Colleen McCullough: Okalinnut

Okalinnut (The Thorn Birds), 1977
658s.

Lukujumista kärsineenä päätin lukea vähän aikaa sellaisia kirjoja, joista tiedän ihan varmasti nauttivani. Kirjahyllystä putosi käteeni Okalinnut, jonka olen varmaankin lukenut ainakin kaksi tai kolme kertaa. Edellisestä kerrasta on kuitenkin jo useampi vuosi aikaa, joten tämä sopi nyt hyvin.

Okalinnut kuuluu sarjaan "minun suuret klassikkoni", eli se on kirja, jonka listaan aina kymmenen elämäni tärkeimmän kirjan joukkoon. Colleen McCulloughin riipaisevanromanttinen sukudraama sijoittuu Austraaliaan 1900-luvun alkupuolikkaalle. Sen voisi oikeastaan sanoa kertovan kolmen sukupolven tarinan. Tarinan, jossa erityisesti naishahmojen valinnat, päämäärät ja toiveet värittävät kuivan ja armottoman Australian arkea.

Okalinnuissa Clearyjen perhe muuttaa Uudesta-Seelannista Austraaliaan suurelle Droghedan tilalle, joka myöhemmin päätyy heidän hallintaansa. Pappi Ralph de Bricassart ottaa perheen seurakuntansa suojiin, eikä hän voi olla kiinnittämättä huomiota perheen ainoaan tyttäreen, 4-vuotiaaseen Meggieen, joka tuntuu jäävän perheen poikien jalkoihin. Kunniallinen ja määrätietoinen isä Ralph, Clearyjen perheen katkeroitunut äiti Fee, viaton Meggie ja monet muut hahmot solmiutuvat tarinassa seitiksi ja punovat lukijan otteeseensa.

On olemassa legenda linnusta, joka laulaa vain kerran elämässään, suloisemmin kuin mikään muu olento maan päällä.

Okalinnut on hienosti kerrottu tarina, joka on samalla surullinen, mutta omituisella tavalla myös lohdullinen. Sukusaagoja välttelevälle lukijalle Okalinnut ei ehkä sovi, mutta itse nautin tavasta jolla Cullough kuljettaa henkilöhahmojaan ja nostaa varsinaisten päähenkilöidenkin ohi uuden sukupolven, jolla on tulevaisuus. Cullough antaa ymmärtää, että loppukin voi omalla tavallaan olla uusi alku. Myös silloin, kun pettymykset, katkeruudet ja viha saavat aikaiseksi sen, että oman hyvän sijaan onkin tavoiteltava hyvää jollekin toiselle. Jollain tavalla rinnastan Okalinnut Steinbeckin hienoon Eedenistä itään -romaaniin, joka myös näyttää toiveikkaan perusideologian synkistä tapahtumista huolimatta.

Okalinnut saa minut aina selailemaan karttakirjaa ja miettimään millaista olisi käydä kirjan kuvailemassa Australiassa. Kirja toimiikin samalla nojatuolimatkana paikkaan ja toisaalta aikaan, joka ei ole niin kovin kaukainen. Tarina kuljettaa lukijan 1960-luvun loppuun ja aikakauden muuttuminen sukupolvien myötä näkyy tarinassa kiehtovalla tavalla. Menneisyydestä onkin siirrytty aikaan, joka tuntuu melkein nykypäivältä, melkein tutulta!

Colleen McCulloughin tuotannosta muistuu mieleeni hieno, Australian siirtolaisuusaikaan sijoittuva Morganin matka, jonka niin ikään nappaisin luettavakseni, ellen juuri olisi muistanut, että se lojuu tällä hetkellä kesämökin hyllystä. Tuttujen ja turvallisten klassikoiden pariin siirtyminen tuntui nyt ainakin väliaikaisesti varsin mukavalta ja taidan mennä penkomaan mitä muuta kivaa hyllystäni löytyykään.

