Recent Posts

keskiviikko 24. syyskuuta 2014

Dan Brown: Inferno


Dan Brown: Inferno
WSOY 2013
466s.
Kirjastosta

Syksyn lukemiseni ovat edenneet hitaasti ja tahmeasti. En käsitä miten syksyisin aika vain katoaa, vaikka luulisi, että pimeät illat antavat mahdollisuuden vetäytyä sohvannurkkaan. Ehkä kaikki muut keskeneräiset projektit vain syövät aikaa ja energiaa niin paljon, että sängyssä yöpöydältä kahmittu kirja tuntuu liian painavalta. Dan Brownin Infernoa luin pitkään ja hitaasti, mutta tulihan siitä viimein valmista.

Brown tunnetaan ensisijaisesti Da Vinci koodista, joka herätti vuosia sitten sekä ihastusta että vihastusta. Massojen rakastama ja kriitikoiden ja kirjallisuuspiirien halveksima mysteerikirja oli, tunnustan, minulle vauhdikas ja mieluinen lukuelämys. Brownia ei sattuneista syistä pahemmin blogeissa näe, sillä kirjailijan tuotanto ei tunnu olevan erityisen arvostettua. Itse en oikein jaksa ymmärtää tiettyjen kirjailijoiden (Brown, Coelho, E.L. James) tuotannon vähättelyä, koska niin tai näin, minusta sellainen kirjailija, joka saa tuhannet ja taas tuhannet ihmiset (sellaisetkin jotka eivät koskaan lue mitään) tarttumaan kirjaan, ei voi olla läpeensä huono kirjailija. Tämä on nyt ehkä vähän myös kritiikkiä kirjablogiyhteisö kohtaan, koska vaikka blogiyhteisön mielipide ei tietenkään säätele yksittäisten ihmisten lukukokemuksia noin laajemmin, on tylsä huomata, että joitain kirjoja arvotetaan aika elitistisin perustein. On tietenkin ihan eri asia, jos ei oikeasti pidä kirjasta, mutta se, että johonkin kirjaan tai kirjailijaan suhtaudutaan kriittisesti kirjan saaman huomion takia, on minusta outoa. 

No, se siitä kritiikistä (joka ei muuten missään tapauksessa kohdistu kehenkään tai mihinkään yksittäiseen ihmiseen tai asiaan, vaan maailmankaikkeuden epäreiluuteen noin ylipäätään)

En minäkään Brownin tuotannosta kritiikittä tykkää, vaikka Da Vinci koodi olikin mieluisaa luettavaa. Infernossa Brown noudattelee melkein samaa kaavaa kuin aikaisemmissa romaaneissaan. Professori Langdon (joka jostain minulle täysin käsittämättömästä syystä kuvaillaan kirjassa huikean seksikkääksi ja karismaattiseksi, mikä on valtavassa ristiriidassa Tom Hanksin hahmon kanssa, joka Da Vinci koodin elokuvaversion seurauksena on valitettavasti iskostunut mieleeni) päätyy Firenzeen selvittämään Dante Alighierin Jumalaisen näytelmän tematiikkoihin yhdistyvää mysteeriä. Poikkeuksellista Langdonin tehtävässä on se, ettei hänellä ole aavistustakaan siitä miten ja miksi hän on Firenzeen päätynyt. Aika käy vähiin ja takaa-ajo alkaa.

Juoni tuntuu noudattelevan aika uskollisesti Brownin hyväksi havaitsemaa kaavaa, vaikka Infernossa Brown päätyykin lopulta huijaamaan sekä hahmojaan, että lukijaa. Loppuratkaisun valjetessa lukija ei voi olla oikein varma, oliko ratkaisu hyvä, vai täysin kaistapäinen. Toisaalta on virkistävää, että Brown poikkeaa odotetusta, mutta toisaalta tarinan loppuratkaisu jätti sen verran isoja aukkoja, ettei kirjan esittämiä kuvia voi oikein niellä pureksimatta. Eikä pureksiakaan oikein viitsisi, sillä sen verran tusinatuotannolta kirja kaikesta huolimatta tuntuu.

Rehtori liikahtu vaivaantuneena. "Tunnetko lääkeryhmää nimeltä bentsodiatsepiinit"
      Langdon pudisti päätään.
     "Ne ovat lääkkeitä joita käytetään muun muassa trauman jälkeisen stressin hoitamiseen. Kenties tiedättekin, että jos joku kokee jotakin hirvittävää, kuten auto-onnettomuuden tai raiskauksen, pitkäaikaiset muistot voivat aiheuttaa pysyviä haittoja. Neurotieteilijät pystyvät  bentsodiatsepiinien avulla hoitamaan trauman jälkeistä stressiä jopa ennen sen syntymistä."
(Brown: Inferno, s. 367)

Langdon on Infernossa, kuten muissakin Brownin romaaneissa ylikyvykäs, eideettisellä muistilla varustettu älykkö, jonka päättelykyky on päätähuimaava ja tiedot maailmasta yhtä rikkaat kuin  täysikokoisella kirjastolla. Langdonille kirjoitettu heikkous, klaustrofobia, tuodaan tarinassa esille pienenä särönä hahmon muuten täydelliseen olemukseen. Hassua kuitenkin, ettei vakavasta pelotilasta kärsivät neropatti ole koskaan kuullut bentsodiatsepiineistä, jotka käsittääkseni ovat suhteellisen yleinen lääke erilaisten fobioiden hoidossa (korjatkaa jos olen väärässä). Langdonin besserwisseröinnit ovat kuitenkin kaikessa ärsyttävyydessään kiinnostavia, ja kirjaa lukiessa teki mieli googletella paikkoja ja taideteoksia. Siinä mielessä Brown kyllä onnistuu herättämään lukijan kiinnostuksen maailmanhistorian taideaarteita kohtaan.

