa, mutta sormeni syyhyävät myös tarttua Nälkäpeliin, sillä kävin katsomassa viimeisen leffan muutama viikko sitten ja haluaisin palauttaa kirjan tarinan taas mieleeni. Miten ehtisikään kaikkea!

Alkusyksyn valokuvien (koska tämä loppusyksy ei valitettavasti tunnu kovin kuvaukselliselta) myötä toivottelen hyvää itsenäisyyspäivää kaikille!


maanantai 16. marraskuuta 2015

Kevään ja kesän kirjoja

Laiska bloggari täällä hei. Luettujen (ja lukemattomienkin, tietysti) kirjojen pino on syksyn aikana kasvanut, enkä ole ehtinyt/saanut aikaiseksi kirjata lukukokemuksiani ylös. Parempi myöhään kuin ei milloinkaan, tietysti, mutta sen sijaan, että muistelisin syksyn aikana lukemiani kirjoja, ajattelen jo kevättä ja kesää (koska näin syksyllä kevään ajattelemisessa on jotakin herkullista, siitäkin huolimatta, että olen vannoutunut marraskuuihminen).

Kevään ja kesän lukulistani, joka ei tietysti tule pitämään paikkaansa vaan muuttaa moneen kertaan muotoaan, näyttää tältä:

Kaiho Nieminen: Ihmissuden kronikka (Bonnier helmikuu 2016). Uudet historialliset romaanit pitää aina katsastaa!

Slunga&Seppänen: Lapin Lolita (Bonnier, maaliskuu 2016). Koska Nabokovin Lolita, ja vaikka tällä ei taida olla mitään tekemistä sen kanssa, niin pelkästään jo intertekstuaalisuuden takia voisin tsekata.

Kristiina Vuori: Kaarnatuuli (Bonnier, huhtikuu 2016). Vuoren kevätkirja on jo perinne.

Mintie Das: Storm sisters 1: Kuohuva maailma (Bonnier, tammikuu 2016). Haiskahahtaa steampunkilta. Tämä voi olla joko tosi hyvä tai tosi huono, mutta haluan kokeilla.

Leena Tiainen: Viestejä koomasta (Bonnier, huhtikuu 2016). Uudet nuortenkirjat ovat aina kiinnostavia.

K.K. Alongi: Kevätuhri (Otava, maaliskuu 2016). Dystopiaa tai sellaista. Kuulostaa jännältä.

Anne-Maija Aalto: Syvään veteen (Otava, maaliskuu 2016). Lisää kiinnostavia uutuuksia nuorille.

Elina Pitkäkangas: Kuura (Myllylahti, maaliskuu 2016). Nuorille spefiä. Kyllä!

Enempää uusia katalogeja en tällä erää löytänyt, mikä on itseasiassa helpotus, koska kustantamoiden katalogit ovat jäätävän rasittavaa selattavaa. Ja kieltämättä jokin perusturvallisuutta kuvastava nappula naksahti pois paikoiltaan, kun päädyin Bonnierin uuteen katalogiin, jossa Tammen ja Wsoy:n kirjat olivat kaikki sulassa sovussa sekaisin niin, etten enää edes päässyt perille siitä mikä kustantamo minkäkin kirjan julkaisee. Herää kysymys siitä, mikä merkitys kustantamon brändillä enää edes on, kun tuntuu, että entistä enemmän toiminnat fuusioituvat yhteen. No, ei ole minun murheeni, kunhan hyvää lukemista riittää.

Näillä kevät alkuun, kunhan vuosi vaihtuu ja aletaan odottaa taas valoa. Nyt hetki kynttilänvalossa pimeässä hyssynhyssyn.

keskiviikko 23. syyskuuta 2015

Daphne du Maurier: Rebekka



Daphne du Maurier: Rebekka
WSOY 1952
565s.
Kirjastotalon poistokärryistä

Viime yön näin unta, että menin jälleen Manderleyhin. Daphne du Maurierin Rebekkaa on suositeltu minulle muutamaankin otteeseen, mutta nyt viimein sain tartuttua kirjaan ja rakastuin. Blogiani seuranneet tietänevät, että brittiläinen miljöö on heikkouteni; kesällä lukemani Mortonin Hylätyn puutarhan tavoin myös Rebekka sijoittuu Cornwalliin, jossa pääsin käymään menneenä kesänä. Saatan edelleen tuntea suolanmakuisen tuulen ihollani ja meren hiomien kivien kosketuksen. Ruohon tuoksun ja auringon poltteen. Kaikki se, löytyi myös Rebekan sivuilta.

Tarinan kertoja rakastuu itseään vanhempaan, mystisellä menneisyydellä varustettuun Maxim de Winteriin ja muuttaa hänen kanssaan Cornwallin rannikolle Manderleyn kartanoon. Talo on täynnä salaisuuksia ja suurin mysteeri on Rebekka. Maximin entinen vaimo, jonka nimi on kaikkien huulilla. Sinä olet niin erilainen kuin Rebekka, kertojalle sanotaan, ja mustasukkaisuus kasvaa hänen mielessään. Hän haluaisi olla yhtä hyvä ja onnistunut, yhtä pidetty kuin Maximin entinen vaimo, joka oli hienoja juhlia järkestänyt taitava kaunotar kertojan kokiessa itsensä ujoksi ressukaksi. Vähitellen tarinan juoni punoutuu auki ja paljastaa todellisuuden, joka on pukeutunut salaperäisen kaunottaren asuun.

Kirjassa kaiken läpi tunkeva brittiläisyys saa suorastaan kuolan valumaan ja alan googletella halpoja lentoja maahan, josta saa cream teata oikealla clotted creamilla, jossa mustarastaat ja punarinnat istuvat salaperäisten puutarhojen oksilla, ja jossa vanhat talot tuoksuvat menneelle ajalle (ja homeelle, mutta ei puhuta siitä nyt). Rebekassa on avaria ruohokenttiä, Atlantin rannalla olevia rantapoukamia, arvokkaan kartanon synkkää palvelusväkeä ja iltapäiväteetä. Kaikkea sitä, mitä brittinostalgialta voi kaivatakin.

Rebekka tuo mieleeni Kotiopettajattaren romaanin ja Humisevan harjun. Siinä on samanlaista synkänjähmeää tunnelmaa, kuin edellämainituissa, mutta minusta Rebekan kerrontaratkaisu on oikeasti varsin kekseliäs ja kirjailija onnistui jujuttamaan minua juuri sopivan herkullisella tavalla. Vaikka tarina oli jossain määrin ennalta-arvattava ja Maxim de Winterin alentuva suhtautuminen nuoreen, naiiviin vaimoonsa välillä aika rasittava (ainakin nykynaisen näkökulmasta), pidin tarinasta paljon. Melkein harmittaa, että olen lukenut sen nyt, ja ihana lukukokemus on takanapäin.

