Stephenie Meyerin vampyyrisaaga: eli kuinka taantua taas 15-vuotiaan tasolle...

Lueskelin joulun pyhinä ja alkuvuonna läpi Stephenie Meyerin vampyyrisaagan, joka tietääkseni on tällä hetkellä teini-ikäisten suuressa suosiossa. Periaatteessa kun minua kiinnostaa se, millaista kirjallisuutta maailmalla luetaan ja varsinkin nyt, kun olen koko viime vuoden silmäillyt enemmän tai vähemmän nuorille suunnattuja kirjoja, päätin kokeilla, millainen lukukokemus tuo neliosainen vampyyrikertomus oikein onkaan.

En ole koskaan ollut erityisen innostunut vampyyreista. Yritin kuitenkin olla ennakkoluuloton lähtiessäni lukemaan sarjan ensimmäistä kirjaa, Houkutusta. Romaani alkaa siitä, kun 17-vuotias tyttö, Bella, muuttaa isänsä luokse asumaan sateiseen Forksin kaupunkiin ja tapaa koulussa omituisen pojan, joka ei ole aivan samanlainen kuin toiset. Eipä tietenkään... Edvardhan onkin vampyyri!

Oikeastaan kirjasarjan kolme ensimmäistä osaa Houkutus, Uusi kuu ja Epäilys kehittelevät hyvinkin klassista juonikaavaa, jossa pikkukaupunkiin saapuva, ihan tavallinen tyttö ihastuu komeaan ja suosittuun, mutta salaperäiseen poikaan. Kuvioon kuuluu aukottomasti se, että tyttö itse kokee epävarmuutta uuden koulun, koulukaveriensa sekä pojan suhteen, mutta poika kokeekin hänet aivan tyystin toisella tavalla. Meyer käyttää taattua ja varmasti teineihin sekä romantikkoihin vetoavaa kaavaa ja sekoittaa kuvioon ovelasti mukaan Harry Pottereista tutun rinnakkaismaailmaan: eli meidän maailmassamme onkin sellaisia asioita, joista me emme ole tietoisia, mutta joihin joku toinen voi päästä osalliseksi.

Näistä maailmoista hiukan. Minä olen itse pitänyt aina tavasta, jolla esim. Rowling on ujuttanut todellisuuteemme mahdollisuuden siitä, että kaikki ei olekaan aivan sellaista kun olemme kuvitelleet. Mielestäni tällainen tapa vetoaa lukijaan, joka ei ole toisaalta liian skeptinen uskomaan siihen, että kaikki olisi sellaista kuin luulemme mutta toisaalta ei myöskään kaipaa täysin fiktiivistä fantasiamaailmaa vaan viihtyy turvallisuusvyöhykkeellä. Uskoisin, että esimerkiksi juuri teini-ikäisiin istuu hyvin tällainen asettelu, jossa mahdoton muuttuu mahdolliseksi arkielämän kausaliteetteja siististi sivuten. Se, miten omaperäistä tällainen on, onkin toinen tarina.

Ensimmäinen romaani olikin mielestäni verrattaen kelvollinen. Ihan aikuislukijakin innostui kikatellen muistelemaan teinivuosia, vaikka minua kyllä pisti kiukuttamaan Meyerin (tai kääntäjän?) kieli, joka ei ollut niin hyvää ja rakenteellisesti järkevää kuin olisin toivonut. Päiväkirjamainen tyyli oli välillä liiankin naiivia aikuislukijalle, ja mielestäni ensimmäinen osa eroaa muista juuri tyylillisesti aika tavalla: huomaa kyllä, että Houkutus on kirjailijan esikoinen, ja kirjoitustyyli on alkanut hioutua ensimmäisen osan jälkeen hieman rakenteellisesti eheämpään suuntaan.

