Kirjoja, jotka kääntyvät katsottaviksi

Odotan kovasti pääseväni näkemään, miten Nälkäpeli kääntyy elokuvaksi. Näin kirjoja rakastavana ihmisenä suhtaudun yleensä hiukan skeptisesti siihen että ja miten suositut kirjat saavat uuden muotonsa ja muuttuvat elokuviksi. Ja ärsyynnyn siitä, että jotkut innostuvat elokuvan nähtyään kirjasta ja luulevat tietävänsä siitä kaiken pelkän elokuvan perusteella (tämä trauma sai alkunsa ajasta, jolloin Taru sormusten herrasta muuttui elokuvaksi ja jotkut keksivät alkaa fanittaa Tolkienin klassikkoa lukematta kirjaa ollenkaan. No, traumansa kullakin).

Elokuva herättää tunteita. Rakkaasta kirjasta ruudulle muokattu ilmestys vaikuttaa siksi, että jokaisen lukijan omassa mielikuvituksessaan piirtämät hahmot saavat uuden ulkomuodon. Sellaisenkin, jota ei olisi itse koskaan keksinyt kuvitella. Ja sitten käy se ilmiö, jossa elokuvan sankari tai sankaritar yllättäen syrjäyttääkin omassa mielikuvituksessa muovatun romaanihahmon. Vai kuinka moni väittää muistavansa, miltä Harry Potter näytti ennen Daniel Radcliffeä, tai millainen oli Mr Darcy ennen Colin Firthiä?

Jos nyt ollaan ihan tosissaan, niin voidaan joka tapauksessa todeta, että elokuvat värittävät kirjojen maailmoja sekä onnistuneesti että epäonnistuneesti. Onko teillä omia suosikkeja tai inhokkeja? Sellaisia elokuvia, jotka ovat onnistuneet tallentamaan juuri sen mielenmaiseman, joka teillä on ollut kirjaa lukiessanne? Tai toisaalta elokuvia, jotka ovat onnistuneet latistamaan tunnelman täysin?

Minun ensimmäinen Harry Potter -elokuvakokemukseni oli hämmentävä, koska kaikista Rowlingin kuvailuista huolimatta olin onnistunut kuvittelemaan Tylypahkan hirsilinnaksi metsän keskelle. Liekö tuo -pahka vaikuttanut mielikuviin niin voimakkaasti. Sen sijaan Tracy Chevalierin Tyttö ja Helmikorvakoru oli melkein kuin omista mielikuvistani. Eikä se Ylpeys ja ennakkoluulokaan hassumpi ole...

Nälkäpeliä odotellessa. Toivotaan, että tällä kertaa onnistaa.

Kirjoitukset muuttavat

Minulla on jokin henkinen ristiriita jakaa ajatukseni Vinttikamarissa lukemisen ja kirjoittamisen välillä. Tällä hetkellä aikaa on syönyt se toinenkin rakas harrastus, josta olisi myös ehkä jotakin sanottavaa, mutta en tiedä missä. Siellä ei ole vielä mitään ihmeellistä, mutta enimmät ajatukset kirjoittamisesta näyttäisivät siirtyvän tänne ja Vinttikamarissa luetaan kuten ennenkin. Siellä toisaalla on kaikki vielä kesken, mutta saa tulla käymään.

Barbara Demick: Suljettu maa

Suljettu maa (Nothing to envy),
Atena 2011, 350s.

Annoin hänelle usein kirjoja luettavaksi. Hänen suosikkinsa oli George Orwellin Vuonna 1984 koreankielisenä käännöksenä. Hän ihmetteli sitä, kuinka George Orwell oli ymmärtänyt pohjoiskorealaista totalitarisimia niin hyvin.

Tätä kirjaa on pitänyt sulatella muutama päivä. Barbara Demick kirjoittaa Suljettu maa - Elämää Pohjois-Koreassa kirjassa pohjoiskorealaisten loikkarien tarinaa. Kertomusta ihmisistä, jotka ovat eläneet sellaisessa maassa, joka meidän näkökulmastamme kuulostaa dystopiaromaanin fiktiolta. Se vaan ei fiktiota ole, vaan totisinta totta.

Olen aina tuntenut jonkinlaista omituista viehätystä maailman erikoisia kolkkia kohtaan. Haluaisin käydä Tsernobylissä ja nähdä autiot kaupungit. Haluaisin nähdä Syyrian ja arabianhevoset. Tahtoisin Huippuvuorille jääkarhuja katsomaan ja nyt, tahtoisin nähdä Pohjois-Korean, joka tuntuu niin absurdilta paikalta, ettei sellaista voi olla olemassakaan. Toisten ihmisten elämän kamaluudella ei saisi rahastaa, mutta vilaus Pohjois-Korean kaltaiseen maailmaan -ihan kirjan sivujenkin kautta - antaa realiteettejä tarkastella elämää muutenkin uudessa valossa. 

