Teresitan ja Lumiomenan vinkeistä, sekä Artemisian rohkeus- romaanin innostamana hain kirjastomatkalla mukaani Susan Vreelandin Sinisen neidon. Romaani kertoo tarinaa Vermeerin mystisestä, tuntemattomasta maalauksesta, jossa sinipukuinen tyttö istuu ikkunan edessä ompelukset käsissään. Kirja punoutuu useasta, lyhyestä kertomuksesta ja palaa lopulta maalauksen syntyhetkille.
Hollantilainen Johannes Vermeer oli minulle jokseenkin tuntematon taiteilija ennen kuin aikoinani luin Tracy Chevalierin Tyttö ja helmikorvakoru- romaanin, jota olenkin useaan otteeseen hehkuttanut erääksi lempiromaaneistani. Sininen neito ei niinkään pureudu Vermeeriin henkilönä, mutta valaisee sitä tunnistettavaa ja ainutlaatuista tapaa, jolla Vermeer on maalauksensa tehnyt. Hieman tuntemattomammaksi jäänyt Vermeer onkin tullut populaarikulttuurin tietoisuuteen hänen elämästään kirjoitettujen fiktiivisten romaanien kautta.
Minulle Sininen neito jäi etäiseksi. En ole oikein koskaan osannut lukea novelleja, ja Sinisessä neidossa tuo tietty novellikokoelmamaisuus ja katkelmallisuus häiritsi. Törmäsin samaan ilmiöön kuin Brooksin Kirjan kansassa: olisin halunnut lukea jokaisen elämäntarinan loppuun asti. Sinisessä neidossa punaisena lankana kulki maalaus, jonka historia selvisi vähitellen. Sinällään jokainen tarina oli kauniisti kerrottu ja onnistunut. Tarina punoutui vähitellen katkelma katkelmalta.
Suosittelen taiteen ystäville, niille jotka nauttivat kauniisti kerrotuista, novellin tapaisista kertomuksista, joiden viehätys piilee sanoissa ja pienissä katkelmissa, ihmiskohtaloissa.
4 kommenttia:
Kiva, että luit tämän, vaikkei kirja ihan täysillä sinuun iskenytkään. Itse pidin Sinisestä neidosta ja aikoinaan se oli oma ensikosketukseni Vermeerin maailmaan (taisi ilmestyä aiemmin kuin Tyttö ja helmikorvakoru?). Jos oikein muistan, on Sininen neito fiktiivinen taulu ja ehkä juuri siksi nautin kirjan novelleista, jotka punoivat yhteen kuvitteellisen taulun historian.
Vermeerin maalaukset ovat muuten tosi hienoja "livenä", niissä on maagista hehkua.
Juu, oli tämä hyvä lukukokemus, vaikkei ihan 100% minun kirjani. Sinisessä neidossa tuo taulunkin fiktiivisyys on kiehtova osa koko tarinaa: siinä olet ihan oikeassa!
En ole itse päässyt näkemään Vermeeriä livenä. Ehkä joskus, se olisi hienoa...
Eihän Kirjan kansa ollut mitenkään novellimainen. Siinä kulki koko ajan tarinan juoni hyvin selvänä. Tiedän sen siitä, että paitsi täysin hullaannuin tuohon kirjaan, olen enemmän kuin ärtynyt kirjoihin, joissa saa oikein pinnistellä pysyäkseen mukana tarinassa. Nyt on tehty mielettömästi pönäköitä teoksia, joist aolisi saanut kolmekin romaania, mutta ei!, kaikki on pitänyt änkeä samaan.
Jos taide kiinnostaa ja niihin liittyvät tarinat, niin Alyson Richmanin Van Goghin viimeinen rakkaus (Minerva) on yksi mahodllisuus.
Kirjan kansaa suosittelen historiasta, intohimosta, seikkailusta, pienestä mystiikasta ja taiteesta kiinnostuneille. Olen aivan hurmiossa Brooksin tyylistä kirjoittaa ja tämän kirjan takia menen kupan, haisevan veden ja rottien kaupunkiin Venetsiaan.
Ahmu, nyt kerran Kirjan kansa ei kolahtanut sinuun, olisi jännä tietää mitä pitäisit Oatesin Haudankaivajan tyttärestä, Siri Hustvedtin Kaikki mitä rakastin ja/tai Nadeem Aslamin Elävältä Haudatut teoksista...Minusta nämä neljä kirjaa ovat ehdottomasti parin viime vuoden huiput. Luen 100-140 kirjaa vuodessa.
Nämä ovat vain makukysymyksiä ja jokainen arvsotelu on subjektiivinen, mutta jotain Kirjan kansa sulle teki, koska jälleen mainitsit sen ja nyt vertasit novellikokoelmaan, josta et pitänyt. Kiinnostaa!
Annoin ymmärtää itseni hieman väärin, pidin kyllä Kirjan kansasta kovastikin, mutta kysymys taitaa minun kohdallani olla siitä, mihin olen tottunut. Olen lapsesta asti lukenut enimmäkseen sellaisia "eeppisiä draamoja", jotka alkavat päähenkilön syntymään ja loppuvat hänen kuolemaan: eli keskiössä on päähenkilö ja hänen elämänkaarensa. Just sellaisia paksuja könttäkirjoja, joissa on kaikki ;)
Kirjan kansassa ja samaan tapaan Sinisessä neidossa punainen lanka, keskiö ja päähenkilö onkin kulttuurihistoriallisesti merkittävä objekti, eikä niinkään yksittäinen henkilö. Tarina siis kulkee ikäänkuin ihmiskohtaloiden lävitse ja esille nousee se, mitä kulttuurihistoriallisesti merkittävä teos on tehnyt ihmisille, vaikuttanut heidän elämäänsä. Näin minä koin.
Mitä tuohon novellimaisuuteen tulee, tarkoitin juuri sitä, että olisin halunnut lukea jokaisen elämänkohtalon loppuun asti ja toisaalta siksi sekä Kirjan kansa että Sininen neito herätti suurta uteliaisuutta ja mielenkiintoa, mutta samalla aavistuksen turhautuneisuutta. Minun lukutottumukseni huomioon ottaen ne tuntuivat pintaraapaisuilta, kun taas minä haluaisin tietää kaiken!!
Onnistuinko yhtään valaisemaan ajatustani tästä? :)
Lähetä kommentti