Kesäkuun teemana näyttää olevan kulttuurierojen ymmärtäminen, sillä nyt jo useampi kirja on sivunnut sellaisia maailmoja, joista minulla ei ole mitään käsitystä. Niin ikään Jodi Picoultin amishiyhteisöstä kertova Koruton totuus.
Romaani kertoo siitä, miten rauhanomaisen yhteisön arki järkkyy kun navetasta löytyy vastasyntyneen lapsen ruumis. Nuori ja naimaton amishityttö on synnyttänyt lapsen salaa ja murhannut lapsen. Vai onko? Siitä ottaa selvää uraansa ja parisuhdettaan maalle paennut puolustusasianajaja. Picoultin tapaan juoni tuo mukanaan yllätyksiä ja valottaa vähitellen erikoisen, puritaanisen yhteisön arkea ja asenteita.
Olen lukenu muutaman Picoultin kirjan ja kiinnitän huomiota siihen äärimmäisen tunnistettavaan tyyliin, jolla Picoult kirjoittaa tarinaa. Rakenne toimii ensimmäisen kirjan kohdalla, mutta lukiessani Korutonta totuutta tiesin koko ajan mitä tulee tapahtumaan, sillä niin ennalta arvattava Picoultin tyyli on. Se ei kuitenkaan vie täysin romaanin viehätystä vaan latistaa loppuratkaisua. Picoult kehittelee jännitettä monta sataa sivua, tarjoaa ratkaisun, mutta lopulta aivan muutaman viimeisen sivun aikana jysäyttää yllätyksen, joka jättää lukijan tyhjän päälle ja hämmennyksen valtaan. Ratkaisu toimii tai sitten ei, sen saa jokainen lukija itse päättää.
Koruttoman totuuden voinee lukea myös amishiyhteisön kuvauksena ja tiettynä ylistyslauluna vanhakantaiselle elämäntavalle, joka kunnioittaa perinteisiä arvoja ja välttelee ns. mukavuuksia. Sitä en kuitenkaan uskalla arvailla, miten realistinen Picoultin kuva on, vaikkakin kirjoittaja mainitsee loppukiitoksissa vierailleensa amishiyhteisöjen luona tutustumassa näiden elämäntapoihin.
Suosittelen kesäjännäriksi sille, joka haluaa lukea hieman erilaisen murhamysteerin sävytettynä kulttuurieroilla ja ihmissuhdedraamoilla. Samaan kirjapakettiin kannattaa lisätä Picoultin romaanit Sisareni puolesta sekä Yhdeksäntoista minuuttia, ja yllättyä siitä, miten ennalta-arvattavalla tavalla sama rakennekaava toistuu jokaisessa Picoultilta suomennetussa romaanissa. Mielenkiintoinen ilmiö sekin!
5 kommenttia:
Hyvä huomio tuo rakennekaava Picoultin romaaneissa! Olen lukenut tämän Koruttoman totuuden sekä Yhdeksäntoista minuuttia (kirjoitin molemissa aikanaan blogiini); Sisareni puolesta on vielä lukematta. Pidin kyllä molemmista, helppolukuisia, mutta silti "fiksuja" dekkarimaisia draamarealismikirjoja. Minulle suomalaisena lukijana amishkuvaus toimi, tosin aika samanlaisen kuvan Picoult siitä antoi kuin mitä televisiosarjatkin.
Kyllähän näitä lukee, mut 19 minuuttia on ollut ehdottomasti paras vertaistensa joukossa - voi olla et jos ois lukenu jonkun muun ensin ni sit ois eri mielipide juuri tuon tyylin ja toistettavuuden osalta ja takia.
Olen lukenut amishyhteisöstä ihan kiinnostuksesta sekä katsonut tv-dokumentteja. Mieleeni tuli, että miten voidaan sallia maailma maailmassa, sillä siellhän nuoria tyttöjä naitetaan vanhoille ukoille ja alaikäisillä ei ole tähän mitään sanottavaa. Heillä on muinaiskulkupelit, oma posti, omat lait etc. Sieltä on moni nuori paennut. Toiset onnistuneestikin ja kertomukset ylittvät kaikkien dekkarien kauhut. Minua ottaa päähän kaikki lahkot sairaine lakeineen, joiden tarkoituksena on vain naisten alistaminen. Siis tämä oli kommentti, joka meni ohitse aiheen sitä kuitenkin sivuten.
Vinttikamarissa, mikä oli se kirja sinulta, jota suosittelit ja lupasin suvella lukea? Minulla on jo menossa Lumiomena ensimmäinen suositus ja nyt en löydä lsitaani mistään...
Kiitos kommenteista!
lumiomena: Jep. On nämä Picoultin romaanit parhaimmillaan juuri sellaisina lukuromaaneina. Vetävät hyvin mukaansa eivätkä ole liian synkeitä vaikka aiheet ovatkin raskaita. Kannattaa joskus lukea myös Sisareni puolesta...
anni.m: Yhdekäntoista minuutta on minunkin mielestäni paras näistä. Toimii rakenteellisestikin kaikkein luontevimmin!
Leena Lumi: Tuntuu että minulla on nyt sellainen kausi että luen juuri kaikenlaista sellaista joka koettelee ymmärrykseni ja sietokykyni rajoja. Uskonnollisten yhteisöjen kuvaukset ovat välillä karmivia, mutta mielenkiintoisia monella tapaa. Olisi jännittävä lukea esimerkiksi lestadiolaisista, eli jos joku tietää heistä kirjoitetun romaanin niin saa suositella. Minä yritän jotenkin nähdä aina näissä ne kaksi puolta: sen mitä yhteisö on sisältä ja sen millaisena muut sen ehkä näkevät...
Se kirja, jota suosittelin taisi olla Neidonryöstö!
Ahmu, kuljemme sitten kuitenkin samoilla jäljillä, sillä luinhan Elävältä haudatut, kirjan Afganistanista...Kyllä se kaiki silti suututtaa, mutta tieto ei aina lisää tuskaa, vaan voi tapahtua, ei hyväksyntää, ei alistumista, vaan uudenlaista pohdintaa.
Nuo Amishit ovat 'hampaissani' aina, sillä katsoin dokumentin niistä vanhoista äijistä, joille niitä pikkutyttöjä annettiin...ja koko yhteisön siunauksella!
Lähetä kommentti