Suosittelen Okalintuja luettavaksi kaikille niille, joita kiinnostaa romantiikan ja draaman sävyttämä kertomus australialaistuneen suvun vaiheista. Tämä on mielestäni myös helppo valinta, jos kaipaa luettavakseen klassikkoa. Kirjaa ei ole pahemmin kommentoitu blogeista, löysin arvostelun vain Hömpän helmistä. En tosin miellä kirjaa "viihdekirjaksi", vaikka tässä romanttinen perussävy onkin. Okalinnuista on myöskin tehty dvd-sarja, joka on ihan mukiinmenevä.

Jude Deveraux: Ylämaan lupaus

Hömppää, hömppää, oi kyllä! Muutaman uuvuttavan lukuokemuksen jälkeen halusin jotakin aivotonta luettavaa ja onneksi kirjahyllystäni löytyi Ylämaan lupaus, Skotlantiin sijoittuvan romanttisen kirjasarjan osa, jota en ole lukenut aikaisemmin. Ylämaan taika tuli luettua pari vuotta sitten ja hankin myös tämän siltä varalta, että haluan lukea jotakin kevyttä. Nyt oli sen hetki.

Jostain syystä tuntuu, että nämä Montgomeryn veljesten elämää käsittelevät kirjat ovat toinen toistensa kopioita. Naimakauppoja, joissa lähtökohtana on se, että pariskunta vihaa toisiaan, mutta sitten kaikesta huolimatta rakkaus heidän välillään syttyy! Tässä luostarielämään valmistautunut Judith naitetaan Montgomeryn perheen Gavinille. Gavinilla on Alice niminen rakastettu, jonka olemassaolo paljastuu Judithille hääpäivänä. Morsian suuttuu Gavinille verisesti ja päättää, ettei koskaan rakasta tätä (ja muuta saman suuntaista). Sänkypuuhat toki sujuvat. Ja kyllä se yhteinen sävelkin sieltä löytyy, varsinkin sitten kun Alice paljastuu petolliseksi ja kieroksi naikkoseksi. Juoni pääpiirteittäin siinä.

Eniten näissä Deverauxin kirjoissa harmittaa se, että nämä ovat todella huonosti suomennettuja. En tosin tiedä miten laadukkaita alkuperäisetkään versiot ovat. Onhan näissä aika stereotyyppiset henkilöhahmot, joiden käytös on todella yksioikoista ja naiivia. Mikä sai minut ajattelemaan: onko hömpän lukeminen juuri siksi niin rentouttavaa, että se saa aikaan ylemmyydentuntoja? Kun sitä lukiessa ajattelee, että itse kyllä toimisi fiksummin, jos olisi vastaavanlaisessa tilanteessa. Ehkä asian ydin piileekin siinä, että yksinkertaiset ja yksioikoiset hahmot saavat lukijan kokemaan, että itsellä menee oikeastaan ihan hyvin. Päti ainakin minuun, koska tämä poisti ainakin hetkellisesti uupumuksen, jonka George R.R. Martin pääsi aiheuttamaan.

Suosittelen luettavaksi historiallisen hömpän ystäville.

George R.R. Martin: Korppien kestit

Korppien kestit ( A Feast for Crows)
Kustannusosakeyhtiö Kirjava,
768s. 2005

Tässäpä kirja, joka sai minut pitkäksi aikaa ihan puuduksiin ja näännyksiin. Se jopa lannisti hetkeksi lukemisen ilon, minkä seurauksena tämän kuun lukusaldo on jäänyt hyvin pienoiseksi. Vihdoinkin sain tämän tiiliskiven lopeteltua, enkä tiedä tulinko tästä kahluu-urakasta hullua hurskaammaksi.

En tiedä olenko turhan kriittinen Tulen ja jään laulu -sarjan neljättä osaa kohtaan, mutta Korppien kestit oli todella uuvuttava luku-urakka. Kokemuksesta jäi melkein sellainen olo, että Martinilta on karannut mopo käsistä. Aiempien kirjojen värikkäät henkilöhahmot ovat saaneet kaverikseen joukon väkeä, joka jää minulle etäiseksi, enkä osaa luoda tunnesidettä useimpiinkaan Korppien kestien henkilöistä. Tämän lisäksi jopa tutut ja turvalliset hahmot ovat joutuneet Martinin käsittelyssä sellaiseen pyöritykseen että oksat pois. Tuntuu, etten tunnista enää edes niitä hahmoja, jotka olivat aikaisemmin tuttuja ja mieluisia.

