Recent Posts

perjantai 27. huhtikuuta 2012

J. S. Meresmaa: Mifongin perintö

J. S. Meresmaa: Mifongin perintö  (2012)



J.S. Meresmaan Mifongin perintö aloittaa kotimaisen fantasiatrilogian, joka sijoittuu fantasialle tyypilliseen tapaan keskiaikahenkiseen maailmaan. Rondestanien suku metsästää mystisistä mifongeista kertovia kirjoja, ja kirjanhakumatkalla oleva veli Dante törmää prinsessa Ardisiin, joka on niin ikään joutumaisillaan imaistuksi mukaan seikkailuun. Lukija kulkee Danten ja Ardisin mukana aina meren yli toiselle mantereelle saakka, lopulta mystisen mifongin kotiluolaan.

Odotin tätä kirjaa kovasti, koska olen aina ollut harmissani siitä, ettei Suomessa oikein tunnuta julkaisevan aikuisemmille suunnattuja fantasiakirjoja. En päässyt lukukokemuksen perusteella ihan perille Mifongin perinnön kohderyhmästä, sillä kirja on luokiteltu lasten- ja nuortenkirjaksi ja toisaalta myös lukiessa tuli välistä sellainen olo, että kirjan maailmaa ja seikkailuja olisi voinut kuvata paljon perinpohjaisemmin. Itselleni jäi sellainen tunne, että olisin viihtynyt kirjan maailmassa pidempäänkin: nyt tapahtumat etenivät melkoisella vauhdilla ja moni herkullinen kohta oli ohitse liian nopeasti. Ehkä tämä on kuitenkin ongelma, joka syntyy kun fantasia pakataan yksiselitteisesti lasten- ja nuortenkirjagenreen: aikuiselle nuortenkirjamainen teksti jää väistämättä pintaraapaisuksi ainakin kun kyseessä on kokonainen uusi fantasiamaailma. Minä nyt tosin olen järjettömän paksujen tiiliskivikirjojen ystävä, joten ehkä ei ole yllätys, että mikä tahansa alle 1000 sivuinen kirja tuntuu "liian lyhyeltä".

Pidin kovasti Meresmaan eläväisestä kielenkäytöstä ja termistöstä, joka oli tuore ja kiinnostava. Yhdyn Morren mielipiteeseen siitä, että varsinkin mifonki on oivallisesti keksitty ja suomalaiseen suuhun sopiva sana. Meresmaan kieli on muutenkin sopivasti humoristista ja mukaansatempaavaa tavalla, joka saa kirjan lukemisen tuntumaan helpolta ja kevyeltä. Martinin Tulen ja jään laulu -mätön jälkeen Mifongin perintöä oli todella helpottava lukea.

Paitsi, koska olen omituisella pilkunviilaaja -moodilla, jäin ihmettelemään, onko korrektia kirjoittaa, että jonkun suu tuntuu santapaperilta? Milloin santapaperi on keksitty ja onko sitä käytetty mifonkien maailmassa? (Edit: näköjään 1200-luvun Kiinassa on käytetty jotakin hiomapaperin tyyppistä asiaa, joten ehkä sitä on ollut olemassa myös fantasiatarinoiden maailmassa!)

Voi olla, että olen lukenut viime aikoina liian paljon Deveraux -tyyppisiä romanttisia kirjoja, sillä en osannut yhtään imeytyä mukaan Ardisin ja Danten romanssiin. Deveraux tuntuu harrastavan romaaneissaan pariskuntia, joiden välillä olevat ongelmat johtuvat käytännössä pelkästään keskusteluyhteyden puuttumisesta ja väärinymmärryksistä. Kun kirjan ensimmäisiltä sivuilta saakka on selvää, että henkilöt A ja B päätyvät jossain vaiheessa yksiin, en enää jaksa innostua siitä, että nämä kaksi jossain vaiheessa mököttävät toisilleen vain siksi, ettei kumpikaan alennu pyytämään anteeksi tai avaamaan keskustelua. Danten ja Ardisin suhdetta tuntuu vaivaavan sama ilmiö, ja ainoa, mitä minun tekisi mieleni tehdä, on astua kirjan maailmaa ja kalauttaa mokomien päät yhteen ja käskeä selvittämään asiansa että päästään eteenpäin. Tätä juonikuviota ei toki voi lukea kirjan heikkoudeksi vaan lukijan turhautumiseksi siitä, että kaikki romanssit ovat aina samanlaisia.

