Recent Posts

maanantai 17. lokakuuta 2016

Johanna Venho: Syntysanat



Johanna Venho: Syntysanat
Wsoy 2011
210s.
Oma ostos


Johanna Venhon Syntysanat tarttui mukaan kirjakaupan alennusmyynnistä. Arvelin, että olisin voinut pitää kirjasta, mutta harmi kyllä se tuotti pettymyksen.

Kirjailija Hanna Frank muuttaa mielijohteesta Kourankorven pappilaan kirjoittamaan seuraavaa romaaniaan. Pappilan vieressä vanhassa talossa asuu kolmen lapsensa kanssa leskeksi jäänyt Mesi Kivelä, joka haikailee nuoruuden rakastetun perään ja yrittää selvitä arjesta lapsiensa kanssa. Mesi ja Hanna vakoilevat toisiaan, seuraavat toistensa elämää ja liikkeitä. Vähitellen heidän elämänsä punoutuvat yhteen.

Syntysanoista välittyy se, että Venho on runoilija. Se on hyvä asia, kieli on kaunista ja runollista ja tempaa lukijan mukaansa. Oikeastaan koko kirja on enemmän runoa kuin proosaa, ainakin sillä tavalla itse koin tarinaa lukiessani. 

Tarinan hahmot jäävät kuitenkin etäisiksi. He tulevat lukijaa lähelle, mutta siitä huolimatta en tuntenut lukiessa mielenkiintoa hahmoja kohtaan, vaan he lähinnä ärsyttivät. Jollain tavalla kirja haastaa lukijaa niin, että itse olin jo vähällä luovuttaa ja jättää kirjan kesken. Lopultakaan sen lukeminen loppuun ei tuottanut suurta tyydytystä, vaikka kieli itsessään oli nautinnollista. Tarina jätti minut kylmäksi.

Suosittelen romaania niille, jotka nauttivat kauniista ja runollisesta kielestä ja kerronnasta.

sunnuntai 16. lokakuuta 2016

Emma Cline: Tytöt



Emma Cline: Tytöt
Otava 2016
298s.
Arvostelukappale

Etukäteen kohuttu ja kehuttu esikoisromaani herätti uteliaisuutta niin paljon, että tartuin kirjaan mielenkiinnolla heti kun sain sen käsiini. Kahteen aikatasoon sijoittuva romaani kertoo jo nimensäkin mukaisesti tytöistä, tyttönä elämisen vaikeudesta. Mielenkiintoisesti rakennettu tarina piti hyvin otteessaan alkulukujen takkuamisen jälkeen.

Romaanin päähenkilö, Kalifornialainen Evie muistelee lapsuuttaan 1960-luvun lopulla. Evien elämään ilmestyy kiehtova, erilainen tyttö, Suzanne, joka tutustuttaa Evien hippikulttiin. Evie menettää yhteyden entiseen parhaaseen ystäväänsä ja päätyy osaksi maailmaa, jota ei täysin ymmärrä. Kulttia johtava karismaattinen Russell käyttää tyttöjä häikäilemättä hyväkseen, mutta Evie tuntuu näkevän vain yhteisöllisyyden, ja sen kaukana häämöttävän aikuisuuden, jota itseään etsivä 14-vuotias kaipaa. Toisessa aikatasossa keski-ikäinen Evie avaa tarinaansa niin ikään elämänsä käännekohdassa oleville nuorille. Tytöissä jokainen valitsee oman tiensä.

Clinen tyyli on vähäeleistä, mutta kun teksti tempasi mukaansa, ahmin kirjan muutamassa hetkessä. Muutamassa blogissa on mainittu, ettei kirja "särkenyt sydäntä" tai "räjäyttänyt mieltä", kuten romaanin kannessa kuvataan. Tuollaiseen kokemukseen vaaditaan paljon, kieltämättä ylilauseet asettavat odotuksia, mutta minulle romaani ei ollut pettymys - ehkä siksi, että en ollut uskaltanut asettaa sille kovin suuria odotuksia.

