Recent Posts

perjantai 24. tammikuuta 2014

Veronica Roth: Divergent


Maailmalla suuren suosion saavuttanut Veronica Rothin Divergent on lähiaikoina kääntymässä suomen kielelle, mutta minä en viitsinyt odottaa, vaan haastoin itseni lukemaan englanniksi. En ole juurikaan lukenut kirjoja muuten kuin suomeksi, joten olin vähän skeptinen sen suhteen tuleeko lukemisesta mitään. Näköjään kielikynnys on mahdollista ylittää, sill Divergent imaisi mukaansa.

Tris elää dysopisessa Chicacossa, jossa ihmiset on jaoteltu viiteen eri ryhmään sen mukaan minkä he uskovat olevan syy sotiin ja maailman ongelmiin. Kuusitoistavuotiaana tehty testi kertoo, mitkä ominaisuudet nuorella on, mutta jokaisella on silti mahdollisuus valita mihin ryhmään haluaa kuulua. Tris on syntynyt epäitsekkäiden joukkoon, mutta testi kertoo hänen olevan divergent; häntä ei voi luokitella mihinkään ryhmään kuuluvaksi. Valintaseremoniassa Tris päättää jättää taakseen perheensä ja tutun elämänsä ja liittyä hurjapäisten pelottomien joukkoon. Hänen elämäänsä ei helpota se, että hänen täytyy salata kaikilta olevansa erilainen kuin muut.

Divergentissä oli vähän samanlainen asetelma, kuin Harry Potterien lajitteluhattuseremoniassa. Rothin versio dystooppisesta maailmasta on mielenkiintoinen, koska tuntuu loogiselta, että ihmisi ryhmitellään jossain määrin poliittisen mielipiteen mukaan. Vaikka Rothin yhteiskuntaluokat ovat kaukana potterien Puuskupuhista, Rohkelikosta, Korpinkynnestä ja Luihuisesta, on lähtökohta jossain määrin samanlainen ja lukijan on helppo lähteä pohtimaan minkä joukon hän itse valitsisi.

Divergent on ya-huumassa viehättävä poikkeus siksikin, että se kiertää kaukaa kolmiodraamat, eikä sorru nostamaan romanssia pääosaan. Romaani on paljon muutakin. Vaikka tämä trilogian ensimmäinen osa keskittyy lähes kokonaan Trisin sopeutumiseen Dauntlessien joukkoon, juoni imee mukaansa ja kirjaa on vaikea laskea käsistään. Tässä vaiheessa lukijalle ei vielä selviä se, mitä sektoreihin jaetun kaupungin ulkopuolella on, ja on hyvin vaikea ennakoida mihin suuntaan trilogia on etenemässä.

En usko, että jaksan odotella suomennosten ilmestymistä selviydyttyäni kunnialla ensimmäisen osan lukemisesta. Ilmeisesti trilogian viimeinen osa on tuottanut jonkinlaisia pettymyksiä kirjasarjan tosifaneille, mutta tällaisten suosittujen kirjojen kohdalla tuppaa aika usein olemaan niin, että kaikkien lukijoiden odotukset on vaikea toteuttaa. Minä seuraan kuitenkin mielenkiinnolla mihin suuntaan tarina lähtee etenemään.

Tästä on tulossa myös elokuva maaliskuussa. Ainakin trailerin perusteella ihan hyvännäköistä settiä on luvassa.

Suosittelen Divergentiä dystopian ystäville. Tämä ei ole mikään Nälkäpeli- klooni vaan ihan oma, raikas tarinansa!

perjantai 17. tammikuuta 2014

Stephanie Dosen: Woodland knits


Ymmärrettävistä syistä kaikkien mielestä aikuiset ihmiset hassuissa eläinvaatteissa ei ole kovin siisti juttu. Minä en kuitenkaan voi mitään sille, että Tiny Owl Knits-nimellä blogia pitävä Stephanie Dosen on lumonnut minut satumaisilla neulemalleillaan! Aikani netissä kuvia ihaillen päätin tilata hänen neuleohjeita sisältävän kirjan itselleni.

