Lisa See: Lumikukka ja salainen viuhka

Lisa Seen Lumikukka ja salainen viuhka on kaunis ja samalla karmaiseva tarina ystävyydestä 1800-luvun Kiinassa. Se kuvaa pelkistetyn armottomasti kiinalaisen naisen asemaa miehen ja anopin palvelijana, mutta nostaa toisaalta esille kulttuurin erikoisia ja hienovaraisia piirteitä: naisten välillä solmitut ystävyysvalat, jotka olivat jopa avioliittoa merkityksellisempiä, sekä kirjoitusmerkkikielen, joka oli vain naisten tuntema.

Kiinalaisia sukujuuria kantavan Seen kertomus on järkyttävä ja karu, mutta hän kuvaa taidokkaasti ystävyyttä ja sitä, miten uskollisuus voi horjua itsekkyyden, sokeuden ja ymmärtämättömyyden johdosta. Liljan ja Lumikukan välille sidotaan arvokas ystävyyssopimus ja vaatimattomammista oloista kotoisin oleva Lilja oppii Lumikukalta kauniita taitoja vieraillessaan ystävänsä luona. Asetelma kääntyy kuitenkin päinvastaiseksi kun selviää, että Lumikukan perhe on ahdinkoon jouduttuaan menettänyt asemansa. Olosuhteisiin nähden onnellisen elämän elänyt Lilja ei pysty ymmärtämään rakasta ystäväänsä, joka viettää aviomiehensä kanssa säädyttömiä hetkiä makuukamarissa, mutta ottaa vastaan miehensä lyönnit. Lilja kannustaa Lumikukkaa kasvamaan hyväksi vaimoksi, mutta ei näe ystävän hätää ennen kuin on liian myöhäistä.

Lisa Seen romaanissa keskeiseen osaan nousee arjen kuvaus kaikkine kauheuksineen. Jalkojen sitominen lootuksenkukkaa muistuttavaan muotoon, sekä naisten yleinen asema yhteiskunnassa nostavat niskakarvat pystyyn. Toisaalta kulttuurierot näyttäytyvät sellaisena elementtinä, jota tahtomattaankin haluaisi ymmärtää. Törmäsin ihan mielenkiintoiseen artikkeliin, joka antaa hiukan ajattelemista kaikkien kauheuksien ymmärtämiseen. Asiat eivät ole aina sitä miltä ne näyttävät.

Suosittelen niille, jotka tahtovat lukea kauniin, kamalan ja surullisen kirjan ystävyydestä. Niille, jotka tahtoisivat ymmärtää, mutta eivät ole koskaan keksineet miten. Tämä oli kerrassaan kiehtova kirja, ja menee tänä vuonna luettujen kärkijoukkoon...

Enid Blyton: Viisikko aarresaarella

Palasin kesälomafiilisten nostalgisoimana seuraavan Blyton-klassikon pariin, ja luin kesämökin kirjahyllystä löytyneen Viisikko aarresaarella romaanin. Kertomuksessa serkukset löytävät pienelle saarelle kätketyn aarteen ja joutuvat kamppailemaan kulta-aarteesta myös muiden rikkauksia tavoittelevien kanssa. Ensimmäinen Viisikko-sarjan kirja muistuttaa tyylillisesti enemmän aikaisemmin mainitsemaani Seikkailusarjaa, sillä siinä varsinaisen "salapoliisiseikkaulun" korvaa sattumanvaraisempi ajautuminen seikkailun pyörteeseen.

Viisikko aarresaarella on seuraajiaan yksinkertaisempi, mutta siitä huolimatta Blytonille ominaiseen tyyliin raikas ja hilpeä lukukokemus. Keskeisessä osassa edelleen nautinnolliset eväsretket ja ulkona oleilu, sekä viihtyminen luonnossa. Suurta ihmetystä minussa on aina herättänyt se, miksi romaanisarjan uudempien painosten kansikuvissa Tim-koira, on kuvattu mustavalkoiseksi, collien näköiseksi koiraksi, kun romaanissa se kuvataan ruskeana ja sekarotuisena. Mene ja tiedä. Joka tapauksessa neuvokkaat nuoret seikkailevat tässäkin ikäistään reippaamman ja iättömämmän oloisina pikkusankareina, jotka eivät lannistu rajuilmoista, eivätkä revolveria mukanaan kantavista roistoista.