Pieni reklamaatio on annettava kirjan käännös- ja toimitustyöstä. Romaanin hyvispahiksena esiintyvä "Rehtori" on kirjan alkupuolella Rehtori ja loppupuolella vuoroin Rovasti, vuoroin Rehtori. Luulin ensin, että tarinaan on äkkiä tipahtanut uusi hahmo, mutta kaikesta päätellen samasta tyypistä oli kyse. Harmittava huolimattomuusvirhe.

Tässä kirjassa oli muuten juonellisesti yllättävän paljon samaa kuin yhdessä Ilkka Remekseltä lukemassani kirjassa. En vain saa millään päähäni mikä kirja oli kyseessä, mutta jostain blogini uumenista sekin kaiketi löytyisi...

Suosittelen Dan Brownin romaani mysteeritarinoiden ystäville.

5 kommenttia:

Calendula kirjoitti...

Noh joo. Tuollaiset bentsoselitykset ovat vain tökeröhkö tapa tehdä infodumppi :P

Itse olen lukenut Brownilta kolme kirjaa. Sen Da Vinci -koodin ja kaksi muuta (En muista nimiä nyt suoriltaan. Mikä ehkä kertoo niiden tekemästä vaikutuksesta.)
Sanoisin, että bestseller-viihdettä. Ei huonoa, helposti pureskeltavaa... mutta kun jokainen kirja on ihan samanlainen. Sen takia Infernokin jää väliin. Ei kiinnosta lukea samaa kirjaa neljättä kertaa.

Muistan, että Da Vinci Koodissa minua ärsytti suunnattomasti se lukijan aliarvioiminen ja alleviivaaminen. Lukija tajusi mistä on kyse neljä sivua ennen kirjan päähenkilöitä, joiden oletettu äly ei riittänyt yksinkertaisten päätelmien tekemiseen. Ja tämä toteamukseni on jostain ajalta ennen kuin edes tiesin kirjablogien olemassa olosta ;)

B. N. kirjoitti...

Minä tykkäsin Da Vinci koodista, mutta kun joka puolelta alkoi ilmestyä kritiikkiä sitä kohtaan ja Brownin kirjat teilattiin viihdehöttönä, aloin vähän hävetä sitä että itse nautin kirjasta, vaikka jotain kömpelöä kieltä siinä muistaakseni oli. Tosin en kyllä ole lukenut muita Brownin kirjoja. Tästä postauksesta tuli jotenkin mieleen yläasteajat: muistan kuinka luokallamme suositun bändin kuunteleminen oli no no. Jos jokin ei niin suosittu bändi nousi kuuluisuuteen, siitä ei enää pidetty. "Koska kaikki muutkin pitää siitä." Hämmentävää.

Ahmu kirjoitti...

Calendula: Totta tuo, nämä Brownit ovat niin samalnlaisia, yhden jälkeen tiedät mitä seuraavassa tapahtuu. Mutta toisaalta siksi juuri sopivaa lukemista kun pää käy nollakierroksilla ;D

Pirskule, en ole tajunnut Da Vincissä tuota lukijan aliarvioimista, olen ilmeisesti köynyt silloinkin jotenkin hitaalla, kirjaa lukissani.

B.N. On masentavaa, että julkinen mollaus saa kokemaan itsensä tyhmäksi, jos tykkää jostain kirjasta. Esimerkiksi Coelho! Yleissti monet tuntuvat olevan sitä mieltä, että kaikki hänen kirjansa ovat tekotaiteellista huttua, mutta tiedän monia ihmisiä, jotka ovat oikeasti saaneet Coelhon kirjoista paljon apua ja lohtua. Eivätkä he ole yhtään sen tyhmempiä tai huonompia ihmisiä kuin ne, jotka eivät Coelhon tuotannosta pidä.

Norkku kirjoitti...

Minä pidin Da Vinci -koodista ja Enkelit ja demonitkin toimi, mutta Inferno oli tervan juomista. En tahtonut saada kirjaa loppuun kun tuo henkilöiden täydellisyys alkoi sieppaamaan: päähenkilöt ovat kauniita, superälykkäitä ja omaaavat kaikenmoisia selviytymistaitojakin, mahtavasta kunnosta puhumattakaan. Vähempikin hengästyttää!

Mutta kyllä minä saatan siihen seuraavaankin Langdon-kirjaan silti sortua!

Ahmu kirjoitti...

Norkku: Hahaa, hienoa kuulla, että en ole ainoa, joka lukee näitä vaikka välillä kypsyykin superihmisiin. Minustakin Inferno oli todella tehdä lopun, mutta olin päättänyt, että saan kirjan luetuksi ;)