Miina Supinen: Liha tottelee kuria

Miina Supinen: Liha tottelee kuria

WSOY 2007

335s.

Minähän en ole varsinaisesti mikään kotimaisen realismin ystävä. Miina Supisen Liha tottelee kuria luettiin kirjablogeissa vuosia sitten (minä olen aina jäljessä trendeistä, mutta se ei ole mitään uutta). Oikeastaan minun ei ollut nytkään tarkoitus lukea kirjaa, sillä olin etsimässä kirjastosta Supisen Sädettä. Kyseinen kirja oli kuitenkin merkillisesti hukassa. Tietokanta väitti, että sen pitäisi olla hyllyssä, mutta kirjaa ei löytynyt mistään, eikä vaikuttanut realistiselta, että se olisi ollut kirjaston sillä hetkellä ainoan asiakkaan sylissä piilossa. Vaikka mistä sitä tietää. Supisen kohdalla päätin napata jonkin muun kirjan mukaani, ja siksi Liha tottelee kuria päätyi kirjastokassiin.

Sillä aikaa kun Launo ja Katriina olivat sukeltamassa, Silmu, joka oli silloin 13-vuotias, luki kakkosluokan scifikirjoja. Hän piti niistä hillittömästi toisin kuin Astra, joka luki vain harvoin, mutta aina laadukkaita kirjoja ja ymmärsi mitä niissä sanottiin. Silmu piti hirviöistä, avaruusaluksista ja sankareista, varsinkin sankareista. (Supinen: Liha tottelee kuria, s.109)

Romaani kertoo perheestä, joka on ihan tavallinen perhe, mutta sellaisella tavallisella tavalla vähän outo ja viksahtanut. Isä Launo on tunnettu kapellimestari, äiti Katriina sisustussuunnittelija. Lapset Astra, Silmu ja Pelagia kulkevat jokainen omaa polkuaan. Liha ja lihallisuus ovat romaanissa vahvasti esillä: lihava ja vähän koulukiusattu Silmu ryhtyy rakentamaan kehoa, kotoa omilleen muuttanut Astra nauttii sadomasokistisesta seksistä, äiti tarttuu kiellettyyn hedelmään. Lihallisuus ei kuitenkaan ole pelkkää revittelyä ja irstailua, vaan Supinen sanailee tarinansa humoristisesti ja kevyesti, vaikka asia on painavaa.

Pikaisen googletuksen perusteella kirjaa on luettu paljon ja siitä on tykätty. Minulla on epämääräisesti sellainen mielikuva, että kirja olisi ollut yhteen aikaan paljonkin puheenaiheena, mutta en ollenkaan muista miksi. Olen aina kärsinyt jostakin kummallisesta allergiareaktiosta, joka liittyy kotimaisen realismin ilmiöihin (spefivillityksiin lähden sen sijaan heti mukaan, outoa), joten olen varmaan skipannut suurimman osan siitä keskustelusta, joka kirjan ympärillä on pyörinyt. Supisen esikoinen on joka tapauksessa omassa sarjassaan varsin virkistävä ja eloisa lukukokemus. Vaikka kertomuksen aihe on realistinen ja jopa raadollinen, tarina on osattu pukea sanoiksi niin, ettei lukijalle jää likainen ja ahdistunut olo. Jollain tavalla Supisen perhekeskeinen asetelma tuo mieleeni Jukka Parkkisen Suvi Kinos -kirjat. Vai johtuisikohan se siitä, että osaa tapahtumista peilataan vallattoman tyttölapsen näkökulman kautta?

Pidin valtavasti romaanin rakenteellisesta ratkaisusta. Tarinassa hypähdellään vähän ajasta toiseen, mutta jostain syystä minulla ei ollut mitään vaikeuksia seurata juonta ja pysyä kättyillä. Romaani eteni todella loogisesti ja tapahtumia oli helppo seurata. Sivut suorastaan kääntyilivät itsekseen. Tällainen lukukokemus on vaihteeksi virkistävä, sillä tuntuu kuin olisin kahlannut pitkän aikaa kituliaiden, tahmeiden sanojen viidakossa. Tämä ei pelkästään johdu valitsemistani kirjoista, vaan huonosta ajoituksesta ja niin edelleen. Liha tottelee kuria osui kyllä nyt hyvään saumaan.