Juonesta on paha mennä sanomaan. Tässä laukataan pitkin Westerosia, kukin hahmo säntäilee oman päättömän määränpäänsä mukaan ja kieroilee minkä ehtii. Kirjan loppusanat antavat ymmärtää, että Korppien kestit kulkee aika tavalla rinnakkain vielä suomentamattoman viidennen osan kanssa, ja siksi tässä kirjassa on käsittelyssä vain osa henkilöhahmoista. Olisikohan niin, että Martin kasaa henkilögalleriaansa suuren määrän hahmoja, jotta voi sitten lopuksi aiheuttaa lukijalle sydänsuruja listimällä parhaat päältä. Jotenkin on tullut sellainen vaikutelma, että nätisti tämä sota ei tule päättymään.

Kirjan moninaiset vaiheet antavat toisaalta ymmärtää, että Martin on lukenut historiansa perinpohjaisesti. Olen jostain lukenut maininnan, että kirjasarjan tapahtumia olisi ollut inspiroimassa Englannin historian Ruusujen sota, jossa Lancasterit ja Yorkit (miksi nämä kuulostavat niin paljon Lancestereilta ja Starkeilta?) sotivat keskenään Englannin kruunusta. Toisaalta eräs tämän kirjan tapahtuma (jota en ala paljastelemaan sen enempää) muistutti minusta huomattava paljon Tudorien suvun surullisenkuuluisaa vaihetta, jossa Anna Boleyn menetti päänsä tullessaan syytetyksi maanpetoksesta ja muusta. Tällaisia yhtenäisyyksiä on varsin hauska etsiä, vaikka niitä ei tarkoituksella olisikaan kirjoitettu tarinaan sisälle. On kuitenkin mukava ajatella, että historiaa tunteva kirjailija on halunnut omalla tavallaan kirjoittaa uuden version todellisista historiallisista tapahtumista. Menee ehkä saivarteluksi, mutta minusta ajatus on hauska.

Tämän jälkeen toivoisin löytäväni jotakin todella todella kevyttä, mukaansatempaavaa ja kutkuttavaa luettavaa. Ehkä pitäisi tarttua taas kerran Gabaldonin Muukalaisiin tai lukea jotain muuta varmasti kivaa ja helppoa. Ei silti, Tulen ja jään laulu on ihan mieletön fantasiakirjasarja, mutta tämä pisti väsyttämään. Nyt voin melkein sanoa, että onneksi seuraavan kirjan ilmestymiseen on hiukan (toipumis)aikaa.

Kirjoja, jotka kääntyvät katsottaviksi

Odotan kovasti pääseväni näkemään, miten Nälkäpeli kääntyy elokuvaksi. Näin kirjoja rakastavana ihmisenä suhtaudun yleensä hiukan skeptisesti siihen että ja miten suositut kirjat saavat uuden muotonsa ja muuttuvat elokuviksi. Ja ärsyynnyn siitä, että jotkut innostuvat elokuvan nähtyään kirjasta ja luulevat tietävänsä siitä kaiken pelkän elokuvan perusteella (tämä trauma sai alkunsa ajasta, jolloin Taru sormusten herrasta muuttui elokuvaksi ja jotkut keksivät alkaa fanittaa Tolkienin klassikkoa lukematta kirjaa ollenkaan. No, traumansa kullakin).

Elokuva herättää tunteita. Rakkaasta kirjasta ruudulle muokattu ilmestys vaikuttaa siksi, että jokaisen lukijan omassa mielikuvituksessaan piirtämät hahmot saavat uuden ulkomuodon. Sellaisenkin, jota ei olisi itse koskaan keksinyt kuvitella. Ja sitten käy se ilmiö, jossa elokuvan sankari tai sankaritar yllättäen syrjäyttääkin omassa mielikuvituksessa muovatun romaanihahmon. Vai kuinka moni väittää muistavansa, miltä Harry Potter näytti ennen Daniel Radcliffeä, tai millainen oli Mr Darcy ennen Colin Firthiä?

