Luin Teresitan suosituksesta Muriel Barberyn romaanin Siilin eleganssi. Pariisilaiseen kerrostaloon sijoittuva tarina on kuin Jean-Pierre Jeunetin elokuva, jossa jokainen yksityiskohta saa oman värinsä ja merkityksensä; asiat eivät ole yhdentekeviä vaan kauneus on sitä, että oppii katsomaan.
Ihan turhaan Anna Gavaldaa tituleerataan Ranskan kirjallisuuden Amelieksi, sillä Barbery vie potin mennen tullen. Toisaalta Gavaldan ja Barberyn kirjoitustyylissä on jotakin samaa: sellaista pohdiskelevaa otetta, joka vie syvemmälle vain sillä tosiasialla, että ajatuksia käsitellään suoraan ja oikeasti. Kuitenkaan hienovaraisuutta ja herkkyyttä unohtamatta.
Kun luin romaanin viimeiset luvut, ja kevättalven aurinko pilkisteli kirkkaana sisälle keittiön ikkunasta, huomasin oikeasti liikuttuvani lukemastani. Ja se jos mikä on harvinaista. Barbery osasi koskettaa, eikä kirjan niin sanottu syvällisyyskään tuntunut teennäiseltä, kuten useissa vastaavissa tapauksissa (Esim. Teresitan mainitsema Coelho), vaan jokainen ajatus oli oikeasti paikallaan. Kirjan rakenne kietoutuu pääosin kahden talon asukkaan ajatusten ympärille. Hullussa ja pinnallisessa maailmassa kaksi erakkoa, keski-ikäinen ovenvartija ja eliittiperheen 12-vuotias tytär löytävät lopulta toisensa taloon muuttavan japanilaisherran avustuksella.
Jos jokin asia pitää sanoa miinukseksi, mainitsisin ehkä länsimaalaisuus-aasialaisuus vastakkainasettelun, joka ei oikeastaan liity niinkään pelkästään tähän romaaniin, vaan tiettyyn suhteellisen kliseiseen asetelmaan, jossa länsimaalainen turhakeyhteiskunta asetetaan vertailuun nimenomaan japanilaisen viisauden ja esteettisyyden kanssa. En yhtään kyseenalaista sitä, etteikö japanilaisessa ajattelutavassa olisi paljonkin sellaista, joka länsimaalaisuudesta puuttuu, mutta olen ehkä törmännyt tähän asetelmaan viime aikoina niin monessa yhteydessä, että ajatus tuntuu kulutetulta. Toisaalta Siilin eleganssissa eräänlainen viehätys syntyy nimenomaan siitä, miten toisesta kulttuurista tuleva herrasmies murtaa elämän kauneuden ja toivon kadottaneiden sielujen kuoret.
Suosittelen luettavaksi kaikille, jotka rakastavat tiiviin juonen ja jännittävien juonenkääntieden sijaan herkkää pohdintaa, elämän pieniä iloja ja Jean-Pierre Jeunetin elokuvia, joita tämän kerronta kovasti muistuttaa.
0 kommenttia:
Lähetä kommentti