Minä olen vähän levoton neuloja, en viitsi tehdä neuleita ohjeiden mukaan, joten kirjat, lehdet ja netistä löytyneet kuvat toimivat pikemminkin inspiraation lähteenä kuin suoranaisena ohjeena. Woodland knits kirjassa inspiraatioita riittääkin, sillä kirjan neuleet ovat kuin satukirjasta. Teos on myös kokonaisuutena kasattu niin, että sitä voi melkein lukea kuin satukirjaa: jokaisen ohjeen sivut on kuvioitu omalla kuviollaan ja neuleissa on käytetty mielikuvistusta. Ohjeita löytyy kettupuuhkasta keijusiipiin saakka.

En ole vielä ehtinyt kokeilla (tai soveltaa) yhtäkään kirjan ohjetta, joten en osaa sanoa miten helposti ne ovat luettavia tai toimivatko toteutukset käytännössä. Alussa on kuitenkin selvyyden vuoksi sanasto, jossa suunnittelija kertoo käyttämänsä lyhenteet yms. Myös kuvat ovat informatiivisia, eli pelkkä selailukirja tämä ei ole, jos kärsivällisyys vain riittää englanninkielisten ohjeiden tankkaamiseen. Lankoina on käytetty paljon muun muassa Rowanin lankoja, mutta ne on tietysti mahdollista korvata kotimaisilla vaihtoehdoilla.

Minulla on tällä hetkellä niin monta käsityötä ja muuta työtä kesken, että en ainakaan vähään aikaan ehdi ryhtyä tekemään kirjan malleista yhtäkään. Olen silti jo päättänyt mistä aloitan (vaikeimmasta tietysti, koska olen masokisti), ja sormet ihan syyhyävät. Kun ulkona paukkuu pakkanen, ei mikään ole niin mukavaa, kuin laittaa kynttilät palamaan, takkatuli rätisemään ja tarttua puikkoihin, joista syntyy satumainen, metsäinen, mystinen neule!

Suosittelen lapsenmielisille, satuihmisille, neulojille, haaveilijoille.

keskiviikko 15. tammikuuta 2014

Gabaldonin Muukalainen: Liikkuvaa kuvaa!

Olen oletettavasti hehkuttanut Diana Gabaldonin Muukalainen -kirjan tv-version tuloa jo muutamaan otteeseen, mutta todentuntuisen todisteen asiasta antaa muutama päivä sitten julkaistu traileri. Kirjasarjan ystävälle on tietysti jännittävä kokemus nähdä millaisena kirja on näyttäytynyt elokuvantekijöiden silmin. Olen seurannut asian ympärillä vellovaa keskustelua yllättävän aktiivisesti; en ole mitenkään kovin helposti erilaisiin ilmiöihin ja fanituksiin mukaan lähtevä ihminen, mutta Gabaldinin kohdalla olen antanut itselleni luvan tehdä pienen poikkeuksen. On ollut jännittävä seurata miten fanaattisimmat fanit ovat ottaneet roolitukset vastaan ja toisaalta on ollut hauska nähdä millaisia kuvia kuvauspaikalta ja näyttelijöistä on napattu. Filmatisoinnin tekevä Starz julkaisee ahkerasti kuvia muun muassa Instagramissa ja Twitterissä, joten faneja on todella hemmoteltu.

Eikä tuo trailerikaan minusta mitenkään huonolta näytä. Jokaisen päässä tapahtumat ja hahmot ovat tietysti omanlaisiaan, mutta ainakaan naispääosaa esittämään valittu Cairtriona Balfe ei riitele kovasti vastaan sitä mielukuvaa, joka minulla on kirjojen Clairesta. Ihanhan jo malttamattomana tässä odottaa miten tarina istuu televisioruudulle ja miltä 1700-luvun Skotlanti näyttää.


Miltä näyttää? Tuleeko trailerista sellainen fiilis, että kyseessä on se sama kirja, jonka te olette lukeneet?

keskiviikko 8. tammikuuta 2014

Kansallisooppera: Turandot

                         

Olin jonkin aikaa takaperin Helsingissä katselemassa ja kuuntelemassa Puccinin oopperan nimeltä Turandot. Ooppera toimii kohtuullisen hyvänä ajanvietteenä pariskunnalle, jonka toinen osapuoli kaipaa musiikkia ja toinen tarinaa. Minä valitsin tämänkertaiseksi Turandotin, koska siinä on yksi harvoista minulle tutuista oopperabiiseistä eli Nessun dorma, ja koska siinä on suhteellisen onnellinen tarina joka ei pääty siihen, että kaikki kuolevat, tappavat toisensa tai ajautuvat hulluuteen.

