Vuoden 2013 lukulistojen laatiminen OSA 1

Nyt on se aika vuodesta, kun kustantamot alkavat julkaista tulevan kevätkauden katalogeja. On jännittävä selata katalogia ensimmäistä kertaa ja valita keväälle luettavaa. Jos jotenkin kirjablogit ovat vaikuttaneet elämääni, niin näin: nykyään seuraan tarkasti millaisia uutuuksia julkaistaan, enkä vain haahuile kirjastossa ja kerää syliini sattumanvaraista luettavaa.

Tällä kertaa ensimmäinen silmiini osunut katalogi oli Tammelta. Seuraavassa listassa lukutärppejä keväälle (en ole lajitellut aikuisten- ja lastenkirjoja erikseen, koska ne ovat minun mielessäni ihan samalla viivalla):

Kristiina Vuori: Siipirikko (Pidin kirjailijan esikoisesta paljon, minusta on mahtavaa, että historiallisia romaaneja taas julkaistaa. Siipirikkokin vaikuttaa lupaavalta ja kansikuva on paljon vakuuttavampi kuin Näkijän tyttäressä, vaikka kieltämättä siinä on edelleenkin historian romantisoinnin vivahteita...)

Salla Simukka: Lumikki-trilogia (Ensinäkemältä kuvittelin kirjan olevan taas jokin paranormaali romanssi, mutta mitä ilmeisimmin ihan siitä ei ole kyse. Ihan vain uteliaisuuttani haluan tutustua. Tässä on jotenkin suuren maailman meininki, enkä edes tiedä miksi)

Elina Rouhiainen: Uhanalainen (Susiraja-kirjasarjan kakkososa. En ole vieläkään keksinyt miten kansikuvissa olevat perhoset liittyvät koko juttuun.)

Sari Peltoniemi: Haltijan poika (En ole lukenut vielä Kuulen kutsun metsänpeittoon -kirjaa, joten sekin on lukulistalla ennen tätä)

Uutuuksissa oli myös Murakamin uusin, mutta sen luen vasta sitten, kun olen tutustunut kirjailijan muuhun tuotantoon (kyllä, yleissivistyksessäni on aukko). Laitoin merkille myös muutaman muun asian:

1) Eroottinen kirjallisuus: ilmeisesti 50 Shades on saanut aikaiseksi sen, että vakavastiotettavat kustantamot julkaisevat kioskipokkareita. Anteeksi, tämä oli ilkeästi sanottu. Sanotaan toisin: kirjallisuuden kenttä elää jatkuvassa muutoksessa, minkä seurauksena aikaisemmin arvottomina pidetyt teemat ovat nousemassa kaanoniin. Uutuutena Sylvia Dayn eroottinen Crossfire-kirjasarja.

2) YA-genreä ollaan herättelemässä Suomessakin tunnetuksi ilmiöksi. Tiettyjä kirjoja suunnataan nimenomaan nuorille aikuisille. Tyypillistä genrelle tuntuu olevan yliluonnollisuus ja paranormaalit elementit. Tammenterhoa selailemalla tuli sellainen olo, että realistisia nuortenkirjoja ei julkaista enää ollenkaan. Tästä olikin joskus keskustelua muun muassa Toimittajan spekulatiivisessa lokikirjassa. Myös kirjoittajatoverini Lukuhoukka on muutamaan otteeseen pohtinut asiaa. Olisi äärimmäisen mielenkiintoista tietää mistä kyseinen ilmiö johtuu. Eikö realismille ole kysyntää vai eikö kustantamoihin enää tarjota realistisia nuortenkirjoja? Olisi jännittävää kuulla myös kustannusalalla työskentelevien näkemys asiasta. Tutkimattomat ovat kirjallisuuden tiet.

Myös Vinttikamari oli päätynyt Tammen katalogiin! Kiva, että ihan tavallisen lukijan mielipiteellä on väliä!

Tästä klikkaamalla Tammen sivuille.