Rebekka jätti minuun vaihteeksi matkakuumeen ja toisaalta kaipuun lukea uudelleen muutama rakas brittiklassikko. Pitääkö sitä aina lukea uutuuksia? Ehkä omistan tämän syksyn nostalgialle!

Suosittelen kirjaa historiallisten romaanien ja erityisesti Englantiin sijoittuvien kirjojen ystäville.



tiistai 22. syyskuuta 2015

Diana Gabaldon: Sydänverelläni kirjoitettu



Diana Gabaldon: Sydänverelläni kirjoitettu
Gummerus 2014
1209s.
Shoppailtu kirjakaupasta

Kesä menikin aikalailla tuijottaessa Outlanderin tv-sarjan jaksoja. Jossain vaiheessa tajusin, että minullahan on lukemattomana kirjahyllyssä sarjan kahdeksas osa Sydänverelläni kirjoitettu, jonka ostin melkolailla heti kun kirja ilmestyi. Olin aika pettynyt sarjan edelliseen osaan, joten arastelin tähänkin tarttumista melko pitkään, ennen kuin annoin tempaista itseni tarinan maailmaan.

Jos aloitetaan ongelmista, niin ongelma Diana Gabaldonin tuotannossa on mielestäni se, ettei hän ole osannut lopettaa ajoissa. Olen koko ajan ollut sitä mieltä, että sarjan kolme ensimmäistä osaa ovat oikeasti hyvä kirjoja, joiden juoni pysyy kasassa ja henkilögalleriakin sellaisena, että sen pystyy vielä muistamaan tarkastamatta edellisistä osista kenestä milloinkin oli kysymys. Siinä vaiheessa kun Gabaldon siirsi kirjansa tapahtumat Amerikkaan ja maan sisällissodan vaiheisiin, mopo lähti käsistä: pääpari alkaa olla jo sen ikäinen, että mukaan on kirjoitettava roppa kaupalla nuorempia ja viriilimpiä hahmoja. Claire ja Jamie, jotka ovat alusta saakka olleet kirjan kantava voima, eivät enää hahmoina varsinaisesti kehity, vaan heidän menneisyytensä ja tulevaisuutensa nivoutuvat runsaan henkilögallerian moninaiseen joukkoon niin, että tarina alkaa muistuttaa sillisalaattia.

Sydänverelläni kirjoitettu alkaa suunnilleen siitä mihin Luiden kaiku päättyi. Kuolleeksi luultu Jamia palaa takaisin perheensä luokse ja toisaalla toisessa ajassa Brianna ja Roger etsivät kaapattua poikaansa aikamatkustuksen keinoin - erikoisella lopputuloksella. Suuri osa kirjasta kuvaa sodankäynnin vaiheita ja kuten henkilövetoiselta tarinalta saattaa odottaa, erilaisten henkilösuhteiden vatpomista ja aika tavalla myös romantiikkaa. Kirja pysyi huomattavasi paremmin kasassa kuin pari edellistä osaa ja loppuratkaisusta päätellen myös jatkoa on tulossa. 

Kritiikistä ja nitinästä huolimatta nautin kirjan lukemisesta ihan hirveästi. Minä rakastan juuri tällaisia loputtoman pitkiä ja turhanpäiväisiä kirjoja, joissa voi ajelehtia halutessaan vaikka kuinka pitkään, lukea iltapalaksi yhden luvun ja elää tarinan hahmojen kanssa niin kauan, että he ovat kuin tuttuja tai perheenjäseniä. Toisaalta toivoisin saavani lukea Gabaldonilta joskus jotakin ihan uutta, ihan uusilla hahmoilla kirjoitettya proosaa ennen kuin Jamie ja Claire kuluvat ihan puhki. Sydänverelläni kirjoitetussa oli lisäksi muutama outo juttu, joista en meinannut millään päästä yli: esimerkiksi lukujen nimien oudot intertekstuaaliset viitteet, joille en yksinkertaisesti löytänyt mitään järkevää selitystä tekstin sisältä. Gabaldonilla on kyllä aikaisemminkin ollut tapana nimetä lukunsa pitkästi ja polveilevasti, mutta intertekstuaalisuus oli hämmentävää. 

Ja apua Gummerrus, miksi kirjan kannen ulkoasua piti mennä muuttamaan niin, että Mika Launiksen kuvitukset on korvannut valokuva. Launiksen kuvituksista voi kuka vaan olla mitä mieltä haluaa, mutta minä olisin halunnut omaan hyllyyni kirjasarjan, jonka kaikki kannet ovat fontteja myöten saman kaavan mukaan tehdyt. Sydänverelläni kirjoitetun valokuvakansi ja erilainen fontti saavat neuroottisen kirjanystävän hulluuden partaalle. Kustantamon graafikot: älkää tehkö noin!

Suosittelen kirjaa Diana Gabaldonin tuotannon ystäville. Muut älkää vaivautuko.

maanantai 21. syyskuuta 2015

Kate Morton: Hylätty puutarha




Kate Morton: Hylätty puutarha
Bazar 2014

669s.Kirjastosta

Kate Mortonin Hylätty puutarha oli loppukesästä minulle sellainen oikein kesäkirjojen kesäkirja. Luin sitä hitaasti makustellen ja nauttien ja pidin lukemastani. Kävin kesällä Cornwallissa, joten miljöö ja kartanoromantiikan hehkuttaminen osui nyt tänä kesänä nappiin. Bloggaamattahan tämäkin kesäkiireessä jäi, mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan.

Morton kuljettaa kirjassa tarinaa läpi vuosikymmenten. Yksinään vieraalle mantereelle päätyvä orpotyttö kuulee taustastaan vasta aikuisena, mutta todellinen mysteeri jää Nellin tyttärentyttären selvitettäväksi. Tarina kulkee Lontoon, Brisbanen, Maryboroughin ja tietysti Cornwallin välillä. Sumuisella, tuulisella rannikolla sijaitseva kartano ja rannassa oleva pikkuinen talo sekä sitä ympäröivä salaperäinen puutarha ovat tarinan juonen kannalta olennaisia paikkoja.