Ja sattuipa niin, että seuraavalla kirjastovisiitillä myös Säde löytyi hyllystä. Sen sijaan läheisessä pikkukirjastossani ei ollut yhtäkään Edith Södergranin runokirjaa. Mikä tätä maailmaa vaivaa, kysyn vaan?

Suosittelen Supisen Liha tottelee kuria realististen, ilkikuristen ja humorististen romaanien ystäville. Tämä ei kumminkaan ole hömppäkirjallisuutta, vaan painavaa asiaa pilke silmäkulmassa.

Gillian Flynn: Kiltti tyttö

Gillian Flynn: Kiltti tyttö (WSOY 2013), heräteostos kirjakaupasta

Gillian Flynnin Kiltti tyttö lienee yksi tämän kesän kohutuimmasta kirjoista. Tai ainakin se on sellainen kirja, jonka olen kuullut kesän aikana monesta eri syystä, mistä johtuen kirja tarttui mukaani kirjakaupasta, vaikka olen melkoisen ansioituneesti onnistunut välttelemään heräteostosten tekemisiä. Tässä kirjassa houkutteli maineen lisäksi kaunis, nahkea kansi, joka osoittautui kuitenkin käytössä vähintäänkin arveluttavaksi: kaikki sormenjäljet jäivät kanteen ikään kuin merkkinä tehdysä rikoksesta. Ja mikä sopisikaan sen paremmin, kun kyseessä on rikosmausteilla maustettu jännityskertomus.

Nickin vaimo Amy katoaa pariskunnan viidentenä hääpäivänä. Amy on ihana, kaunis ja suosittu, melkoinen ihmetyttö, varakkaan perheen ainokainen. Nickin roistomainen olemus ja mielistelevät hymyt eivät tee vaikutusta mediaan tai poliiseihin. Vaimo on mitä ilmeisimmin murhattu ja kaikki merkit viittaavat siihen, että veriteon taustalla on parisuhteeseensa kyllästynyt aviomies. Kuinka ollakaan.

Jokaisella tarinalla on kaksi puolta... Vuoroin Amyn, vuoroin Nickin otteessa kulkeva kerronta heittää lukijan eteen epäluotettavan kertojan ja asetelman, joka saa jo aluksi käsittämään, että on tarttunut hieman erilaiseen tarinaan: avioliittoromaanin ja murhamysteerin sekoitukseen. Aavistelin koko romaanin alun ajan tapahtumaa, joka käänsi tarinan suunnan päälaelleen. Ratkaisu (jota en kerro, etten pilaa toisilta lukuelämystä) ei yllättänyt minua, enkä tiedä oliko tarkoituskaan. Flynn antaa kuitenkin lukijan ymmärtää, että hän on koko ajan askeleen edellä. Kirjaa on lähestulkoon mahdoton päästää otteestaan.

Viihdyin romaanin kanssa erittäin hyvin, mutta samalla se aiheutti myös pettymyksen. Tarinan henkeen kuuluu henkilöhahmojen kärjistäminen, mutta kertomus oli absurdiudessaan jotakin epäuskottavan ja kammottavan välimaastosta. Ja kuitenkin niin addiktoiva. Flynn osaa leikitellä kertojaäänillä taitavasti, lukija tulee huijatuksi ja odottaa seuraavaa käännettä. Loppuratkaisu nykäisi maton alta. Suututti ja kiukutti, ehkä tarkoituksellisesti. Kaikki tarinat eivät pääty niin kuin lukija tahtoisi.

