Vera Vala: Kuolema sypressin varjossa

Vera Vala: Kuolema sypressin varjossa (Gummerrus 2012), 359s.

Arianna siirtyi makuuhuoneen yhteydessä olevaan kylpyhuoneeseen. Se oli suuri, ja siellä oli sekä suihku että kylpyamme. Hän katsoi epäröiden pesualtaan viereen sijoitettua kaappia. Tuntui tunkeilevalta kurkistaa sinne ilman lupaa. Uteliaisuus vei kuitenkin voiton hienotunteisuudesta ja hän silmäili kosmetiikkahyllyt läpi. (Vala: Kuolema sypressin varjossa, s.70)

Minä en ole juurikaa lukenut perinteisiä dekkareita. Olen monesti pohtinut, mikä tällaiseen genrerajoittuneisuuteen mahtaa olla syynä, ja olen tullut siihen lopputulokseen, että dekkarien yleinen ennalta-arvattavuus ei koukuta minua. Yleensä murhamysteereissä asetelma on selvä: joku on kuollut ja joku alkaa selvittää miksi se toinen joku on kuollut ja kenen toimesta. Lopputuloksena yleensä muutaman mutkan kautta käy niin, että murhaaja selviää. Sama ongelma pätee täysverisiin romansseihin, joissa kaksi ihmistä on kiinnostuneita toisistaan ja päätyy lopulta mutkien kautta yhteen. Kummassakin genressä mahdollisena oivalluksena on se, että lopputulokseen päästään jotain muuta kuin kaikkein ennalta-arvattavinta reittiä. Rajoittunutta tai ei, kullakin on lukijana omat ongelmansa ja minulla on tämä: dekkarit harvoin koukuttavat. Samoin kävi myös Valan esikoisen kanssa; koukuksi nousivatkin ihan jotkut muut tekijät kuin se varsinainen murhamysteeri.

Kuolema sypressin varjossa -romaanissa suomalaissyntyinen Arianna päätyy selvittämään italialaissukuun päätyneen amerikkalaisnaisen murhaa. Käy ilmi, ettei idyllinen yhteisö ole ollenkaan niin idyllinen kuin ensin saattoi kuvitella. Pinnan alla kuohuu ja porisee kuin italialaisen keittiön padassa. Arianna päätyy lopulta itsekin vaiennusyritysten uhriksi, mutta lopulta murha selviää. Siinä sivussa lentelee romantiikan kipinöitä ja mutustellaan italialaisia makuja.

Kirjassa oli monia juttuja, joista pidin ja monia sellaisia, jotka piirsivät pääni päälle kysymysmerkin. Ariannan äärimmäisen stereotyyppiseltä tuntuva homoystävä, jonka homoutta useaan otteeseen korostettiin, vuoroin kursivoidut vuoroin leipätekstin joukkoon katoavat italiankieliset termit ja Ariannan pintapuolisuus, joka kyllä syveni mielenkiintoiseksi salaisuudeksi loppua kohden. Siitä lukisin mielelläni lisää, ja voisin kuvitella, että tarina jatkuu tulevissa kirjoissa. Koukuksi esikoinen oli oivallinen, sillä lukijalle jää sellainen tunne, että Ariannasta on saatava tietää lisää. Jollain tapaa kirja toi mieleeni Rina Rovion esikoisen Ajan loppu, jossa niin ikään punapäinen suomalaisnainen päätyy seikkailuihin ja vaaratilanteisiin.

Tarinan varsinaisesta murhamysteeristä en osaa sanoa mitään. Ennemminkin minulle romaani näyttäytyi katsauksena erilaisiin ihmisluonteisiin, joita pieneen yhteisöönkin mahtuu paljon. Murhamysteerit ovat aina jotenkin sellaista säätämistä: juostaan johtolanganmurusten perässä ympäri ämpäri ja kaikki valehtelevat ja kieroilevat. Jotenkin murhakertomukset paljastavat aina ihmisluonteen kurjimmat puolet. Ehkä siksi en ole koskaan saanut suurta nautintoa niiden lukemisesta.