Romaanissa Amerikan ja erityisesti 1960-luvun lopun hippikulttuurin kuvaus on varsin mielenkiintoista. Ehkä yksi kirjan vahvuuksista varsinaisen tyttöyden kuvauksen ohella. Pidän myös Clinen tavasta kirjoittaa tarinaa auki rivien välissä niin, että paljon jää sanomatta ja lukijan tulkittavaksi. Kerrontatapa oli sellainen, joka ainakin nyt sopi mielialaani lukijana. 

Ilmeisesti tarina pohjautuu löyhästi tositapahtumiin Cielo Drivellä. Historiallinen konteksti luo tarinaan tietysti oman vivahteensa, mutta toisaalta jäi fiilis, että nimenomaan tapahtumat ja niiden kauheus onkin ammennettu jostain muusta lähteestä. Toisaalta teksti pitäisi lukea aina sellaisenaan, konteksti unohtaen.

Suosittelen romaania niille, jotka tahtovat tutustua kiinnostavaan ja puhuttuun esikosiromaaniin.



perjantai 7. lokakuuta 2016

Marko Hautala: Unikoira



Marko Hautala: Unikoira
Tammi 2012
224s.
Oma ostos

Marko Hautalan Unikoira löytyi kirjakaupan alehyllystä ja nappasin sen epäröimättä mukaani. Olen lukenut Hautalalta pari teosta ja niiden kalmankourainen tunnelma jotenkin vetoaa. Tosin kirjojen välissä täytyy pitää vähän taukoa: sen verran iholle Hautalan tekstit tuppaavat tulla.

Unikoira kertoo Joonaksesta, jonka elämä ei ole ollut tolallaan parisuhteen hajoamisen jälkeen. Hän lähtee etsimään itseään kummallisesta eidolon-terapiasta, joka tuo hänen elämäänsä uuden, hämmentävän ihmissuhteen ja unessa ilmestyvän koiran. 

Unikoira seikkailee unen ja toden rajamailla, myös lukijan mielessä. Se jättää lukijalle mahdollisuuden tulkita, mutta Hautalan tapaan tulee liki. Kertomus on lukemistani Hautalan romaaneista ehkä hämmentävin, enkä ole varma pääsinkö oikein tarinaan sisälle. Sen lukeminen oli raskasta ja ahdistavaa, mutta toisaalta palkitsevaa: kertomus imi mukaansa.

Hautalan kieli on vähäeleistä, mutta pitää lukijan otteessaan. Kaikesta huolimatta Hautala ei päästä lukijaansa helpolla. Lukukokemuksen muistijälki säilyy pitkään.

Suosittelen romaania kauhuteemoista kiinnostuneille lukijoille.




keskiviikko 5. lokakuuta 2016

Vuokko Sajaniemi: Pedot



Vuokko Sajaniemi: Pedot
Tammi 2015
308s.
Kirjastosta

Vuokko Sajaniemen esikoisromaani Pedot tarttui mukaani kirjastosta. Olin ollut kirjasta varovaisen kiinnostunut jo aikaisemmin, mutta se ei ollut vielä päätynyt lukulistalle. 

Romaani kertoo Mariasta, ortodoksipapin tyttärestä, joka elää pienessä kylässä itärajan tuntumassa. Susien pelko varjostaa kylää ja parhaan ystävän kuolema sysää Mariaa kohti petovihaa ja itsensä tutkiskelua. Menneisyys painaa myös Marian isää, joka yrittää löytää oman onnensa ja rauhansa yhteisössä.

Olisin kauheasti halunnut pitää romaanista, mutta se oli ihan hirvittävän uuvuttava. Sajaniemen kerrontatyyli oli hidastempoinen ja maalaileva, mikä sinällään ei ollut ongelma. Ongelma oli se, että en saanut tarinan punaisesta langasta kiinni, tapahtumat tuntuivat vain seuraavan toisiaan, eikä kaunis kieli varsinaisesti riittänyt pelastamaan tarinaa, joka ei muuten temmannut mukaansa. 

Tarinassa on vahva tunnelma ja Sajaniemi kuvaa hienosti pienen, vahvasti ortodoksisen kyläyhteisön elämää. Itäinen Suomi on itselleni melkoisen vierasta, joten Pedot tuntui matkalta johonkin minulle tuntemattomaan. Tunnelma pysyy vahvana romaanin edetessä ja hahmokuvaus on uskottavaa. Punaisen langan puuttuminen toki harmitti lukukokemusta latistavana tekijänä. Olisin kaivannut susiteemaan lisää buustia, nyt sudet jäivät aika symboliseksi tekijäksi muuten vahvoja tunnelmia käsittelevässä romaanissa.