Kiltistä tytöstä on vaikea kirjoittaa paljastamatta sellaisia yksityiskohtia, jotka pilaavat lukijan nautinnon. Tarina on luultavasti parhaimmillaan niin, ettei siitä ole ehtinyt muodostua ennakko-oletuksia tai luuloja. Bestsellerin on vaikea pysyä huomaamattomana, mutta Kiltti tyttö on jonkinmoisessa groteskiudessaan muös teos, jossa on monia tasoja. Se on jännäri, mutta samalla se on osuva kuvaus ihmisluonnosta. Kärjistetty mutta osuva. Kirja josta pidin ja josta en pitänyt. Vaikea selittää.

Suosittelen Gillian Flynnin Kilttiä tyttöä sellaisille lukijoille, jotka tahtovat lukea otteessaan pitävän, mutta hämmntävän kirjan. Tämän jälkeen omaakin parisuhdetta voi punnita ihan uudenlaisella vaa'alla.

Juhana Pettersson: Sokerisamurai

Juhana Pettersson: Sokerisamurai (Into 2013) 316s.

Yritän ottaa iisisti koska ajattelen että on parempi ettei mun fiilikset näy. Pitää olla rauhallinen. Se ei kyl täysin onnistu. Onneksi Idi Amin eikä kukaan muukaan kato mua. Paitsi toi tyttö joka kattoo just mua. Se näyttää onnelliselta, ihan siltä kuin se ois just saamassa jotain mitä se on pitkään halunnut.
(Pettersson: Sokerisamurai, s.12)

Lumi ja Stella ovat uuden Sugar Samurai -bändin tähdet. Tuotta Idi Aminilla on suunnitelma, jonka mukaan ollaa seksikkäitä, haluttavia ja kiellettyjä. Se on helppoa, sillä tytöt ovat vasta kurottelemassa täysi-ikäisyyden rajoja. Lumi haluaa tehdä musiikkia ja rakastaa. Stella haluaa julkkikseksi hinnalla millä hyvänsä. Vaikka sitten pitäisi esittää teinilesboa tai panna rikkaan liikemiehen kanssa. Äidin neuvojen mukaan kaikki keinot ovat sallittuja. Lumi ei sen sijaan ole nähnyt äitiään pitkään aikaan, sillä äiti on alkoholisti, eikä hänellä ole aikaa muille kuin jatkuvasti vaihtuville miesseuralaisille. Bändi pistetään kasaan ja keikkaa alkaa syntyä.

Kun me on vähän aikaa kähmitty ja tanssittu, Stella siirtyy korjaamaan työnsä hedelmiä flirttailemalla joidenkin kundien kanssa. Stella tähtää aina parhaimman näköisiin, rikkaisiin tai vaikutusvaltaisimpiin. Tai oikeastaan kyllä ekaksi vaikutusvalta, sitten raha ja naama vasta kaukana kolmantena. Ollakseen niin halukas tekemään itsestään silmäniloa hyvännäköisille kundeille Stella puhuu niistä tosi harvoin. Tai siis ei koskaan. Ei edes mitään Alexander Skarsgård-läppää tai muuta julkkisten kuolaamista. Tuntuu, että sitä kiinnostaa vain ura, huomio ja raha. (Pettersson: Sokerisamurai, s.66)

Sokerisamurain kertojaratkaisu on onnistunut. Stella ja Lumi saavat kumpainenkin oman puheenvuoronsa, Lumin ääni on puhekielinen ja kömpelö, kun taas Stellan kerronnassa huokuu jopa ärsyttämiseen asti itsevarma ja teini-ikäisen, ulkonäöstään varman tytön ylimielisyys. Hahmo on jopa niin onnistuneen raivostuttava, että on vaikea lukea tekstiä suuttumatta. Välillä mennään ylilyöntien puolelle: joko olen itse unohtanut millaista on olla teini-ikäinen, tai sitten Stellan ylikorostunut itsevarmuus ei vain ole uskottavaa. Toisaalta melkein kärjistetty naiivius on mielenkiintoista, sillä se asettaa toisistaan poikkeavat henkilöhahmot vastakkaisiin rooleihin. Jotka myöhemmin kääntyvät päälaelleen.