Enid Blyton (jonka luulin jostain syystä lapsena olevan mies, eikä suinkaan nainen) on lukemani mukaan kirjoittanut elämänsä aikana yli 600 romaania, mikä tuntuu huikealta suoritukselta. Mieteinpä tässä, mahtaako nykypäivänä löytyä yhtä tuotteliasta kirjailijaa! Muutenkin: julkaistaanko/käännetäänkö enää Suomessa tällaisia varhaisnuorille tarkoitettuja seikkailukirjoja?

Suosittelen pienille ja suurille seikkailijoille.

Dorothy Hearst: Suden lupaus

Dorothy Hearst kirjoittaa Suden lupaus romaanissaan susiklaanista, jota vetää puoleensa pelottava vetovoima: kumppanuus ihmisen kanssa. Suotta ei ole Hearstin romaania verrattu Jean M. Untinen-Auelin Luolakarhun klaaniin, sillä samaan tapaan Suden lupaus kertoo susilauman tarinaa lauman hylkimän, puoliverisen Kaalan näkökulmasta. Kaalalla on kuitenkin merkittävä tehtävä, sillä hän on oleva se susi, joka saattaa ihmisen ja suden jälleen yhteen.

Tarina oli kiehtova, mutta tuntui jokseenkin sekavalta. En päässyt missään vaiheessa oikein perille siitä, miksi susien ja ihmisten yhteiselo oli alunalkaen kiellettyä, miksi suursudet (jonkinlaiset susien jumalhahmot) valehtelivat susille ja miksi Kaala oikeastaan olikaan ratkaisu tähän kaikkeen. Kirjan kerronnassa ei sinällään ollut mitään vikaa, mutta jokin juonen kehittelyssä ei käynyt järkeeni, tai sitten pääni oli vain niin pehmennyt auringossa, etten siksi ymmärtänyt mistä olikaan kysymys.

Hearst kuvaa oivallisesti susien keskeistä kommunikointia ja herättää sympatian susilaumaa kohtaan. Hän nostaa olennaisena esille Tasapainon, joka kuvataan yhdeksi elämän edellytykseksi. Vaikka teemat ovatkin jossain määrin kuluneita, Hearst ei silti sorru saarnaamaan, vaan kirjoittaa tuoreen ja kauniin tarinan.

Suosittelen susien ystäville, koiraihmisille ja niille, jotka ovat kiinnostuneita ihmisen alkuvaiheista ja esihistorian hämärästä. Niille, jotka rakastavat kirjoja, joissa eläin on pääosassa ja kertojana.

Enid Blyton: Seikkailujen laakso

Monet ovat esitelleet blogeissaan viime aikoina parhaimpia lastenkirjakokemuksiaan. Itse aloitin lukemisen varhain, tai pikemminkin kuuntelemisen, koska vanhemmillani oli tapana lukea minulle kirjoja, ja sen lisäksi kuuntelin äänikirjoja jo ihan pienenä. Kaikkein rakkaimpina lastenkirjoina muistankin Enid Blytonin Seikkailu- sekä Viisikkosarjat, joista kaikkein mieluisin on aina ollut Seikkailujen laakso.