Kuolema sypressin varjossa on joka tapauksessa kanneltaankin houkuttelevan kaunis ja elämänmakuinen kirja, jonka kautta on helppo aistia italialainen elämänmeno. Suosittelen kaikille kevyistä dekkareista tykkääville lukijoille.

Mia Vänskä: Saattaja

Mia Vänskä: Saattaja (Atena 2011), 308s.

Liljasta tuntui kuin kaikki hänen ruumiinsa onkalot olisivat äkkiä täyttyneet jääkylmällä vedellä. Hän huusi Kristiinan nimeä uudelleen ja kuuli värinän äänessään, mutta Kristiina ei edelleenkään kääntynyt katsomaan. Jatkoi vain sienten kanssa touhuamista, napsi yhden noista vaaleista toukanpäistä kerrallaan ja pisti sen tyytyväisen näköisenä koriinsa. (Vänskä: Saattaja, s.123)

En ollut kuullutkaan Mia Vänskän Saattajasta, ennen kuin kirja tuli esille Leirinuotiolla, jossa erään leiriläisen käsikirjoitus toi monen mieleen Vänskän esikoisen. Kun sitten näin kirjan kirjastossa, nappasin sen oikopäätä mukaani ilman sen suurempia ennakkokäsityksiä tai -odotuksia. En ole pahemmin lukenut kauhukirjallisuutta, joten genre on vieras, enkä siinäkään suhteessa osannut odottaa mitään. Paitsi ehkä kylmiä väreitä.

Saattaja kertoo nelikymppisestä Liljasta, joka palaa avioeron jälkeen lapsuuden kotitaloonsa. Talossa tapahtuu kummallisia asioita ja Lilja joutuu ottamaan vastaan tehtävän toimia eksyneiden sielujen saattajana. Rakastan kirjan suomalaisperäisiä myyttejä, metsänpeittoa ja manan maita. Vänskä on poiminut teokseensa onnistuneesti sellaisia myyttisiä teemoja, jotka nykyihmisen maailmankuvasta ovat jo kadonneet. Kirja on monessa mielessä hyvin suomalainen, mutta ei häiritsevällä tavalla.

Olen huono kauhukirjallisuuden lukija, koska pidän genren tyylipiirteitä usein huvittavina, enkä kaiketi osaa pelätä silloin kuin pitäisi. Ainoa oikeasti kauhua herättänyt kirja taitaa olla Lindqvistin Kuinka kuolleita käsitellään (okei, myös Watersin Vieras kartanossa oli upea, vaikka ei kovin pelottava), mutta muuten vain kikattelen itsekseen räpsyville valoille ja seiniltä putoileville tauluille. Jos törmäisin niihin oikeassa elämässä, pelästyisin varmasti, mutta kirjan sivuilla kaikki on toisin. Minulle Saattaja oli lähinnä kurkistus rakkaaseen mytologiamaailmaan; siitä olisin lukenut enemmänkin.

Vänskä on onnistunut ymppäämään kertomukseensa kaikenlaisia traumoja aina parisuhdeväkivallasta anoreksiaan. Jotenkin tuntuu siltä, että teemoja olisi voinut olla vähemmänkin. Jäin myös miettimään Liljan ikää, sillä minusta hahmo tuntui paljon nuoremmalta kuin hön tarinan mukaan oli. Ehkä väärä ensivaikutelma sai aikaiseksi sen, että en pystynyt tarinan edetessä suhtautumaan hahmoon niin kuin kai olisi ollut tarkoitus.

Joka tapauksessa Vänskä on rakentanut hienon kertomuksen, jonka kauhuelementitkin varmasti aukeavat sellaiselle, joka genrestä pitää. Vanhassa talossa asuvan on kieltämättä helppo ajatella pelottavaa kellaria ja natisevia nurkkia. Ehkä mielipiteeni kirjan kammottavuudesta muuttuu, kun pääsen kotiin ja sytytän kynttilät (jotka muuten välillä sammuilevat itsestään, koska ilmavirrat puhaltelevat miten sattuu).

