Recent Posts

perjantai 12. lokakuuta 2012

Mia Vänskä: Saattaja

Mia Vänskä: Saattaja (Atena 2011), 308s.
Liljasta tuntui kuin kaikki hänen ruumiinsa onkalot olisivat äkkiä täyttyneet jääkylmällä vedellä. Hän huusi Kristiinan nimeä uudelleen ja kuuli värinän äänessään, mutta Kristiina ei edelleenkään kääntynyt katsomaan. Jatkoi vain sienten kanssa touhuamista, napsi yhden noista vaaleista toukanpäistä kerrallaan ja pisti sen tyytyväisen näköisenä koriinsa. (Vänskä: Saattaja, s.123)

En ollut kuullutkaan Mia Vänskän Saattajasta, ennen kuin kirja tuli esille Leirinuotiolla, jossa erään leiriläisen käsikirjoitus toi monen mieleen Vänskän esikoisen. Kun sitten näin kirjan kirjastossa, nappasin sen oikopäätä mukaani ilman sen suurempia ennakkokäsityksiä tai -odotuksia. En ole pahemmin lukenut kauhukirjallisuutta, joten genre on vieras, enkä siinäkään suhteessa osannut odottaa mitään. Paitsi ehkä kylmiä väreitä.

Saattaja kertoo nelikymppisestä Liljasta, joka palaa avioeron jälkeen lapsuuden kotitaloonsa. Talossa tapahtuu kummallisia asioita ja Lilja joutuu ottamaan vastaan tehtävän toimia eksyneiden sielujen saattajana. Rakastan kirjan suomalaisperäisiä myyttejä, metsänpeittoa ja manan maita. Vänskä on poiminut teokseensa onnistuneesti sellaisia myyttisiä teemoja, jotka nykyihmisen maailmankuvasta ovat jo kadonneet. Kirja on monessa mielessä hyvin suomalainen, mutta ei häiritsevällä tavalla.

Olen huono kauhukirjallisuuden lukija, koska pidän genren tyylipiirteitä usein huvittavina, enkä kaiketi osaa pelätä silloin kuin pitäisi. Ainoa oikeasti kauhua herättänyt kirja taitaa olla Lindqvistin Kuinka kuolleita käsitellään (okei, myös Watersin Vieras kartanossa oli upea, vaikka ei kovin pelottava), mutta muuten vain kikattelen itsekseen räpsyville valoille ja seiniltä putoileville tauluille. Jos törmäisin niihin oikeassa elämässä, pelästyisin varmasti, mutta kirjan sivuilla kaikki on toisin. Minulle Saattaja oli lähinnä kurkistus rakkaaseen mytologiamaailmaan; siitä olisin lukenut enemmänkin.

Vänskä on onnistunut ymppäämään kertomukseensa kaikenlaisia traumoja aina parisuhdeväkivallasta anoreksiaan. Jotenkin tuntuu siltä, että teemoja olisi voinut olla vähemmänkin. Jäin myös miettimään Liljan ikää, sillä minusta hahmo tuntui paljon nuoremmalta kuin hön tarinan mukaan oli. Ehkä väärä ensivaikutelma sai aikaiseksi sen, että en pystynyt tarinan edetessä suhtautumaan hahmoon niin kuin kai olisi ollut tarkoitus.

Joka tapauksessa Vänskä on rakentanut hienon kertomuksen, jonka kauhuelementitkin varmasti aukeavat sellaiselle, joka genrestä pitää. Vanhassa talossa asuvan on kieltämättä helppo ajatella pelottavaa kellaria ja natisevia nurkkia. Ehkä mielipiteeni kirjan kammottavuudesta muuttuu, kun pääsen kotiin ja sytytän kynttilät (jotka muuten välillä sammuilevat itsestään, koska ilmavirrat puhaltelevat miten sattuu).

Suosittelen Saattajaa kotimaisen kauhukirjallisuuden ystäville, sekä niille, joita suomalaismytologisin maustein väritetty tarina kiehtoo.

5 kommenttia:

Helmi-Maaria Pisara kirjoitti...

En ole lukenut Vänskää, mutta nyt toisen romaanin ilmestyttyä olen alkanut kiinnostua. Joten jos vain saan käsiin, luen :) Etenkin, kun itse työskentelen jännitystä tihkuvan tekstini kanssa..ja tarvitsen oppia kauhukirjoista.

Anki kirjoitti...

Minä en tästä niin välittänyt. Jotenkin kirja oli aika lattea ja noita teemoja oli liikaa. Hyvä kuitenkin, että sinä pidit! :)

Rina kirjoitti...

Luin tämä suht nopeaani ilmestymisen jälkeen, jokin tarinassa koukutti. Mytologia yhdistettynä kauhuun oli kiehtova kudelma.

Booksy kirjoitti...

Minusta suomalaisen mytologian käsittely oli tässä ehdottomasti plussaa. :-)

Q+Black kirjoitti...

Minulla on sinulle tunnustus Lukunurkka-blogissani :)