Löysin mökin kirjahyllystä vanhan ja kuluneen Seikkailujen laakson ja luin sen sateisena juhannuspäivänä. Blytonin Seikkailusarja henkii perienglantilaisia arvoja, 50-lukulaisuutta ja nostaa kunniaan reippaat, urheilulliset ja ulkoilusta nauttivat lapset, jotka joutuvat tuon tuosta erilaisiin jännittäviin tilanteisiin. Seikkailujen laaksossa lapset menevät väärään lentokoneeseen ja joutuvat vahingossa autioon laaksoon, josta rikolliset yrittävät kuljettaa pois sinne sotien jälkeen kätkettyjä aarteita, kuten kirkollisia patsaita ja muita kulttuuriaarteita. Itävaltaan sijoittuva laakso tuntuu satumaiselta paikalta lumihuippuisine vuorineen, vesiputouksineen ja salaperäisine luolineen. Aarteesta puhumattakaan...

Ihailen Blytonin nuortenromaaneissa sitä käsittämätöntä tapaa luoda tunnelma, joka imaisee mukaansa. Romaanit ovat suloisen viattomia, vaikka niitä joskus aikoinaan pidettiin muun muassa rasistisina ja sukupuolten eriarvoisuutta korostavina. Itse muistan Blytonin kirjoista houkuttelevat eväsretket, joiden takia halusin aina pientä naposteltavaa kirjaa lukiessa, sekä raikkaan ulkoilman ja luonnon, joka vähäeleisestä kuvauksesta huolimatta välittyy kirjojen sivulta. Melkein harmittaa, ettei ole enää lapsi, eikä voi kokea näitä seikkailuita ihan uusina, tuoreina ja jännittävinä.

Suosittelen nostalgisista nuorten seikkailukirjoista pitäville aikuisille, sekä lapsilukijoille, jotka eivät ole aivan täysin omaksuneet 2000-luvun teknologiamaailmankuvaa...

Susan Vreeland: Artemisian rohkeus

Artemisia Gentilesch (1593-1653): Susanna

Susan Vreelandin romaani Artemisian rohkeus kertoo Tracy Chevalierin Tyttö ja helmikorvakoru- romaanin sekä monen muun kertomuksen tapaan fiktiivisen tarinan historiallisesta henkilöstä sekä hänen töistään, jotka ovat jääneet elämään. Hävettää tunnustaa, että Artemisia oli minulle vieras taiteilija, vaikka osa hänen töistään olivatkin tuttuja ennalta. Vreelandin romaanin piirtää Artemisian esille rohkeana naisena, joka seurasi unelmaansa ja maalasi tauluja, vaikka se ei ollutkaan 1600-luvun naiselle soveliasta.

Susan Vreeland kirjoittaa romaaninsa esipuheessa: "Jokainen historiasta tai historiallisesta henkilöstä kertova sepitteellinen teos on ilman muuta mielikuvitustuote, ajallisesti ja henkilöhahmon kannalta todenmukainen, mutta asiallisesti vain siihen mittaan kuin on tarpeen jotta esityksen uskottavuus säilyy". Vaikka romaani siis herättääkin historiallisen hahmon hetkeksi henkiin, muistuttaa kirjailija, että hahmo sinällään on hänen oma luomuksensa: me emme koskaan, millään tavalla voi saada tietää millainen oli Artemisia, millainen oli Vermeer taikka taulussa kuvattu tyttö. Voimme vain kuvitella.

Historiallisista hahmoista kirjoitettujen fiktiivisten romaanien viehättävyys perustunee juuri edellä mainittuihin tekijöihin. Kirjailija antaa meille mahdollisuuden kuvitella, millainen joku todellisuudessa elänyt ihminen on saattanut olla. Kuva muuttuu elävämmäksi, kun lukija saa todistusaineistoksi jotakin konkreettista: tässä tapauksessa mielikuvan 1600-luvun naistaiteilijan maalaamasta taulusta. Tuo ihminen on todella elänyt ja juuri hän on maalannut sen taulun, josta kirjailija kertoo...