Kauhua kekrinä

Amerikkalaishenkinen halloween näkyy nykyisin turuilla ja toreilla aina, kun lokakuun illat pimenevät ja marraskuu on koittamassa. Pyhäinmiestenpäivän aikaan vietettävä halloween ei hae esikuvaansa kovin kaukaa, sillä ennenvanhan Suomessa juhlittu ja vietetty kekri nostaa niin ikään hämärän rajamailla kulkevat henkiolennot ihmisten ilmoille. Suomessa kekriä juhlittiin mikkelinpäivän ja pyhäinmiestenpäivän välisenä aikana. Kekri tarkoitti kansankielessä viimeiseksi jäämistä ja loppumista. Kansanomaisen ajanlaskun mukaan kekri onkin ollut vuoden loppu ja uuden alku. Sadonkorjuukautta seurasi pelottava jakoaika (kekristä marttiin), jolloin henget ja vaaralliset voimat olivat liikkeellä. Iloista sadonkorjuun juhlaa, kekriä seurannut henkien aika vaati huolellisuutta, sillä silloin oli suurempi riski sairastua tai joutua onnettomuuteen.

Varsinainen halloween-juhlinta perustuu kelttiläiseen kekriin, samhainiin, jota niin ikään vietettiin sadonkorjuun päätteeksi. Erityisesti alunperin Brittein saarilta alkunsa saanut juhla on levinnyt maailmalle karnevalistiseksi kummitusten ja mörköjen juhlaksi. Jokainen voi itse päättää tahtooko juhlia kelttiläiseen mytologiaan perustuvaa halloweenia vai valita sen sijaan kotoisen kekrin.

Minä aloitin kummitusten ja vainajien juhlan vieton jo viikko sitten käydessäni kuuntelemassa Turun filharmonisen orkesterin kauhukonserttia, jossa kapellimestari Atso Almilan johtama orkesteri soitti kauhuelokuvista tuttuja musiikkeja. Oli hienoa, miten paljon teemaan oli jaksettu panostaa aina aulatarjoilusta lipuntarkastajien asuihin saakka. Ja mikä sen viihdyttävämpää kuin hyytävä klassinen musiikki taitavasti soitettuna ja johdettuna.

Kauhuteema ulottuu helposti myös kirjallisuuteen. Pelottavin ikinä lukemani kirja on Barbara Erskinen Keskiyö on yksinäinen paikka. En muista kirjasta mitään muuta kuin sen, että pelkäsin julmetusti sitä lukiessani. Mikä on pelottavin kirja, jonka sinä olet lukenut?

Muita kauheuksien yöhön sopivia kirjoja ovat esimerkiksi Mia Vänskän Saattaja, Klassikot Mary Shelleyn Frankenstein ja Bram Stokerin Dracula, ja mikseipä myös Sarah Watersin Vieras kartanossa, joka luo kauhun tunnetta hienovaraisin keinoin.

Kauheuksista päästään toisenlaiseen jännitykseen, nimittäin huomenna on marraskuun ensimmäinen ja NaNoWriMo alkaa. Marraskuu voi olla lukemisen puolelta vähän hiljaisempi kuukausi, mutta täällä kaikesta huolimatta ollaan ja kirjoitellaan minkä keritään...

Kirjamessuja ja talven tuiskuja

Lauantai-aamuna kun lähdin kohti Helsingin kirjamessuja, näytti maisema jokseenkin

tällaiselta. Lunta oli kertynyt pihamaalle ainakin viisitoista senttiä. Hämmästys oli

melkoinen, kun...

...pääsin kaksisataa kilometria itään ja näyttikin tältä. Meillä länsirannikolla

on talvi, mutta idässä syksy on kukkeimmillaan. Hauskaa, että maahan mahtuu

niin monta erilaista maisemaa. Oli kiva poiketa pitkästä aikaa Helsingissä...

Messukeskuksessa oli ruuhkaa, mutta onneksi mukaan mahtui.

Minun kirjamessuaikatauluni oli vähän huono, koska bongasin "tuttuja" lähinnä

kirjojen kansista. Kaikki tutut olivat esiintyneet jo aikaisemmin, vasta sunnuntaina

tai sitten vain onnistuin muuten missaamaan kaiken. Tosin hämmennyn aina

messuilla kaiken tarjonnan mahdottomaan laajuuteen ja päädyn vain harhailemaan

ympäriinsä. Nyt jännitystä lisäsi se, että jossain päin vaelteli myös blogiystäviä,

joiden kanssa ei oltu tajuttu sopia tällä kertaa treffejä. Keneenköhän tuttuun mahdoin
tietämättäni törmätä?

