 |
| Lionel Shriver: Poikani Kevin (Avain 2006) 544s. |
Mielestäni olin onnistunut salaamaan siihen saakka niin loistavasti ne tunteet, joita äitiys todella herätti minussa, että se oli jo suorastaan moraalitonta. Aviopuolisot valehtelevat todella usein toisilleen vain pysymällä vaiti. (Shriver: Poikani Kevin, s.113)
Romaanissa Poikani Kevin Eva kirjoittaa kirjeitä aviomiehelleen. Tarina punoutuu pienistä yksityiskohdista lukijalle, jolle paljastuu tragedia Evan murheiden taustalla. Kevin oli suunniteltu lapsi, joka tuotti pettymyksen, Eva näki lapsen silmissä pahan, mutta aviomies Franklin ei halua uskoa pojasta mitään ikävää. Hän on vain vähän omalaatuinen pieni poika. Poika, joka Evan silmissä haluaa pahaa muille, tekee kiusaa ja vihaa. Kevinin pahuus kulminoituu loppunäytökseen, joka on kamaluudessaan hyytävä.
Poikani Kevin on äärimmäisen ahdistava romaani. Se laittaa punnitsemaan omia käsityksiään pahuudesta ja siitä mitkä kaikki asiat vaikuttavat lapseen ja siihen millainen aikuinen hänestä kasvaa. Evan subjektiivisesta näkökulmasta kirjoitetut kirjeet tuntuvat ensin pettyneen äidin purkaukselta, mutta muuttuvat tavalla, joka pakottaa lukijan pohtimaan ketä uskoa ja miksi. Voiko vastasyntynyt lapsi olla syntyjään paha, vai tekeekö äidin kylmyys tuhoja, joita on vaikea dokumentoida jälkikäteen. Ja miksi isä ei ymmärrä äidin tuskaa ja näe millainen hänen pojastaan on kasvamassa. Poikani Kevin on kirja, joka esittää kysymyksiä, mutta ei anna vastauksia.
En tietenkään muista kaikkia sen vuoden ikäviä tapahtumia, mutta sen muistan että niitä oli paljon ja että sinä kuittasit ne kaikki sanomalla: "Hei Eva, kaikki pojat tekevät kolttosia."
(Shiver: Poikani Kevin, s.253)
Romaanin tarina tuo mieleen Deborah Spungenin Nancyn ja sen loputtoman taiston joka äidillä on, kun hän yrittää saada muut ymmärtämään, että pelkkä rakkaus ei riitä muuttamaan toista ihmistä. Keviniä on luettu blogeissa paljon, ja se on selvästi herättänyt erilaisia ristiriitaisia tunteita lukijoissaan. En ole siis hämmennykseni kanssa yksin.
En tiedä kenelle kirjaa suosittelisin. Se on ehdottoman hieno teos, mutta saa aikaan ahdistusta ja epätoivoa.
11 kommenttia:
Nimenomaan; epätoivoinen, ahdistava teos. Ja kuitenkin, jotenkin niin hieno.
Minä pidin tästä kovasti ja elokuvakin on hyvin onnistunut.
Sehän kirjassa on se suuri kysymys, että voiko joku syntyä pahana vai tekeekö sen ympäristö. Kirjahan ei suoraa vastausta anna. Hyvä niin.
Jos et ole lukenut vielä Jodi Picoultin Yhdeksäntoista minuuttia, niin suosittelen tutustumaan :) Sama aihe, vähän eri näkökulmasta.
Annika: kyllä, tässä oli monta tasoa! En ole oikein vieläkään selvinnut siitä, vaan se vaivaa mieltä...
Katri: Tuo Picoultin kirja on luettu, mutta olinkin ihan unohtanut sen. Vaikuttava korja ja yllätyksellinen loppu! Tosin niin oli myös Kevinissä...
Ehkä juuri tuo suorien vastausten puuttuminen tekee kirjasta niin monitasoisella tavalla hämmentävän...
Tämä kirja on järkyttävän hyvä. Kirja sai Orange -palkinnon.
Kommentoin tähän postaukseen, mutta ilmeisesti sekin kommentti meni taas roskikseen, voi harmi. :(
Aivan mahtava kirja! Minua eivät ahdistavat kirjat haittaa, ja pidinkin kirjasta alusta loppuun. Elokuvankin katsoin heti perään; siihen en syttynyt aivan kirjan tuomalla tavalla.
Mai: Järkyttävän hyvä on oiva ilmaus! Nimenomaan!
Elegia: Mystistä, kommenttisi ilmestyi sähköpostiin, mutta ei blogiin. Minulla siis ei ole kommenttien hyväksyntää, joten ei voi olla kyse siitä, että olisin itse sen hukannut. Koitan etsiä jos saan sen esille, ärsyttävää että viestit katoilevat!
Irene: Ahdistavuus ei suoranaisesti minuakaan haittaa, mutta pitää olla oikea mielentila. Tämä on kyllä palkintonsa ansainnut, vaikuttava kokonaisuus monessa mielessä.
Tämä kirja jätti kyllä jälkeensä tyrmistyneen, tyhjän olotilan. Minä meinasin jättää kirjan kesken, sillä koin Evan kirjeet turhauttavan hitaiksi ja puuduttaviksi, mutta mies patisti lukemaan loppuun asti.
Elokuvaa on tosiaan kehuttu, mutta katsomiskynnys on aika korkea.
Se kommentti löytyy sitten spämmilaatikosta. Sieltä sen voi myös palauttaa tänne blogiin. :)
Minulle on käynyt näin nyt monen päivän ajan, samoin kuulemani mukaan muutamille muillekin. Minulta on mennyt jopa omassa blogissani omia kommentteja spämmiin. Joku salaliitto ennakkosensuurin puolesta lienee kyseessä... ;D
Äh, en osannut etsiä Elegian kommenttia spämmilootasta, joten tässä se kopioituna sähköpostistani:
Minä en tälle lämmennyt. En tiedä pilasinko itse osittain kirjan katsomalla samoihin aikoihin (siis vielä kun kirja oli minulla kesken) kys. kirjasta tehdyn elokuvan.
Minusta Shriver jaarittelee ummet ja lammet ja eksyy aiheesta turhan usein. Minua sellainen rasitti. Espanjan tomaattifestarit jäivät minulle erityisesti mieleen enkä ole kovin iloinen siitä :D
Maija: Minullakin kävi jonkinlainen turhautuminen Evan kirjeiden kanssa. Itse asiassa alussa, kun en vielä tiennyt Evan miehen kohdalle tapahtunutta käännettä, ihmettelin, että millainen kaistapää vuodattaa sivukaupalla tekstiä ja ruikuttaa ex-miehelleen. Tuli siis lähinnä sellainen olo, että asetelma ei ollut uskottava. Lämpenin kuitenkin myös Evan tyylille ja kirjan kertakaikkiselle kamaliudelle,
Elegia: Ymmärrän pointin! Kuten Maijallekin yllä kommentoin, tyyli Evan kirjeissä on tosi jaaritteleva ja leviää käsiin. Toisaalta koin, että se vain korosti tarinan perintpohjaista kamaluutta...
Lähetä kommentti