J. S. Meresmaa: Mifongin perintö

J. S. Meresmaa: Mifongin perintö  (2012)

J.S. Meresmaan Mifongin perintö aloittaa kotimaisen fantasiatrilogian, joka sijoittuu fantasialle tyypilliseen tapaan keskiaikahenkiseen maailmaan. Rondestanien suku metsästää mystisistä mifongeista kertovia kirjoja, ja kirjanhakumatkalla oleva veli Dante törmää prinsessa Ardisiin, joka on niin ikään joutumaisillaan imaistuksi mukaan seikkailuun. Lukija kulkee Danten ja Ardisin mukana aina meren yli toiselle mantereelle saakka, lopulta mystisen mifongin kotiluolaan.

Odotin tätä kirjaa kovasti, koska olen aina ollut harmissani siitä, ettei Suomessa oikein tunnuta julkaisevan aikuisemmille suunnattuja fantasiakirjoja. En päässyt lukukokemuksen perusteella ihan perille Mifongin perinnön kohderyhmästä, sillä kirja on luokiteltu lasten- ja nuortenkirjaksi ja toisaalta myös lukiessa tuli välistä sellainen olo, että kirjan maailmaa ja seikkailuja olisi voinut kuvata paljon perinpohjaisemmin. Itselleni jäi sellainen tunne, että olisin viihtynyt kirjan maailmassa pidempäänkin: nyt tapahtumat etenivät melkoisella vauhdilla ja moni herkullinen kohta oli ohitse liian nopeasti. Ehkä tämä on kuitenkin ongelma, joka syntyy kun fantasia pakataan yksiselitteisesti lasten- ja nuortenkirjagenreen: aikuiselle nuortenkirjamainen teksti jää väistämättä pintaraapaisuksi ainakin kun kyseessä on kokonainen uusi fantasiamaailma. Minä nyt tosin olen järjettömän paksujen tiiliskivikirjojen ystävä, joten ehkä ei ole yllätys, että mikä tahansa alle 1000 sivuinen kirja tuntuu "liian lyhyeltä".

Pidin kovasti Meresmaan eläväisestä kielenkäytöstä ja termistöstä, joka oli tuore ja kiinnostava. Yhdyn Morren mielipiteeseen siitä, että varsinkin mifonki on oivallisesti keksitty ja suomalaiseen suuhun sopiva sana. Meresmaan kieli on muutenkin sopivasti humoristista ja mukaansatempaavaa tavalla, joka saa kirjan lukemisen tuntumaan helpolta ja kevyeltä. Martinin Tulen ja jään laulu -mätön jälkeen Mifongin perintöä oli todella helpottava lukea.

Paitsi, koska olen omituisella pilkunviilaaja -moodilla, jäin ihmettelemään, onko korrektia kirjoittaa, että jonkun suu tuntuu santapaperilta? Milloin santapaperi on keksitty ja onko sitä käytetty mifonkien maailmassa? (Edit: näköjään 1200-luvun Kiinassa on käytetty jotakin hiomapaperin tyyppistä asiaa, joten ehkä sitä on ollut olemassa myös fantasiatarinoiden maailmassa!)

Voi olla, että olen lukenut viime aikoina liian paljon Deveraux -tyyppisiä romanttisia kirjoja, sillä en osannut yhtään imeytyä mukaan Ardisin ja Danten romanssiin. Deveraux tuntuu harrastavan romaaneissaan pariskuntia, joiden välillä olevat ongelmat johtuvat käytännössä pelkästään keskusteluyhteyden puuttumisesta ja väärinymmärryksistä. Kun kirjan ensimmäisiltä sivuilta saakka on selvää, että henkilöt A ja B päätyvät jossain vaiheessa yksiin, en enää jaksa innostua siitä, että nämä kaksi jossain vaiheessa mököttävät toisilleen vain siksi, ettei kumpikaan alennu pyytämään anteeksi tai avaamaan keskustelua. Danten ja Ardisin suhdetta tuntuu vaivaavan sama ilmiö, ja ainoa, mitä minun tekisi mieleni tehdä, on astua kirjan maailmaa ja kalauttaa mokomien päät yhteen ja käskeä selvittämään asiansa että päästään eteenpäin. Tätä juonikuviota ei toki voi lukea kirjan heikkoudeksi vaan lukijan turhautumiseksi siitä, että kaikki romanssit ovat aina samanlaisia.

Kirjan kansi kiiltelee kivasti. En ihan tiedä mitä siitäkään ajattelen, mutta ainakin tuijottelin kantta hyvät tovit lukemisen ohessa.

Yhteenvetona kaikkeen jaaritteluun todettakoon, että Mifongin perintö on mielenkiintoinen ja lupaava esikoinen, hyvä raivaaja suomalaiselle (aikuisille suunnatulle) fantasiakirjallisuudelle, sekä ennen muuta mukaansa tempaava seikkailu.

Suosittelen fantasiakirjallisuuden ystäville. Niille, joita haltija-örkki-fantasia ei jaksa huvittaa, vaan jotka mieluummin tempautuvat seikkailujen tiimellykseen.