Kirjan kansi kiiltelee kivasti. En ihan tiedä mitä siitäkään ajattelen, mutta ainakin tuijottelin kantta hyvät tovit lukemisen ohessa.

Yhteenvetona kaikkeen jaaritteluun todettakoon, että Mifongin perintö on mielenkiintoinen ja lupaava esikoinen, hyvä raivaaja suomalaiselle (aikuisille suunnatulle) fantasiakirjallisuudelle, sekä ennen muuta mukaansa tempaava seikkailu.

Suosittelen fantasiakirjallisuuden ystäville. Niille, joita haltija-örkki-fantasia ei jaksa huvittaa, vaan jotka mieluummin tempautuvat seikkailujen tiimellykseen.

torstai 26. huhtikuuta 2012

Katja Kettu: Kätilö

Katja Kettu: Kätilö (WSOY 2011) 348s
Yritän olla ajan hermolla ja lukea jotakin uutta ja suosittua, vaikka tämä ratkaisu ei koskaan minun tapauksessani ole kannattava. Olen tainnut muutamaankin otteeseen valittaa, että en oikein ikinä tunnu tajuavan niitä kirjoja, jotka ovat muiden mielestä hyviä. Katja Ketun Kätilöön uskalsin tarttua, koska äitini piti kirjasta, ja meillä on yleensä saman tyyppinen maku kirjojen suhteen (vaikka en olekaan päässyt äidin rakastamassa Jalna sarjassa ensimmäisen kirjan kolmatta sivua pidemmälle...)

Kätilö sijoittuu maailmaan ja aikaan, joka on kaukana, mutta kuitenkin niin lähellä. Lapin sota ja saksalaisten vaikutus Suomessa ovat asioita, jotka ovat etäisessä muistissa, mutta niistä ei puhuta Suomessa aivan samaan sävyyn kuin esimerkiksi vuoden 1918 tapahtumista. Kettu onnistuu romaanissaan elävöittämään tapahtumat, jotka ainakin minun tietoisuudessani olivat olleet vain hatara muisto koulukirjojen sivuilta. Ketun Villisilmä on rosoinen ja juurikin siksi kosketeltavissa oleva hahmo, jonka murrekielinen puhe on kuin laulu lukijan mielessä.

Minulle syntyi tähän kirjaan sellainen hiukan ristiriitainen suhde. Osittain kaikki johtuu siitä, että koko kevät on ollut lukemisen kannalta hiukan nihkeää aikaa, ja kaipaisin ehkä jotakin helpommin ymmärrettävää ja omaksuttavaa. Kätilö pitää sisällään niin paljon tunteita ja ajatuksia, että huolimattomana olin välillä ihan pihalla siitä missä ajassa ja paikassa oltiin liikkeellä. Äkkiä lukiessani tajusin, että Kätilöhän sopiikin mainiosti Lue kaupungista (paikasta) jossa olet käynyt -haastetta. Olen nimittäin muutamaankin otteeseen käynyt Norjan lapissa, jopa jossakin Kuolleen miehen vuonon tietämillä. Kettu kuvaakin varsin osuvasti pohjoisen maisemaa ja sitä viileän etäistä tunnelmaa, joka pohjoisessa vallitsee. Hyytävät vuonot ja pohjolan karuus kuuluvat niin Ketun kielessä kuin tarinan piirtämissä mielikuvissakin.

Jostain syystä on silti sanottava, ettei Kätilö ollut kirja minua varten. Eittämättä se on hieno ja monella tapaa vaikuttava teos, joka kyllä raapaisee lukijaa. Kätilöä voinee aivan surutta verrata Oksasen Puhdistukseen tai vaikka Flecherin Noidan rippiin, joka samaan tapaan kertoo kolhuja kokeneesta naisesta. Liekö sitten kyse ajankohdasta tai elämäntilanteesta, ettei Kätilö onnistunut täysin vakuuttamaan minua.

En linkitä, koska tämän ovat lukeneet suunnilleen kaikki kirjabloggaajat.