Jos nyt ollaan ihan tosissaan, niin voidaan joka tapauksessa todeta, että elokuvat värittävät kirjojen maailmoja sekä onnistuneesti että epäonnistuneesti. Onko teillä omia suosikkeja tai inhokkeja? Sellaisia elokuvia, jotka ovat onnistuneet tallentamaan juuri sen mielenmaiseman, joka teillä on ollut kirjaa lukiessanne? Tai toisaalta elokuvia, jotka ovat onnistuneet latistamaan tunnelman täysin?

Minun ensimmäinen Harry Potter -elokuvakokemukseni oli hämmentävä, koska kaikista Rowlingin kuvailuista huolimatta olin onnistunut kuvittelemaan Tylypahkan hirsilinnaksi metsän keskelle. Liekö tuo -pahka vaikuttanut mielikuviin niin voimakkaasti. Sen sijaan Tracy Chevalierin Tyttö ja Helmikorvakoru oli melkein kuin omista mielikuvistani. Eikä se Ylpeys ja ennakkoluulokaan hassumpi ole...

Nälkäpeliä odotellessa. Toivotaan, että tällä kertaa onnistaa.

Kirjoitukset muuttavat

Minulla on jokin henkinen ristiriita jakaa ajatukseni Vinttikamarissa lukemisen ja kirjoittamisen välillä. Tällä hetkellä aikaa on syönyt se toinenkin rakas harrastus, josta olisi myös ehkä jotakin sanottavaa, mutta en tiedä missä. Siellä ei ole vielä mitään ihmeellistä, mutta enimmät ajatukset kirjoittamisesta näyttäisivät siirtyvän tänne ja Vinttikamarissa luetaan kuten ennenkin. Siellä toisaalla on kaikki vielä kesken, mutta saa tulla käymään.

Barbara Demick: Suljettu maa

Suljettu maa (Nothing to envy),
Atena 2011, 350s.

Annoin hänelle usein kirjoja luettavaksi. Hänen suosikkinsa oli George Orwellin Vuonna 1984 koreankielisenä käännöksenä. Hän ihmetteli sitä, kuinka George Orwell oli ymmärtänyt pohjoiskorealaista totalitarisimia niin hyvin.

Tätä kirjaa on pitänyt sulatella muutama päivä. Barbara Demick kirjoittaa Suljettu maa - Elämää Pohjois-Koreassa kirjassa pohjoiskorealaisten loikkarien tarinaa. Kertomusta ihmisistä, jotka ovat eläneet sellaisessa maassa, joka meidän näkökulmastamme kuulostaa dystopiaromaanin fiktiolta. Se vaan ei fiktiota ole, vaan totisinta totta.

Olen aina tuntenut jonkinlaista omituista viehätystä maailman erikoisia kolkkia kohtaan. Haluaisin käydä Tsernobylissä ja nähdä autiot kaupungit. Haluaisin nähdä Syyrian ja arabianhevoset. Tahtoisin Huippuvuorille jääkarhuja katsomaan ja nyt, tahtoisin nähdä Pohjois-Korean, joka tuntuu niin absurdilta paikalta, ettei sellaista voi olla olemassakaan. Toisten ihmisten elämän kamaluudella ei saisi rahastaa, mutta vilaus Pohjois-Korean kaltaiseen maailmaan -ihan kirjan sivujenkin kautta - antaa realiteettejä tarkastella elämää muutenkin uudessa valossa. 

Demicin kirjassa keskiöön nousee kuusi elämäntarinaa. Mi-ran ja Jung-san ovat nuoria rakastavaisia. Rouva Song on suurta johtajaa kunnioittava perheenäiti joka tuskailee kapinallisen tyttärensä Oak-heen kanssa. Kim on työlleen omistautuva tohtori, Hyuck orpo katulapsi. Kaikki he yrittävät parhain keinoin selvitä 90-luvun nälänhädästä, sähköpulasta ja tiukasta valvonnasta, joka rankaisee jokaista suurta johtajaa kritisoivaa ihmistä, jokaista joka uskaltaa katsella rajan yli ja epäillä onko maailmalla tarjota muuta. Meillä ei ole mitään kadehdittavaa maailmalta -sanovat propagandajulisteet. Mutta mikä on totuus?