Hylätty puutarha ei varmastikaan ole hirveän korkeakirjallinen, eikä kaikilta osin ansioikas kirja. Nykypäivään sijoittuvat Cassandran elämään liittyvät kohtaukset ovat paikoin hyvikin ennalta-arvattavia, ja tarinan romanssi tuntuu päälleliimatulta. Minut englantilainen miljöö kuitenkin lumosi niin täydellisesti, etten hirveästi jaksanut välittää kirjan puutteista. Paluu Rivertoniin oli niin ikään sitä brittiläistä nostalgiaa täynnä, joten en tunne huonoa omaatuntoa siitä, että hehkutan kirjaa, vaikka myönnänkin sen puutteet. 

Kaikki lukijat eivät ole Hylätystä puutarhasta pitäneet, ja ymmärrän kyllä hyvin miksi. Tarinassa on hiukan puhkiselittämisen vikaa, ja vaikka juoni onkin mielenkiintoinen, se kaatuu hiukan omaan nokkeluuteensa. Mielestäni tässä tapauksessa miljöökuvaus pelastaa kuitenkin aika tavalla ja lopputulos jää siinä määrin tasapainoiseksi, että kirjaa uskaltaa suositella ainakin vähän kevyempien historiaa sisältävien romaanien ystäville. Harmittavasti kirjan lukemisesta on kulunut jo sen verran aikaa, että en täysin pysty enää muistamaan sen herättämiä negatiivisia fiiliksiä; lähinnä pinnalle jäi englantilaisen miljöön kuvaus, joka kyllä ainakin minuun upposi.

Hylätty puutarha on syyskesän iltojen lukuromaani, joka tarjoilee polveilevaa ja mukaansatempaavaa juonta ja miljöökuvauksella iloittelua.

torstai 27. elokuuta 2015

Philippa Gregory: Sininen herttuatar



Philippa Gregory: Sininen herttuatar
Bazar 2014
560s.
Kirjastosta

Kesä on historiallisten romaanien aikaa. Kesälomallani kirjastosta tarttui mukaan Philippa Gregoryn Sininen herttuatar. Kirjailija on kunnostautunut erityisesti historiassa varjoon jääneiden naishahmojen kuvauksessa. Muun muassa siksi olenkin tarttunut hänen kirjoihin suurella mielenkiinnolla, sillä Tudorien, Ruusujen sodan ja muiden historiallisesti kiinnostavien ajanjaksojen osalta on tullut luettua niin uuvuttavan monta miesnäkökulmasta kerrottua kirjaa, jotka ovat toki sellaisenaan ansiokkaita ja hyviä, mutta unohtavat noin 50% siitä, mistä maailma oikeasti koostuu. 

Romaani kertoo Luxemburgien sukuun kuuluvasta Jacquettasta, joka on ensin neitsytvaimoja alkemiasta innostuneen Bedfordin herttuan, myöhemmin tämän aseenkantajan kanssa. Jacquetta päätyy Englannin hoviin kuningasparin lähimmäiseksi uskotuksi, ja joutuu seuraamaan sivusta Ruusujen sodan alkuvuosia ja Englannin hovin kulissien kuohuja.

Jacquettan tarina ei sinällään ole kovin tapahtumarikas, mutta Gregoryn vahvuutena ei nimenomaan ole sotaisien tapahtumavyöryjen kuvailu, vaan se millä tavalla hän nostaa naisen arjen osaksi historiallisia tapahtumia, jotka muutoin ovat tulleet tutuksi koulun penkeiltä ja historiankirjojen sivuilta. Sekä lukemattomista historiallisista televisiosarjoista. Gregoryn Valkoinen kuningatar löytyykin televisiosarjana ja kirjasarjan muutkin osat kannattaa lukea, jos Ruusujen sodan aikaisten naisten historia kiinnostaa.

Gregoryn kerrontatyyli on historialliselle romaanille muuten ominainen, paitsi preesens taivuttaa lukijan kokemaan tapahtumat jotenkin konkreettisempina. Gregoryn tekstiä on mukava lukea, vaikka alkuun vierastinkin aikamuotovalintaa.

Suosittelen kirjaa historiallisten romaanin ystävälle.

keskiviikko 26. elokuuta 2015

Helena Sinervo: Runoilijan talossa



Helena Sinervo: Runoilijan talossa
Tammi 2004
240s.
Omasta hyllystä

Olen näin kesäiseen aikaan ollut hävettävän laiska kirjaamaan edes muutamaa riviä lukemistani kirjoista. Helena Sinervon Runoilijan talossa -kirjan nappasin omasta hyllystäni mukaani lähtiessäni heinäkuun alkupuolella kesän lomamatkalleni. Olen lukenut kirjan aikaisemminkin, niin ikään lentokoneessa kun joskus kävin Barcelonassa. Tällä kertaa matka ei suuntautunut niin etelään, mutta lyhyempikin lentomatka riitti ajaksi lukaista kirja uudelleen.

Runoilijan talossa on proosamuotoon kirjoitettu fiktiota ja faktaa sekoitteleva kertomus runoilija Eeva-Liisa Mannerista. Runoilija oli minulle teinivuosina tärkeä, ja tavoitan hänen runoissaan vieläkin sen lumon, johon rakastuin lukioikäisenä. Kirjan tapahtumat sijoittuvat pääosin Espanjaan, jossa Manner vietti aikaa ja viimeisteli ja kirjoitti runojaan.

Sinervo on tavoittanut teoksessaan Mannerin runojen kielen, joka on kauniisti polveileva, unenomainen. Toisaalta asia vähän häiritsi; tuli sellainen olo, että kyseessä ei ole Sinervon äänellä kirjoitettu teos vaan jäljitelmä, jonka on tarkoitus luoda se illuusio ja vaikutelma, että kertojana on nimenomaan Manner. Mutta tietysti siitähän kirjallisuudessa osittain on kysymyskin: luoda lukijalle mielikuvia kertojasta, häivyttää kirjailija taustalle. Jokin outo ristiriita Runoilijan talon aiheuttamassa fiiliksessä kuitenkin oli, enkä pysty ihan sitä tavoittamaan. Ehkä ongelma piili omalla kohdallani siinä, että olen lukenut Manneria niin paljon, ja Runoilijan talossa kuulosti Mannerilta mutta ei ollutkaan Manneria. Hämmentävää.

Runoilijan talossa on hieno ja mielenkiintoinen tapa lähestyä todellista henkilöhahmoa. Sinervon valitsema lähestymistapa on ehkä vähän riskaapeli, mutta ehdottomasti paljon mielenkiintoisempi kuin perinteinen elämänkerta. Tätä luki mielellään.