Pysähdyin hetkeksi kuuntelemaan Laura Lähteenmäkeä ja Siiri Enorantaa, jotka kertoivat

uusista romaaneistaan. Lähteenmäen kirjoja en olekaan koskaan lukenut, mutta Enorannalta olen

lukenut kaikki tähän mennessä ilmestyneet kirjat. Teki mieli käydä nykäisemässä Siiriä hihasta

ja kiittämässä hienoista tarinoista, mutta hän näytti hiukan kiusaantuneelta haastattelijan tentissä istuessaan, joten ajattelin jättää kirjailija-raasut rauhaan ja puikkia tieheni. Lähteenmäen kirjanlaitoinkin lukulistalle, koska se kuulosti mielenkiintoiselta.

Pitkänä luikerteleva jono päätyi Oksasen singneerauspisteelle, mutta puikin

suosiolla ohi. Tajusin, että en ole kiinnostunut kirjailijoista ammattinsa edustajina, vaan ihmisinä

siinä missä olen kiinnostunut melkein kenestä tahansa ihmisestä, joka on tehnyt jotain jännää.

BoD:n osastolta löysin Rinan Ajan lopun ja hypistelin sitä hetken, vaikka se löytyy kotoakin hyllystä. Kävin parvekkeella kahvilla (teellä) ja poikkesin ruokamessuilla, joilla oli ihan kamalasti ihmisiä.

En ostanut yhtäkään kirjaa! Hyvä minä!

Ernest Cline: Ready Player One

Ernest Cline: Ready Player One (Gummerus 2011), 510s.

Välillä tulee vastaan kirjoja, joista ilmeisesti on ollut jonkinlaista hypetystä ja blogisavua ilmassa, mutta itse ei ole tiennyt asiasta tuon taivaallista. Ainakin maailmalla Ernest Clinen esikoisromaani Ready Player One on saavuttanut huippusuosion, vaikka kotimaisissa kirjablogeissa sitä ei ihan hirveästi näy. Ehkä en sittenkään ole ihan pihalla kuvioista. Tai olen, koska luin koko 500-sivuisen kirjan eilisen päivän ja yön aikana, ja olen ilmiselvästi nukkunut liian vähän.

Draper oli ensimmäisiä puhelin-phreaking harjoittajia ja kuuluista keksinnöstään, että Cap'n Crunch -muropaketeista löytyvien muovisten lelupillien avulla saattoi soittaa ilmaisia kaukopuheluita, koska niiden 2 600 hertsin taajuus hämäsi vanhat analogiset puhelinjärjestelmät avaamaan ilmaisen yhteyden. (Cline: Ready Player One, s.246)

Vuoteen 2044 sijoittuva romaani kertoo Wade Wattsista, joka on koulukiusattu nörtti todellisessa elämässään, mutta OASIS virtuaalimaailmassa Parzival, joka metsästää maailmanlaajuisen virtuaaliyhteisön luojan testamenttia. Wade ei ole ainut testamentin, tai tarkemmin ottaen "munan" perässä juokseva nörtti. Arvoituksen ratkaiseminen ei takaa ainoastaan mainetta ja kunniaa, vaan myös maallista omaisuutta, joka Wadelle kyllä kelpaa. Hän elää monen muun tapaan kaksoiselämää. Toinen maailma on saasteiden ja liikakansoituksen rapistama maapallo, toinen on OASIS; utopian kaltainen keinotodellisuus, jossa melkein mikä vaan on mahdollista.

Harry Potter meets Nälkäpeli. Taikakirjainten Raija kritisoi kirja-arvostelussaan rinnastusta Harry Pottereihin, mutta minä jotenkin ymmärrän logiikan. Harry Pottereita ja Ready Player Onia yhdistää fantasiakirjallisuuden traditioon vahvasti kytkeytyvät etsintämatka. Erityisesti Viisasten kivi ja Kuoleman varjelukset arvoituksineen muodostavat mieleeni assosiaatioita, kun seuraan Waden matkaa tehtävästä ja ratkaisusta toiseen. Kirjan dystopia ei ole varsinaisesti kauhistuttava ja synkkä tulevaisuudenkuva, vaan kirja on loppujen lopuksi aika positiivissävyinen, vaikk kahtia jakautuneen maailman olemassaolo (ja se, miten realistiselta Clinen maalailema tulevaisuudenkuva tuntuu) vaikuttaa aika hurjalta.

