 |
| Kuva: Edvard Munch |
Meri kirjoitti blogissaan aiheesta oivallisesti: Toisaalta mieli tekisi kovasti päästä jo kirjoittamaan, toisaalta pieni ääni sisällä pyörittelee silmiään ja totetaa, ettei tässä ole mitään järkeä ja paras vain luovuttaa ennen kuin juttu ehtii edes alkaa.
Juuri yllä mainittu on varmasti monelle NaNoWriMo:on osallistuvalle äärimmäisen tuttu tunne. Ja juuri silloin on hauska yllättää itsensä ja tehdä jotain ihan hullua: kirjoittaa, vaikka siinä ei olisikaan mitään mieltä!
Mutta kieltämättä kirjoittamisessa on välillä murheensa... Odotatko sinä inspiraation hetkeä ennen kuin voit ryhtyä kirjoittamaan (tai ylipäätään luomaan jotakin uutta)? Joskus innostuksen hetket eivät tule kun niitä odottaa. Silloin kun edessä on kuukauden verran kirjoittamista ja 50 000 sanaa, käy kieltämättä herkästi mielessä kysymys siitä riittävätkö rahkeet niin pitkän teksin luomiseen. Kantaako idea tarpeeksi pitkälle.
Nyt kun itsekriittisyys on kaivettu syvään kuoppaan ja unohdettu kokonaan vaatimukset tuottaa jotakin hienoa ja syvällistä, voi helpommin heittäytyä kirjoittamaan. Asiasta en varsinaisesti tiedä, sillä en ikinä ole kirjoittanut leipätyökseni (ellei gradua lasketa), mutta väittäisin, että kirjoittaminen on pohjimmiltaan ihan samanlaista työtä kuin melkein mikä tahansa muukin työ. Lähteekö marketin kassa joka päivä innoissaan töihin? Onko opettajasta aina hauskaa toistella samoja neuvoja oppilailleen? Mikään työ ei tunnu aina mielekkäältä, enkä usko, että kirjoittaminenkaan.
Jos ideat loppuvat kesken, eikä huvita kirjoittaa? Miljöökuvauksella ja turhilla dialogeilla saa kokemukseni mukaan NaNoWriMo -tekstiin lisää sanoja, mutta silloin kun tavoitteena on 50 000 sanan kuukausisaldo, ei oikein voi lopettaa siinä vaiheessa kun vähän tympäisee eikä viitsikään. Minä suhtaudun asiaan samalla tavalla kuin ollessani leipätyössä: jos ei huvita niin teen silti, koska se on minun työtäni ja minun täytyy se tehdä. Joskus myös luovaan työntekoon voi yrittää soveltaa samaa periaatetta, luulen.
Monesti ideoiden katoamiseen saattaa auttaa myös mielikuvakartta tai jokin muu keino luotsata ajatuksia oikeille urille. Jokainen ryhtyy tietysti rakentamaan tarinaa omista lähtökohdistaan: niille jotka kaipaavat huolellista suunnittelua, suosittelen aloittamaan suunnittelun hyvissä ajoin. Tällöin voi jo miettiä etukäteen tekstin rakenteen, mikä varmasti helpotaa työtä monella tapaa. Tai sitten voi hypätä alkuun marraskuun ensimmäisenä päivänä ja katsoa mitä vastaan tulee. Olisi mielenkiintoista kuulla miten teillä tarina punoutuu mielestä paperille: tarkan suunnittelun kautta vaiko spontaanisti ja hetken mielijohteesta?
Kannattaa muuten lukea Julia Cameronin Tyhjän paperin nautinto, jos potee tyhjän paperin kammoa tai ideoiden häviämisen pelkosyndroomaa...
3 kommenttia:
Siis mähän oon ihan keltanokka täälläkin :D.
Kiteytit aika hyvin kirjoituksessa mun ajatukset ylläolevassa...vähän kauhistuttaa ja toisaalta malttamattomana odotan...saapa nähdä pysyykö se itsekritiikki siellä kuopan pohjalla vai kaivanko sen omin pikkukätösin sieltä pois :D.
Blogi on ihan kaikille avoin :) Tuskin se hirveästi ketään kiinnostaa, mutta pääseväthän harvat kiinnostuneet sukulaiset ja tuttavat kurkkaamaan :)
Yksi syy minulle odottaa marraskuuta on juuri se, että pääsen näkemään, kuinka jaksan kirjoittaa sillon kun ei innosta ja olisi vaikka mitä muutakin (mielenkiintoisempaa) tekemistä. Ja kuinka pitkälle pelkkä inspiraatio jaksaa kantaa? Epäilen vahvasti, ettei innostus riittä koko kuukautta, ja silti vaaditut 50 000 sanaa haluaisi saada kasaan. Saas nähdä miten ketunpojan käy :)
Minäkin olen kyllä ihan varmasti tässä mukana.
Hyviä neuvoja olen yrittänyt kaivella netistä ja blogeista, koska minun pikku kriitikkoni ei varmasti ole lähdössä lomalle Viroa pidemmälle. Toivottaan parasta.
Lähetä kommentti