Demicin kirjassa keskiöön nousee kuusi elämäntarinaa. Mi-ran ja Jung-san ovat nuoria rakastavaisia. Rouva Song on suurta johtajaa kunnioittava perheenäiti joka tuskailee kapinallisen tyttärensä Oak-heen kanssa. Kim on työlleen omistautuva tohtori, Hyuck orpo katulapsi. Kaikki he yrittävät parhain keinoin selvitä 90-luvun nälänhädästä, sähköpulasta ja tiukasta valvonnasta, joka rankaisee jokaista suurta johtajaa kritisoivaa ihmistä, jokaista joka uskaltaa katsella rajan yli ja epäillä onko maailmalla tarjota muuta. Meillä ei ole mitään kadehdittavaa maailmalta -sanovat propagandajulisteet. Mutta mikä on totuus?

Tämä oli varsin mielenkiintoinen kirja. Yhteydet jo aikaisemmin mainitsemaani scifikirjallisuuteen ovat ilmeiset. Maailma on niin outo ja niin kummallisia asioita tapahtuu jatkuvasti joka paikassa. Täällä meidän on hyvä olla, ellei sitten länsimaalaisuuskin ole kollektiivinen harha, jonka vallassa me kaikki elämme. Tosin pieni sisäinen kulttuurintutkijani heräsi tätä lukiessa ja huusi pienellä äänellä: lähdekriittisyys! Suljettu maa on tietysti yhden toimittajan näkemys, yhden toimittajan välityksellä kerrottu kuva maailmasta. Se miten asiat ovat todella, onkin toinen asia.

Suosittelen kirjaa luettavaksi kaikille, joita kiinnostaa tuon mystisen maailmankolkan tilanne. Niille, joille fiktiivinen dystopia ei ole tarpeeksi.

Kari Ojala: Ensimmäinen painos

Ensimmäinen painos (Etukeno 2006), 360s.

Omasta kirjahyllystäni löytyy keltainen pikkujättiläinen kirjan julkaisemisesta ja kirjoittamisella elävän ihmisen työstä. En tiedä, mistä Kari Ojalan Ensimmäinen painos on alunalkaen päätynyt minulle, mutta minulla on epämääräisesti sellainen tunne, että joku on puolitosissaan ostanut kirjan minulle, kun olen maininnut harrastavani kirjoittamista. Kirjan kannessa mainostettu Miten saan tekstini julki ja elän kirjoittamisella ei ihan ole toteutunut omassa elämässäni, mutta uskallan siitä huolimatta väittää tämän olevan ihan informatiivinen tietopaketti kirjoittamisen maailmasta.

Ensimmäinen painos ei ole kirjoittamisen opas, vaan lähinnä katsoisin sen olevan tietopaketti niille, joilla on valmis käsikirjoitus, artikkeli, kolumni tai vastaava, ja vahva pyrkimys saada tuotoksensa julkisuuteen. Kirja ohjeistaa kirjoittajaa kustannustoiminnasta, kustannussopimuksista, freelance-kirjoittajan työstä jne. Kirjan suhteellisen kattavalta näyttävää sisällysluetteloa kannattaa käydä vilkaisemassa Etukenon nettisivuilla. Ajattelin, että tämän kirjan esille tuominen voisi olla ajankohtaista nyt, kun moni bloggaava kirjoittaja näyttää tähtäävän Saarikoski -kirjoituskilpailuun viimeistellyn käsikirjoituksensa kanssa.

Minun on hirvittävän vaikea arvioida tämän kirjan sisältöä, koska minulla ei ole paria julkaistua artikkelia lukuunottamatta minkäänlaista kokemusta kirjoittamisella elämisestä tai kirjoittajan/kirjailijan työstä siinä merkityksessä, kuin työ tässä yhteydessä käsitetään. Tästä huolimatta Ensimmäinen painos on mielenkiintoinen kurkistus kirjoittamisen maailmaan ja niihin kaikkiin koneistoihin, joiden pyörät pyörittävät ajanvietettä meille lukijoille.

Mainittakoon vielä, että Ensimmäinen painos on ulkoasultaan graafisen näyttävä, vaikka pienestä pinta-alastaan johtuen hiukan hankala lukea. Kuitenkin piristävä poikkeus.

Suosittelen luettavaksi kirjailijan urasta haaveileville.

Emmi Itäranta: Teemestarin kirja

Teoksen scifi- ja fantasiakirjoituskilpailun voittanu Teemestarin kirja on dystopiaa ajasta, jossa maailma on mullistunut ja vesi lopussa. Emmi Itäranta sekoittaa kirjassaan kulttuurit maailmankatastrofin jälkeiseksi fuusioksi, jossa suomalaiseen perinteeseen on omaksuttu vaikutteita idän mystiikasta. Menneisyys, se aika, jota me elämme nyt, on Teemestarin kirjassa painunut unohduksiin ja kadonnut. Ainakin melkein.