Mikko on helpottunut, kun lähdemme baarista. En ole tyytyväinen illan tähänastiseen tulokseen. Kaltaisellani menestyvällä tyylikkäällä naisella kuuluu olla homokaveri, jonka kanssa voi juoruta, shoppailla ja viettää aikaa.
    "Voitsä vähän avata mulle, mihin sä tarttet tätä homokaveria?" Seisomme Mikon kanssa Feniin edessä. Näytämme riitelevältä pariskunnalta.
    "Se kuuluu asiaan". Typerä kysymys. "No, ollaanko me menossa johonkin?"
(Pettersson: Sokerisamurai, s. 116)

Sekä romaanin parisuhdekuviot että tyttöjen bändiviritelmät alkavat saada tarinan edetessä yhä enemmän hyväksikäyttöön liittyviä piirteitä. Stellan julkisuushaaveilla on oma likainen puolensa ja Lumi hakee mielihyvää s/m seksin harrastamisesta. Romaanin makuuhuonekohtaukset käyvät tarinan edetessä melko yksityiskohtaiksiksi, mikä pakottaa väkisinkin lukijan miettimään, onko romaanin tarkoituksena kiihottaminen, kauhistuttaminen vai provosoiminen. Teini-ikäisten ja seksuaalivähemmistöjen edustajiin kuuluvien hahmojen elämässä olisi varmasti muutakin ammennettavaa, ja lukiessa tulee välillä sellainen olo, että "teinilesboseksi" muuttuu tarinan itsetarkoitukseksi. Muitakin elementtejä on: hyväksikäytön teemat ja musiikkibisneksen takahuoneiden tapahtumat ovat yhtä lailla sellaisia aiheita, joista riittäisi ammennettavaa.

Kirjaa lukiessa jouduin hieman pohdiskelemaan omaa suhtautumistani siihen, miten kirjailija vaikuttaa teoksen tulkintaan. Sokerisamuraita näin jossakin arvostelussa verrattavan Figty Shades of Greyhin, luulen mielleyhtymien johtuvan tietyistä seksuaalisista mieltymyksistä, joihin kummassakin romaanissa puututaan. Jostain syystä tuntuu helpommalta ajatella naista kirjoittamassa tällaista tekstiä, enkä tietysti halua Sokerisamurainkaan kohdalla kyseenalaistaa kirjoittajan motiiveja. Jotenkin vain Sokerisamurain kaltainen asetelma, jossa nuorien naisten elämää tarkastellaan lähietäisyydeltä, tuntuu likaiselta, kun kirjoittajana on mies. Hämmentävää huomata ajattelevansa näin! Ehkä se on tarkoitus, ehkä tekstin kuuluukin provosoida. Näin naisena tuntuu joka tapauksessa melkein karmivalta lukea tarinaa, jossa sekä hyväksikäytetään niin seksuaalisesti kuin muillakin tavoilla että toisaalta annetaan mielestäni liiankin stereotyyppinen kuva seksuaalivähemmistön tavoista. Ymmärsin jostakin, että tämä olisi ollut jollain lailla feministinen teos, mutta ilmeisesti tämä aspekti meni minulta jotenkin ohi. Tai sitten en vain tajunnut.

    "Voinko mä siis kysyä..." Yritän ohjata keskustelua mieluisampaan suuntaan. Olisi ehkä pitänyt miettiä etukäteen mitä mä Mariannesta oikein haluan. Kotona tuntui ilmeiseltä että se voisi jotenkin auttaa mua ottamaan kontaktia lesbokuvioihin mutta nyt en muista mitä ne kuviot taas olikaan. Luin Sofi Oksasen baby janen ja oon käynyt niissä ihan samoissa baareissa mutta ei se jotenkin lähde käyntiin. Ehkä mulla on liikaa kavereita, omat ympyrät. Ehkä jos olisin sinkku, mulla ois selkeempi päämäärä. (Pettersson: Sokerisamurai, s.182)

Tässä romaanissa oli rankkoja teemoja ja rankkoja kohtauksia, joita en lähtisi suosittelemaan luettavaksi ihan kenelle tahansa. Kirjan kohderyhmä jää hieman mysteeriksi. Kirjasfäärissäkin todetaan, että tämä voisi olla hyvin nuorten(aikuisten)kirja, jos tietyt kohtaukset olisi poistettu. Totta, mutta nuortenkirja tämä ei ole. Mikä se sitten on?