Tämä oli varsin mielenkiintoinen kirja. Yhteydet jo aikaisemmin mainitsemaani scifikirjallisuuteen ovat ilmeiset. Maailma on niin outo ja niin kummallisia asioita tapahtuu jatkuvasti joka paikassa. Täällä meidän on hyvä olla, ellei sitten länsimaalaisuuskin ole kollektiivinen harha, jonka vallassa me kaikki elämme. Tosin pieni sisäinen kulttuurintutkijani heräsi tätä lukiessa ja huusi pienellä äänellä: lähdekriittisyys! Suljettu maa on tietysti yhden toimittajan näkemys, yhden toimittajan välityksellä kerrottu kuva maailmasta. Se miten asiat ovat todella, onkin toinen asia.

Suosittelen kirjaa luettavaksi kaikille, joita kiinnostaa tuon mystisen maailmankolkan tilanne. Niille, joille fiktiivinen dystopia ei ole tarpeeksi.

Kari Ojala: Ensimmäinen painos

Ensimmäinen painos (Etukeno 2006), 360s.

Omasta kirjahyllystäni löytyy keltainen pikkujättiläinen kirjan julkaisemisesta ja kirjoittamisella elävän ihmisen työstä. En tiedä, mistä Kari Ojalan Ensimmäinen painos on alunalkaen päätynyt minulle, mutta minulla on epämääräisesti sellainen tunne, että joku on puolitosissaan ostanut kirjan minulle, kun olen maininnut harrastavani kirjoittamista. Kirjan kannessa mainostettu Miten saan tekstini julki ja elän kirjoittamisella ei ihan ole toteutunut omassa elämässäni, mutta uskallan siitä huolimatta väittää tämän olevan ihan informatiivinen tietopaketti kirjoittamisen maailmasta.

Ensimmäinen painos ei ole kirjoittamisen opas, vaan lähinnä katsoisin sen olevan tietopaketti niille, joilla on valmis käsikirjoitus, artikkeli, kolumni tai vastaava, ja vahva pyrkimys saada tuotoksensa julkisuuteen. Kirja ohjeistaa kirjoittajaa kustannustoiminnasta, kustannussopimuksista, freelance-kirjoittajan työstä jne. Kirjan suhteellisen kattavalta näyttävää sisällysluetteloa kannattaa käydä vilkaisemassa Etukenon nettisivuilla. Ajattelin, että tämän kirjan esille tuominen voisi olla ajankohtaista nyt, kun moni bloggaava kirjoittaja näyttää tähtäävän Saarikoski -kirjoituskilpailuun viimeistellyn käsikirjoituksensa kanssa.

Minun on hirvittävän vaikea arvioida tämän kirjan sisältöä, koska minulla ei ole paria julkaistua artikkelia lukuunottamatta minkäänlaista kokemusta kirjoittamisella elämisestä tai kirjoittajan/kirjailijan työstä siinä merkityksessä, kuin työ tässä yhteydessä käsitetään. Tästä huolimatta Ensimmäinen painos on mielenkiintoinen kurkistus kirjoittamisen maailmaan ja niihin kaikkiin koneistoihin, joiden pyörät pyörittävät ajanvietettä meille lukijoille.

Mainittakoon vielä, että Ensimmäinen painos on ulkoasultaan graafisen näyttävä, vaikka pienestä pinta-alastaan johtuen hiukan hankala lukea. Kuitenkin piristävä poikkeus.

Suosittelen luettavaksi kirjailijan urasta haaveileville.