Vuonon ranta Pohjois-Norjassa
Vaikka en itse kirjaan ihan hirveästi syttynytkään, on Kätilö ehdottomasti kotimaisen kirjallisuuden helmi, joka kannattaa lukea. Suosittelen varsinkin  niille, jotka rakastavat koskettavia, tosielämään pohjaavia tarinoita. Kovin herkälle lukijalle en lähtisi kirjaa suosittelemaan rajujen ja raakojen tapahtumien ja kielenkäytön vuoksi.

sunnuntai 22. huhtikuuta 2012

Ilkka Remes: Ikiyö

Ilkka Remes Ikiyö (WSOY 2003)
Pääsiäisreissu ja lukematon määrä kilometreja sujuivat mukavasti Ilkka Remeksen Ikiyötä kuunnellessa. Tämä oli ihan ensimmäinen kokemukseni Remeksen tuotannosta, ja täytyy sanoa, että olen karttanut niihin tarttumista ihan silkan epäluuloisuuden johdosta. Olen ajatellut, ettei dekkari ja vieläpä suosittu dekkari voi millään olla sellaista, joka uppoaa minuun. Tällä kertaa olin väärässä.

Lars Svedberin lukema Ikiyö oli varsin mukaansa tempaava ja jännittävä kokemus. Sopivaa kuunneltavaa pitkälle ja muuten puuduttavalle ajomatkalle!

Arvokuljetusauton ryöstöstä alkava tapahtumaketju kuljettaa Antti Korven aina Kongon viidakkoihin saakka ja matkalle sattuu mukaan monta sellaista vaihetta, joita en osannut ollenkaan ennakoida. Remes kuljettaa juonta eteenpäin sujuvasti ja olin erityisen otettu uskottavista henkilöhahmoista. Kaikille hahmoille tuntui löytyvän jokin järkevä motiivi, eikä kukaan pahiskaan ollut vain yksiselitteisesti "paha", vaan toiminnan taustalla oli aina jotakin sellaista, jonka lukija saattoi hyvin käsittää.

Remeksen käsittelemä aihe on monella tapaa ajankohtainen. En yleensä jaksa innostua murhamysteereistä, joten tällainen jännäri toimi minulla hyvin. Ei etsitty mystistä murhaajaa, vaan taustalla oli paljon sellaisia yksityiskohtia, jotka lukijan piti ymmärtää käsittääkseen henkilöhahmoja ja tapahtumia. Voisin kuvailla juonta melko moniulotteiseksi, mikä oli tässä tapauksessa hyvä ja tarina piti otteessaan niin, että olisin ihan mieluusti voinut ajaa muutaman ylimääräisen kilometrin voidakseni jatkaa kuuntelemista...

En ole pahemmin törmännyt Ilkka Remeksen kirjojen arvosteluihin täällä blogimaailmassa, mutta jos joku on lukenut Ikiyön, heittäkää kommentilla niin linkitän.

Suosittelen Ikiyötä vauhdikkaiden ja monitasoisten romaanien ystäville.

maanantai 16. huhtikuuta 2012

Haastetta ja arvontaa

Kuvaa klikkaamalla Oota, mä luen tän
eka loppuun -blogin arvontaan.
Kevät tulee niin että kohisee. Koko päivä on mennyt juostessa erilaisissa kaupoissa, mutta en missään vaiheessa sitten tullutkaan ostaneeksi niitä siemenperunoita, joiden takia lähdin alun alkaen matkaan. Kevät saa mielen harhailemaan, mutta perunat pitäisi saada kuitenkin itämään jotta ehtivät juhannukseksi. Silloin kuuluu syödä perunoita, eikä siihen ole enää niin kovin paljon aikaa!

Jos ette ole huomanneet, niin käykää Oota, mä luen tän eka loppuun -blogissa osallistumassa keväiseen arvontaan. Palkinnot ovat hienot!