Turandot kertoo kiinalaisesta prinsessa Turandotista, jolla on jonkin menneisyyden esiäidin kurjan kohtalon takia päähänpinttymä mestata kaikki kosijaehdokkaat, jotka eivät selviydy hänen asettamastaan kolmesta arvoituksesta. Alussa Persian prinssi menettää päänsä, mutta se ei estä komeaa muukalaista haaveilemasta Turandotista. Calaf (ah, niin perinteinen miessankari!) päättää voittaa Turandotin itselleen siitä huolimatta, että hänen raihnainen isänsä ja häneen rakastunut orjatyttö yrittävät estellä. Calaf onnistuukin suoriutumaan Turandotin arvoituksista, mutta mimmi ei haluakaan mennä muukalaisen kanssa naimisiin. Calaf ei halua pakottaa Turandotia ihan niin vain naimisiin kanssaan vaan lupautuu kuolemaan, jos Turandot selvittää yön aikana hänen nimensä. Tätä seuraa muun muassa orjatytön kidutus ja se hieno Nessun dorma sekä muuta hauskaa ja lopulta kaikki päättyy feministien kauhuksi siihen, että Calaf pusuttelee Turandotin kanssa ja neitokainen menettää sydämensä urholle, eikä paljasta tämän kertomaa nimeä valtakunnalle vaan menee urhonsa kanssa naimisiin.

Giuseppe Adamin ja Renato Simonin libretto ja koko Turandotin stoori on ehkä maailmankaikkeuden kliseisin rakkaustarina ja väitän, että juuri siksi se toimii. Oopperaksi tämä on viihdyttävä siksikin, että se päättyy (ainakin romantikon mielestä) onnellisesti, ja siinä on hassut senaattorit Ping, Pang ja Pong. Tosiasiassa tekisi mieli Turandotin pohjalta pähkäillä enemmänkin tällaisten kohtuu universaalien romanttisten juonikuvioiden käyttöä ja sitä onko tällainen tarina ihan kamalaa naissukupuolen alistamista vai pelkästään hitsin toimiva juoni, jota voi käyttää missä vain, milloin vain, musiikilla höystettynä tai ilman.

Musiikista ja muusta oheissälästä ymmärrän sen verran, että saatan kehua orkesterin kuulostaneen hienolta, laulajien komealta ja vaatteiden ja lavastusten olleen häikäiseviä. Oopperassa on myös se hauska pointti, että kaikki laulajat eivät välttämättä ole näyttelijöitä, mutta joskus nämä asiat kohtaavat ja varsinkin Turandotissa Calafin ja tämän orjatytön laulaja/näyttelijäsuoritukset olivat hienoja vaikka myönnän ihan auliisti etten asiasta mitään ymmärräkään. Nautin joka tapauksessa kokemuksesta suunnattomasti. Aikaisemmista oopperakokemuksistani vain Carnen yltää kilpailemaan Turandotin kanssa muiden jäädessä kauas jälkeen. Turandotin etu Carmeniin verrattuna oli se, että jälkimmäisessä oli outoa hengailua ja lauleskelua tallissa ja kujilla, kun taas Turandotin juoni kulki eteenpäin kuin juna ja koko ajan tapahtui. Ja vain Persian prinssi menetti päänsä...

Suosittelen oopperassa käyntiä kaikille niille, jotka eivät ole sitä ennen kokeilleet ja jotka pelkäävät sen olevan tylsää, kiduttavaa ja kummallista. Turandot on ihan ehdoton juttu kaikille kliseisten romanssien ystäville!

torstai 2. tammikuuta 2014

Nämä(kin) kirjat tahtoisin lukea


Äh, minulla muutenkin lukematta hirveä määrä oman hyllyni kirjoja plus ne kaikki muut maailman kirjat, jotka olen joskus päättänyt lukea. Mutta siitä huolimatta eksyin selaamaan kesään uutuuksia ja listasin ylös ne, jotka haluaisin (muun muassa) lukea. Lähinnä omaksi muistutukseksi, koska unohdan muuten ihan varmasti mitä olen ajatellut lukea.

