Anu Holopainen: Welman tytöt

Anu Holopainen: Welman tytöt (Karisto 2013), 259 s., kirjakauppalöytö

Anu Holopainen on ollut jo pitkään lukulistallani ja nyt, kiitos Kariston ottaman uusintapainoksen, shoppasin kirjan kesälukemiseksi kirjakauppareissullani. Welman tytöt joutui odottamaan muutaman toven muiden kirjojen kasautuessa yöpöydälle, mutta se pääsi viimein mukaani lauantaiselle merenrantareissulle. Kallio, kirja, kesä ja aurinko. Meren tuoksu. Aika jees.

Welman tytöt kertoo Syysmaassa asuvasta Adairasta, jonka isä haluaa naittaa Adairaa puolta vanhemmalle, irstaalle ja ilkeälle miehelle. Syysmaassa eletään varsin patriarkaaisessa yhteiskunnassa, joten Adairalla ei ole muuta mahdollisuutta kuin taipua isänsä tahtoon ja haudata haaveet opiskelusta tai elämästä rakastavan ja kunniottavan puolison rinnalla. Matkalla aviomiehen luokse sattuu kuitenkin jotakin, joka muuttaa Adairan elämän suunnan. Hän pääsee pakoon ja tutustuu Welmaan ja tämän luona Varjolinnassa asuviin naisiin. Nuo naiset ovat ottaneet elämän omiin käsiinsä ja kieltäytyneet alistumasta miesten vallan alle.

Adaira heräsi tokkuraisena ja näki ohuiden auringonsäteiden pilkottavan raolleen jätettyjen ikkunaluukkujen välistä. Viileä ilma leyhyi raosta sisään, ja hän veti peitettä tiukemmin ympärilleen yrittäen samalla selvittää päässään, oliko aamu vai ilta ja kuinka kauan hän oli nukkunut. (Holopainen: welman tytöt s.130)

Alunperin vuonna 2003 ilmestynyt kirja on ihanan klassista fantasiaa, joka hyödyntää perinteisiä elementtejä, mutta onnistuu samalla olemaan raikasta ja mukaansatempaavaa. Tarina ei ole kikkailua, vaan sellaista luettavaa, joka antaa lukijalle mahdollisuuden ennakoida mukavalla ja luontevalla tavalla. Yritän tällä sanoa, että kirjan tarina ei varsinaisesti tuottanut yllätyksiä, mutta yllätyksettömyydessään sen lukeminen tuntui samalta kuin kotiinpaluu pitkän matkan jälkeen, tutulta ja turvalliselta. 

Welman tyttöjen henkilöhahmot ovat persoonallisia ja jokaisella naisella on oma tarina kerrottavanaan. Miehet jäävät tarinassa sivurooliin ja heistä piirtyy aluksi pahantekijän luva: miehet ovat välinpitämättömiä raiskaajia, jotka eivät välitä naisista. Onneksi Holopainen marssittaa kirjan lopussa tarinaan mukaan myös muutaman mukavan miehen. Kirjasarjaksi jatkuva kertomus lupailee, että muissa osissa naisen asemaan ja paikkaan yhteiskunnassa kiinnitetään lisää huomiota, ja Adairan sekä muiden Welman tyttöjen tarina jatkuu.

Kaksi päivää myöhemmin alkoivat kuumat tuulet puhaltaa etelästä. Ne olivat murrostuulet, kesän tuojat, jotka voimistuivat hetkittäin hurjiksi pyörteiksi ja saattoivat kiskoa suuren puun juurineen maasta. Tuulen aikana ihmiset eivät matkustaneet eivätkä liikkuneet kaupunkien tai kotipihojen ulkopuolella ellei se ollut välttämätöntä. Maa heräsi eloon, madot möyrivät kuurasta vapautuneessa mullassa ja ilmassa tuoksui kaukaisen meren suola. (Holopainen: Welman tytöt, s.189)

Welman tytöt on sellainen kirja, jonka olisin halunnut lukea teininä. Oman kappaleeni laitan ehdottomasti odottamaan aikaa, joilloin kummityttöni on kypsä tällaiselle kirjalle. Olen suhtautunut aina hiukan varauksella pitkiin kirjasarjoihin, mutta Syysmaa -sarjan kohdalla olen iloinen tietäessäni, että pääsen jatkamaan tarinan maailmassa vielä pitkään. Holopainen ei nät sorru uuvuttamaan lukijaa fantasialle tyypillisellä tiiliskivi-ideologialla, vaan Welman tytöt on nopeasti hotkaistu. Syynä lienee kirjan kohderyhmä, vaikka hyvin tämä näkyy uppoavan myös aikuiseen lukijaan.

Suosittelen Welman tyttöjä erityisesti fantasiasta kiinnostuneille varhaisnuorille ja nuorille, sekä niille aikuisille lukijoille, jotka haluavat lukea keskiaikahenkisen fantasiatarinan.