Jennifer Weiner: Tietyt tytöt

Jennifer Weiner: Tietyt tytöt

WSOY 2010

490s.

Työpaikan kahvihuoneesta

Välikevennystä. Nappasin työpaikan löytöhyllystä Jennifer Weinerin Tietyt tytöt taukolukemiseksi. Romaani kertoo Cannie Shaphirosta, joka julkaisi vuosikausia takaperin omaan elämäänsä pohjautuvan romaanin. Vuosia myöhemmin hän on salanimellä romaaneja kirjoittava perheenäiti, jonka teini-ikäinen tytär järjestää hänelle päänvaivaa. Cannie tasapainottelee äitinä ja vaimona olemisen välillä ja yrittää ymmärtää tytärtään Joyta. Äidin ja tyttären kerrontajaksojen välillä vuorotteleva tarina oli tiiliskivi, mutta helppoa ja kevyttä luettavaa.

Kirjassa ei varsinaisesti ole sen syvällisempää juonta ja näin muutama viikko kirjan lukemisen jälkeen on vaikea palauttaa mieleen tarinan yksityiskohtia. Kirjaan tarttuessani luulin lukevani ihan silkkaa hömppää, mutta tarinassa oli yllättäen myös muita sävyjä. Äidin ja tyttären vuoropuhelun seuraaminen oli tavallaan mielenkiintoista, vaikka olinkin hämmentynyt sillä luulin lukevani ihan silkkää viihdehömppää. Tarinassa oli aineksia muuhunkin, mutta viihteellisen ja humoristisen otteen ja toisaalta vakavien aiheiden vuorottelu oli ratkaisuna hiukan outo. Loppuratkaisukin oli aika yllättävä, eikä ollenkaan sellainen kuin olin genreltä olettanut.

Oliko tämä edes viihteellistä hömppää, vaikea sanoa. Kirjan kansi ja kevyesti kirjoitettu takakansi hämmentää. Tarina ei aina ole sitä miltä se näyttää päälle päin, ja mielikuvia voi olla vaikea muuttaa enää siinä vaiheessa kun kirjan on jo aloittanut. Joskus lukiessa käy näin.

Suosittelen kirjaa niille, jotka pitävät viihteellisistä, mutta myös vakavampiakin teemoja sisältävistä romaaneista.

Nura Farah: Aavikon tyttäret

Nura Farah: Aavikon tyttäret

Otava 2014

236s.

Lainattu Suden kirjahyllystä

Olen lykännyt tästä kirjasta kirjoittamista, vaikka luin sen jo aikoja sitten. Pääsääntöisesti olen vältellyt niitä kirjoja, joista syystä tai toisesta on kohuttu, mutta tämä tarttui lukulistalleni, kun satuin saamaan sen sopivasti lainaksi. Kirja oli nopealukuinen ja vei mukaansa, mutta en oikein keksinyt siitä mitään sanottavaa. En tiedä keksinkö nytkään, mutta yritän silti.

Kirja on Khadija -nimisen somalitytön kasvutarina. Runoja laulava tyttö haluaisi olla äitinsä silmäterä, mutta somaliperheessä tyttö tulee vasta poikien ja miesten jälkeen. Isän ja veljen saatua surmansa Khadija jää yksin äitinsä kanssa. Kamelivarkaiden ryöstämä tyttö joutuu vieraaseen leiriin ja päätyy lopulta itseään vanhemman miehen toiseksi vaimoksi. Kirja kuvaa Khadijan kasvua tytöstä vaimoksi, taustalla Somalian poliittinen tilanne, naisen asema ja naisten väliset suhteet luovat taustan tarinalle.

Khadija pani silmät kiinni. Uni saapui hitaasti. Unessa hän käveli hooyon perässä tiheässä metsässä. Hooyo nosteli leveitä vihreitä lehtiä heidän tieltään, eteni rivakasti ja loikki lätäköiden yli taitavasti. Heidän edessään avautui kauniin sininen meri. (Farah: Aavikon tyttäret, s.118)

Kirjan saama mediahuomio johtuu osittain siitä, että Nura Farah on ensimmäinen Suomen somali, joka on julkaissut romaanin. Oikeastaan voisi sanoa, että oli jo aikakin! Farah kuvaa Somalian maisemia kauniisti ja onnistuu välittämään lukijalle uskottavan ja värikkään kuvan aavikon elämästä. Olin odottanut kirjan kuvaavan maahanmuuttajan elämää, mutta Khadijan tie kulkee aavikon polkuja. Kirjan ei ole tarkoitus shokeerata eikä järkyttää (vaikka muutama kuvaus onkin raadollinen), vaan mielestäni se pyrkii antamaan realistisen kuvan somalialaisen naisen elämästä 1900-luvun puolivälissä.

Minulle Aavikon tyttäret oli pienoinen pettymys. Ensinnäkin se toi mieleeni Waris Dirien Aavikon kukka -romaanin, joka teki minuun aikanaan vaikutuksen. Khadijan tarina ei tuntunut saavuttavan päätepistettä, vaan jäin kaipaamaan kertomukseen punaista lankaa. Vaikka kirjan kuvailu oli todella kaunista ja vakuuttavaa, en päässyt lähelle hahmoja, vaan romaani tuntui pikemminkin pintaraapaisulta.

Suosittelen romaania luettavaksi kaikille niille, jotka ovat kiinnostuneita somalien kulttuurista ja elämästä Somaliassa. Uuden kotimaisen kirjallisuuden ystäville.

Lionel Shriver: Poikani Kevin

Lionel Shriver: Poikani Kevin (Avain 2006) 544s.

Poikani Kevin on kirja, jota olen tietoisesti hieman vältellyt. Olen kuullut kirjasta blogien kautta liian paljon ja on tullut ähky. Oikeastaan on hämmentävää, että kyseinen kirja on ollut tapetilla niin paljon, kun ottaa huomioon, että se ei ole aivan uusinta tuotantoa. Nyt kirja kuitenkin tuli vastaani kirjastossa ja päätin ennakkoluuloista huolimatta ottaa sen matkaani.

Mielestäni olin onnistunut salaamaan siihen saakka niin loistavasti ne tunteet, joita äitiys todella herätti minussa, että se oli jo suorastaan moraalitonta. Aviopuolisot valehtelevat todella usein toisilleen vain pysymällä vaiti. (Shriver: Poikani Kevin, s.113)

Romaanissa Poikani Kevin Eva kirjoittaa kirjeitä aviomiehelleen. Tarina punoutuu pienistä yksityiskohdista lukijalle, jolle paljastuu tragedia Evan murheiden taustalla. Kevin oli suunniteltu lapsi, joka tuotti pettymyksen, Eva näki lapsen silmissä pahan, mutta aviomies Franklin ei halua uskoa pojasta mitään ikävää. Hän on vain vähän omalaatuinen pieni poika. Poika, joka Evan silmissä haluaa pahaa muille, tekee kiusaa ja vihaa. Kevinin pahuus kulminoituu loppunäytökseen, joka on kamaluudessaan hyytävä.

Poikani Kevin on äärimmäisen ahdistava romaani. Se laittaa punnitsemaan omia käsityksiään pahuudesta ja siitä mitkä kaikki asiat vaikuttavat lapseen ja siihen millainen aikuinen hänestä kasvaa. Evan subjektiivisesta näkökulmasta kirjoitetut kirjeet tuntuvat ensin pettyneen äidin purkaukselta, mutta muuttuvat tavalla, joka pakottaa lukijan pohtimaan ketä uskoa ja miksi. Voiko vastasyntynyt lapsi olla syntyjään paha, vai tekeekö äidin kylmyys tuhoja, joita on vaikea dokumentoida jälkikäteen. Ja miksi isä ei ymmärrä äidin tuskaa ja näe millainen hänen pojastaan on kasvamassa. Poikani Kevin on kirja, joka esittää kysymyksiä, mutta ei anna vastauksia.

En tietenkään muista kaikkia sen vuoden ikäviä tapahtumia, mutta sen muistan että niitä oli paljon ja että sinä kuittasit ne kaikki sanomalla: "Hei Eva, kaikki pojat tekevät kolttosia."
(Shiver: Poikani Kevin, s.253)

Romaanin tarina tuo mieleen Deborah Spungenin Nancyn ja sen loputtoman taiston joka äidillä on, kun hän yrittää saada muut ymmärtämään, että pelkkä rakkaus ei riitä muuttamaan toista ihmistä. Keviniä on luettu blogeissa paljon, ja se on selvästi herättänyt erilaisia ristiriitaisia tunteita lukijoissaan. En ole siis hämmennykseni kanssa yksin.

En tiedä kenelle kirjaa suosittelisin. Se on ehdottoman hieno teos, mutta saa aikaan ahdistusta ja epätoivoa.

Sarah Winman: Kani nimeltä jumala

Sarah Winman: Kani nimeltä jumala (Tammi 2012) 324s.