Bongasin tämän kirjan kevään uutuuslistoilta ja tein fiksuna varauksen heti kirjastoon, koska tahdoin tämän luettavakseni mahdollisimman pian. Olen lukenut viime vuoden aikana kiitettävästi dystopiaa, joten tällainen tulevaisuuteen sijoittuva kauhukuva sopi hyvin lukulistalleni. Taitaa kelvata myös osaksi Scifihaastetta.

Kirjan kertojana toimii Noria, teemestarin tytär, joka opettelee veden salaisuuksia ja vaalii traditiota. Se Suomi, jossa me asumme, on Norian aikaan osittain veden peitossa. Lumi on kadonnut ja puhtaasta juomavedestä on pulaa. Maisemaa leimaavat muovirojukasat, joista Noria etsii ystävänsä Sanjan kanssa muistoja menneisyydestä. Dystopialle tyypilliseen tapaan tarinaa leimaa epätietoisuus siitä, mitä maailmassa oikein on tapahtunut, että asiat ovat joutuneet sille tolalle, kuin ne ovat.

Kirjan alku tempaisi minut mukaansa ja Itärannan visio tulevaisuuden maailmasta on kammottava ja kiehtova. Se herättää kysymyksiä ja laittaa miettimään asioita. Jollain tapaa Itärannan kynästä kerrottu Noria saa samanlaisen äänen, kuin Atwoodin Orjattaresi -romaanin päähenkilö. Kerronta viestii pelkoa ja epävarmuutta, mutta hiljaista hyväksyntää ja kykyä sopeutua vallitsevaan tilanteeseen.

Itärannan kieli on lyyristä ja kielikuvilla leikittelevää, välillä jopa uupumukseen asti. Kirjan loppupuolella aloin jopa kyllästyä siihen, että jokainen luku alkaa melkein runollisella ja filosofisella tarinoinnilla veden olemuksesta ja sen erilaisista merkityksistä. Luulen, että vähempikin olisi riittänyt. Joitain yksityiskohtia jäin myös kirjan juonessa harmittelemaan, varsinkin loppuratkaisu tuntui hätäiseltä muuten rauhallisesti edenneessä kirjassa.

Jännittävänä yksityiskohtana mainittakoon, että Teemestarin kirja on genretetty aikuistenkirjaksi, vaikka useat lukemani nuortenkirjat ovat monella tapaa samalla aaltopituudella. Mainittakoon esimerkiksi Routasisarukset. Onkohan genrevalinnalla kalasteltu lukijoita myös aikuisten joukosta, vai miksi moiseen ratkaisuun on päädytty. Mene ja tiedä.

Tämän ovat lukeneet myös Morre, Booksy ja Elma Ilona. Käykää katsastamassa.

Suosittelen luettavaksi dystopian ystäville sekä niille, joita kiinnostaa tuore ja hiukan erilainen kotimainen tuotanto.

Kirjailijat rakastavat kissoja

Edith Södergran ja kissa. Kuva täältä. Alkuperäinen
kuva Svenska literatursälskapet i Finland

En tiedä missä tämä sivusto tuli vastaan, mutta sen perusteella kirjailijat pitävät kissoista. Jostain syystä kirjallisuuteen on kautta aikojen yhdistetty myyttisiä eläinhahmoja; pegasoksia, runoratsuja ja miksei myöskin kissoja, jotka lienevät toimineen kirjailijoiden muusina ja häirikköinä (kukapa kissoja tunteva ihminen ei olisi huomannut, miten hanakoita katit ovat häiriköimään silloin, kun olet asettunut sohvalle kirjan tai muistivihkon kanssa).

Keväistä, runollista ja kirjallista viikonloppua Vinttikamarin lukijoille!

Häivähdys purppuraa elokuvana

Colour purple - Häivähdys purppuraa

Luin taannoin Alice Walkerin romaanin Häivähdys purppuraa, ja jäi sellainen olo, että halusin katsoa uudelleen romaanin pohjalta tehdyn elokuvan. Olen katsonut sen viimeksi joskus teini-ikäisenä ja mieleen jäi, että elokuva oli koskettava. Se oli sitä vieläkin.

Yllä olevasta linkistä voi käydä kurkistamassa mitä olen kirjasta kirjoittanut. Tässä tapauksessa elokuvaversio onnistuu vangitsemaan hienosti ja koskettavasti kirjan tunnelman ja on hyvinkin suositeltavaa katsottavaa kaikille, jotka kirjasta ovat pitäneet. Harvoin elokuva onnistuu toistamaan kirjan tunnelmaa, mutta tässä tapauksessa lopputulos on katsomisen arvoinen.