Suosittelen runouden ja kauniiden sanojen ystäville.


perjantai 14. elokuuta 2015

Runokuvia: Aamu tuli niitylle







Aamu tuli niitylle,
hevoset syntyivät sumusta.
Miten hiljaisia ne olivat,
joku nojasi päätään herransa haarniskaan,
hengitys kohosi lämpimänä,
kostea silmä kiilsi hämärässä,
karva kuin nukka Kasbahin matonkutojien sormien jäljiltä, 
turpa pehmeämpi kuin fallos. 

Eeva-Liisa Manner 
(kokoelmasta Näin vaihtuivat vuoden ajat)


tiistai 11. elokuuta 2015

Elina Rouhiainen: Jäljitetty



Elina Rouhiainen: Jäljitetty
Tammi 2014
483s.
Kirjastosta

Elina Rouhiaisen Jäljitetty oli sattumalta kesäkodin pikkukirjastossa heinäkuun alussa, joten nappasin sen luettavakseni. Kirjasta bloggaaminen (ja muutamasta muustakin kirjasta!) jumitti kesäkiireiden (minkä kiireiden?) takia, mutta muistinpa sentään vielä lukeneeni sen.

Uhanalaisen jälkeen tuli sellainen fiilis, että en taida lukea Susirajan tulevia osia. Ei siksi, että kirjat olisivat jotenkin huonoja, e vain päässyt mukaan fiilikseen ja takerruin liikaa yksityiskohtiin, jotka eivät olleet tarinan kannalta välttämättä olennaisia. Jäljitetty oli kuitenkin melko mukaansatempaava ja menevä kirja, vaikka koinkin monta WTF-momentia (sukulaislapsilta opittu uusi sana!) kirjaa lukiessani.

Jäljitetyssä Raisa aloittaa opintojaan Taideteollisessa korkeakoulussa, mutta ei koe viihtyvänsä opinahjossaan. Löydettyään kadonneen kaksoisveljensä, hän päätyy velipojan kanssa Kreikkaan selvittelemään omia yliluonnollisia kykyjään. Leijonanosa kirjasta kuluu True Bloodin hengessä: minulle ihmissusissa olisi ollut jo riittävästi, mutta Rouhiainen tuo tarinaan mukaansa lisää mytologioita. Lopussa taistellaan kohtaloa vastaan ja romantiikalla on tietysti oma osansa kuvioissa.

Jäljitetty seuraa uskollisesti paranormaalin romantiikan genreä lainaillen genren teoksista teemoja juonikulkuunsa. Kolmiodraamat ovat tuttua kauraa Twilightista ja jokin Raisan iskemässä surffaripojassa tuo mieleeni Annukka Salaman faunoidi-kirjasarjan romanssit. Kreikkalainen mytologia oli omiaan repäisemään lukijan ihan toiseen maailmaan, mutta toisaalta kirjaa lukiessa tuli sellainen olo, että tarina olisi voinut sijoittua ihan vain Suomeen sen sijaan, että pakkaa sekoitetaan erilaisilla myyteillä, ennustuksilla ja muilla fantasiagenren kliseillä. Kun nyt pääsin valittamaan, niin totean vielä Raisan olevan henkilöhahmona sellainen, josta en jaksaisi lukea yhtään: tyttö jättää noin vain paikkansa Suomen tavoitelluimmassa taidealan korkeakoulussa ja käyttäytyy muutenkin ihan käsittämättömästi. Ehkä hahmon perimmäiset motiivit eivät avautuneet minulle niin, että olisin pystynyt hyväksymään hänen käytöksensä, nyt se vain tuntui oudolta.

Vaikka Susiraja -sarja ei ole aivan voittanut minua puolelleen, on sanottava, että Rouhiainen onnistuu kirjoittamaan koukuttavasti ja vetävästi, ja kirjat ovat varmasti juuri sitä, mitä teini-ikäinen, Twilightinsä lukenut lukija kaipaa. Tässä on kaikki ne ainekset, jotka saavat lukijan taketumaan kirjaan ja kääntämään vielä yhden sivun, vaikka kellon viisarit näyttävät jo yötä.

Suosittelen kirjaa paranormaalin romantiikan ystäville.



lauantai 8. elokuuta 2015

Kolmen kirjan haaste

Kuutar heitti minulle kolmen kirjan haasteen, jossa ideana on listata kolme sellaista kirjaa, jotka on blogin aikana lukenut ja blogannut ja jotka haluaisi lukea uudelleen. Haaste on minulle helppo ja mieluinen; perustin näet blogini aikoinaan osittain sen takia, että minulla on paha tapa lukea samoja kirjoja uudelleen ja uudelleen, ja arvelin blogin motivoivan lukemaan myös uutuuksia ja sellaisia kirjoja, joihin ei mukavuudenhaluisena viitsi tarttua. Siinä suhteessa Vinttikamari on toiminut hyvin, koska olen vähentänyt kirjojen uudelleenlukua ja tarttunut ennakkoluulottomammin myös uutuuskirjoihin.

Olen lukenut blogini aikoina tosi monia hyviä kirjoja, joista osa on pitkäaikaisia suosikkeja. Nämä seuraavat kolme eivät ole siis välttämättä blogiaikani kolme parhainta kirjaa, mutta joka suhteessa sellaisia, joihin voisin ja haluan palata vielä uudelleen.

Tuulen viemää (Margaret Mitchell): Klassikkoromaani joka yllätti. Tartuin kirjaan äidin kannustamana pitkin hampain ja rakastuin siihen.

Ready Player One (Ernest Cline): Luin kirjan läpi niin vilpittömän jännittyneenä, että pitäisi palata tähän uudelleen ja lukea kirja oikeasti ajatuksella.

Noidan Rippi (Susan Fletcher): Ihana, ihana kirja Skotlannista. 

Haaste näyttää kiertäneen jo tosi monessa blogissa, joten tällä kertaa en haasta muita bloggareita mukaan.

perjantai 10. heinäkuuta 2015

Marko Hautala: Itsevalaisevat



Marko Hautala: Itsevalaisevat
Tammi 2008
239s.
Kirjastosta

Elias Rosvik jättää rakastajattarensa. Eliaksen tytär Iiris katoaa. Maarian vastaanotolla käy outo, sulkeutunut poika, joka puhuu sisällään uivista kaloista. Marko Hautalan Itsevalaisevat rakentuu omituisista arjen kummallisuuksista, ihmisen sisällä uinuvasta pahasta, sekä hyytävän lakonisesta kerronnasta.