Minua on myös haastettu! Nafisan Yöpöydän kirjat- ja tässä tapauksessa Vedenhenki -blogista heitti minulle tunnustuksen ja haasteen, jonka ohjeet ovat seuraavat:

1. Kiitä antajaa ja linkitä hänen blogiinsa
2. Valitse viisi suosikkiblogiasi jolla on alle 200 lukijaa, ja kerro se heille jättämällä kommentti
3. Kopioi ja liitä palkinto blogiisi
4. Toivo, että ihmiset joille lähetit palkinnon antavat sen eteenpäin heidän viidelle suosikkiblogilleen

Tämä on oikeastaan ihan tosi vaikea haaste, koska täällä kirjablogimaailmassa yli 200 lukijaa taitaa olla vielä melko harvalla. Tai mistä minä tiedän, kun en oikein tajua tiirailla edes omia lukijamääriäni saatikka sitten jonkun muun lukijamääriä...

Olen viime aikoina käynyt retkeilemässä monessa kirjoittajablogissa, joten keskitän tunnustuksen jakamisen tällä kertaa sille suunnalle. Ei sillä, etteikö kirjablogeistakin löytyisi hurja määrä suosikkeja. Tunnustuksen saavat tällä kertaa Lukuhoukka, Missio kässäri, Esikoiskirjailijan vuosi, Marken maailma ja Kaksi sivua. 



torstai 12. huhtikuuta 2012

Jude Deveraux: Ylämaan laulu

Voi voi, miten Montgomeryn veljeksiä nyt koetellaan. Luin vähän aikaa sitten Deverauxin Ylämaan lupauksen, jossa Gavin -veli päätyi naimisiin. Tällä kertaa on Rainen vuoro (Rainen, joka kävi kovaa silmäpeliä Gavinin vaimon kanssa ja paheksui Gavinin tapaa kohdella vaimoaan...)

Mutta kuten muissakin Ylämaa- sarjan kirjoissa, ei päähenkilönä ole Montgomeryn veljekset, vaan nainen, joka kulloinkin onnistuu nappaamaan miekkosen itselleen. Tällä kertaa sankarittaren roolissa on kauniilla lauluäänellä varustettu Alyx, joka onnistuu nipin napin pakenemaan noitaroviolta ja päätyy pojaksi pukeutuneena Rainen metsäleiriin lainsuojattomien joukkoon. Raine tuntee omituista vetoa viehättävään poikaan ja kas kummaa, poika osoittautuukin tytöksi! Hienoa! Kuten Montgomeryn veljeksillä yleensä, Rainellakaan ei ole helppoa vaimonsa kanssa, varsinkaan kun Alyx ajattelee liikaa härkäpäisen miehensä tekoja ja yrittää tämän selän takana selvitellä Montgomeryn sukuriitoja. Paha moka, koska naisten kuuluu vain olla nättejä ja miellyttää sängyssä.

Jude Deverauxin piirtämät sukupuoliroolit ovat niin käsittämättömän karikatyyrisiä, että en ole ihan varma pitäisikö nauraa vai itkeä. Deveraux onnistuu jokaisessa Ylämaa- sarjan kirjassa vakuuttamaan lukijan siitä, että naiset ovat oikeasti tosi fiksuja ja joutuvat tekemään hurjasti työtä, että onnistuvat huijaamaan typeriä ja jääräpäisiä miehiään niin, että kaikki päättyy hyvin. Ei käy kyllä kateeksi Montgomeryn perhettä, sillä kaikilla veljeksillä on pahuksenmoisia vaikeuksia naistensa kanssa. Tappeluilta ja riidoilta ei vältytä, mutta onneksi sänkypuuhat hyvittävät kaiken, ja pojilla on lopulta hyvä mieli.

Salla on muuten myös lukenut tämän. Käykää lukemassa hänen hulvaton kirjoituksensa!

Vaikuttaisi siltä, että minulla on enää yksi Montgomeryn veljesten naimapuuhia käsittelevä kirja lukematta. Ylämaan enkeli voi tosin olla vaikeampi hankkia, sillä sitä ei oikein tunnu olevan kirjastossa ja huutonetissäkin pyytävät kirjasta huikean 40e hintaa. Milesin avioliittokriisi ei välttämättä ole neljän kympin arvoinen, joten jään odottamaan, josko kirja putkahtaa eteeni jossakin.

Suosittelen Ylämaan laulua luettavaksi historiallisen hömpän ystäville. Varsinkin niille, jotka kykenevät suhtautumaan tällaiseen huumorilla...