Minua aina pelottaa, kun blogeissa hehkutetaan jotakin kirjaa. Siitä tulee vastareaktio ja sellainen ajatus, että tästä en varmasti voi pitää, kun kaikki muut pitävät siitä niin tavattomasti. Olen krooninen vastarannankiiski, joka haluaa löytää itse suosikkinsa. Välillä kuitenkin käy niin, että oma makuni osuu yksiin "yleisen maun" kanssa. Sillon on helppo hymyillä ja sanoa, että onneksi olin väärässä kuvitellessani, että tämä kirja ei ole minua varten.

Sarah Winmanin Kani nimeltä jumala on kutkuttava kertomus tytöstä, veljestä, ystävästä ja elämästä, jonka kuvakudos on kaunis mutta haavoittuvainen. Eleanor Maudin näkökulmasta kuvattu tarina jakautuu kahteen osaan, joista ensimmäinen on kerrottu pikkutytön suulla, toinen nuoren naisen. Pienen Ellyn vilpittömyys ja elämänasenne on viattomuudessaan viehättävä. Aikuinen Elly katsoo asioita elämänkokemuksen kautta, mutta silti tarina ei paljasta kaikkea; se mitä ei sanota, leijuu ilmassa ja rivien väleissä mutta on silti yhtä tärkeä osa tarinaa.

     "Minkä nimen haluat antaa sille?" hän kysyi.
     "Eleanor Maud", sanoin.
     "Et voi antaa sille omaa nimeäsi", veli nauroi.
     "Miksen?" sanoin hiukan lannistuneena.
     "Koska se on poika", hän sanoi.
     "Ai", sanoin ja katsoin kanin kastanjanruskeaa turkkia, valkoista häntää ja kahta pientä papanaa, jotka olivat pudonneet sen takapuolesta, ja ajattelin, että se tosiaan näyttikin pojalta.
     "No mikä sen nimi voisi olla?" kysyin.
     "Jumala", veli sanoi mahtipontisesti. (Winman: Kani nimeltä jumala, s.27)

Vaikka Elly on kertomuksen kertoja ja päähenkilö, hän on samalla myös sivustakatsoja. Tarinassa kuljetetaan mukana monta elämänkohtaloa. Ellyn ystävä Jenny Penny, jonka Elly kadottaa moneksi vuodeksi. Perheen majatalossa asuva Arthur, isän sisko Nelly, joka on aina ollut rakastunut äitiin, sekä Ellyn veli Joe, joka rakastaa Charlieta. Ellyn omat valinnat ja päämäärät jäävät sivuseikaksi, sillä perheen elämä ja sen vetovoimaisuus saa keskeisen roolin. Tarinaa on mahdotonta ajatella pelkästään Ellyn kertomuksena, sillä se on oikeastaan paljon isompi kokonaisuus, joka jättää sanomatta paljon, mutta juuri sellaisella tavalla, ettei kertomus jätä tyytymättömäksi.

Ahmin kirjan miltei yhdeltä istumalta. Olen ollut kevätkauden tapani mukaan hienoisessa lukujumissa, joten Kani nimeltä jumala oli positiivinen ja varsin virkistävä kokemus. Se jää kummittelemaan mieleen ja luulen, että tämä on sellainen kirja, johon tulen palaamaan jossain vaiheessa uudelleen. Se vaatii hieman parempaa tarkastelua ja pohdintaa, luulen, että minulla jäi jotakin ymmärtämättä ja sisäistämättä. Tässä oli kuitenkin onnistuneita ja virkistäviä ratkaisuja kuten esimerkiksi seksuaalivähemmistöön kuuluvien kuvaaminen ilman turhaa alleviivaamista ja toisaalta myös suurten aiheiden käsittely hienovaraisen pelkistetysti.

Kirja on luettu jo useassa blogissa, joten en laiskuuttani linkitä tällä kertaa. Suosittelen Kani nimeltä jumala -kirjaa kaikille, jotka haluavat lukea älykkään ja monitasoisen hyvänmielenromaanin, joka herättää tunteita ja ajatuksia ja jää pitkäksi aikaa mieleen.

Marja Björk: Poika

Marja Björk: Poika (Like 2013), 215s.

Mutsi teki synttäreilleni täytekakun, joka muistutti Prinsessa Ruususen linnaa. Tornit olivat jäätelötuuteista. Minä olisin halunnut veturi- tai autokakun, sellaisen, jonka pyörät ovat dominokekseistä. Muutenkin äiti yritti parhaansa, katsoi naistenlehdistä reseptejä pikkutytön synttäreille ja olisi halunnut ommella prinsessamekon. Siinä tapauksessa syntymäpäiväni olisivat kyllä olleet täydellisesti pilalla. Onneksi äiti sai työkavereiltaan lainaan Maija Mehiläinen -puvun.
(Björk: Poika, s.29)

Makke on syntynyt väärään ruumiiseen. Pikkupojan ja murrosikäisen teinin on vaikea kestää sitä, että hän joutuu koulussa tyttöjen liikuntaryhmään ja että äiti haluaa pukea hänet prinsessamekkoon syntymäpäiväjuhlille. Makke on poika, vaikka se ei näykään päällepäin. Hän tietää kyllä itse mikä on, mutta vaikeampaa on uskotella muille, että naisen ruumiin sisällä asuu todellisuudessa mies, joka haluaa tulla kohdelluksi miehenä. Ei tyttönä.

Marja Björk käsittelee romaanissaan Poika vaikeaa aihetta. Romaanin kokemukset kumpuavat hänen omasta elämästään, jossa hän on joutunut katsomaan vierestä, miten lapsi kasvaa ja aikuistuu väärässä kehossa. Pojan Makke eli Marion on selviytyjä, joka on päättänyt saada oman kehonsa, sen johon ei kuulu roikkuvia naisentissejä eikä leveää takamusta. Hän on ollut poika pienestä pitäen, vain ympäristöllä on kestänyt kauemmin tajuta asian oikea laita.

Makken tarinaa kerrotaan lapsuudesta kouluaikojen kautta varhaiseen aikuisuuteen, jolloin Makke pääsee viimein korjaamaan sukupuolensa niin, ettei kenellekään tarvitse enää selitellä. Tarina on selviytymiskertomus, joka minämuodossa kerrottuna tulee lähelle lukijaa. Tarina on kuitenkin melko monologimainen, eikä siinä käydä vuoropuhelua ja olla hetkessä. Lukija katselee minäkertojan kanssa etäisyyden päästä tapahtumia, jotka ovat jo olleet ja menneet. Romaanin aiheuttama kokemus olisi ollut vaikuttavampi, jos kertoja olisi onnistunut kuljettamaan lukijaa mukanaan hetkessä, ei nykyhetkestä menneeseen tarkastellen.

Käytiin vanhojen kavereiden kanssa risteilyllä ennen koulujen alkua. Laivalla yksi kännikala tuli kysymään olenko tyttö vai poika. Olin humalassa. Mä löin sitä täysillä ja se potkaisi mua silmään.
(Björk: Poika, s.128)

Romaanin aihe on tärkeä. Nykyäänkin transsukupuolisuus on vähän hyshys asia, joka luonnollisesti herättää monessa hämmennystä ja toisaalta aiheuttaa kiusausta ja syrjintää. Selviytymistarinat ovat omiaan rohkaisemaan erilaisten vaikeuksien kanssa kamppailevia ihmisiä, mutta toisaalta aihe vaatisi myös puolueetonta tarkastelua ja näkökulmia, jotka eivät esitä aihetta selviytymiskertomuksena. Helposti tulee se ajatus, että vähemmistöjä kuvailevia kertomuksia luetaan tirkistelymielessä, ja niinhän ei varmasti ole tarkoitus. Poika silti varmasti omalta osaltaan lisää ymmärrystä, ja osoittaa, että myös vaikeista asioista on mahdollista selvitä.

Suosittelen romaania niille, jotka haluavat lukea tosipohjaisen selviytymiskertomuksen.

W. Somerset Maugham: Kirjava huntu (kirja+elokuva)

W. Somerset Maugham: Kirjava huntu (The Painted Veil 1925)

Nainen henkäisi syvään ja tarttu hänen käsivarteensa. Hän seurasi naisen katseen suuntaa. He seisoivat katse vipolaan johtaviin ikkunoihin päin. Ikkunoiden edessä oli luukut ja ne oli suljettu salvalla. He näkivät kädensijan valkoisen posliininupin kääntyvän hitaasti. He eivät olleet kuulleet kenenkään kulkevan vilpolassa. Oli kauheata katsella tuota äänetöntä liikettä. Minuutti kului, eikä minkäänlaista ääntä kuulunut. Sitten he näkivät toisenkin ikkunan valkoisen polsiininupin kääntyvän tuolla samalla yliluonnollisen kammottavalla tavalla, yhtä salaperäisesti, äänettömästi ja kauhistuttavasti. (Maugham: Kirjava huntu, s.8)

Välillä vastaan osuu niitä kirjoja, jotka todella koskettavat. Vuosien kuluessa kirjamakuni on muuttunut ja olen oppinut arvostamaan sellaista kaunokirjallisuutta, jotka aikaisemmin "en tajunnut". Jos minulle olisi vaikkapa lukiolaisena tuupattu käteen W. Somerset Maughamin Kirjava huntu, olisin pitkästynyt. Nyt lumouduin. Koskettava, surullinen ja sisäänpäinkääntynyt kirja oli kuin nimensä, tuulessa leijaileva huntu, josta on vaikea saada otetta, mutta joka lumoaa.