Suosittelen Juhana Petterissonin Sokerisamuraita niille, jotka haluavat lukea rankkoihin teemoihin tarttuva, sievistelyä välttelevän rohkean romaanin.

Pirjo Hassinen: Sano että haluat

Pirjo Hassinen: Sano että haluat (Otava), 410s.

Voisin päättää, että maaliskuu on jonkinlainen "huonokirjakuukausi". Ei, nyt olen epäreilu. En tiedä onko olemassa huonoja kirjoja, vaiko vain vääriä lukijoita. Viime postauksessani Chun Shun Beijing beibe -kirjasta tuskailin teosta, joka ei saanut minua yhtään innostumaan lukemisesta. Pirjo Hassisen kanssa meinasi käydä vähän samalla tavalla. Taisin aloittaa kirjan joskus helmikuussa, eikä siitä meinannut tulla loppua millään. 400 sivua silkkaa ihmissuhdesoppaa on vain ihan liikaa minulle.

Sano että haluat kertoo Laurasta ja tämän miehestä Jimistä, joka haaveilee perustavansa ravintolan työtoverinsa Essin kanssa. Ilmassa on kolmiodraaman ainekset, mutta psykologin työtä tekevä osittain minäkertojan, osittain kaikkitietävän kertojan roolissa toimiva Laura analysoi ja pohtii. Ja sitten Essi katoaa, eikä kukaan tiedä miksi. Tarinassa edetään eri aikatasoissa ja tarkastellaan tapahtumia monien kertojien silmin. Hassinen käyttää Lauran puheenvuoroissa ennakointia ja lukijan puhuttelua, mitkä saattavat ärsyttää tai luoda jännitettä. Minusta jännite puuttui oikeastaan kokonaan ja juoni otti mukaansa vasta ihan viimeisillä sivuilla.

En osaa sijoittaa Sano että haluat -romaania mihinkään lokeroon. Ehkä se on hyvä asia, ehkä ei. Huomaan tarvitsevani kontekstia ja viitekehystä (kerran humanisti on aina humanisti). Onko kirja parisuhdedraama vai dekkari? Trilleri? En tiedä. Viimeiselläkään sivulla en ole ihan varma siitä mitä olen lukenut.

Ei kuitenkaan käy kieltäminen, etteikö Hassinen olisi taitava sanojen käyttäjä. Hän huomioi maailmaa ja piirtää sen lukijan eteen tavalla, joka on melkein nautittava. Hän kuvailee melkein inhorealistisesti joitakin yksityiskohtia ja toisinaan taas piirtää lukijan eteen runollisen maiseman. Voi olla, että mieltymykseni lukijana ovat muuttuneet, kun sanon: vähemmän on enemmän. Tässä tarinassa olisi voinut olla sivuja puolet vähemmän, ja silti se olisi luultavasti toiminut yhtä hyvin. Jopa paremmin. Lukijana kiinnostus alkoi herpaantua, kun samoja asioita vatpottiin sivulta toiselle. Jotkut henkilöt tuntuivat täysin turhilta, kunnes kirjan lopulla paljastui, että heillä oli silti oma merkityksensä. Joka tapauksessa lukeminen tuntuu puuduttavalta, jos vaikuttaa siltä, että kertoja kuljettaa mukana täysin yhdentekeviä henkilöhahmoja.

Sano että haluat ei missään tapauksessa ollut kirja minua varten. Mutta en sano, etteikö tästä voisi tykätä, jos pitää kauniista kielenkäytöstä ja hitaasti kulkevasta juonesta. Aistillisuudesta. Sillä juuri sitä tämä romaani oli. Suosittelen pitkistä ja laveista tarinoista pitäville. Niille, jotka aistivat pieniä vivahduksia ja mutustavat kieltä.

Tämän on lukenut myös Booksy. Käykää tsekkaamassa!