Olen lukenut Hautalalta aikaisemmin Torajyvät, joka oli todella vaikuttava ja mielenkiintoinen, kamala romaani. Itsevalaisevat onnistuu kutkuttavaan samalla tavalla: Hautalalla on kummallinen tapa kirjoittaa niin, että teksti menee ihon alle, sekä hyvässä että pahassa.

Itsevalaisevien juonta on vaikeaa selostaa paljastamatta lukijalle juttuja, jotka on hyvä oivaltaa itse. Henkilöiden kohtalot nivoutuvat toisiinsa, eikä Hautala käytä sanoja turhaan, vaan suhteellisen tiiviissä teoksella jokaisella sanalla on oma merkityksensä. Olen kirjan lukemisen jälkeen jotenkin ihan sanaton, enkä osaa oikein kuvailla fiiliksiä, jotka kirja herätti. Välillä se ällötti miltei huonovointisuuteen asti, välillä olin valmis ylistämään Hautalan neroutta maasta taivaaseen. Hämmentävä kirja kertakaikkiaan.

Kotimaisen kirjallisuuden kentällä on aika vähän hyviä kauhukirjailijoita (tai sitten en vain ole törmännyt niihin). Hautala osaa genrensä, mutta olen aika varma siitä, että en pysty lukemaan useampaa Hautalaa peräkkäin. Nämä vaativat tietyn mielentilan.

Suosittelen Hautalan Itsevalaisevia kauhunsekaisen realismin ystäville. Ei herkkiksille.

keskiviikko 8. heinäkuuta 2015

Anneli Kanto: Pyöveli



Anneli Kanto: Pyöveli
Gummerus 2015
387s.
Kirjastosta

Olen näköjään viime aikoina pystytellyt aika tiiviisti menneisyydessä mitä tulee kirjavalintoihini. Anneli Kannon Pyöveli tarttui kirjastosta matkaan, sillä Morren kehuva arvio sai minut vakuuttuneeksi siitä, että tämä kirja varmasti kannattaisi lukea. Pyöveli ei ollut sellainen kuin olin odottanut, mutta pidin siitä silti kovasti.

Pyöveli kertoo tarinan kolmesta miehestä: apteekkarista, tuomarista ja pyövelistä. Jokainen rakentaa oman kohtalonsa, seuraa ennalta viitoitettua tietä, mutta uskoo, luottaa ja toivoo parempaan huomiseen. Kolmen miehen tarinat ovat erillisiä, mutta rinnakkaisia. Ne riisteävät toisiaan, mutta niillä ei ole ratkaisevaa vaikutusta toisiin juonikulkuihin. Ja kuitenkin on.

Selitettynä Pyöveli tuntuu monimutkaiselta romaanilta, mutta tosiasiassa se ei ole sitä. Kertojaäänet eroavat toisistaan yllättävän selkeinä, vaikka Kanto ei kikkaile erityisemmin kerrontaratkaisujensa kanssa. Kertojien erot ovat hienopiirteisiä, selittämättömiä, mutta silti olemassaolevia sellaisella tavalla, joka saa lukijan pysymään kärryillä tarinassa. Kertomus ei ehkä ole juoneltaan vauhdikas tai moninainen, mutta tarinaan mahtuu paljon. Se on kertomus ihmiskohtaloista mutta ennen kaikkea ihmisyydestä.

Mennyt maailma on kuvattu Pyövelissä uskottavasti. Tarinassa ei ole havaittavissa minkäänlaista infodumppausta, vaan se on varsin uskottava, eikä lukija joudu miettimään millaisesta maailmasta on kyse. Maailma tuntuu suomalaiselta menneisyydeltä, mutta silti käsinkosketeltavalta. Kirjan takaosassa oleva kirjalista osoittaa tarinaa varten tehdyn taustatyön määrän. Menneisyyden faktat on kuitenkin rakennettu taitavaksi fiktioksi, joka ei kyllästytä lukijaansa.

Pidin Pyövelistä paljon. Se oli makuuni (jos puhutaan kesämausta, mikä on yleensä hömpähköä) ehkä liian realistinen, ei-romanttinen, raadollinen ja taiteellinen, mutta ehdottomasti yksi hienoimmista kirjoista, jonka olen vähään aikaan lukenut.

Suosittelen Pyöveliä historiallisten romaanien ystäville!

tiistai 7. heinäkuuta 2015

Ilari Aalto & Elina Helkala: Matkaopas keskiajan Suomeen



Ilari Aalto & Elina Helkala: Matkaopas keskiajan Suomeen
Atena 2015
Arvostelukappale

Keskiaika tuntuu olevan tosi in. Tai toisaalta kai pitäisi sanoa, että se on ollut sitä jo pidemmän aikaa. Käväisin pikaisesti Turun keskiaikaisilla markkinoilla kesäkuun loppupuolella, ja yleisöryntäyksestä päätellen keskiaika (tai keskiajaksi nimetty käsitys tietystä historiallisesta ajanjaksosta) on tosi kova juttu. Ihmisiä oli paljon ja meininki sen mukainen. Kesän ensimmäisenä lämpimänä päivänä meinasi tulla melkein hiki.

Pyysin kustantajalta arvostelukappaleen Matkaopas keskiajan Suomeen -kirjasta, sillä aihe ja sen käsittely kiinnosti. Kirja on kirjoitettu nimenomaan matkaopasmaiseen muotoon kuvaamaan kuviteltua matkaa keskiaikaiseen Suomeen. Kirjassa on käsitelty erilaisia teemoja, jotka matkalle lähtevän muukalaisen tulee ottaa huomioon: miten kannattaa puhua, miten pukeutua, mihin käyttää rahaa ja mitä ottaa huomioon matkaa tehdessä. Kirjassa on käyty läpi aika kokonaisvaltaisesti erilaisia keskiajalle matkaavan mieleen tulevia kysymyksiä. Mukaansatempaava kirja on helppolukuinen ja sopisi varmasti lukemistoksi niin historiasta kiinnostuneelle koululaiselle kuin aikuiselle, joka ei välttämättä jaksa ryhtyä lukemaan aiheeseen liittyvää tutkimuskirjallisuutta.