Kirjan keskiössä oleva Kitty on hemmoteltu englantilaistyttö, joka menee naimisiin tylsän ja vähäpätöisen lääkärin, Walter Fanen kanssa. Avioliitolle on syynsä. Kitty ei halua päätyä morsiusneidoksi nuoremman sisarensa häihin, eikä häntä huvita antaa äidilleen mahdollisuutta näpäytellä häntä siitä, että hänestä on tulossa vanhapiika. Walter on palavasti rakastunut Kittyyn, ja Kitty sietää miehensä ihailua paremman puutteessa. Hän kuitenkin rakastuu komeaan Charlieen, eikä häpeä pettää tämän kanssa aviomiestään.

Kun Kittyn petollisuus selviää Walterille, tämä antaa hänelle kaksi vaihtoehtoa. Kitty joko lähtee miehensä mukana Kiinan maaseudulle koleraepidemian kynsissä olevaan pieneen kylään, tai menee naimisiin rakastajansa kanssa. Charlie ei kuitenkaan ole tosissaan Kittyn kanssa. Matka Kiinan maaseudulle alkaa. Walter ei enää katso vaimoaan, ja Kitty haluaa löytää uudelleen itsensä sekä elämän, jonka on menettänyt.

Kirjan vanhahtava kieli on kaunista ja salaperäistä, mutta välillä huvittavaa. Silmään pisti eristyisesti tietää-verbin imperfekti tietänyt. Myönnän, että karsastan klassikoita usein juuri kielen takia, mutta Kirjavassa hunnussa se ei kuitenkaan hidastanut lukemista. Luin kirjan melko reippaalla tahdilla, sillä se tempaisi mukaansa. Kittyn kasvukertomuksen ja onnettoman rakkauden seuraaminen oli kuvattu niin koskettavasti, etten malttanut oikein laskea kirjaa käsistäni.

Katselin kirjan lukemisen perään samaan perustuvan elokuvan. Olen yleensä vähän skeptinen kirjoista tehtyihin elokuviin, mutta toisaalta taas rakastan niitä! Ja pelkään pettyväni! Elokuvaa katsellessa yritän aina muistaa, että kyseessä on vain yksi tulkinta romaanista. Kirjavaan huntuun perustuva elokuva oli alkuunsa todella uskollinen tarinalle, jopa repliikkejä myöten, mutta lopussa tarinankertoja oli keksinyt Kittylle ja Walterille hieman onnellisemman lopun, kuin alkuperäisessä kertomuksessa. Tämä ei oikeastaan haitannut, sillä juoneen liittyvistä muutoksista huolimatta kertomuksen tunnelma oli onnistuttu säilyttämään melko autenttisena. Plussaa elokuvalle sen väri- ja äänimaailmasta. Pidin erityisesti siitä, miten onnettomaan parisuhteeseen tuomittujen Kittyn ja Walterin teemana oli elokuvan kuluessa Eric Satien Gnossienne nro.1. Alla elokuvan traileri.

Suosittelen tätä klassikkoromaania ja sen elokuvasovitusta niille, jotka haluavat lukea kauniin ja helppolukuisen klassikon, joka ei rasita ranteita painollaan, mutta jää pitkäksi aikaa mieleen. Osaako joku suositella mitä muuta Maughamilta kannattaisi lukea?

Juhana Pettersson: Sokerisamurai

Juhana Pettersson: Sokerisamurai (Into 2013) 316s.

Yritän ottaa iisisti koska ajattelen että on parempi ettei mun fiilikset näy. Pitää olla rauhallinen. Se ei kyl täysin onnistu. Onneksi Idi Amin eikä kukaan muukaan kato mua. Paitsi toi tyttö joka kattoo just mua. Se näyttää onnelliselta, ihan siltä kuin se ois just saamassa jotain mitä se on pitkään halunnut.
(Pettersson: Sokerisamurai, s.12)

Lumi ja Stella ovat uuden Sugar Samurai -bändin tähdet. Tuotta Idi Aminilla on suunnitelma, jonka mukaan ollaa seksikkäitä, haluttavia ja kiellettyjä. Se on helppoa, sillä tytöt ovat vasta kurottelemassa täysi-ikäisyyden rajoja. Lumi haluaa tehdä musiikkia ja rakastaa. Stella haluaa julkkikseksi hinnalla millä hyvänsä. Vaikka sitten pitäisi esittää teinilesboa tai panna rikkaan liikemiehen kanssa. Äidin neuvojen mukaan kaikki keinot ovat sallittuja. Lumi ei sen sijaan ole nähnyt äitiään pitkään aikaan, sillä äiti on alkoholisti, eikä hänellä ole aikaa muille kuin jatkuvasti vaihtuville miesseuralaisille. Bändi pistetään kasaan ja keikkaa alkaa syntyä.

Kun me on vähän aikaa kähmitty ja tanssittu, Stella siirtyy korjaamaan työnsä hedelmiä flirttailemalla joidenkin kundien kanssa. Stella tähtää aina parhaimman näköisiin, rikkaisiin tai vaikutusvaltaisimpiin. Tai oikeastaan kyllä ekaksi vaikutusvalta, sitten raha ja naama vasta kaukana kolmantena. Ollakseen niin halukas tekemään itsestään silmäniloa hyvännäköisille kundeille Stella puhuu niistä tosi harvoin. Tai siis ei koskaan. Ei edes mitään Alexander Skarsgård-läppää tai muuta julkkisten kuolaamista. Tuntuu, että sitä kiinnostaa vain ura, huomio ja raha. (Pettersson: Sokerisamurai, s.66)

Sokerisamurain kertojaratkaisu on onnistunut. Stella ja Lumi saavat kumpainenkin oman puheenvuoronsa, Lumin ääni on puhekielinen ja kömpelö, kun taas Stellan kerronnassa huokuu jopa ärsyttämiseen asti itsevarma ja teini-ikäisen, ulkonäöstään varman tytön ylimielisyys. Hahmo on jopa niin onnistuneen raivostuttava, että on vaikea lukea tekstiä suuttumatta. Välillä mennään ylilyöntien puolelle: joko olen itse unohtanut millaista on olla teini-ikäinen, tai sitten Stellan ylikorostunut itsevarmuus ei vain ole uskottavaa. Toisaalta melkein kärjistetty naiivius on mielenkiintoista, sillä se asettaa toisistaan poikkeavat henkilöhahmot vastakkaisiin rooleihin. Jotka myöhemmin kääntyvät päälaelleen.

Mikko on helpottunut, kun lähdemme baarista. En ole tyytyväinen illan tähänastiseen tulokseen. Kaltaisellani menestyvällä tyylikkäällä naisella kuuluu olla homokaveri, jonka kanssa voi juoruta, shoppailla ja viettää aikaa.
    "Voitsä vähän avata mulle, mihin sä tarttet tätä homokaveria?" Seisomme Mikon kanssa Feniin edessä. Näytämme riitelevältä pariskunnalta.
    "Se kuuluu asiaan". Typerä kysymys. "No, ollaanko me menossa johonkin?"
(Pettersson: Sokerisamurai, s. 116)

Sekä romaanin parisuhdekuviot että tyttöjen bändiviritelmät alkavat saada tarinan edetessä yhä enemmän hyväksikäyttöön liittyviä piirteitä. Stellan julkisuushaaveilla on oma likainen puolensa ja Lumi hakee mielihyvää s/m seksin harrastamisesta. Romaanin makuuhuonekohtaukset käyvät tarinan edetessä melko yksityiskohtaiksiksi, mikä pakottaa väkisinkin lukijan miettimään, onko romaanin tarkoituksena kiihottaminen, kauhistuttaminen vai provosoiminen. Teini-ikäisten ja seksuaalivähemmistöjen edustajiin kuuluvien hahmojen elämässä olisi varmasti muutakin ammennettavaa, ja lukiessa tulee välillä sellainen olo, että "teinilesboseksi" muuttuu tarinan itsetarkoitukseksi. Muitakin elementtejä on: hyväksikäytön teemat ja musiikkibisneksen takahuoneiden tapahtumat ovat yhtä lailla sellaisia aiheita, joista riittäisi ammennettavaa.

