Kari Nenonen: Se ken tulee viimeiseksi on kuolema
Kari Nenosen Se ken tulee viimeseksi on kuolema osui luettavakseni ihan sattumalta, eikä minulla ollut mitään ennakko-odotuksia kirjan suhteen. 80-luvun kauhuklassikko osoittautui viihdyttäväksi ja vähän värisyttäväksikin luettavaksi.
Snidi ja Epe ovat olleet kavereita pikkupojista saakka, Helsinkiläisessä kerrostaloyhtiössä kasvaneiden lasten elämään kuuluu normaalin koulupojan arjen lisäksi myös yliluonnollisia elementtejä, jotka tuntuvat lapsen mielikuvitukselta, järkkyneen nuoren harhoilta tai myöhemmin joltakin ihan muulta. Tarina on ehkä kliseinen 666-viittauksineen, mutta siinä on hämmentävää kerrontaa ja erikoisia juonikuvioita, jotka pitävät lukijan otteessaan.
Se pukeutu jostain vitun ylijäämävarastomyymälästä hankittuihin tummiin teryleeneihin ja ruudullisiin flanellipaitoihin tai poolokauluksisiin banloneihin ja Instrun terveyskenkien näköisiin monoihin ja jos sillä oli joskus farkut niin ne oli jotkut ihmeelliset 60-luvun alaspäin levenvät, ja kun se joutu just silloin syksyllä sairaalasta päästyään hankkimaan rillit, niin tietysti nekin oli semmoset perttijotunit ja fleda sillä oli aina silleen ihmeellisesti kynitty niinku joku vitun kananperse.
(Nenonen: Se ken tulee viimeiseksi on kuolema s.70)
Kirjan kerronta vaihtelee ovelasti Snidin ja Epen pätkien välillä, mutta vaikka kertojaa ei erikseen ilmoiteta kappaleiden alussa, ei lukija voi erehtyä, sillä noin erilaisilta Nenonen on saanut pojat kuulostamaan. Tarina hyppii myös aikatasoissa, mutta se ei tee lukemisesta hankalaa vaan pikemminkin tuntuu loogiselta tarinan etenemistä ajatellen.
Jollain tavalla kirjassa minuun teki suurimman vaikutuksen nimenomaan nuorten elämän kuvaus ja se, miten yliluonnolliset elementit hiipivät tarinaan mukaan kuin varkain. Varsinkin, kun en ollut edes tajunnut ryhtyneeni lukemaan kauhukertomusta. Vaikka kauhutematiikka tuntui olevan peräisin 80-luvun urbaanilegendoista, pääsi tarina silti yllättämään.
Mult oli kyllä vähän aikaa pallo totaalisen hukassa, ku mä näin sen talon mihin Stidi oli muuttanu asumaan. Mä vaan stondasin siin kadulla niska kenossa ja monttu auki ku joku vitun öö.
(Nenonen: Se ken tulee viimeiseksi on kuolema, s.143)
Suosittelen kirjaa kauhutarinoiden ja urbaanilegendojen ystäville.
0 kommenttia:
Lähetä kommentti