Fantasiaperinteen seikkailu- ja etsintätematiikka on eräs osa kirjan viehätystä. Moni kirjan lukeneista on maininnut, että 80-luvun tietämys syventää mahdollisuutta ymmärtää kirjan maailmaa ja toisaalta tämä on tottakin. Tarina kietoutuu vahvasti 80-luvun populaarikulttuurin eri ilmiöiden ympärille. Luonnollisesti myös tietokonepelit ovat vahvasti esillä. Olen kuitenkin eri mieltä siitä, etteikö kirjasta saisi jotakin irti myös ilman 80-lukuun syventymistä. Itse muistan 80-luvusta lähinnä muutaman "älä vie mun hiekkalapiota" -tyyppisen keskustelun päiväkodista, enkä lisäksi ole milloinkaan ollut kiinnostunut tietokonepeleistä tai nörtti-ilmiöistä. Siitä huolimatta kirja tempaisi minut täysin mukaansa, eivätkä heikot tietoni peli- ja populaarikulttuurimaailmasta vaikuttaneet mitenkään negatiivisesti lukukokemukseen. Onhan maailmassa muitakin kirjoja, joiden aihealueista minulla ei ole ennakkotietoa, ja mielestäni hyvän kirjan merkki on juuri se, että se pystyy vangitsemaan lukijansa, vaikka lukija ei olisi kirjan erikoisalan intohimoinen harrastaja. Jos kirja kuitenkin onnistui vangitsemaan kasarina syntyneen anti-nörtin, en pysty mitenkään kuvittelemaan miten hienolta ja mielenkiintoiselta se tuntuu sellaisesta lukijasta, joka on elänyt teini-ikänsä 80-luvun tietokonepelejä takoen.

Kirja on kaiketi genretetty nuortenkirjaksi, mikä tuntuu ehkä hivenen omituiselta. Voisin hyvin kyllä kuvitella tämän päivän teini-ikäisen lukemassa nostalgista virtuaalimaailmaan sijoittuvaa kirjaa, mutta tarinassa on paljon myös sellaisia elementtejä, jotka on selvästi suunnattu vanhemmille lukijoille. En pidä Clinen henkilöhahmoja mitenkään erityisen syvällisinä tai ihmeellisinä, mutta plussaa tarina saa moniulotteisesta tavastaan käsitellä ihmisyyttä kahden eri todellisuuden kautta. Ihmiset, jotka eivät ole koskaan tavanneet todellisessa maailmassa voivat silti tuntea toisensa läpikotaisin - ulkoisista seikoista (kuten ulkonäkö, sukupuoli jne) piittaamatta. Ajatuksessa on jotakin kiehtovaa: mahdollistaako virtuaalitodellisuus ihmisten aidomman kanssakäynnin, vai onko se aina valheellista?

OASIS -virtuaalimaailmassa anonymiteetti on osa todellisuuden luomia mahdollisuuksia. Munanetsintäpelissä on vaakalaudalla myös OASIS:ksen tulevaisuus, sillä suuren IOI -yrityksen tavoitteena on saavuttaa voitto ja virtuaalimaailman hallinta. Kaupallisuus ja yksilönsuojaan kajoaminen ovat vaarassa rikkoa utopian. Tarinassa pahiksen roolia hoitavat IOI:n "kuutoset", jotka yrittävät häikäilemättömästi saalistaa OASIS:ksen herruutta. Peliä käydään myös todellisessa maailmassa.

Perinteistä fantasiaseikkailua, kyperpunkia ja ripaus dystopiaa. 500 sivullista herkullista luettavaa. Luulen, että tällä on aineksia kilpailla vuoden parhaiden kirjojen kolmikkoon pääsystä. En muista milloin viimeksi olisin käyttänyt koko yön kirjan lukemiseen.

Kirjaan yhtä innostuneesti suhtautui myös Norkku, käykää vilkaisemassa mitä hän tykkäsi. Tämän on lukenutt myös Minna. Entä joku muu?

Suosittelen kaikille mukaansatempaavista seikkailuista tykkääville. Erityisesti 80-luvulla datanneille nörteille.