Kirjaa lukiessa jouduin hieman pohdiskelemaan omaa suhtautumistani siihen, miten kirjailija vaikuttaa teoksen tulkintaan. Sokerisamuraita näin jossakin arvostelussa verrattavan Figty Shades of Greyhin, luulen mielleyhtymien johtuvan tietyistä seksuaalisista mieltymyksistä, joihin kummassakin romaanissa puututaan. Jostain syystä tuntuu helpommalta ajatella naista kirjoittamassa tällaista tekstiä, enkä tietysti halua Sokerisamurainkaan kohdalla kyseenalaistaa kirjoittajan motiiveja. Jotenkin vain Sokerisamurain kaltainen asetelma, jossa nuorien naisten elämää tarkastellaan lähietäisyydeltä, tuntuu likaiselta, kun kirjoittajana on mies. Hämmentävää huomata ajattelevansa näin! Ehkä se on tarkoitus, ehkä tekstin kuuluukin provosoida. Näin naisena tuntuu joka tapauksessa melkein karmivalta lukea tarinaa, jossa sekä hyväksikäytetään niin seksuaalisesti kuin muillakin tavoilla että toisaalta annetaan mielestäni liiankin stereotyyppinen kuva seksuaalivähemmistön tavoista. Ymmärsin jostakin, että tämä olisi ollut jollain lailla feministinen teos, mutta ilmeisesti tämä aspekti meni minulta jotenkin ohi. Tai sitten en vain tajunnut.

    "Voinko mä siis kysyä..." Yritän ohjata keskustelua mieluisampaan suuntaan. Olisi ehkä pitänyt miettiä etukäteen mitä mä Mariannesta oikein haluan. Kotona tuntui ilmeiseltä että se voisi jotenkin auttaa mua ottamaan kontaktia lesbokuvioihin mutta nyt en muista mitä ne kuviot taas olikaan. Luin Sofi Oksasen baby janen ja oon käynyt niissä ihan samoissa baareissa mutta ei se jotenkin lähde käyntiin. Ehkä mulla on liikaa kavereita, omat ympyrät. Ehkä jos olisin sinkku, mulla ois selkeempi päämäärä. (Pettersson: Sokerisamurai, s.182)

Tässä romaanissa oli rankkoja teemoja ja rankkoja kohtauksia, joita en lähtisi suosittelemaan luettavaksi ihan kenelle tahansa. Kirjan kohderyhmä jää hieman mysteeriksi. Kirjasfäärissäkin todetaan, että tämä voisi olla hyvin nuorten(aikuisten)kirja, jos tietyt kohtaukset olisi poistettu. Totta, mutta nuortenkirja tämä ei ole. Mikä se sitten on?

Suosittelen Juhana Petterissonin Sokerisamuraita niille, jotka haluavat lukea rankkoihin teemoihin tarttuva, sievistelyä välttelevän rohkean romaanin.

Chun Shu: Beijing beibi

Chun Shu: Beijing beibi (Voltti 2003) 334s.

Itkin, koska minulla ei ollut uusia housuja ja kenkiä, joita olisin voinut käyttää treffeille lähtiessäni.
Itkin, koska sähkökitara maksoi 1500 yuania eikä minulla ollut varaa sellaiseen. (Chun Shu: Beijing beibi, s.85)

Tässä kirja, joka on syypää maaliskuun lukujumiini. Ainakin osittain. Välillä käy niin, että käsiin sattuu, opus, joka saa masentumaan ihmiskunnan typeryydestä ja pinnallisuudesta. Tai sitten vain ei kolahda, mutta jonkinlaisella raivolla yrittää lukea kirjan loppuun saakka, tuskainen sivu kerrallaan.

Omaelämänkerrallinen Beijing beibi on takakannen mukaan tätä: "Elämä, musiikki, unelmat, punk-asenne. Levoton ja kiihkeä tarina nuoren tytön kapinasta Beijingin underground-maailmassa". Tartuin kirjaan kirjastossa, koska ilmeisesti odotin jotakin Käärmeitä ja lävistyksiä -tyyppistä maailmaa (ilmeisesti kyseinen romaani kuitenkin teki minuun vaikutuksen, koska kiinnostuin kirjastossa selaamaan kirjaan, joka tuntui pyörivän samanlaisessa maailmassa). Tämä oli kuitenkin ihan muuta: vähän typerältä vaikuttavan teinitytön miessekoiluja, kömpelöä kieltä ja maailmankuva, johon en osannut yhtään samaistua. Ja voin vakuuttaa, että yritin ihan tosissaan.

En käsittänyt, miksi vanhempani eivät edes yrittäneet ymmärtää minua ja mutkikkaita mielenliikkeitäni. Heillä ei ollut aavistustakaan kuinka synkkiä ajatuksia haudoin mielessäni, kuinka epätoivoinen olin. Nukahdin heti syvään uneen, kuin tuulen mukanaan riepottama tuhka, joka oli viimein päässyt taas laskeutumaan maahan. (Shu: Beijing beibi, s.239)

Nuoruus on tietenkin tuskaista aikaa. En kuitenkaan kirjaa lukiessani oikein päässyt perille, mistä kertojan tuska kumpusi. Kansiliepeen mukaan romaani on ollut Kiinassa "kohuttu menestys". Voin kuvitella, että nuoren tytön miesseikkailut ja koulusta lintsaaminen kiinnostaisi jotakuta, mutta toisaalta ihmettelin, miksi kirja on ainakin Suomessa luokiteltu aikuistenkirjojen puolelle. Tässä ei ollut mitään erityisen järkyttävää, mutta en usko, että myöskään kovin paljon mitään sellaista, joka aikuista lukijaa kiinnostaisi. Ehkä olen huono lukija kirjalle, koska en ole kokenut teini-iän angstista kapinavaihetta. Tosin olen lukenut kirjoja, joissa kyseinen elämänvaihe on kuvattu niin hyvin, että siihen on ollut mahdollista samaistua omakohtaisten kokemusten puutteesta huolimatta.

Tiesin kyllä olevani loistavan lahjakas ja älykäs, mutta aina tosi paikan tullen nuo hyvät ominaisuudet tuntuivat katoavan jonnekin. (Shu: Beijing beibi, s.286)

Ehkä olin väärä lukija tälle kirjalle. Ehkä uskaltaisin suositella Beijing beibiä, jollekin, joka on kiinnostunut nuoren naisen itsenäistymispyrkimyksistä ja siitä, miten hän hakee paikkaansa maailmassa. Kirja on luettu myös täällä, käykää katsastamassa!

P.s. Muistakaahan osallistua Vinttikamarin talviseen kevätarvontaan!

Ian McEvan: Sovitus

Ian McEvan: Sovitus (Atonement), Otava 2002, 541 sivua

Välillä on niitä kirjoja, joista savutaan ja hälytään, ja joihin en osaa tarttua juuri siksi, että kaikki lukevat niitä ja niistä kuuluu tykätä. Tätä kutsutaan vastarannankiiskiefektiksi. Yleensä kuitenkin jonkun kirjan aikaansaama mielenkiinto on sen verran suuri, että etsin sen käsiini siinä vaiheessa, kun suurimmat pölyt ovat laskeutuneet. Lisäksi tähän asiaan liittyy myös toinen seikka: kirjabloggarit ovat ansioituneet lukemaan varsin tuoreita ja uusia kirjoja, mutta minusta se ei ole aina pelkästään yksiselitteisen hyvä asia. Välillä on hyvä mennä myös muutaman vuoden taakse, sillä kirja on siitä hauska kapine, että se ei oikeastaan vanhene koskaan. Enkä puhu nyt klassikoista, vaan 10-20 vuotta vanhoista kirjoista, jotka helposti hukkuvat jonnekin unholaan. Tarttukaamme siis myös niihin kirjoihin, jotka eivät ole uutuushyllyissä ja kevään katalogeissa.

Sovitus on minulle tuttu samannimisestä elokuvaversiosta, jonka katsoin joskus muutamia vuosia takaperin. Pidin elokuvasta, mutta samalla se tuntui masentavalta. Olen lykännyt kirjan lukemista myös siksi. Nyt kuitenkin tuntui siltä, että aika oli oikea. Myönnetään, että nytkin tökki. Luin Ian McEvanin hienoa romaania tuskaisen pitkään, vaikka tavallaan myös pidin siitä. Teksti ei kuitenkaan tempaissut mukaansa.

Tarinassa eletään 1900-luvun sotienaikaista englantilaista kartanoromantiikkaa. Kolmetoistavuotias Briony näkee outoja välähdyksiä aikuisten maailmasta, kun hänen isosiskonsa Cecilia ja siivoojan poika Robbie luovat toisiinsa katseita ja kohtaavat salaa kirjastossa. Kirjailijan urasta haaveilevan Brionyn mielikuvitus alkaa laukata, mutta toisinaan on vaikeaa erottaa sadun ja todellisuuden rajat. Toisinaan taas kuvitteelliset rajat ovat pelottavan lähellä toisiaan.

Briony oli tullut lastenhuoneen avoimen ikkunan ääreen ja ilmeisesti havainnut edessään aukeavan näyn jo ennen kuin tajusi täysin mitä näki. Näkyyn olisi aivan hyvin voinut kuulua myös keskiaikainen linna, ainakin jossain kauempana. Muutamien mailien päässä Tallisien maista kohosivat Surreyn kukkulat liikkumattominen jyhkeäkruunuisine tammimetsineen, joiden pehmeyttä maitomainen aurinkousva pehmensi. (McEvans: Sovitus, s.61)

Romaanin keskeisiä hahmoja ovat Briony, Cecilia ja Robbie. Montgomeryltä perittyä annamaista ja runotyttömäistä naiivia paatosta täynnä oleva Briony maalaa lapsellisella viattomuudella ja toisinaan viekkaudella tarinoita, muut hahmot jäävät etäisemmiksi, mutta niin asian kuuluukin olla. Erityisesti isosisko Cecilia jää hahmoksi, jonka vaikutus on suuri, mutta jonka konkreettinen rooli jää vähäiseksi. Cecilian toiminta jää lukijalle hieman arvoitukselliseksi, ja lukija joutuu tarkastelemaan osaa Cecilian ratkaisuista Brionyn värittyneen kerronnan läpi. Se luo tarinaan oman viehätyksensä, joka saa pohtimaan todellisuuden ja tarinan hentoa eroa.

