Recent Posts

keskiviikko 23. syyskuuta 2015

Daphne du Maurier: Rebekka



Daphne du Maurier: Rebekka
WSOY 1952
565s.
Kirjastotalon poistokärryistä

Viime yön näin unta, että menin jälleen Manderleyhin. Daphne du Maurierin Rebekkaa on suositeltu minulle muutamaankin otteeseen, mutta nyt viimein sain tartuttua kirjaan ja rakastuin. Blogiani seuranneet tietänevät, että brittiläinen miljöö on heikkouteni; kesällä lukemani Mortonin Hylätyn puutarhan tavoin myös Rebekka sijoittuu Cornwalliin, jossa pääsin käymään menneenä kesänä. Saatan edelleen tuntea suolanmakuisen tuulen ihollani ja meren hiomien kivien kosketuksen. Ruohon tuoksun ja auringon poltteen. Kaikki se, löytyi myös Rebekan sivuilta.

Tarinan kertoja rakastuu itseään vanhempaan, mystisellä menneisyydellä varustettuun Maxim de Winteriin ja muuttaa hänen kanssaan Cornwallin rannikolle Manderleyn kartanoon. Talo on täynnä salaisuuksia ja suurin mysteeri on Rebekka. Maximin entinen vaimo, jonka nimi on kaikkien huulilla. Sinä olet niin erilainen kuin Rebekka, kertojalle sanotaan, ja mustasukkaisuus kasvaa hänen mielessään. Hän haluaisi olla yhtä hyvä ja onnistunut, yhtä pidetty kuin Maximin entinen vaimo, joka oli hienoja juhlia järkestänyt taitava kaunotar kertojan kokiessa itsensä ujoksi ressukaksi. Vähitellen tarinan juoni punoutuu auki ja paljastaa todellisuuden, joka on pukeutunut salaperäisen kaunottaren asuun.

Kirjassa kaiken läpi tunkeva brittiläisyys saa suorastaan kuolan valumaan ja alan googletella halpoja lentoja maahan, josta saa cream teata oikealla clotted creamilla, jossa mustarastaat ja punarinnat istuvat salaperäisten puutarhojen oksilla, ja jossa vanhat talot tuoksuvat menneelle ajalle (ja homeelle, mutta ei puhuta siitä nyt). Rebekassa on avaria ruohokenttiä, Atlantin rannalla olevia rantapoukamia, arvokkaan kartanon synkkää palvelusväkeä ja iltapäiväteetä. Kaikkea sitä, mitä brittinostalgialta voi kaivatakin.

Rebekka tuo mieleeni Kotiopettajattaren romaanin ja Humisevan harjun. Siinä on samanlaista synkänjähmeää tunnelmaa, kuin edellämainituissa, mutta minusta Rebekan kerrontaratkaisu on oikeasti varsin kekseliäs ja kirjailija onnistui jujuttamaan minua juuri sopivan herkullisella tavalla. Vaikka tarina oli jossain määrin ennalta-arvattava ja Maxim de Winterin alentuva suhtautuminen nuoreen, naiiviin vaimoonsa välillä aika rasittava (ainakin nykynaisen näkökulmasta), pidin tarinasta paljon. Melkein harmittaa, että olen lukenut sen nyt, ja ihana lukukokemus on takanapäin.

Rebekka jätti minuun vaihteeksi matkakuumeen ja toisaalta kaipuun lukea uudelleen muutama rakas brittiklassikko. Pitääkö sitä aina lukea uutuuksia? Ehkä omistan tämän syksyn nostalgialle!

Suosittelen kirjaa historiallisten romaanien ja erityisesti Englantiin sijoittuvien kirjojen ystäville.



2 kommenttia:

Kirjavarkaan tunnustuksia kirjoitti...

Olen käynyt katsomassa Rebekan teatterissa muutama vuosi sitten ja mielessä on käynyt, että pitäisi kokea sama kirjoitettuna versiona. Lukemisen kannalta on hyvä, ettei juoni ole enää tuoreimmassa muistissa, mutta synkänjähmeä on osuva sana kuvaamaan tunnelmaa, joka näytelmästäkin jäi mieleen.

Jenni/sivu sivulta -kirjablogi kirjoitti...

VAikutta mielenkiintoiselta. Pidin juuri Humisevan harjun tunnelmasta, ja jos tässä on jotain samanlaista tunnelmaa niin kirjan voisikin lukea. Btw kirjan nimen fontista tulee Tex Willer mieleen. Rullasin ilmestyneitä postauksia ja mietin, että kuka on kirjoittanut Tex Willeristä.