Kirja valottaa mielenkiintoisella tavalla keskiaikaista maailmaa ja maailmankuvaa. Vaikka aihepiiri sinällään on minulle tuttu, Ilari Aalto on onnistunut kirjoittamaan teoksen niin yleistajuisen selkeästi, että se on helposti lähestyttävä ja samaan aikaan viihdyttävä. Elina Helkalan kuvitus antaa menneelle maailmalle värit. Keskiajan kirjoittaminen matkaopas-muotoon on ollut tämän teoksen kohdalla hyvä ratkaisu, sillä se helpottaa kirjan kuvailemaan maailmaan tutustumisen nimenomaan nykyihmisen valosta.

Viihdyttävästä ja monipuolisesta kirjasta ei valitettavasti ole tutkimuskirjallisuudeksi lähdeviitteiden puuttumisen takia. Ymmärrän, että teosta ei varmastikaan ole kirjoitettu tutkimuskirjallisuusmielessä, mutta itse olisin kaivannut lähdeviitteitä ja täydellistä sisällysluetteloa kirjan takaosasta löytyvän lyhyen kirjalistan sijaan. Kirjoittajan tausta keskiajan elävöittäjänä laittaa väkisinkin pohtimaan, ovatko kirjassa tehdyt tulkinnat keskiaikaharrastajan omia näkemyksiä, vai lähdeaineistoon perustuvia tutkimustuloksia. Toisaalta se ei kuitenkaan vähennä kirjan ansioita, sillä teosta ei selvästikään ole kirjoitettu historiallisena tutkimuksena, eikä sitä niin pidä edes lukea. Pieni tutkija minussa huutaa lähdeaineiston perään, mutta matkailija minussa nauttii tarinasta piittaamatta siitä, mikä osa siitä on fiktiota, mikä tulkintaa ja mikä lähdeaineistoon ja arkeologisiin tutkimuksiin perustuvaa faktaa...

Matkaopas keskiajan Suomeen on ollut hienosti esillä kevään ja kesän aikana. Tämänkaltaista teosta ei olekaan ilmestynyt pitkään aikaan (ainakaan aikuisille!), joten sille lienee todella kysyntää. Nyt sitten seuraavaksi odottelemaan Matkaopasta esihistoriallisen ajan Suomeen ja Matkaopasta renessanssin Suomeen. Lukisin nekin varmasti! Minua välillä kyllästyttää se, miten alan harrastajien into tuntuu riittävän pelkästään keskiaikaisen maailman tutkailuun ja elävöittämiseen, kun muissakin aikakausissa olisi vaikka millä mitalla ammennettavaa. Vaikka onhan keskiajassa oma lumonsa...

Suosittelen kirjaa kaikille historian ystäville! Niille, jotka haluavat lukea mukaansatempaavan mielikuvaseikkailun matkasta keskiaikaiseen maailmaan.

maanantai 6. heinäkuuta 2015

Kristiina Vuori: Neidonpaula



Kristiina Vuori: Neidonpaula
Tammi 2015
555s.
Kesäkodin kirjahyllystä

Muutaman päivän hellejakson ansiosta (koska nuupahdan aina helteellä, enkä pysty tekemään mitään muuta kuin lukemaan) sain viimein luettua muutaman kirjan, jotka ovat poltelleet mielessäni jo pidempään. Kristiina Vuoren uusin Neidonpaula odotti jo kesämökin kirjahyllyssä, joten tartuin siihen, kun kuistin lämpömittari näytti lukemaa 32. Ehdottomasti liian kuuma kaikkeen muuhun paitsi sivujen kääntelyyn!

Neidonpaula kertoo Ilveksen suvun kaksostytöistä Britasta ja Trudasta, joiden äiti Kyllikki, vahva tietäjäverta kantava nainen, on päättänyt tyttöjen kohtalon ennalta. Äitinsä oppeja opiskellut Brita päätyy Naantalin Armonlaakson birgittalaisluostariin, kun taas pakanallisista opeista kieltäytynyt Truda naitetaan vaimoksi äidin parhaaksi katsomalle miehelle. Truda kuitenkin rakastuu luostarissa maalarina olevaan Lukakseen, eivätkä siskokset välty kolmiodraamalta, eivät synniltä, eivätkä kadotetulta rakkaudelta.

Neidonpaula oli kirjana mielenkiintoinen, toisaalta se tuotti pettymyksen. Lukukokemusta on vaikea kuvailla, koska se oli aika hämmentävä. Ensinnäkin tarinan keskeiset hahmot Brita ja Truda, joista Truda toimii minäkertojana ovat oudolla tavalla samanaikaisesti moniulotteisia ja yksiulotteisia hahmoja. Minulla oli kirjaa lukiessa koko ajan sellainen olo, että en pääse kertojan pään sisälle; en ymmärrä hänen motiivejaan, vaikuttimiaan enkä tahtoaan. Toisaalta taas hahmot olivat mielenkiintoisia, koska he eivät täyttäneet odotuksia. Brita ei ollut luostariin soveltuva kuuliainen tytär ja lopulta taas olikin, eikä Trudakaan oikein onnistunut kulkemaan niissä saappaissa, joihin tarina hänet yritti asettaa. Päähenkilökaksikko oli vaikeasti lähestyttävä, mikä teki hahmoista mielenkiintoisia, mutta toisaalta jollain tavalla turhauttavia. Odotin koko ajan, että hahmojen kehityksessä olisi tapahtunut jokin suuri, ratkaiseva käänne, mutta mielestäni sellaista ei missään vaiheessa tapahtunut, vaan hahmot jäivät polkemaan paikalleen. Hämmentävää.

Itse tarinan juoni oli melko tavanomainen, jopa pitkästyttävä. Keskiaikaan sijoittuvissa romaaneissa kielletty rakkaus, joka lopulta saa täyttymyksensä on vain niin nähty juttu, etten osaa enää saada siitä juuri mitään. Tarinankerronta itsessään on taattua Vuorta; kirjan maailma tuntuu historiallisesti uskottavalta ja Vuori on myös kehittynyt kertojana niin, että tarinaa lukiessa voi unohtaa lukevansa kirjaa sen sijaan, että kuvittelisi olevansa yhtäkkiä keskiajan maailmassa. Kielen tasolla tarina on saanut sanastoonsa vanhoja termejä, jotka istuvat kirjoitettuun kieleen tuntumatta teennäisiltä. Vuoren kirjat tuntuvat jakavan mielipiteitä, sillä esimerkiksi Kirjahilla piti Neidonpaulasta paljon enemmän kuin Disa Hannuntyttärestä, joka taas on Vuoren kirjoista minun suosikkini. Mutta näinhän sen onkin hyvä mennä. Mielenkiinnolla odotan, mitä Vuori seuraavaksi kirjoittaa!