Sovituksen kieli oli melko polveilevaa ja kuvailevaa. Jollain tavalla kirjan lukeminen oli uuvuttava kokemus. Täytyy kyllä myöntää, että vuoteni on alkanut melko hektisissä merkeissä, ja lukeminen on jäänyt sivurooliin. Ehkä siksi paksu ja monia vahvoja teemoja sisältävä teos vei voimat. Kirja oli kuitenkin ehdottoman mielenkiintoinen, ja näin jälkikäteen voin todeta, että myös elokuvasovitus oli onnistunut ja onnistui maalaamaan romaanin tunnelman uskottavasti. Myös loppuratkaisu oli vakuuttava.

Kaikkien näiden viidenkymmenenyhdeksän vuoden ajan ongelma on ollut seuraava: kuinka kirjailija voi sovittaa mitään, kun hänellä viime kädessä on valta päättää lopputuloksesta ja hän on näin ollen itse Jumalan asemassa? Ei ole ketään eikä mitään korkeampaa tahoa, johon hän voisi vedota, jonka kanssa hän voisi sopia tai joka voisi antaa hänelle anteeksi. Ei ole mitään hänen itsens ulkopuolella. Hän on määrännyt rajat ja ehdot omassa mielikuvituksessaan. Jumala ei voi saavuttaa sovitusta, ei liioin kirjailija, ateistikaan. Se on ollut mahdoton tehtävä alusta asti, ja siinä onkin koko jutun ydin. Kyse on itse yrittämisestä. (McEvans: Sovitus, s.541)

Itsekin kirjoitelmia näpertävänä ihmisenä ymmärrän Brionyn intohimon ja lopulta ratkaisut, joihin hän päätyy. Kirjailijan valta ja vapaus. Vastuu ja ne mahdollisuudet, joita kynään tarttuminen antaa. Siinä on miettimistä, ja niin on myös Sovituksessa. Tässä oli kirja, joka ei päästänyt helpolla, ja jota en luultavasti hevillä unohda. Ehkä tartun tähän uudelleen joskus kun aika ja tilanne on toinen.

Suosittelen niille, jotka haluavat lukea älykkään ja monisyisen romaanin.

Siri Kolu: Metsänpimeä

Siri Kolu: Metsänpimeä ( Otava 2008), 394s. 

Turkiskuoriaisviikonloppuna aloitin uuden rituaalin. Asetuin johonkin asentoon ja pysyin siinä liikkumatta puoli tuntia, neljäkymmentäviisi minuuttia. Pakotin itseni myös mielen hiljaisuuteen.
(Kolu: Metsänpimeä, s.49)

Me Rosvolat -kirjoista tutuksi tulleen Siri Kolun esikoinen Metsänpimeä, on kirja, josta olisin halunnut kovasti pitää, mutta joka luikahtaa otteesta kuin metsänpeitto, eikä anna vastauksia esittämiinsä kysymyksiin. Tarinan minäkertoja Laura on lukiolaistyttö, joka huumaantuu kirjallisuuden kurssilla kerrotuista suomalaisista uskomuksista, metsän lumovoimasta, joka innoittavan opettajan ansioista tarttuu joukkoon lukiolaisia. Tarinaa tarkastellaan kahdessa eri ajassa, Lauran lukion aikaan, sekä vuosia myöhemmin, kun Laura on päätynyt opiskelemaan kirjallisuutta yliopistoon.

Kertomuksen elementit tuntuvat erinomaisilta, mutta melkein neljäsataa sivua angstisten ja elämänsä hallinnan menettäneiden nuorten aikuisten fanaattinen sekoilu on minulle liikaa. Kuolleiden runoilijoiden seura -henkinen porukka hengailee metsässä löytääkseen mystisen yhteyden luontoon ja johonkin muinaiseen mihinlie, josta edesmenneet kirjailijat ovat ammentaneet innostuksensa. Kolu pujottelee langanpäitä sinne tänne, mutta jättää suurimman osan sitomatta. Kirja herättää kysymyksiä huomattavasti enemmän kuin antaa vastauksia.

Makasin metsässä aina vain pidempään, pakotin itseni liikkumattomuuteen useiksi tunneiksi ja kuvittelin, miten minut löydettäisiin kangistuneena monen viikon päästä, kun olisin viimeinkin onnistunut keskittymään niin, että olisin unohtanut hengittää, eivätkä edes refleksini pelastaisi minua enää. (Kolu: Metsänpimeä, s.173)

Kolun kieli on varsin omaäänistä, kielikuvia, pitkiä lauseita ja lauseenvastikkeita lauseenvastikkeiden päälle. Tavallaan monitulkintaisuus ja runollisuus sopii tarinan henkeen. Intertekstuaalisuus, kirjallisuuslainaukset ja kertomuksen yleinen ilmapiiri vetää lukijan kirjallisuuden opiskelijoiden sisäänpäin kääntyneeseen maailmaan, jossa kaikki on sanoja ja runoja ja ah, niin henkevää. Sitten kun mukaan sekoittaa vielä poikaystävän selitystä vaille jäävän sairauden, kummalliset tapahtumat metsässä, kuoleman ja omistavan rakkauden, opettajan ja oppilaan suhteen, isän kaipuun ja äiti-tytär-suhteen. Huh, mikä soppa.

Yritän olla olematta liian kriittinen, mutta sanotaan, että takakannen perusteella odotin pitäväni kirjasta ja olin pettynyt, ettei niin käynyt. Luin sen läpi miltei veren maku suussa, koska halusin ymmärtää mitä kirjassa oikeastaan tapahtui. Ehkä joulu on pehmentänyt pääni, mutta en missään vaiheessa löytänyt selitystä kysymyksille, joita lukiessa heräsi. Kirjasta jäi turhautunut olo, ja vaikka idea oli oivallinen, jäin lopulta kaipaamaan muuta. Jos kirja olisi ollut puolet lyhyempi (ja on muuten harvinaista, että minä sanon näin!) se olisi voinut toimia. Nyt se lähinnä näännytti.

Suosittelen Siri Kolun Metsänpimeää luettavaksi kauniin ja runollisen kielen ystäville, kirjallisuusmaailmoissa hifisteleville, sekä niille, jotka eivät kaipaa vastauksia. Blogimaailmassa tätä ei ole pahemmin luettu.

Jane Johnson: Saharan tytär

Jane Johnson: Saharan tytär (Tammi 2010)
448s.

Jane Johnsonin Saharan tytär seuraa Neidonryöstön perinnettä ja kertoo tarinan, jossa menneisyys ja nykyisyys punoutuvat toisiinsa mystisen amuletin välityksellä. Arkeologi-isältään perinnöksi saatu amuletti kiehtoo Isabellen mieltä, ja hän päättää lähteä lomamatkalle Marokkoon selvittääkseen samalla mieltään vaivaavan kysymyksen: mitä isä oikein tarkoitti viimeisellä kirjeellään?

Kirjassa Isabellen ja huntujen heimoon kuuluvan Mariatan tarinat kietoutuvat toisiinsa. Kirjassa toistuvat Saharan sävyt, vaikka olisinkin kaivannut vieläkin kuvailevampia värejä kuten esimerkiksi Wilbut Smithin Polttavassa rannikossa. Aavikon ihmeistä riittäisi ammennettavaa enemmänkin.

Aloitin tämän kirjan lukemisen jo ties miten kauan sitten, mutta en oikein päässyt alkua pidemmälle. Otin sen kuitenkin matkalukemiseksi mökkiviikonloppua ajatellen, ja pääsinkin vauhtiin, kun sain muut kirjat ensin luettua. Ei tämä mitenkään säkenöivä elämys ollut, epäuskottava ja lopussa ennalta-arvattava juoni sekä paikoin pintapuolisesti käsitellyt teemat turhauttivat, mutta toisaalta vetäviä seikkailuja on aina rentouttavaa lukea, vaikka sisältö ei olisi ihan niin tenhoavaa kuin soisi.

Jane Johnsonin tuotannon kohdalla nousee esille kysymys siitä, että riittääkö kirjailijalle se, että pyörän keksii kertaalleen, vai pitäisikö se keksiä joka kerta uudelleen. Johnson käyttä Saharan tyttäressä täsmälleen samoja keinoja kuin Neidonryöstössä, mikä kieltämättä hiukan latistaa lukijan intoa. Tuntuu siltä, että tämän idean olen lukenut joskus aikaisemminkin. Kaksi rinnakkaista, eri ajoissa kulkevaa naiskohtaloa ja mystinen esine joka sitoo naiset toisiinsa. Jään mielenkiinnolla odottamaan kirjailijan seuraavaa teosta, sillä on hauska nähdä keksiikö hän seuraavaksi jonkin uuden lähtökohdan kertomukselleen, vai jatketaanko vanhalla ja hyväksi havaitulla teemalla.