Suosittelen romaania hidastempoisten kertomusten ystäville.




tiistai 4. lokakuuta 2016

Tracy Chevalier: Tyttö ja helmikorvakoru



Tracy Chevalier: Tyttö ja helmikorvakoru
Otava 2001
316s.
Omasta hyllystä

Olen tänä syksynä kaivanut omasta hyllystäni luettavaa, kun olen kaivannut lukea sellaisia kirjoja, joista varmasti tiedän pitäväni. Tracy Chevalierin Tyttö ja helmikorvakoru oli lukioaikana lempikirjani, joten oli mukava palata sen pariin näin vuosikausia myöhemmin.

Tyttö ja helmikorvakoru kertoo 16-vuotiaasta Grietistä, joka päätyy piiaksi kuuluisaan maalari Johannes Vermeerin taloon 1600-luvun Delfissä. Grietin elämä muuttuu täysin, mutta hän yrittää parhaansa mukaan sopeutua uuteen elämään ja arkeen, joka on toisenlaista kuin kotona. Hänen oma perheensä hajoaa isän sokeutumisen ja pikkusisaren kuoleman myötä; Grietin on pakko kasvaa aikuiseksi ja rakentaa itselleen uusi elämä.

Grietin tärkeimpänä työtehtävänä on siivota maalari Vermeerin ateljee. Samalla hän tutustuu hiljaiseen maalariin, rakastuukin, mutta kirjassa ei puhuta rakkaudesta vaan katseista. Näin aikuisena kirjaa lukiessani kiinnitin nimenomaan huomiota siihen, miten keskeisessä roolissa näkeminen ja katseet romaanissa olivat. Kirjan ihmissuhteet rakentuvat katseiden ja niiden kuvailun perusteella. Chevalierin tyyli kuvata ihmisten välisiä suhteita on hienovarainen ja painostava. Grietin ja Vermeerin välillä olevat tunteet eivät koskaan saa täyttymystä ja juuri se on yksi romaanin vahvuuksia.

Aivan samalla tavalla en enää tempautunut romaanin mukaan kuin joskus aikaisemmin. Ehkä aika on ajanut sen ohitse tai sitten olen vain lukenut kirjan niin monta kertaa aikaisemmin, ettei se enää samalla tavalla sykähdytä. Chevalierin kerronta silti vetoaa: hienovarainen tyyli on ehdottaman miellyttävää luettavaa ja tarinassa itsessään ei ole mitään ylimääräistä.

Suosittelen Tyttö ja helmikorvakoru -romaania historiallisten romaanien ystäville.

maanantai 3. lokakuuta 2016

Vladimir Nabokov: Lolita




Vladimir Nabokov: Lolita 
Gummerus 1959
384s.
Omasta hyllystä

Lolita, elämäni valo, kupeitteni tuli. Minun syntini, minun sieluni. Lo-li-ta: kolme kertaa kielen kärki hypähtää ja koskettaa kolmannella hampaita. Lo. Lii. Ta.
     Hän oli Lo, vain Lo, aamulla; pituus neljä jalkaa kymmenen tuumaa toisessa jalassa nilkkasukka. Hän oli Lola housuasussa. Hän oli Dolly koulussa. Hän oli Dolores pisteviivalla. Mutta minun sylissäni hän oli aina Lolita. (Nabokov: Lolita)

Lolita on yksi hienoimmista ja hulluimmista kirjoista, jonka olen koskaan lukenut. Olen lukenut kirjan joskus aikaisemminkin, mutta loppukesästä kaipasin tarttua sellaiseen kirjaan, josta tiedän nauttivani. 

Nauttia on ehkä väärä sana kun puhuu Lolitasta. Lolita on hirvittävä. Se on ahdistava ja surullinen. Ja järisyttävä. Tarina kertoo Humbert Humbertiksi itseään kutsuvasta miehestä, joka rakastuu vuokraemäntänsä tyttäreen, 12-vuotiaaseen Lolitaan. Humbert kuvaa rakkauttaan väistämättömäksi ja intohimoiseksi. Lolita on nymfetti, pieni viettelijätär, jonka edessä Humbert on aseeton: hän ei voi kielletylle rakkaudelleen mitään.