Suosittelen Saattajaa kotimaisen kauhukirjallisuuden ystäville, sekä niille, joita suomalaismytologisin maustein väritetty tarina kiehtoo.

NaNoWriMo 2012

Herään eräänä lokakuisena aamuna siihen todellisuuteen, että kuukauden kestävään kirjoitusurakkaan on aikaa enää muutama viikko. Minulla ei ole käsitystäkään siitä mitä kirjoitan. Minulla ei ole aikaa kirjoittaa. Minus väsyttää. Koti pitäisi siivota. Omenahillot on vielä keittämättä. Ja töitäkin tarttis tehdä. Ja nähdä ystäviä, olla sosiaalinen.

Ajattelin kumminkin osallistua.

Tämä vuosi tulee olemaan viides NaNoWriMoni. Muutamasta aikaisemmasta vuodesta voi käydä lukaisemassa täällä. Tarkoituksena on siis kirjoittaa kuukaudessa 50 000 sanan romaani. Tai jotain siihen suuntaan. Kunhan kirjoittaa joka päivä jotakin, minkä on tarkoitus muodostua kokonaiseksi tarinaksi.

Olen saavuttanut joka vuosi sanamäärätavoitteen, yleensä vähän enemmänkin. Tänä vuonna ajattelin kuitenkin yrittää korvata määrän laadulla. En edes yritä tavoitella huikeita sanamääriä tai saavuttaa tavoitemäärää kahdessa viikossa, kuten kävi viime vuonna. Haluan kirjoittaa ajatuksella ja huolella. Tarkoituksena ei ole luoda mitään suurta teosta tai leikkiä kirjailijaa. NaNoWriMoon voi osallistua sellainenkin, joka ei haaveile kirjan julkaisemisesta, mutta tykkää luoda tarinoita - tai yrittää itsensä voittamista. Kuukausi on kuitenkin lyhyt aika. Siinä venyy vaikka mihin.

Kaikille tällainen kirjoitusurakka ei tietenkään sovi, mutta suosittelen yrittämään, jos vähääkään tekee mieli. Marraskuussa lukeminen ja sosiaalinen elämää jää vähemmälle, mutta "valmiin" käsikirjoituksen kanssa on ihana jäädä viettämään joulukuuta, kun tuntuu siltä, että on saanut jotakin aikaiseksi. Työ tekijäänsä kiittää.

Kuka lähtee mukaan tänä vuonna? Onko idea jo valmiina vai lähdettekö liikkeelle puhtaalta pöydältä? Muistakaa äänestää sivupalkissa ja ehdottaa mitä minä kirjoittaisin tänä vuonna.

Diana Gabaldon: Skottilainen vanki

Diana Gabaldon: Skottilainen vanki (The Scottish Prisoner),
 Gummerus 2012, 456s.

Jamie oli perinpohjin nolo - ja vielä sitäkin hämmentyneempi. Hän oli pyörtynyt aiemminkin, kivusta tai järkytyksestä. Ei kuitenkaan usein, eikä koskaan vihollisen edessä. Siinä hän nyt istui, joi teetä kultareunaisesta posliinikupista, söi voileipiä ja kakkusiivuja samalta lautaselta samaisen vihollisen kanssa. Hän oli häkeltynyt, hermostunut ja pahan kerran alakynnessä. Hän ei pitänyt siitä. (Gabaldon, Skottilainen vanki s.89)

On virkistävää ja nostalgista palata pitkästä aikaa Diana Gabaldonin maailmaan. Skottilainen vanki sekoittaa keskenään Matkantekijä-sarjasta tutun Jamien ja John Grey-sarjassa kuvatun lordin tarinaa. Lordi Grey on toki tullut tutuksi myös Matkantekijä-sarjan osalta, mutta lähinnä sivuhenkilönä, jolle Gabaldon on halunnut kirjoittaa oman kirjasarjan. Skottilainen vanki sijoittuu aikaan, jolloin Jamie on Cullodenin taistelun jälkeen päätynyt Ardsmuirin vankilan kautta tallirengiksi englantilaiselle tilalle. John Grey tarvitsee kuitenkin Jamien apua Irlantiin suuntautuvalla matkallaan. Erimielisyyksiä kohdanneet miehet tapaavat jälleen.