Tämän ovat muuten lukeneet myös Kuutar, Norkku ja Emilie.

Suosittelen Saharan tytärtä luettavaksi kaikille hivenen viihteellisistä historiaa ja nykypäivää sekoittavista romaaneista, joista löytyy seikkailua ja romantiikkaa.

Jacqueline Kelly: Luonnonlapsi Calpurnia Tate

Nappasin kauniskantisen kirjan mukaani kirjastosta ja luettuani muutaman mukavan arvostelun. Ainakin Lumiomena ja Vauhko ovat kirjoittaneet tästä aikaisemmin.

Tämän lapsille suunnatun romaanin voisi lukea tyttökirjaklassikkohin kuuluvaksi siitä huolimatta, että se on ilmestynyt sata vuotta myöhemmin kuin muut genren edustajat. Luonnonlapsi Calpurnia Tate kulkee kuitenkin niin kerronnaltaan kuin teemoiltaan Pienen runotytön, Annan ja Pikku naisien jalanjälkiä.

Romaani sijoittuu 1800-luvun lopun Texasiin, jossa 12-vuotias Calpurnia löytää luonnon ihmeellisyyden vanhan isoisänsä opastuksella Calpurnia ei tahdo asettua naiselle sovinnaiseen rooliin vaan haaveilee tutkijan urasta. Vaikka romaanin loppu ei anna vastausta sille toteutuvatko Calpurnian unelmat, se antaa kuitenkin väläyksen siitä todellisuudesta, jossa myös haaveet voivat toteutua. Vaikka kotelostaan kuoriutuvasta toukasta ei kasva kaunis päiväperhonen vaan harmaa, suuri yökkö, on luonnon ihmeellisyys silti jokaisessa siiveniskussa, jokaisessa hetkessä.

Romaani on sujuvaa, kaunista kieltä ja Charles Darvinin Lajien synnyn ajatukset kulkevat kerronnassa mukana. Itse koin aluksi turhauttavana sen, miten tarina eteni luku luvulta katkelmanomaisesti ilman että punainen lanka olisi varsinaisesti kantanut luvusta toiseen. Tyylissä on kuitenkin etunsa, ja näin Calpurnian elämä piirtyi lukijan eteen yhtä hetkellisenä ja katkelmanomaisena kuin pikkutytön elämä konsanaan: täynnä toistaan seuraavia tapahtumia.

Minulla ei ole oikein lukuinto päällä, joten valitettavasti kirja ei saanut minussa aikaan sellaisia riemunkiljahduksia, mitä se varmasti olisi saanut, jos olisin lukenut sen jonakin toisena ajankohtana. On kuitenkin ilahduttavaa huomata, että lastenkirjahyllystä löytyy tällaisia herkullisia klassikoita, jotka varmasti lentävät siivillään vielä pitkään ja kauas.

Suosittelen Luonnonlapsi Calpurnia Tatea luettavaksi suloisten tyttökirjaklassikoiden ystäville.

Cecilia Ahern: Mitä huominen tuo tullessaan

Tiedättekö mikä on lohtukirja? Lohtukirja voi tietysti olla kirja, jota säännöllisesti luetaan aina silloin kun on paha mieli, mutta minulle lohtukirja on täysin suunnittelematon kirjahankinta, joka tapahtuu jonkin negatiivisen asian seurauksena. Vähän niin kuin se, että jotkut ostavat murheeseensa suklaata. Minä ostan kirjan.

Talvella ostin Kazuo Ishiguron Ole luonani aina -kirjan, kun liukastuin kaupan pihalla ja sain naarmun polveeni. Tällä kertaa olin vieraassa kaupungissa hämmentyneenä ja eksyneenä ja löysin turvapaikakseni kirjakaupan ja Cecilia Ahernin romaanin Mitä huominen tuo tullessaan.

En tiedä voisiko lohtukirjavalinta olla juurikaan tämän onnistuneempi. Varsinkin, kun romaanissa nimenomaan mainitaan, että kirjat valitsevat ihmisensä. Tämän kirjan kohdalla kävi juurikin nimenomaan näin.

Romaanissa 16-vuotias Tamara joutuu isänsä kuoleman jälkeen muuttamaan äitinsä kanssa maalle, rappeutuneeseen portinvartijan tupaan, jonka omistavat äidin veli ja tämän vaimo. Seudulla ei tunnu olevan mitään muuta kuin vanhan linnan rauniot, joilla Tamara kiertelee tutustuen muun muassa paikalliseen nunnaan ja kirjastoautoa kuljettavaan komeaan poikaan. Kirjastoautosta Tamara löytää omituisen, tyhjän kirjan, joka alkaa kirjoittaa sivuilleen Tamaran tarinaa. Vähitellen Tamaralle selviää, ettei mikään ole niin kuin hänelle on kerrottu. Perheen menneisyyteen liittyy salaisuuksia, jotka saavat Tamaran silmät avautumaan.

En ole lukenut muita Cecilia Ahernin kirjoja, olen ehkä mieltänyt kirjailijan hiukkasen hömppäkirjailijaksi. Tämä romaani toi kuitenkin hyvin vahvasti mieleeni Dodie Smithin ihanan Linnanneidon lokikirjan, jossa samaan tapaan elämästään ironiseen sävyyn kertoilee nuori, aikuistumisen kynnyksellä oleva tyttö. Mitä huominen tuo tullessaan -kirjaa lukiessani olinkin hiukan hämmentynyt siitä, millainen kansikuva kirjaan on valittu ja miten The Book of Tomorrow -nimi on käännetty suomenkielelle. Kirjan alkuperäinen kansikuva on hyvin samanhenkinen, mutta jollain tavalla  huomattavasti uskottavampi kuin tämä suomalaisen version iloisen kaunis, mutta hömppämäisen kepeä kansikuva.

Hauskuutta romaanissa ovat runsaat intertekstuaaliset viitteet, joista en vasrmasti löytänyt edes murto-osaa. Kirjassa viitataan muun muassa Ihmemaan Liisaan, Jaliin ja suklaatehtaaseen, Hannuun ja Kerttuun sekä moneen muuhun populaarikulttuurin klassikkoon. Tämä oli hauska yksityiskohta eikä ärsyttänyt siten miten joskus intertekstit tuppaavat ärsyttämään. Mitä huominen tuo tullessaan on ehdottomasti kirjoja ja kirjallisuutta omalla, hauskalla tavallaan ylistävä kirja, josta tulee hyvä mieli ja joka osaa paikoin myös jännittää ja säikäyttää. Siis sopivaa luettavaa monenlaiseen mielialaan.

Suosittelen Cecilia Ahernin Mitä huominen tuo tullessaan -romaania luettavaksi niille, jotka pitävät kepeistä mutta sisältörikkaista romaaneista. Tämä ei missään tapauksessa ollut silkkaa hömppää, vaan sadunomainen kertomus, jossa kirjat, salaisuudet ja vanha linna ovat keskeisessä osassa. Romaanin on lukenut myös ainakin Sivujen viemää -blogin tsirp. Entä joku muu?

Gregory David Roberts: Shantaram

Tämä yli tuhatsivuinen järkäle on odottanut omassa kirjahyllyssäni joulusta saakka ja nyt luin sen muutamassa päivässä. Miksi odotin niin kauan, sillä Gregory David Robertsin omiin kokemuksiin perustuva Shantaram oli ihmeellinen kertomus Intiasta ja romaanin kertojan matkasta kohti omaa itseään. En löytänyt blogimaailmastakaan yhtään arviota tästä kirjasta, joten ilmeisesti se ei ole vielä saanut suuremmin huomiota.

Romaanin minäkertoja Lindsay on karannut vankilasta ja päätynyt Bombayhin, joka imaisee hänet heti maailmaansa. Linin tie kulkee Indian Guest housesta Bombayn slummiin ja lopulta Afkanistanin lumisille vuorille Bombayn mafiapäällikön apurina. Olennaisia eivät kuitenkaan ole itse tapahtumat, vaan ne kaikki ihmiskohtalot ja oivallukset, joita Lin matkallaan näkee. Hän on länsimaalainen, mutta Intia imaisee hänet mukaansa ja opettaa hänet rakastamaan kuin Intialainen: epäilyksettä joka hengenvedollaan.

Robertsin omiin kokemuksiin perustuva romaani on kertomus lain ulkopuolella olevasta maailmasta, kertomus hyvistä ihmisistä, jotka tekevät välillä pahoja tekoja. Minua lukukokemuksessa vavahdutti ymmärrys siitä, miten monitulkintaisia ihmisten teot ovat, ja miten monista eri elementeistä totuus voi rakentua. Kaiken lisäksi Shantaram aivan tuoksuu Intialle ja Bombayn kaduille. Roberts kuvaa karujakin asioita suoraan ja kaunistelematta, mutta ei herkuttele kurjuudella: kaikessa kamalassakin voi olla jotain kaunista.