Hanna van der Steen: Ennustus

Hanna van der Steen: Ennustus (Karisto 2011), 405s.
Kansi: Sakari Tiikkaja

Isoäiti oli opettanut Elenalle, että unia piti kunnioittaa. Ne kertoivat asioita, joita ihmiset eivät aina valveilla ollessaan oivaltaneet. Unessa Pernaisten koti oli ollut tyhjä ja isoäiti lähtenyt sieltä pois. Ehkä uni tarkoitti, ettei Elena enää palaisi lapsuudenkotiinsa, olihan se unessa tyhjä ja autio? Elena oli nyt kai uudessa kodissaan, jossa hänen kuului elää uuden (tahi vanhan, riippuen siitä kuinka asiaa nyt halusi katsoa) perheensä kanssa. ( Ennustus, s.220)

Lainasin Ennustuksen joskus vuosi takaperin kirjastosta, mutta sen lukeminen ei oikein ottanut tuulta alleen ja jätin kirjan kesken. Innostuin kuitenkin yrittämään uudelleen saatuamme Hannan kirjailijavieraaksemme Virtuaaliselle kirjoitusleirille. Halusin myös ottaa selvää, mikä ensimmäisellä lukukerralla mätti niin, etten päässyt kirjassa alkua pidemmälle.

Käteen paksun tuntuinen Ennustus ei jämäkyydestään huolimatta ole tiiliskivifantasiaa, vaan varsin hyväntahtoinen ja sävyltään onnellinen lastenkirja, joka seuraa kaksosten, Pernaisissa kasvaneen Elenan ja Tähtilinnassa varttuneen Armadan elämää. Armada on päättänyt kirouksen uhasta huolimatta järjestää siskonsa kotiin Tähtilinnaan. Tähtilinnassa onkin paljon uutta ja ihmeellistä Elenalle, joka on varttunut isoäidiksi luulemansa Orvokin holhouksessa tietämättä mitään Tähtilinnasta ja sen ihmeistä. Lukija tutustutetaan perusteellisesti Tähtilinnan valtakuntaan, joka kieltämättä on täynnä mitä mielikuvituksellisimpia otuksia. Tähtilinna näyttäytyy sellaisena vaaleanpunaisena satumaana, jonka voisi kuvitella olevan melkein jokaisen pikkutytön unelma. Kirja sopinee isosta sivumäärästään huolimatta juurikin ahmimisikäisille pikkutytöille.

Ensimmäisellä lukukerralla en oikein päässyt mukaan romaanin verkkaiseen tempoon ja karsastin hiukan Tähtilinnan tsonttujen puhumaa hauskaa mutta vaikeaselkoista kieltä, joka piti lukea tarkasti ymmärtääkseen jutun jujun. Olisin kaivannut romaaniin enemmän jännitystä ja hurjia tilanteita, mutta uskon, että kohderyhmälle satumainen maailma ja hauskat henkilöhahmot sekä pelottava lohikäärme tuovat ihan riittämiin jännitystä. Täytyy muistaa, ettei fantasiperinnettä kunnioittavan teoksen tarvitse aina olla synkkä ja verinen, vaan lastenkirjassa perinteisillä teemoilla voi iloitella valloittavasti, kuten Ennustuksessa tehdään.

Armada liiti Reinon selässä kohti syysmetsää ja ajatteli, ettei vanhempien poissaolo ollut sittenkään yksinomaan hauskaa. Hän kaipasi isäänsä ja äitiänsä sekä Elenaakin, vaikka he eivät vielä edes tunteneet toisiaan. Toisaalta Elenan tulo jännitti Armadaa. Mitä jos hän olikin ihan erilainen kuin Armada toivoi. Ilkeä ja ylimielinen. (Ennustus s.119)

Tähtilinnan valtakunnan ja sen ihmeellisyyksien lisäksi romaanissa on sellaisiakin teemoja, jotka varmasti laittavat pienen lukijan miettimään. Armada ja Elena eivät ole kaikista asioista samaa mieltä, mutta aina lopulta sisarukset sopivat riitansa. Lopputuloksena tarinasta jää hyvä mieli, vaikka se ei hirveästi liikuttele suuria tunteita.

Erityisesti Ennustus saa plussaa herkullisesta ulkoasustaan, sekä kirjan mukavasta muodosta, joka sopii varmasti hyvin pienempienkin lukijoiden käsiin. Tämän ovat lukeneet myös Kirsin kirjanurkka-, Kirjamielellä-, sekä Luen ja kirjoitan -blogien ahkerat lukijat.

Suosittelen kirjaa erityisesti pienemmille fantasian ystäville!