Romaanisarjan muista osista voikin olla sitten mitä mieltä tahtoo. Ovathan ne viihdyttäviä, mutta toisaalta tekstissä näkyy se, että sitä on kirjoitettu tuottamistarkoituksessa, eikä välttämättä niinkään siksi, että kirjoittajalla olisi ollut valtavan hieno tarina kerrottavanaan. Voisin sanoa, että ensimmäiset kolme osaa ovat kuitenkin viihdyttävää, kevyttä ja suhteellisen vähän ärsytyskynnykselle yltävää luettavaa, joka sopii hyvin rankan työpäivän jälkeiseen tajuttomuustilaan taikka kesällä varjoisaan riippukeinuun.

Neljäs osa, Aamunkoi, pudottikin minut sitten aivan kokonaan kärryiltä. Miten kolmen suhteellisen eheän romaanin jälkeen voikin tulla tällainen sillisalaatti, jossa kohtuullisen mielenkiintoiset hahmot muuttuvat äkkiä aivottomiksi kuoriksi, ja romanttisen kutkutuksen sijalla on melkeinpä perverssiä seksuaalisuutta. Olin melkein järkyttynyt lukiessani romaanisarjan loppuun, sillä ensimmäisten romaanien luoma tasaisenpehmyt illuusio räjähti kappaleiksi kuin suuri ilmapallo. Kokonaan kyseistä sarjaa viimeinen kirja ei pysty pilaamaan, mutta enpä suosittelisi sitä kenellekään, joka haluaa oikeasti, että viimeisen kirjan sulkemisen jälkeen jää mukavan haikea ja tyydyttynyt olo. Minun olisi lähinnä tehnyt mieli mennä pesemään kädet.

Romaanisarjan viimeiseen osaan liittyvä vastenmielisyyteni aiheutuu luultavasti siitä, että sekalaisuutensa johdosta seksuaalinen jännite muuttuu silkaksi pornoksi varsinkin, kun kyseessä on nuorille tarkoitettu kirjasarja. Mormonikirkkoon kuuluva Meyer on maininnut olevansa syvästi uskovainen, ja toisaalta sarjassa näkyy myös tiettyä vakaumuksellisuutta. Kuitenkin jotkut viimeisen osan käänteet saavat suorastaan insestisiä sivujuonteita, joita en hyvällä tunnollakaan pysty sivuuttamaan olankohautuksella. Viimeisestä osasta katosi kaikki herkkyys ja kauneus, joka korvattiin illuusionomaisella käsityksellä todellisuudesta.

Meyer toki romantisoi sarjassaan vampyyrit, mikä sinänsä on ihan hauska, vaikkakin kulutettu idea. Pidän siitä, että vanhoja myyttejä käytetään uudella tavalla ja muokataan nykymaailman ymmärryksen mukaisiksi. Millaisen kuvan tämä kirjasarja siltikään antaa nuorille todellisuudesta? Päähenkilö Bella halajaa vampyyriksi saadakseen olla vampyyripoikansa kanssa, mutta toisaalta myös tullakseen lumoavan kauniiksi ja kuolemattomaksi! Vampyyrien kauneus korostuu monessa yhteydessä luoden melkeinpä naurettavan kuvan siitä, miten muutoksen kautta on mahdollista tulla kauniiksi. Kauneus ja se, että on suosittu, on tässäkin romaanisarjassa yksi keskeisinpiä teemoja ja päämääriä.

Olin koko romaanisarjan ajan odottanut käännettä, joka viittaisi henkilöhahmojen sisäiseen kasvuun, mutta sellaista ei kuitenkaan koskaan tullut: loppuratkaisuksi jäi mielikuva siitä, että on onnellista olla vampyyri, koska on kuolematon, tavattoman kaunis ja voi rakastella koko yön väsymättä. Oikeastaanhan tämä kuvaa älykkäästi aikaamme ja varsinkin amerikkalaista yhteiskuntaa. Ehkä tässä onkin ajankuvaa enemmän kuin arvaankaan...

Suosittelen luettavaksi niille, jotka haluavat kokea teini-ikänsä taantumuksen tai ärsyyntyä kliseistä, jotka eivät koskaan katoa tästä maailmasta...