Osallistun kirjalla Sadun minihaasteeseen, jossa piti lukea yli 500 sivuinen kirja. Lisäksi alan odotella mielenkiinnolla vuotta 2012, sillä silloin pitäisi ilmestyä kirjaan perustuva elokuva, jossa pääosaa näyttelee itse Johnny Depp. Tätä ei voi missata.

Suosittelen Gregory David Robertsin Shantaramia luettavaksi kaikille niille, jotka jaksavat kahlata läpi tiiliskivimäisen teoksen täynnä Intian tuoksua, filosofiaa, jännitystä ja tunnetta. Tätä kirjaa en voinut laskea käsistäni kun pääsin alkuun, ja blogimaailmassa tätä ei ole vielä huomioitu, joten kipin kapin muutkin lukemaan!

Laura Honkasalo: Eropaperit

Eropaperit päätyi luettavakseni kiitos Kirsin, jonka ansiosta postilaatikkooni tipahti heti juhannuspyhien jälkeen luettavaa. En enää muista missä joka puolella muualla olen kirjaan törmännyt, mutta sen ovat lukeneet ainakin Lumiomena, Susa ja Jenni.

Eropaperit on raastava kertomus riitaisasta avioerosta ja siitä miten esikoinen kokee tilanteen, jossa häntä riuhdotaan kahden eri perheen välillä. Romaanissa edetään hienovaraisesti näkökulmasta toiseen niin, että lopulta olennaisimmaksi päähenkilöksi muodostuu Sara, avioeroperheen tytär, joka toimii kiistakapulana vanhempien, Sinikan ja Jokken välillä. Toisaalta romaani on myös sukutarina, jossa etsitään syitä ja syyllisiä: miksi pojasta tuli sellainen? Miksi äiti kääntyi omaa lastaan vastaan? Miksi rakkaus loppui?

Luen itse aika vähän tämäntyyppisiä kirjoja, jotka kuvaavat suomalaista arkea ja kaikkia niitä kurjuuksia joita arkielämään kuuluu. Yleensä lukiessani kaipaan seikkailua, jännitystä ja kokemusta sellaisesta elämästä, jota ei ole mahdollista kokea. Eropaperit ei henkilökohtaisella tasolla tule lähelle, mutta silti aihe koskettaa ja pistää ajattelemaan sitä kaikkea, mitä lapset joutuvat pahimmillaan kestämään joutuessaan seuraamaan vanhempiensa erokiistoja. Honkasalo kirjoittaa todentuntuisesti ja kokemuspohjaisesti: tekstissä välittyy ymmärrys niitä tilanteita kohtaan, joissa lapsi joutuu tekemään valintoja ja punnitsemaan mielessään kumpi on hyvä ja kumpi paha: isä vai äiti?

Honkasalon Eropaperit laittaa ajattelemaan. Saran isän ja tämän uuden naisystävän käytös on keskenkasvuista ja itsekästä: kuinka lapselliseksi aikuinen ihminen voi muuttua? Toisaalta romaani valottaa näkökulmia melko puolueettomasti ja heijastelee myös sitä pahaa oloa, joka Jokke -isänkin toiminnan taustalla ehkä on. Ei löydy yhtä vastausta kysymykseen: mikä oikein meni pieleen?

Suosittelen Laura Honkasalon Eropaperit -kirjaa luettavaksi niille, jotka haluavat lukea ajatuksia herättävän ja realistisen kuvauksen avioerosta ja siitä miten lapsi kokee vanhempiensa raastavan välirikon.

Rupert Isaacson: Hevospoika

Rupert Isaacson kertoo tositapahtumiin perustuvassa romaanissaan Hevospoika tarinaa pojastaan Rowanista, jonka todetaan olevan autistinen. Seikkailunhaluisen perheen arki on raskasta, kun raivokohtauksista, pidätyskyvyttömyydestä ja puhumattomuudesta kärsivä poika tekee arjesta taistelua. Rupert kuitenkin huomaa, että sulkeutuneella pojalla on erityinen yhteys hevosiin. Hän päättää tehdä perheensä kanssa matkan Mongoliaan, josta ovat kotoisin niin hevoset kuin parantamiseen erikoistuneet samaanitkin...

Isaacsonin ja hänen perheensä matka kulkee Mongolian karuissa maisemissa samaanin luota toiselle. Löytyisikö jostain parannus pojalle, ratkaisu perhettä vaivaaviin ongelmiin. Hevospoika on Rowanin ja samalla koko perheen kasvutarina, kertomus lujasta tahdosta löytää ratkaisu kysymyksiin.

Minä en oikein osaa sanoa, mitä kirjasta ajattelen. Se oli koskettava kertomus, toki, mutta samalla niin perinjuurin amerikkalainen saippuadraama siitä, miten jurtissaan asuvat villit parantavat autistisen pojan ihmeellisillä poppakonsteilla.

Toisaalta tarinassa oli myös paljon sellaista, jossa varmasti piilee totuus: autistisen pojan ja eläinten yhteyttä on vaikea lähteä kiistämään, sillä varmasti omassa maailmassaan kulkeva lapsi saa yhteyden sellaisiin olentoihin, jota on herkemmin virittyneitä samalle taajuudelle hänen kanssaan. En kuitenkaan lähtisi lukemaan tätä kertomusta parantamistaitoja epäileville skeptikoille, enkä seikkailua kaipaaville romantikoille. Pikemminkin tämä oli kertomus isästä, jolla on vahva halua auttaa perhettään ja poikaansa -parhaaksi katsomallaan tavalla.

Suosittelen Rupert Isaacsonin omakohtaisiin kokemuksiin perustuvaa romaania Hevospoika luettavaksi niille, jotka haluavat lukea erilaisen selviytymistarinan autismin maailmasta. Torey Haydenin romaanien ystäviinkin tämän voisin kuvitella uppoavan.

Alice Walker: Häivähdys purppuraa

Kevät taittuu jo huhtikuun puoliväliin ja talvesta on jäljellä enää lumen muisto kutistuvana, valkoisena kasana pihan varjoisimmassa paikassa. Sain sentään pihatöiltäni avattua vuoden klassikkosaldon lukemalla Alise Walkerin Häivähdys purppuraa- romaanin. Ei hassumpi aloitus klassikkourakalle.

Pulizer-palkittu romaani kertoo Amerikan rotusorrosta, rakkauden kaipuusta ja ystävyydestä. Selviytymisestä. Romaanissa Celie kärsii siskonsa Nettien kanssa ankaran isän sortoa joka päättyy siihen, että Celie sysätään naimisiin sopivalle ehdokkaalle. Nettie ei kuitenkaan alistu jäämään Celietäkin hyväksikäyttäneen isähahmon ikeen alle vaan pakenee ja aloittaa oman elämänsä muualla. Ruma ja hyljeksitty Celie sen sijaan kärsii hiljaa ja tyytyy rakentamaan elämänsä niistä elementeistä, jotka hänelle on suotu.

Romaani on kirjoitettu kirjeiden muodossa, joissa Celie ja romaanin loppupuolella myös Nettie kertovat elämästään. Celien kieli on rahvaanomaista ja kömpelöä, kun taas kouluja käynyt ja oppinut Nettie kirjoittaa kauniisti ja elävästi. Kirjeiden välityksellä hahmojen persoonat muodostuvat romaanin kiinnostavimmaksi yksityiskohdaksi. Samaan tapaan eri henkilöhahmojen väliset suhteet ovat romaanin parasta antia.

Romaanista on tehty myös elokuva, jonka olen nähnyt joskus monta vuotta sitten. Pitäisikin katsoa, jos saan sen jostain käsiini. Muistaakseni elokuva noudatti kauniisti romaanin tarinaa ja väritti muutenkin hienolla tavalla tätä herkkää ja surullisenkaunista kirjaa.

Suosittelen luettavaksi niille, jotka haluavat lukea kasvutarinan Amerikan tummaihoisten elämästä ajassa, jossa tummaihoisen naisen ihmisarvo oli vieläkin huonompi kuin saattaisi kuvitella. Niille, joita kiehtoo tarina ystävyydestä ja kaipuusta.

Waris Dirien Aavikon kukka: kirja ja elokuva

Waris Dirien omakohtaisiin kokemuksiin perustuva Aavikon kukka on romaani somalialaisesta paimentolaistytöstä, joka pakkoavioliittoa vältellen pakenee kotoaan jalkaisin aavikon halki päätyen lopulta huippumalliksi Eurooppaan. Warisin tarina on prinsessasatu, mutta ennen sitä kertomus selviytymisestä ja taistelusta näkymätöntä vihollista vastaan: taistelua omaa kansanperinnettä vastaan.