Skottilainen vanki on ehdottomasti kirja, josta lukija ei saa tolkkua, ellei ole lukenut Gabaldonin aiempaa tuotantoa. Gabaldonin luoma maailma on monine henkilöhahmoineen ja juonenkäänteineen niin massiivinen rakennelma, että Matkantekijä-sarjan moneen kertaan lukeneenkin piti aina välillä muistella tarinan yksityiskohtia pysyäkseen kärryillä. Toki Skottilainen vanki on myös kiinnostava väläys kirjasarjan alkupään osien välimaastoon: se kertoo niistä tapahtumista, joita varsinaisessa Matkantekijä-sarjassa on vain ohimennen sivuttu. En ole itse erityisen ihastunut John Greyn hahmoon, enkä tästä syystä ole lukenut häntä käsittelevää kirjasarjaa, mutta Skottilaisessa vangissa Gabaldon on ovelasti ujuttanut Greyn hahmon mukaan niin, että tarina on Jamien osuuden takia pakko lukea.

Skottilaisen vangin sijoittuminen Matkantekijä-sarjan alukuvaiheille puhuu karua kieltään: on ilmeistä, että Jamien ja Clairen tähdittämä Matkantekijä vetelee väkisinkin viimeisiään. Lukijoita houkutellaan aihetta sivuavilla kirjoilla, mutta väistämättä 2014 suomeksi ilmestyvä Written in My Own Heart's Blood joko kertaa aikaisempaa juonikuviota tai siirtää kirjasarjan painopisteen nuorempien sukupolvien kannettavaksi. Tässäkin mielessä Skottilaista vankia on äärimmäisen vaikea arvioida yksittäisenä teoksena. Gabaldonin koko tuotanto kietoutuu niin tiukasta yhteen, että kirjoja on vaikea erotella yksittäisiksi kokonaisuuksiksi. Toki tuotannon joukosta erottuu yksittäisiä helmiä, joiden joukkoon en Skottilaista vankia lue, vaikka viihdyinkin sen parissa mainiosti.

Gabaldonin kirjoissa on erikoista se, että pienestä "romanttinen hömppä" -maineesta huolimatta ne ovat historiallisesti tarkkoja ja kaikesta huolimatta olen ollut myös tyytyväinen käännösversioihin ("kaikesta huolimatta" viittaa tässä yhteydessä murreilmaisujen ongelmalliseen kääntämiseen). Historiallinen romaani on minulle aina sellainen lepohetki: tauko nykymaailman arjesta ja kohelluksesta. Ja sitäpaitsi: kukapa voisi vastustaa 1700-luvun asuun puettua skotlantilaista miestä? Kysynpä vaan...

Olen ollut aina sitä mieltä, että Matkantekijä-sarjan houkutus perustuu päähenkilöpariskunnan suhteen kuvaamiseen, sekä mielenkiintoiseen historialliseen maailmankuvaan ja miljööseen. Tässä Gabaldon onnistuu kuitenkin kuvaamaan hyvin myös "sodomiittisia taipumuksia" omaavan John Greyn, joka ei saa vastakaikua Jamieta kohtaan kokemilleen tunteille. Grey on hahmona kuitenkin toimiva, vaikka en hänestä erityisesti pidäkään: tämä kuitenkin johtuu lähinnä siitä, että Greyhin liittyvät teemat pyörivät politiikan ympärillä, mikä ei varsinaisesti minua kiinnosta. Siinä mielessä Greyn ja Jamien nostaminen Skottilaisen vangin päähenkilöiksi oli oiva veto.

Tämä on must have-luettavaa Gabaldonin Matkantekijä-sarjan ystäville. Muille en lähtisi kirjaa yksittäisenä teoksena suosittelemaan.

Kirjamessuilua

Järjetöntä kaatosadetta, vihaisia liikenteenohjaajia, kikattavia teinejä. Sitä oli kirjamessut, kun poikkesin Turun messukeskuksessa perjantaina. Missasin Annukka Salaman ja muutaman muun, hukuin ruuhkaan, tulin tönityksi ja ostin kirjan.