Emmi Itäranta: Teemestarin kirja

Teoksen scifi- ja fantasiakirjoituskilpailun voittanu Teemestarin kirja on dystopiaa ajasta, jossa maailma on mullistunut ja vesi lopussa. Emmi Itäranta sekoittaa kirjassaan kulttuurit maailmankatastrofin jälkeiseksi fuusioksi, jossa suomalaiseen perinteeseen on omaksuttu vaikutteita idän mystiikasta. Menneisyys, se aika, jota me elämme nyt, on Teemestarin kirjassa painunut unohduksiin ja kadonnut. Ainakin melkein.

Bongasin tämän kirjan kevään uutuuslistoilta ja tein fiksuna varauksen heti kirjastoon, koska tahdoin tämän luettavakseni mahdollisimman pian. Olen lukenut viime vuoden aikana kiitettävästi dystopiaa, joten tällainen tulevaisuuteen sijoittuva kauhukuva sopi hyvin lukulistalleni. Taitaa kelvata myös osaksi Scifihaastetta.

Kirjan kertojana toimii Noria, teemestarin tytär, joka opettelee veden salaisuuksia ja vaalii traditiota. Se Suomi, jossa me asumme, on Norian aikaan osittain veden peitossa. Lumi on kadonnut ja puhtaasta juomavedestä on pulaa. Maisemaa leimaavat muovirojukasat, joista Noria etsii ystävänsä Sanjan kanssa muistoja menneisyydestä. Dystopialle tyypilliseen tapaan tarinaa leimaa epätietoisuus siitä, mitä maailmassa oikein on tapahtunut, että asiat ovat joutuneet sille tolalle, kuin ne ovat.

Kirjan alku tempaisi minut mukaansa ja Itärannan visio tulevaisuuden maailmasta on kammottava ja kiehtova. Se herättää kysymyksiä ja laittaa miettimään asioita. Jollain tapaa Itärannan kynästä kerrottu Noria saa samanlaisen äänen, kuin Atwoodin Orjattaresi -romaanin päähenkilö. Kerronta viestii pelkoa ja epävarmuutta, mutta hiljaista hyväksyntää ja kykyä sopeutua vallitsevaan tilanteeseen.

Itärannan kieli on lyyristä ja kielikuvilla leikittelevää, välillä jopa uupumukseen asti. Kirjan loppupuolella aloin jopa kyllästyä siihen, että jokainen luku alkaa melkein runollisella ja filosofisella tarinoinnilla veden olemuksesta ja sen erilaisista merkityksistä. Luulen, että vähempikin olisi riittänyt. Joitain yksityiskohtia jäin myös kirjan juonessa harmittelemaan, varsinkin loppuratkaisu tuntui hätäiseltä muuten rauhallisesti edenneessä kirjassa.

Jännittävänä yksityiskohtana mainittakoon, että Teemestarin kirja on genretetty aikuistenkirjaksi, vaikka useat lukemani nuortenkirjat ovat monella tapaa samalla aaltopituudella. Mainittakoon esimerkiksi Routasisarukset. Onkohan genrevalinnalla kalasteltu lukijoita myös aikuisten joukosta, vai miksi moiseen ratkaisuun on päädytty. Mene ja tiedä.

Tämän ovat lukeneet myös Morre, Booksy ja Elma Ilona. Käykää katsastamassa.

Suosittelen luettavaksi dystopian ystäville sekä niille, joita kiinnostaa tuore ja hiukan erilainen kotimainen tuotanto.

Kirjailijat rakastavat kissoja

Edith Södergran ja kissa. Kuva täältä. Alkuperäinen
kuva Svenska literatursälskapet i Finland

En tiedä missä tämä sivusto tuli vastaan, mutta sen perusteella kirjailijat pitävät kissoista. Jostain syystä kirjallisuuteen on kautta aikojen yhdistetty myyttisiä eläinhahmoja; pegasoksia, runoratsuja ja miksei myöskin kissoja, jotka lienevät toimineen kirjailijoiden muusina ja häirikköinä (kukapa kissoja tunteva ihminen ei olisi huomannut, miten hanakoita katit ovat häiriköimään silloin, kun olet asettunut sohvalle kirjan tai muistivihkon kanssa).

Keväistä, runollista ja kirjallista viikonloppua Vinttikamarin lukijoille!