Suosittelen Neidonpaulaa historiallisten romaanien ystäville.

sunnuntai 5. heinäkuuta 2015

John Ajvide Lindqvist: Kultatukka, tähtönen



John Ajvide Lindqvist: Kultatukka, tähtönen
Gummerus 2011
575s.
Kirjastosta

En pahemmin lue kauhusävytteistä kirjallisuutta, mutta John Ajvide Lindqvist on ollut yksi genren suosikeistani pitkään. Lindqvistin kauhu ei ole sellaista psykedeelistä, selkäpiitä riipivää kauhua, vaan enempi pohdiskelevaa, skandinaavista ja hitaasti syttyvää. Kultatukka, tähtönen oli jostain syystä jäänyt lukematta, mutta kirja osui käteeni kirjastosta ja päätyi lukulistalle.

Theresiksi nimetty tyttö löytyy haudattuna metsästä ja päätyy pariskunnalle, jolla on rikkinäinen menneisyys ja yhteisiä salaisuuksia. Theres kasvaa kellarissa, eikä piittaa ihmisistä, mutta laulaa kuin enkeli. Tunteita tytöllä ei juuri tunnu olevan. Theresin kohtalo kietoutuu yhteen Teresan, ruman ja koulukiusatun tytön kanssa. Yhdessä he kaksi ovat vahvempia.

Tarinan keskeisiä teemoja tuntuu olevan musiikin ja musiikkiteollisuuden lisäksi tyttöjen asema maailmassa, sekä Lindqvistin tapaan aavistuksenomaisten kauhuteemojen hyödyntäminen. Kultatukka, tähtösessä lukijaa ei säästetä väkivaltakuvauksilta, mutta aikaisemmin lukemiini Lindqvisteihin verrattuna varsinaiset kauhuteemat jäävät aika viitteellisiksi. Enemmänkin olisi kelvannut. Siinä mielessä kirja oli hienoinen pettymys, koska odottamaani yliluonnollisuutta ei juurikaan ollut, tai se oli niin tarkasti häivytetty muun tarinan joukkoon, ettei siitä oikein ollut ainekseksi kannattelemaan tarinaa. Ihmisten julmuudesta ja tyttöjen asemasta olisi voinut kirjoittaa tiiviimminkin, tuntui, että tarina hukkui omaan runsauteensa.

Kaikesta huolimatta Kultatukka, tähtönen piti lukijaa tiiviisti otteessaan. Kirjailijan tyylissä on jotakin vangitsevaa, vetoavaa. Kirja luo oman taikapiirinsä, josta on vaikea poistua ennen kuin tarina on saanut loppunsa. Enemmän kuin kauhua, voisin sanoa romaanin olleen psykologisia ja yhteiskunnallisia teemoja hyödyntävä. Hyvä niinkin, vaikka odotukseni olivat vähän muuta.

Suosittelen Kultatukka, tähtöstä vahvojen, järkyttävienkin romaanien ystäville.

maanantai 8. kesäkuuta 2015

Mazo de la Roche: Jalnan synty



Mazo de la Roche: Jalnan synty
WSOY 1960
402s.
Kesämökin kirjahyllystä

Äitini aloitti eräänä päivänä keskustelun dramaattiseen sävyyn. Hän katsoi minua pitkään, huokasi ja totesi: "On kaksi syytä, joiden takia säälin sinua. Ensimmäinen on se, että et ole lukenut Jalna-sarjaa ja toinen se, että et ole lukenut Angelica-sarjaa." En ole aivan varma, onko asia niin synkkä, tai ainakaan suoranaisen säälin aihe, mutta kumpainenkin kirjasarja löytyi kesämökin kirjahyllystä, joten päätin antaa niille mahdollisuuden (samoin kuin aikaisemmin Tuulen viemälle, jota ilman "kenestäkään naisesta ei voi kasvaa kunnollista ihmistä"). Jostain syystä olen näitä vältellyt, joskus ensimmäisiä sivuja kyllästyneenä selaillen. Ehkä aika ei ollut silloin sopiva.

Kuusitoistaosaisen Jalna-sarjan aloittava Jalnan synty (joka on itse asiassa julkaistu myöhemmin kuin muutama tarinan kronologiassa myöhemmin ilmestynyt osa) kertoo Philipin ja Adelinen matkasta Intiasta Britannian kautta Kanadaan, jonne he rakentavat Jalnaksi nimeämänsä talon. Adelina on tempperamenttinen ja oikukas nainen, joka viis veisaa tavoista ja sovinnaisuuksista. Hän ei välitä, vaikka paikalliset kuiskuttelevat hänen ystävyydestään laivalla tapaamansa, lähiseudulle muuttaneen avioliittoaan pakenevan miehen kanssa, ja marssii synnytyksensä lähestyessä päättäväisesti uuteen kotitaloonsa, vaikka sen rakennustyöt ovat vielä kesken. Adelina herättää ihastusta myös seudun miehissä, mutta varsinainen kolmiodraaman aines koetaan vasta, kun Daisy Vaugham yrittää vikitellä Philipiä; silloin Jalnan nuori emäntä näyttää kaapin paikan.

1800-luvun puoliväliin sijoittuva tarina on aikamoinen ajankuva siirtolaisuudesta, ja vaikka kirja oli ehkä vähän paikallaanpolkeva ja uuvuttava, toisaalta nautin sen tarjoamasta miljööstä ja hetken seikkailusta kokonaan toisenlaiseen maailmaan. Kirjasarjasta lukematta olevat 15 osaa kieltämättä hiukan kauhistuttavat, mutta äitini vakuutti, että seuraavat osat ovat "paljon mielenkiintoisempia" kuin ensimmäinen. Ehkäpä tartun niihin siinä vaiheessa, jos heinäkuun helteet uuvuttavat niin, etten jaksa raahautua kesäkylän pikkuiseen kirjastoon.