Aremisian tarina on kerrottu elävästi ja mielekkäästi, mutta jään kaipaamaan jotakin. Keskiöön romaanissa nousee Artemisian ja tämän isän suhde, jota leimaa Artemisiaa kohtaan nuoruudessa tehty seksuaalinen väkivalta. Kirjailija jättää kuitenkin avoimeksi Artemisian petollisen aviomiehen kohtalon, joka jää riippumaan ilmaan. Minä kaipasin loppuratkaisua, mutta ehkä elämässä ei ole sellaisia.

Suosittelen luettavaksi niille, joita kiehtoo taulujen ja taideteosten mysteeri. Se, millainen henkilö piilottelee taideteoksen takana. Suosittelen historiallisten romaanien ystäville.

Sheryl Woods: Kun siivet kantavat

Luin hömppää. En tiedä mistä tämä mielenliike tuli päähäni, koska en yleensä kajoa romanttisiin kioskipokkareihin. Ehkä idea olikin juuri siinä: lukea jotain sellaista, mitä ei välttämättä tulisi ihan heti mieleeni lukea.

Serenityn kaupunkiin tulee uusi kaupunginjohtaja, joka ihastuu paikallisen kylpylän kosmetologiin. Tunteet ovet molemminpuolisia, mutta kummankin menneisyys varjostaa taustalla ja estää rakkautta roihahtamasta liekkeihin. Kaiken taustalla häämöttää tuleva joulu kaikkine valmisteluineen. Ja kuinka ollakaan: lopulta rakkaus voittaa.

Lukukokemus oli mielenkiintoinen, koska se sai minut tajuamaan kirjallisuudesta jotakin uutta. Kirja syntyy aina johonkin tarpeeseen ja silloin kun tarve ja lukija kohtaavat, on lopputuloksena onnistunut lukuelämys. Minä kaipaan lukemaltani kirjalta erityisesti sitä, että se herättää minussa tunteita, ja jostain syystä onnellisen rakkaustarinan lukeminen ei herätä minussa juuri mitään. Hömppäkirjallisuus viihdyttää, mutta ei herätä ajatuksia. Pehmeää, turtaa ja välinpitämätöntä, mutta ei sen enempää.

Suosittelen kioskipokkarien ystäville.

Meyer&Kim: Twilight: The Graphic Novel

En ole taantumassa taas teini-ikäiseksi, mutta otin asiakseni tutustua Meyerin vampyyrikirjoista tehtyyn sarjakuva-albumiin, joka kuvittaa elokuvien ohella nuorison suosiman, romanttisen tarinan ensimmäisen osan puoliskon.

Stephenie Meyerin suuren suosion herättänyt vampyyrisaaga on saanut kuvitetun version Young Kimin kädenjäljestä. Erityisesti teini-ikäisten suosioon nousseen kirjasarjan ensimmäinen osa piirtyy luontevasti sarjakuvaksi, eikä näyttäydy aivan niin kliseisenä ja teennäisenä kuin kirjasarjasta tehdyt elokuvat. En ole pahemmin tottunut lukemaan sarjakuvia, mutta tämä oli joka tapauksessa aivan viihdyttävä kokemus.

Meyerin kirjasarjan suosio on kiinnostava ilmiö. Kirjat itsessään eivät ole erityisen laadukkaita tai omaperäisiä, vaan nimenomaan toistavat äärimmäisen kulutettua ja käytettyä Roomeo ja Juulia-tyyppistä juonikaavaa höystettynä nykypäivään sovitetuilla vampyyrimyyteillä. Myös vampyyrigenre sinänsä on minulle melko vieras, joten tämä ekskursio on ollut ihan avartava. Sarjakuvana tämä tosin toimii laadukkaiden piirrosten ansiosta siinä missä mikä tahansa visuaalisesti silmää miellyttävä taide: lienee lukijakohtaista se, miten suhtautua kuviksi piirrettyyn tarinaan.

Suosittelen Meyerin romaanin sarjakuvaversiota aiheesta kiinnostuneille, tai niille, jotka tahtovat lukea visuaalisesti mielenkiintoisen ja kauniin sarjakuvan juonen kliseisyydestä riippumatta.