Tunnustusta ja hyvää mieltä

Vaikka on lokakuu kurjimmillaan ja taivas harmaa, vettätihkuva - tai kenties juuri siksi? Nyt on hyvä aika kääriytyä vilttiin juoda teetä uudesta, Amman kilpailusta voitetusta teekupista (!) ja lukea. Kiitos Amma tästä! Minua on viime aikoina harmittanut se, että olen ollut äärimmäisen epäsosiaalinen bloggaaja, joka ei ole ehtinyt tai saanut aikaiseksi käydä vierailuilla muualla. Kunhan olen nyvöttänyt oman kirjakasani vieressä kuin kultainen noutaja luuta tuijottamassa. Ihan kiva välillä, kun joku vähän herättelee; siksi Lukunurkkauksen tunnustus lämmittikin mieltä! Kiitos!

Minä luulen, että olen joskus osallistunutkin tunnustukseen, eli kertonut itsestäni kahdeksan asiaa. Voisin olla tosi laiska ja vain linkittä aikaisempaan vastaavaan haasteeseen, mutta en tiedä olisiko se reilua. Yritän sen sijaan keksiä jotakin uutta. Vanhat vastaukset löytyvät täältä.

1. Meillä on pihassa viisi omenapuuta. En tiedä minne ihmeeseen tungen kaikki omenat.
2. Kolautin tänään etuhampaani johonkin. Olen luulosairas ja pelkään, että se irtoaa, vaikka käsittääkseni se on aika epätodennäköistä ottaen huomioon miten pieni tälli oli kyseessä.
3. Leivoin eilen kaksi pellillistä pullaa, joista toinen tuli miehen avustuksella tuhottua aika nopeasti. Nyt on vähän syyllinen olo.
4. Välttelen tällä hetkellä yläkerran komeron siivoamista kirjoittamalla blogia.
5. Minulla on tällä hetkellä kesken neljä kirjaa.
6. Löysin hetki sitten sohvamme sisältä kadoksissa olleen neuleohjeen.
7. Minulla ei ole aavistustakaan, mitä teemme tulevana jouluna.
8. Suhtaudun hiukan kauhulla marraskuun NaNoWiMoon, koska tuntuu, että minulla on vähemmän aikaa kuin pitkiin aikoihin. En edes tiedä mistä se johtuu, mutta ehkä marraskuu on hyvä hetki selvittää asiaa.

Tämä haaste on kiertänyt jo aika monessa blogissa, mutta heitänpä sen kuitenkin seuraaville kanssabloggaajille: B.N, Dee, Booking it some more, Tarinauttisen hämärän hetket ja Le Masque Rouge.

Vladimir Nabokov: Naurua pimeässä

Vladimir Nabokov: Naurua pimessä

Elipä kerran Berliinissä, Saksassa, Albinus-niminen mies. Hän oli rikas, arvossapidetty, onnellinen; päivänä muutamana hän hylkäsi vaimonsa nuoren rakastajattaren tähden; hän rakasti; ei saanut vastarakkautta; ja hänen elämänsä päätyi turmioon. (Nabokov: Naurua pimeässä, s.5)

Vladimir Nabokov on venäläissyntyinen kirjailija, joka aikanaan kohautti vanhan miehen ja nuoren tytön pedofiilista suhdetta kuvaavalla kirjalla Lolita. Kyseinen kirja on yksi kaikkien aikojen suosikkiklassikoistani. Se herättää tunteita puolesta ja vastaan. Esimerkiksi Kirjapeto kuvaa kertomusta Lolitaa kohdanneen hyväksikäytön kautta, ja Morre taas tuskailee kirjan raskaslukuisuutta. Mainitsen Lolitan tässä yhteydessä siksi, että Naurua pimeässä on mainittu Lolitan sisarteokseksi, tai oikeammin olisi parasta sanoa, että teokseksi, josta Lolitakin on saanut alkunsa. Naurua pimeässä -romaanissaan Nabokov lähtee kehittelemään sitä moninaista hyväksikäytön ja toisaalta heikkouden sekä sukupuoliroolien välissä tempoilemaa asetelmaa, joka myöhemmin paisui Lolitan kaltaiseksi kiistellyksi klassikkoteokseksi.

Alun lainaus kiteyttää romaanin juonen. Kirja kertoo Albinuksesta, joka hylkää vaimonsa elokuvateatterissa tapaamansa 18-vuotiaan tytön takia. Margot näyttäytyy Albinukselle viattomana, mutta lukija huomaa, että tyttö vie Albinusta kuin pässiä narussa. Albinuksen elämä päättyy todellakin turmioon. Kirjan suomen- ja englanninkielinen nimi Naurua pimeässä (Lauhgter in the Dark) kuvaa tilannetta, johon Albinus päätyy. Loppuratkaisua voi tarkastella sekä metaforisena että konkreettisena, nauru pimeässä jatkuu koko teoksen ajan, vaikka vasta lopussa se muuttuu vahvaksi elementiksi osana Albinuksen elämää - ja kuolemaa.