Turun kirjamessut tuottivat hienoisen pettymyksen. Näytteilleasettajia oli niukasti, suuret kustantamot huusivat poissaolollaan, eikä vanhojen kirjojenkaan puolella ollut kovin mielenkiintoisia kojuja. Ja niitäkin oli vähemmän kuin olin odottanut. Paljon oli kirjakojujen joukkoon onnistuttu myös mahduttamaan sellaisia messuilijoita, jotka eivät mielestäni kuuluneet kirjamessujen genreen. Liekö sitten painopiste alkanut kallistua Helsingin messujen suuntaan, kun tuli sellainen vaikutelma, että Turun messut alkavat olla saattohoitoasteella. Tai sitten sade vain sai minut kriittiselle tuulelle.

Kirjatapahtumissa on kuitenkin ihanaa käydä. Tulee jotenkin sellainen fiilis, että pääsee haistelemaan ja maistelemaan kirjamaailman tunnelmia. Se on aika kivaa.

Annukka Salama: Käärmeenlumooja

Annukka Salama: Käärmeenlumooja (Wsoy 2012), 330s

Luin juuri kirjan, joka sai minut hyvälle mielelle. Suhtaudun nykyään aika skeptisesti kaikkeen, mikä haiskahtaa paranormaalilta romantiikalta, mutta onneksi minulla oli tänään alkava syysflunssa ja nenä tukossa. Annukka Salaman Käärmeenlumooja oli virkistävä ripaus nuorisokulttuuria ja myös jotain genren rajamailla tanssahtelevaa (vai skeittailevaa?) paranormaalia, mielenkiintoisia henkilöhahmoja ja räiskyvää kerrontaa.

Kirotut havupuut, Unna ajatteli ja manasi mielessään. Totta kai hänen tuurillaan oltiin kaupunginosassa, jossa ei ollut lainkaan lehtipuita. (Käärmeenlumooja, s.17)

Käärmeenlumooja kertoo Unnasta, joka on samaan aikaan tyttö ja orava. Unna on saanut ketteryytensä ja notkeutensa eläimeltä, mutta hän yllättyy, kun paljastuu, ettei hän olekaan ainoa laatuaan. Faunodeita on olemassa; ihmisiä, joissa voimaeläin asuu sisällä. On myös niitä, jotka metsästävät faunodien voimia käyttöönsä. Unna tutustuu porukkaan, faunodijengiin, jonka rastapäinen, salaperäisen käärmemäinen komistus ottaa Unnan suojelukseensa. Tunteiden palolta ei voida välttyä. Rufuksen lisäksi myös muut porukan faunodit tutustuvat Unnaan. Poikajoukon keskellä Unna on säikky ja arka kuin orava, mutta toisaalta myös utelias tavatessaan kaltaisiaan

Salaman henkilöhahmot ovat hykerryttävän herttaisia ja tunnistan kerronnassa monia elementtejä, jotka tuovat mieleen omat teinivuoteni. Kirja oli melkoinen nostalgiapläjäys uskottavan kielenkäytön, hauskojen dialogien ja toisaalta genreä tyylikkäällä tavalla hyödyntävän perustematiikan ansiosta. Tutustuin kirjailijan makeaan tyyliin Leirinuotiolla, ja oli hauskaa päästä tarttumaan itse kirjaan, jossa tarina ninjoineen kaikkineen heräsi eloon.

Olen ihan täpinöissäni, kun löydän lukemastani tarttumapintaa. Harakkamaisen Joonen musikaaliset lahjat saivat minutkin hyppäämään pianotuolille:

     "Oletko sä nähnyt sen leffan?" Joone kysyi. Harakka istui nojatuoliin ja alkoi pyörittää sitä ympäri kuin karusellia.

     "Amelien?"

     Joone nyökkäsi.

    "Joo, monta kertaa. Eilen viimeksi. Mä rakastin sitä soundrackia. Varsinkin tota kappaletta."