Waris Dirie syntyy paimentolaisperheen tyttäreksi aavikolle, ympärileikataan viisivuotiaana ja naitetaan viittä kamelia vastaan 60-vuotiaalle miehelle. Waris Dirien kertomuksessa kuitenkin korostuu rakkaus perhettä ja Afrikkaa kohtaan. Waris ei ole katkera perheelleen, vaan sille kohtalolle, joka on tehnyt Afrikan naisista miesten alistaman ja silvotun ruumiinsa vangiksi kahlitun kansan. Romaani kertoo kauheuksista, joihin kulttuuri ihmisen alistaa, mutta samalla se on myös ylistyslaulu omalle verenperinnölle, joka näkyy ruanpuutteen vääristämien säärien keinuvassa käynnissä ja kyvyssä olla heittäytymättä Eurooppalaiseen, ajan ja kiireen kahlitsemaan kulttuuriin.

Mallintyöt eivät ole romaanissa pääpainona, vaan selviytyminen arjesta ja vieraasta kulttuurista. Wariksen tarina on välillä hauska, välillä kammottava. Jouheva kerronta vie lukijaa sujuvasti eteenpäin, kunnes loppu päätyy länsimaisen kulttuurin ja kulutushysterian halveksimiseen ja ympärileikkauksen kauhujen ja vääryyksien julistamiseen. Suotta ei Waris tietenkään julista, onhan hän ensimmäisiä naisia, jotka toivat kokemansa vääryydet julkisuuteen, YK:n hyväntahdonlähettiläs. Romaanin loppupuolen saarna-osuuksia lukuunottamatta Aavikon kukka on sujuvaa ja kiinnostavaa luettavaa monestakin eri näkökulmasta katsottuna.

Vuonna 2009 kuvattu elokuva kertoo kirjaan perustuvan tarinan, jossa paimentolaistyttö kipuaa afrikkalaisten naisten puolestapuhujaksi, ja antaa samalla kasvot aavikoiden kansalle. Elokuvan rakenne poikkeaa melkoisesti romaanista, mikä on ainoastaan eduksi. Eri aikatasoilla tempoileva juoni toimii elokuvakerronnassa hyvin.

Elokuva on kaunis, paikoin hauska, paikoin ahdistava, mutta onnistuu välttämään sen julistavan sävyn, johon romaani oli lopussa kompastua. En keksi elokuvasta juurikaan moitittavaa, jos genre vain katsojaa kiinnostaa. Visuaalisesti kaunis ja hyvältä kuulostavakin elokuva ei ole mikään nätti prinsessakertomus tai sankaritarina, vaan tositapahtumat värittävä kuva, josta voi välillä myös nauttia. Raaoista ja järkyttävistä kohtauksistakin huolimatta.

Suosittelen Aavikon kukka romaani-elokuva -paria niille, jotka ovat kiinnostuneita selviytymistarinoista ja kasvukertomuksista. Alkuperäiskansojen kulttuureista ja kulttuurien kohtaamisesta kiinnostuneille. Tämän tarinan kohdalla kannattaa melkeinpä sekä lukea kirja että katsoa elokuva, koska ne tukivat toisiaan monella tapaa niin hyvin. Edellä mainituista teemoista innostuville suosittelen myös Corinne Hoffmanin omakohtaisiin kokemuksiin perustuvaa romaania Valkoinen masai, ja siihen perustuvaa samannimistä elokuvaa.

Maija Haavisto: Marian ilmestyskirja

"Onko pakko ensin löytää itsensä, jotta voi kadottaa sen?"

Maija Haaviston esikoisromaani Marian ilmestyskirja on rumankaunis kertomus sairaudesta ja itsensä löytämisestä. Romaanin päähenkilö Maria sairastuu lapsena selittämättömään, neurologiseen sairauteen, joka pakottaa hänet pyörätuolin vangiksi. Tuolista käsin Maria tarkastelee kyynisen katkerasti maailmaa, joka ei ole hänelle enää samanlainen kuin aikaisemmin.

Päiväkirjamaisesti kerrottu, eri aikatasoilla risteilevä tarina on välillä raadollista, välillä runollista luettavaa. Marian maailmaan ja lähipiiriin mahtuu paljon sairautta ja ahdistusta: on nivelsairautta poteva kuvaamataidonopettaja, pahoista sosiaalisista ongelmista kärsivä ja itsemurha-ajatuksia hautova ystävä Sini, anorektinen Minttu, alkoholisoitunut mummi, sekä niin ikään pyörätuolissa istuva poikaystävä Teo. Sairauden kuvaus on kuitenkin realistista ja vilpitöntä: jokainen hahmo sairauksineen on yksilö. Identiteetin löytämisen lisäksi taka-alalla väijyy Marian suhde äitiinsä: millainen on äiti, joka ei välitä siitä että kotibileisiin sammunut tytär tulee raiskatuksi? Marian kerronnassa välittyy katkeruus, joka ei missään vaiheessa tunnu löytävän tasapainoa kertojan sisimmässä.

Marian ilmestyskirjan kieli on valitettavan viimeistelemätöntä, ellei kyseessä sitten ole tehokeino, jonka kautta Marian sisäinen maailma pyrkiytyy välittymään lukijalle kaikessa epävarmuudessaan. Tietysti kieleen liittyvä kokemus voi johtua myös lukijan kokenemattomuudesta lukea näin intensiivisiä ja subjektiivisia tekstejä. Myös asiavirhe pisti silmään: Maria käy lääkärillä, joka katkelman alussa mainitaan naiseksi, mutta lopussa puhutaan mieslääkäristä. Se kumpaa sukupuolta lääkäri todella oli, ei loppujen lopuksikaan varmasti selvinnyt minulle.

Kielellisessä kömpelyydessään Marian ilmestyskirja on joka tapauksessa kovinkin vaikuttava lukukokemus. Romaania ei missään nimessä ole kirjoitettu Finlandia -ehdokkuutta silmälläpitäen ja se on vain ja ainoastaan hyvä asia. Tässä romaanissa välittyy sellainen aitous ja vilpittömyys, joka kaupallisista romaaneista surullisen usein puuttuu. Tulee tunne, että tämä kirja on kirjoitettu kirjoittamisen ilosta, eikä halusta tulla kirjailijaksi (viittaamatta tällä sanomallani yhtään mihinkään tai kehenkään muuhun). Lopulta raadollisessa ja paikoin inhorealistisessa kuvauksessa päädytään lopuksi sellaisiin pieniin onnenhetkiin, jotka melkein herkistävät.

Plussaa tulee romaanin ehdottoman kauniista kansikuvasta, jota en päässyt kuitenkaan fyysisesti hipelöimään, sillä luin romaanin pdf-muodossa tietokoneen näytöltä.

Suosittelen Marian ilmestyskirjaa luettavaksi niille, jotka tahtovat lukea vilpittömästi ja kikkailematta kirjoitetun kertomuksen sairaudesta ja itsensä löytämisestä. Niille, joille merkitys on tärkeämpää kuin sanat. Kannattaa käydä myös vilkaisemassa kirjoittajan, Maija Haaviston blogia, ja lukea Järjellä ja tunteella -blogin sekä Kirjavan kukon kulttuuri -blogin arviot kirjasta.

Mikael Niemi: Populäärimusiikkia vittulajänkältä

Ehdin pitkästä aikaa lukea ja sain käsiini Mikael Niemen Populäärimusiikkia vittulajänkältä, johon olen halunnut jo pidemmän aikaa tarttua. Pohjoinen rajaseutu ja erityisesti Pajala pitävät sisällään minulle henkilökohtaisiakin merkityksiä, joten oli hauska lukea romaani, joka sijoittuu tuolle seudulle, joka näyttäytyy minulle mystisenä erämaana, ei-suomena ja ei-ruotsina.

Niemen romaani kulkee joustavan polveilevasti ja pitää otteessaan. Se on kasvukertomus, joka jättää sopivalla tavalla kertomatta asioita, joita ei tarvitse kertoa, ja kertoo taas juuri sen, joka saa lukijan edes välähdyksenomaisesti käsittämään millaista elämä on voinut olla Pajalan kylässä Suomen ja Ruotsin rajalla. Toisaalta se on omituinen, melkein sadunomainen tarina, jossa yliluonnollisetkin elementit sekoittuvat melkein absurdiin arkeen: on hiljainen poika, joka alkaa yllättäen puhua esperantoa, on mies joka palkkaa pojan pyydystämään rottia tuvastaan, on omituinen erakko pelottavine voimineen, lestadiolaisyhteisön ahdasmielisyys ja sitten taas pohjalainen luonne. Kaikki se nivoutuu yhteen ja muodostaa omintakeisen tarinan.

Turhaan ei ole Niemen romaani kehuttu. Se on kerrassaan omituinen, mutta paikoin hulvattoman hauska ja yllättävän rehellinen. Se on paljas kertomus ilman keinotteluja ja kikkailuja, kerronnaltaan herkullinen vaikka välillä myös melko suorasukainen. Kerrassaan mielenkiintoinen lukukokemus.

Suosittelen luettavaksi kasvutarinoista pitäville, kulttuurien rajamaita koluaville sekä niille, jotka haluavat lukea sellaisen romaanin, joka pistää väkisinkin naurattamaan.