Riikka Pulkkinen: Totta

Siinä se oli. Riikka Pulkkisen kehuttu romaani Totta, jonka käännösoikeuksia on myyty ympäri maailmaa, joka sai Finlandia -ehdokkuuden, ja jonka ansioita on mediassa kehuttu aina taivaisiin saakka. Siinä se oli.

Totta -romaanin lukukokemuksessa kiteytyy oivallisesti se, millainen lukija minä olen. Totta oli eittämättä mahdottoman kauniilla ja lyyrisellä kielellä kirjoitettu, ovelasti punottu romaani, joka kertoo rakkaudesta, surusta, ikävästä ja muistamisen problematiikasta. Romaanissa on päällekkäisiä kertojia, jotka varastavat toisiltaan sijaa. On mielikuvitusta ja keksittyjä maailmoja. Ja sitten se, mikä on totta.

 Mutta. Pulkkisen romaanissa kuitenkin kiteytyy elävästi se, mitä minä kuvailen aina "suomalaiseksi kirjallisuudeksi". Ensinnäkin Totta toistaa tavallaan Pulkkisen esikoisromaanin Rajan teemoja, ja myös henkilöhahmoista löytyy yhtäläisyyksiä. Tämä ei sinällään haittaa, mutta sitten nouseekin kysymykseksi se, mitä kukin lukija kaipaa saadakseen lukukokemuksestaan sen, mitä on hakenut. Totta on siis hienosta ja taidokkaasta juonenkuljetuksestaan huolimatta juurikin sellainen suomalainen romaani, jonka perusajatuksessa ei ole oikeastaan yhtään mitään sellaista, mitä noin keskimäärin joka toinen suomalainen kirjailija ei olisi aikaisemmin kirjoittanut tai ainakin ajatellut.

Totta kertoo tarinaa ikääntyvästä pariskunnasta, jonka rouva on kuolemassa syöpään. Se kertoo tyttärestä ja tyttärentyttärestä, jotka kantavat omia murheitaan. Ja se kertoo Eevasta, joka on toiminut aikoinaan perheen kotiapulaisena ja ollut suhteessa vanhan pariskunnan miehen kanssa. Tyttärentyttären ja Eevan tarinat limittyvät toisiinsa, eikä lukija voi enää lopussa olla varma, ovatko tapahtuneet asiat käyneet Eevalle vaiko tyttärentyttärelle, Annalle.

Mikä sitten pisti vastaan? Olen monta kertaa maininnut lukevani romaaneja siksi, että ne tuottavat minulle mielihyvää ja mahdollistavat sellaisia asioita joita en muuten pystyisi kokemaan. Ehkäpä tässä elämäntilanteessa Pulkkisen romaanien tyyppisten"suomalaiskansan lyyristen kuvausten" lukeminen ei anna minulle juurikaan mitään. En halua lukea surusta, pettämisestä, enkä pienen ihmisen arjen kuvauksesta ja mielikuvitusleikeistä, vaan mielummin seikkailuista jossain siellä missä en ole itse käynyt ja mitä en ole kokenut. Pulkkisen kuvaama maailma on niin sanotusti jo nähty.

Ei silti, yritän nyt tässä kiemurrella ulos itse kutomastani hämähäkinseitistä. Pulkkisen Totta, sekä aikaisempi romaani Raja ovat ehdottomasti hienoja kirjoja ja niiden kieli on kaunista ja taidokasta. Ihan ansaittua lienee se kaikki hehkutus, jonka Pulkkinen on romaaneillaan saanut. En usko, että kyse on myöskään minun sivistymättömästä kirjamaustani. Tämä ei vain nyt sopinut mielentilaani ollenkaan.

Ja muuten: näyttäkää minulle oikeasti edes kourallinen ihmisiä, jotka ajattelevat niin älykkäästi ja syvällisesti kuin Pulkkisen romaanin hahmot. Ja jos se ihmisjoukko sattuu vielä olemaan samassa paikassa samaan aikaan, niin myönnän virheeni ja totean että en tajua mistään mitään...

Suosittelen luettavaksi niille, jotka innostuvat lyyrisestä ja kuvailevasta kielestä ja ihmisluonteen syvyyksiä luotaavasta juonesta, joka rakentuu pienten yksityiskohtien varaan sekä toisaalta myös niille, jotka tahtovat lukea tällä hetkellä huippusuosituksi ja -lahjakkaaksi luokitellun kirjailijan teoksen.