     Joone nyökytteli. "Yann Tiersen on nero. Ei oo helppoa saada niin paljon tunnetta mahtumaan noin yksinkertaiseen sävellykseen."

(Käärmeenlumooja, s,151)

Joonesta tuli heti lempihahmoni näin vakuuttavan musiikkimaun johdosta. Tarina vei muutenkin mukanaan ja nyt harmittaa, ettei kirjasta ole enää iltalukemiseksi, vaan pitää etsiä hyllystä jotakin muuta. Hop, hop, seuraavaa osaa kirjoittamaan, Annukka!

Suosittelen niille, jotka haluavat lukea paranormaalein elementein maustetun mukaansatempaavan nuortenkirjan.

Virtuaalinen kirjoitusleiri Leirinuotio

Jaan kanssanne ripauksen kirjoittamisen iloa, vaikka olenkin pyrkinyt siihen, että kirjoittamiseen liittyvät ajatukset sijoittuvat toiseen blogiini. Tämä on kuitenkin niin hieno juttu, ettei sitä voi olla jakamatta lukevien ystävien kesken.

Osallistuin syyskuun aikana Virtuaaliselle kirjoittajaleirille, joka järjestettiin kirjoittamista harrastavien blogiystävien voimin. Harrastelijakirjoittajan ikuisena ongelmana on vertaistuen ja varsinaisen opetuksenkin puute: arkielämän pyörteissä ei ole useinkaan mahdollista osallistua opistojen kirjoittajakursseille, vaan oppi on etsittävä itse, tai opittava yhdessä. Palauteesta on aina myös pulaa: on niin kiva kuulla, mitä muut pitävät tekstistäsi.

Virtuaalisen kirjoitusleirimme ideana oli se, että jokainen pääsee osallistumaan omalla panoksellaan, eli kommentoi muiden tekstejä ja yhteistä "ohjelmaa" oman aikataulunsa mukaan. Leirinuotio järjestettiin yksityisessä blogissa, jonne vain osallistujilla ja kutsuvierailla oli pääsy. Esittelimme omia tekstejämme, kirjoitimme haastetekstin ja keskustelimme myös kirjoittamiseen liittyvistä ongelmakysymyksistä.

Leirillämme vieraili varsinaisten osallistujien lisäksi huikea joukko kirjailijoita, jotka tsemppasivat ja neuvoivat. Alussa saimme terveiset Pasi Ilmari Jääskeläiseltä, toisella viikolla luonamme vierailivat Anu Holopainen ja Hanna van der Steen. Kolmas viikko kului Annukka Salaman ja Magdalena Hain opastuksessa ja neljännellä viikolla vieraana poikkesi Maaria Päivinen. Jokainen toi mukanaan vinkkejä ja neuvoja. Saimme myös ohjeistusta siitä millaisella asenteella kannattaa lähestyä kustantajia, mitä nykyään julkaistaan, miten kannattaa editoida jne. 

Tärkeä merkitys leirillä oli vertaistukiverkon muodostuminen. Se, että ongelmia ja epätoivonpuuskia voi jakaa tutuksi käyneen kirjoittajaystävän kanssa. Se, että on joku, jolle voi lähettää keskeneräisen käsikirjoituksen ja kysyä, että onko tässä mitään tolkkua. Leirillä oppi myös uusia oivalluksia erilaisista kirjoitukstekniikoista. Kaiken kaikkiaan kokemus oli mielenkiintoinen, eikä varmasti jää ainutkertaiseksi. Kirjoitimme leirillä myös haastetekstin aiheesta "Pilvi" (aihe arvottiin jokaisen heittämien ehdotusten joukosta.) Oman haastetekstini voi käydä lukemassa täällä. Deen Pilvi löytyy täältä. Kovin erilaisilla näkökulmilla lähdimme jokainen aihetta työstämään. Linkitän, jos muutkin innostuvat oman haastetekstinsä julkaisemaan.

Leiri oli mielenkiintoinen ja innostava kokemus. Nyt on taas kiva käpertyä viltin alle sohvalle. Lukea, kirjoitella, juoda teetä ja suunnitella NaNoWriMoa!