Kristiina Vuori: Siipirikko

Kristiina Vuori: Siipirikko (Tammi 2013), kirjakaupasta

Olen ollut koko kesän kurja ja laiska lukija. Aloitin Kristiina Vuoren Siipirikon joskus kesällä, mutta jumitin ja jumitin ja lopulta luin sen loppuun viime viikonloppuna mökillä. Syy ei ollut kuitenkaan kirjassa vaan kontekstissa - näin humanistikielellä. Siitä lisää myöhemmin.

Siipirikko kertoo Seljan tarinaa 1300-luvun Suomessa. Elämä paiskoo orjaksi joutunutta tyttöä, joka rakastaa Aijoa ja potee syyllisyyttä menneisyyden teoistaan. Romaani on taattua historiallista (naisille suunnattua?) viihdettä, joka viljelee menneisyyden faktoja ja ripauttaa mukaan romantiikkaa ja taistelun tuoksintaa. 

Mikä kirjassa sitten mätti niin, että se jäi kesken? Tai siinä surullisenkuuluisassa kontekstissa? Luin aikaisemmin kesällä Kaari Utrion Vaskilinnun ja jostain syystä Siipirikko tuntui kuin se olisi ollut ensin mainitun toisinto. Samaan tapaan romaanien päähenkilöt lainasivat henkilöllisyyden ja kulkivat sen varjossa elämänkohtalosta toiseen, Utrion romaani tosin moninaisempien ja mutkikkaampien vaiheiden kautta. Romuluinen, emäntäänsä rakastunut palvelija ja lintutematiikka olivat niin ikään keskeisiä kummassakin kirjassa. Siipirikossa minua jäi alkuun harmittamaan myös se, että Cecilian rooli jäi olemattomaksi. Kotimaisessa historiallisessa fiktiossa olen erityisesti jäänyt kautta linjan kaipaamaan naisten välisiä suhteita sen ikuisen aah ooh ihana mies -haikailun sijaan. 

Vaikka Siipirikko osoittautui tarinan edetessä ihan omaksi, Vaskilinnusta selvästi erottautuvaksi teokseksi, jäi mieltäni kaihertamaan historiallisen fiktion konventionaalisuus ja tietynlainen ennalta-arvattavuus. Vuori osaa kutenkin yllättää lukijan! Vaikka jäin Seljan tarinassa kaipaamaan jonkinlaista syvyyttä tai ehkä samaistuttavuutta, olin lopulta tyytyväinen siihen, miten Seljan hahmo jäi etäiseksi ja etäännytti lukijankin niistä tapahtumista, jotka olivat pääsääntöisesti synkkiä ja surullisia. Selja ei pääse millään tapaa helpolla, ja hänen elämänsä antaa realistiselta tuntuvan kuvan naisen asemasta keskiajan maailmassa. Vaikla lintuteema jäi hataraksi, se kulki mukana loppuun saakka.

Mainitsin aikaisemmin etäännyttämisen, mikä konkretisoitui romaanin preesensmuotoisissa pätkissä. Historiallisissa romaaneissa on helposti tottunut ottamaan lukijana vastaan vain tietynlaista muotoa, varsinkin Utrion perinteessä kirjoitetuissa teksteissä vallitsee tietty rakenne ja se, miltä teksti tuntuu ja kuulostaa. Vuoren teksti rikkoo kaavaa, mutta niin vähän, että muotoseikkaan on hankala tarttua. Ehkä intensiiviseksikin tarkoitetut kohdat työntävätkin kauemmas, mutta en ole varma onko se huono asia. Miksi tarinan pitäisi tulla iholle, kun sitä voi tarkastella myös kauempaa? 

Jos jotain jäin kaipaamaan, niin käsinkosketeltavia tunteita ja tunnelmia, joihin saa tarrattua kiinni. Keskiajan maailma on kovin kaukana. Ne maut, äänet ja tuoksut voisivat tulla lähelle, mutta ne pysyivät matkan päässä. Mutta niin pysyi myös Selja ja ehkä tarkoituksella. Hahmo olikin lopulta niin moniulotteinen, että kirjan loputtua jäi hassu fiilis: ehkä se olikin Selja, joka tahtoi pitää lukijan käsivarrenmitan päässä itsestään. 

Suosittelen Kristiina Vuoren Siipirikkoa historiallisten romaanien ystäville.