Jalna-sarja on ilmeisesti (Angelican ohella!) sellainen klassikko jonka "kaikki ovat lukeneet", tai joka ainakin "pitäisi lukea, hyvänen aika!". Olisi mielenkiintoista kuulla ovatko Vinttikamarin lukijat tarttuneet tähän, vai onko "sehän on yleissivistystä!" pelkkä urbaanilegenda vai täysin faktapohjainen väite. 

sunnuntai 7. kesäkuuta 2015

Kaari Utrio: Kartanonherra ja kaunis Kirstin



Kaari Utrio: Kartanonherra ja kaunis Kirstin
Tammi 1968
385s.
Kirjastosta

Klaus Kristerinpoika Horn saisi ihan kenet tahansa, mutta hän rakastuu villiin ja tuittupäiseen Kirstiniin, joka ei millään ottaisi miehekseen naistenkaatamisesta kuuluisaa Klaus Kristerinpoikaa. Kaari Utrion esikoisromaanissa käydään kilpasilla naisen rakkaudesta, eletään 1500-luvun tiimellyksessä, kuollaan ja rakastetaan ihan niin kuin historiallisessa romaanissa kuuluukin. Historiallisia faktoja hyödyntävä ja ajankuvaa tyylikkäästi (mutta puuduttavasti) kelaava romaani viihdyttää kesäkoomassa valuvaa lukijaa, mutta muistuttaa samalla, ettei kovin montaa tämän genren tekstiä kannata lukea peräjälkeen: sen verran samankaltaisena toistuvat juonikuviot historiallisen viihderomaanin klassikkorintamalla.

Kirsten vastustelee vanhempiensa ja sukunsa suosimaa avioliittoa ja onnistuu neljä vuotta välttelemään innokasta Klaus Kristerinpoikaa, joka on miltei pakkomielteisesti päättänyt saada punakutrisen neidon itselleen. Avioliiton myötä Kirstinin on myönnettävä erheensä ja todettava aviomies sangen tyydyttäväksi niin makuukamarissa kuin muussakin elämässä. Kirjan alkupuolisko keskittyy Klausin ja Kirstinin kilpaleikkiin, loppupuolisko käy läpi Erik XIV:n aikakauden historiallisia tapahtumia. Kieltämättä tarinan jännite hiipui huomattavasti siinä vaiheessa kun lemmenpeliä pelanneet rakastavaiset saivat toisensa. Loppupuolisko tuli luettua harppoen ja haukotellen, vaikka aikakausi sinällään kiinnostava onkin.

Historiallinen viihde on omalla tavallaan viehättävä genre, vaikka välillä tuntuukin siltä, että tarinat toistavat itseään aika tavalla. Toisaalta Utrion ja kumppanien kirjoihin on aina välillä mukava tarttua; siinä missä toinen nappaa käteensä Bridget Jonesin tai Fifty Shadesin, toinen viihdyttää itseään tempautumalla romanttisen historian pyörteisiin. Niin ennalta-arvattavia kuin tarinat onkin, jokin niissä silti vetää puoleensa.

Utrion kirjoissa ihastuttaa autenttiselta tuntuva menneisyyden kuvaus (mikä ei valitettavasti välity esimerkkinä olevasta kansikuvasta!). Tarinoissa on paljon tietoa, ja koska en ole historian harrastaja, en takerru yksityiskohtiin vaan nieleskelen aika pureskelematta kaiken lukemani, ellei vastaan ostu jotakin ällistyttävän epäloogista tai ajankuvaan sopimatonta. Kartanonherra oli kieltämättä ainakin osittain aikamoista infotulvaa, mikä ehkä vähän uuvutti.

Suosittelen romaania historiallisen viihteen ystäville.

tiistai 2. kesäkuuta 2015

Michael Mortimer: Neitsytkivi



Michael Mortimer: Neitsytkivi
Bazar 2014
557s.

Toukokuu mennä hurahti. En tiedä mihin aika on oikein kadonnut, kuusenlatvaan ja omenankukkaan. Puutarhatöihin ja mihin tahansa, mutta ainakaan en ole ehtinyt istua lukemassa, toivottavasti kesä tuo asiaan muutoksen ja saan järjestettyä itselleni lukuhetkiä, sillä niin kovasti kaipaisin heittäytyä hyvän kirjan pariin. Toukokuussa iltalukemisena kahlaamani Neitsytkivi ei ollut ihan sitä, mitä juuri nyt olisin kaivannut.

Parikymppinen biologianopiskelija Ida saa isoäidiltään oudon puhelun, jonka seurauksena hän päätyy juhliin joista saa haltuunsa mystisen neitsytkiven. Kivellä tuntuu olevan ihmeellisiä voimia ja kaiken lisäksi sitä havittelevat muutkin kuin Idan isoäiti. Ida joutuu murhasta syytettynä pakenemaan perhetuttunsa Lassen luokse, jonka auttamana hän pakenee poliiseja, venäläisiä takaa-ajajia ja muutamaa muuta tyyppiä ensin Ruotsin metsien läpi Suomeen ja lopulta koiravaljakolla Venäjälle (!). Kirja loppuu kuin seinään, sillä vasta viimeisellä sivulla tajusin (olisihan se takakannessa lukenut), että kyseessä oli jatko-osa. Voi tylsyys.

Jatkoa kirja todella kaipaakin, sillä pseudonyymin takana työskentelevä kirjailijakaksikko on upottanut tarinaan niin monta langanpätkää, ettei sitä yhdessä tekstissä millään saisi solmittua järkeväksi kokonaisuudeksi. On mystinen neitsytkivi, on Idan kadonnut äiti, on Idaa jahtaavat tyypit omine taustoineen. Kaikkea piisaa. Välillä kirjaa lukiessa tuli sellainen fiilis, että sen toimittaminen on ilmeisesti tehty vähän vauhdilla, sillä kieli oli paikoin kömpelöä ja tarinaa pätkittävät Wikipediasitaatit tuntuivat vähintäänkin oudoilta. Lisäksi kirjaan oli jostain syystä lätkitty kuvitukseksi rakeisia mustavalkokuvia, jotka kai löyhästi liittyivät juoneen, mutta niiden funktio ei oikein selvinnyt. Liika on liikaa, ja Neitsytkivessä liikaa oli todellakin aika runsaasti.

Olisin itse asiassa voinut pitääkin tästä kirjasta, ellei se olisi ollut niin kamalan rönsyilevä. Keskushahmo Ida jäi niin ikään aika mitäänsanomattomaksi hahmoksi, mutta kenties hänestä irtoaa enemmän aloitekyvykkyyttä tarinan seuraavissa osissa. En ole ihan varma viitsinkö niitä lukea, koska Neitsytkivikin oli aika uuvuttava. Sinällään ihan mielenkiintoinen tarina, mutta en vain jaksanut pysyä perässä kaikissa oudoissa käänteissä...

Suosittelen Neitsytkiveä vauhdikkaiden seikkailujen ja mysteerien ystäville.