Humbert nai Lolitan äidin, vuokraemäntänsä, ollakseen lähellä Lolitaa. Vaimo kuitenkin menehtyy pian tapaturmaisesti ja Humbertista tulee Lolitan huoltaja. Syyllisenä, pelossa Humbert ja Lolita ajavat ympäri maan, yöpyvät hotelleissa ja motelleissa ja pakenevat. Myöhemmin he asettuvat aloilleen ja murrosikää lähestyvä Lolita kapinoi. Lukija näkee Humbertin kautta vain välähdyksiä siitä, miten isäpuolensa hyväksikäyttämä tyttö tilanteen kokee. Myöhemmin Lolita karkaa, eikä Humbertin elämä ole entisensä ilman Lolitaa.

Kirjan hienous on nerokkaassa tavassa kääntää lukijan mieli sympatisoimaan Humbertia, jonka teko Lolitaa kohtaan on ehdottoman hirveä. Rakastan myös kirjan kieltä. Tiedän, että moni lukija on kokenut sen haastavaksi, mutta minusta Nobokovin kieli on vain yksinkertaisen kaunista. Taivaallista. 

Suosittelen Lolitaa luettavaksi niille, jotka haluavat tarttua klassikkoon, jonka teemat saattavat järkyttää herkempiä lukijoita.



maanantai 12. syyskuuta 2016

Laura Gustafsson: Korpisoturi




Laura Gustafsson: Korpisoturi
Into 2016
254s.
Arvostelukappale

En ole aikaisemmin lukenut Laura Gustafssonin kirjoja, enkä olisi luultavasti Korpisoturiinkaan sattunut tarttumaan, ellei se olisi putkahtanut minua vastaan arvostelukappaleen muodossa. Mutta huh, enhän mitenkään olisi voinut jättää lukematta kirjaa, joka on omistettu Ahmoille! Kirja ei yksinkertaisesti voi olla huono... eikä se ollutkaan.

Korpisoturi kertoo Ahmasta, joka ostaa mökin metsästä, varustaa sen talven ja mahdollisen maailmanlopun varalle ja alkaa omavaraiseksi. Ahma on itse asiassa ihan kauhea tyyppi: hän on sovinisti, rasisti, epäsosiaalinen ja aika juntti. Mutta ihan hirveän sympaattinen. Hän on nähnyt mitä tuleman pitää ja aikoo varautua siihen lanttumaan ja rynnäkkökiväärin turvin.

Ahma kaveeraa metsässä elävän villiintyneen sian kanssa, tutustuu Pamsuun ja mustalle miehelle raskaana olevaan hevosnaiseen. Kaikki ei mene suunnitelmien mukaan silloin, kun kännykkäverkko oikeasti romahtaa ja ihmiset jäävät yhteiskunnan kouran tavoittamattomiin. Spekulatiivisista maailmanlopunajatuksista hypätäänkin ihan oikeaan dystopiaan, tarina saa tummia sävyjä.

En tiedä oliko Gustafsson varsinaisesti tarkoittanut romaaniaan komediaksi, mutta itse nauroin välillä kippurassa Ahman toilailuille. Toisaalta tarinassa oli yhteiskuntakriittinen sävy, mutta Gustanfsson oli onnistunut piilottamaan kaikki saarnat Ahman kärjistetyn persoonan taakse. 

Lukematta Gustafssonin aikaisempia teoksia en osaa sanoa millainen rooli Korpisoturilla on kirjailijan tuotannossa, mutta minä joka tapauksessa viihdyin kirjan parissa mainiosti ja aion tarttua kirjailijan teoksiin vastaisuudessakin. Täytyykin seuraavalla reissulla kirjastoon katsoa, jos hyllystä löytyisi jotain mukaan.

Suosittelen kirjaa sarkastisella huumorintajulla varustetuille lukijoille, jotka ovat joskus halunneet ryhtyä erakoiksi ja muuttaa metsään.