Nabokov kohautti Lolitan kohdalla rankan hyväksikäytön teemalla, mutta mielestäni Nabokov sekä Lolitassa että Naurua pimeässä -romaanissaan asettaa lukijan äärimmäisen ristiriitaiseen tilanteeseen. Tässä suhteessa Naurua pimeässä on helpompi pala purtavaksi, sillä Margotin juonikkuus on helpompi hyväksyä kuin ajatus siitä, että 12-vuotias tyttö, Lolita, voisi toimia laskelmoidusti, kuten kirjan minäkertoja antaa ymmärtää. Naurua pimeässä -romaanissa kertojanäkökulmat vaihtelevat, eikä teksti tule niin iholle. Se ei silti tarkoita, ettei se laittaisi miettimään. Asetelman kiero hyväksikäytön ja käytetyksi tulemisen suhde vaihtelee, Nabokov vetoaa järkeen ja tunteisiin, eikä lukija lopulta tiedä mitä uskoa.

Nabokov on ovela. Ajankuvaan nähden romaanien asetelma on häikäilemättömän kettuileva, jos ajattelee vallitsevia sukupuolirooleja. Mielestäni sekä Lolitan että Naurua pimeässä -romaanin keskeisin teema on heikko mies. Nabokovin miehet ovat kykenemättömiä vastustamaan seksuaalisia haluja ja toimimaan rationaalisesti. Nabokov asettaa lukijan vaikeaan tilanteeseen, jossa pitää pohtia saako ja voiko perinteisesti heikoksi miellettyä naista (tai pientä tyttöä, herranen aika!) laittaa vastuuseen teoistaan, voiko heikko ja viaton olla syyllinen näennäisesti ja sosiaalisesti vahvemmaksi ja vastuuntuntoisemmaksi ymmärretyn miehen toimintaan? Nabokov pakottaa lukijan murtamaan heikon miehen tabua ja näkemään romaaninsa henkilöhahmot moniulotteisina: henkilöitä, jotka pystyvät sekä hyvään että pahaan. Yritän olla provosoimatta ja sohimatta muurahaispesiä, mutta nykypäivään tuotuna asetelmaa voi yrittää katsoa kärjistetystä näkökulmasta: onko vihjailevasti käyttäytyvä tai pukeutuva nainen syyllinen tapahtuneeseen hyväksikäyttöön vai raiskaukseen? Ovatko kyseisen kaltaisessa tapauksessa miehen pidäkkeettömät seksuaaliset tarpeet osoitus heikkoudesta ja kykenemättömyydestä vastustaa eläimellisiä viettejä ja kiusauksia, jolloin mies alennetaan eläimen rooliin?

Nabokovin miehet ovat epäilemättä heikkoja. Lolitaan sekaantuva Humbert Humbert perustelee käytöstään sillä, että Lolita kiristää häntä ja käyttää hyväkseen nymfettimäistä vetovoimaansa. Humbertin perusteet tuntuvat järjettömiltä, kun vastapuolella on pieni lapsi. Mutta entäs Margotin ja Albinuksen tapauksessa? Kuka käyttää hyväkseen ja ketä? Kuka on heikko, kenellä on ohjat käsissä? Viattomalla tyttösellä vai aikuisella miehellä?

Mielenkiintoisten ja ravistelevien teemojen lisäksi on pakko todeta, että Nabokovin kieli on häikäisevää. En ole itse koskaan kokenut Lolitaakaan raskaslukuiseksi, mutta Nabokovin runollisuutta karttaville suhteellisen lyhyt Naurua pimeässä on helppo valinta. Kieli on runollisuutensa lisäksi ironista, hykerryttävää ja pysäyttävää. Nabokovia pitää maistella ja nähdä sanojen taakse.

Naurua pimessä on luettu myös Café pour les idiots -blogissa sekä Kirjainten virrassa. Suosittelen kirjaa aika varauksetta kaikille, jotka haluavat lukea kielellisesti ansiokkaan ja teemoiltaan provokatiivisen klassikon.