Teettekö te muut turhia listoja, jotka eivät koskaan toteudu?

Kevään uutuuksia:

Nura Farah: Aavikon tyttäret (Helmikuu/ Otava)
Erik Axl Sund: Varistyttö (Maaliskuu/ Otava)
Conn Iggulden: Myrskylintu (Maaliskuu/ Otava)
Veronica Roth: Outolintu (Tammikuu/ Otava)

Kristiina Vuori: Disa Hannuntytär (Huhtikuu/ Tammi)
Jo Baker: Longbournin talossa (Helmikuu/ Tammi)

Henni Kitti: Elävän näköiset (Huhtikuu/ WSOY)
Gillian Flynn: Paha paikka (Kesäkuu/ WSOY)

Milja Kaunisto: Kalmantanssi (Tammikuu/ Gummerus)
Daniela Krien: Vielä joskus kerromme kaiken (Maaliskuu/ Gummerus)
Alice Hoffman: Aavikon kyyhkyset (Maaliskuu/ Gummerus)




Kirjavuosi 2013






Kirjavuosi 2013! Se oli, se meni ja se kuljetti mukanaan tuhansia sanoja ja monta erilaista tarinaa. Menneen vuoden aikana olin vähän laiska bloggaaja ja tavallista laiskempi lukija, koska keskityin omiin tarinoihini ja siihen, että sanat asettuvat paperille oikealla tavalla. Ehdin kuitenkin lukea monta hyvää kirjaa, käydä kirjallisuustapahtumissa (Turun kirjamessut, Helsingin kirjamessut ja Fincon), sekä tavata blogimaailmassa tutustumiani kirjoittavia ihmisiä. Myös muutama haave toteutui, mikä on aina kivaa ja jännittävää.

En tee lupauksia vuodelle 2014, mutta haluaisin ihan oikeasti ja todella aktivoitua sen verran, että päivittäisin blogini ulkoasun tälle vuosisadalle. Vinttikamari on näyttänyt samalta niin kauan kuin muistan, ja välillä tuntuu, että olisi hyvä pyyhkiä hiukan pölyjä ja kiillottaa pintoja. Ei mitään radikaalia, mutta jotakin vähän virkistävää. Yritän myös saada tehdyksi joitain olennaisia linjauksia oman blogikirjoittamiseni suhteen ja toivon todella, että saan jossain vaiheessa hankittua itselleni uuden tietokoneen, koska nykyinen alkaa sauhuta kun sille vain hieman vilauttaakin bloggeria. Siitä syystä johtuen suuresta osasta postauksiani on puuttunut linkityksiä ja sivupalkkienkin päivitys on vähän niin ja näin. Tabletilla kun ei oikein kykene hallinnoimaan blogin monimutkaisia ominaisuuksia.

Kaikesta takkuilusta ja jumittamisesta huolimatta on ollut hurjan hauskaa, että Vinttikamarissa on jaksanut käydä lukijoita ja jotkut kirjoitukseni ovat herättäneet mielenkiintoa. Vaikka kirjaan lukukokemuksiani lähinnä itseäni varten, on yhtä kaikki mukavaa, jos ne sattuvat tuottamaan iloa myös jollekulle toiselle!

Tämän vuoden lukukokemuksista haluan nostaa esille muutaman, jotka ovat erityisesti jääneet mieleen. Mikael Niemen Veden viemää oli hyytävä ja huikea. Rakastuin kirjaan todella. Bernhard Beckettin Genesis yllätti ja veti maton totaalisesti jalkojen alta. Klassikkomörkö ei iskenyt, kun luin W. Somerset Maughamin Kirjavaa huntua. Kirja oli kaunis ja koskettava. Kirjavuotena 2013 ei ollut paras kaikista, sillä luin myös paljon sellaisia kirjoja, jotka tuottivat pettymyksen tai hävisivät mielestä heti kun olin sulkenut kannet. En väitä etteikö vikaa olisi ollut myös itse lukijassa, jonka ajatukset ovat välillä olleet hyvin kaukana muualla.

Alla vielä listattuna vuoden 2013 luetut.