Ensinnä on pakko todeta, että minua harmittaa hurjasti kun olen niin surkea lukemaan englanniksi. Olen lukenut muutaman Potterin alkuperäiskielellä, mutta vieraalla kielellä lukeminen vaatii väistämättä sellaista totuttelua ja harjaantumista joka minulta puuttuu. Ymmärrän toki sanat ja lauserakenteet, mutta pienet vivahteet jäävät minulta tajuamatta. Ja yleensä juuri ne vivahteet ovat olennaisin osa tarinaa ja sitä lukunautintoa, jota haen. Toisaalta juuri siksi oli hauskaa lukea kirjasarjan suomentajan kertomus siitä millaista on suomentaa Potterien tapaan rakennettu, sanoilla leikittelevä kirjasarja.
Kirjassaan Pollomuhku ja Posityyhtynen Kapari-Jatta vastaa kirjojen lukijoiden kysymyksiin ja valottaa suomentajan työtä mielenkiinoisella tavalla. Kieltämättä puuha kuulostaa melkoiselta salapoliisihommalta ja herättää myös suuresti uteliaisuutta vieraita kieliä kohtaan: miten erilaisilla asioilla toisille kielillä voikaan leikkiä. Toivoisin melkein, että Pollomuhku ja Posityyhtynen -kirjan sijaan kaikissa Pottereissa olisi alaviitteet erikoisten nimien ja sanaleikkien suomennoksista. No, ehkä se latistaisi lukukokemusta, mutta voi miten se olisikaan mielenkiintoista!
Pollomuhku ja Posityyhtynen on suunnattu selvästi Potterienkin ensisijaiselle lukijakunnalle, lapsille ja nuorille. Kirja on kuitenkin kiehtova pläjäys suomentajan työstä ja siitä, mitä suomenkielisten sanojen takana piileksii. Toimii hyvin varmasti ainakin niillä, jotka eivät ole kirjoja vieraalla kielellä lukeneet tai eivät minun tapaani tavoittaneet kirjan viehätystä samalla tavalla, kun olennaiset jujut jäivät tajuamatta.
Potter -sarjan suomentamisesta onkin kuulunut monensuuntaista kommenttia. Silloin kun minä luin sarjan ensimmäisiä osia nuorempana ensimmäistä kertaa, olivat monet silloiset koulutoverini ehdottomasti sitä mieltä, että suomennos pilaa koko kirjan ja teokset pitää lukea alkukielellä. Varmasti näin ajattelevia löytyy nytkin. Minä itse pidän suomennoksista kovasti, mutta en ole kyllä koskaan ollut mikään Potter -fanaatikko, joten olen ehkä väärä ihminen kommentoimaan asiaa.
Ainoa seikka joka minua suomennoksissa harmittaa, on tietty kieliopillinen ratkaisu. En ole varma liittyykö tämä englanninkielestä tulleisiin lauserakenteisiin vaiko suomentajan omaan ratkaisuun, mutta minun kielikorvaani särähtää ihan hirveästi se, että muutoin kirjakieltä puhuvat hahmot käyttävät esim. "me menemme" muodon sijaan "me mennään" -muotoa (joku varmaan tietää, mikä tämän kielioppimuodon nimi on?). Kuulostaa ihan hirveältä pilkunviilaukselta, mutta minun pirtaani ei vain yksinkertaisesti sovi se, että varsinkin lapsilukijoiden kielikorvaan istutetaan tällaisia lausemuotoja, jotka ainakin silloin kun minä kävin koulua, olivat ehdottomasti väärin. Ja sitten ihmetellään miksi kieli on muuttumassa ja vanhat kielioppirakenteet katoamassa...
Suosittelen Harry Potter -kirjasarjan suomentajan Jaana Kapari-Jatan kirjaa Pollomyhku ja Posityyhtynen luettavaksi niille, jotka ovat kiinnostuneita Potterien suomenkielisten versioiden synnystä. Myös kääntäjän työstä kiinnostuneille.
5 kommenttia:
En ole lukenut Pottereita, mutta voisin lukea tämän :). Ihailen Kapari-Jattaa suomentajana ja olen lukenut jonkin hauskan esseekokoelmankin häneltä.
Tosi kiva nosto! Kun itse luin ensimmäisen Potterin ja kaavailin siitä myös sivulaudaturia itselleni, Potter-käännökset olivat todella kehuttuja ja tykättyjä, tosin en kysynyt keneltäkään varsinaiseen Potter-kohderyhmään kuuluvalta. Eikös Kapari-Jatta saanut jonkin palkinnonkin Potter-työstään?
Ihanaa, että kielestä "nipotetaan"! Minustakin tuo kuvaamasi ilmiö on kielteinen ja kummallinen. Ehkäpä sillä on haettu vuorosanoihin kepeyttä ja puhekielenomaisuutta. Kaunokirjallisuutta ei tietenkään voi pitää vastuullisena lasten ja nuorten kirjoitustaidosta, mutta tällaisista ilmiöistä on hyvä pitää meteliä. Olisi kiinnostava tietää, kuinka tietoinen passiivinuodon valinta on ollut!
Pienen mökin emäntä: Tämä on varmasti kiinnostavaa luettavaa, vaikka ei olisi Pottereita lukenutkaan. Ainakin hauska katsaus kännöstyön tekemiseen!
Paula: Joo, on saanut palkintoja. Kurkottauduin nappaamaan kirjan sohvapöydältä, ja takakansi sanoo, että ainakin IBBY:n kunniakirjan, Astrid Lingren -palkinnon ja lastenkulttuurin valtionpalkinnon. Eikä kyllä mikään ihme...
Ja kiitos kun pilkunviilaukseni sai kannatusta ;) Vaikka kaunokirjallisuus ei sinänsä olekaan vastuussa lasten ja nuorten kielitaidosta niin silti näkisin, että sillä on vaikutuksensa. Lapsen on helppo vedota, että kirjoitan näin koska Pottereissakin kirjoitetaan. Hyvä veikkaus, että tuo passiivimuoto toisi teksiin keveyttä; ja ehkä myös sopivasti puhekielisyyttä. Mutta kyllä se silti särähtää korvaan ja riitelee tekstin muuten niin tasapainoista sävyä vastaan...
Mielenkiintoinen huomio tuo "pilkunviilaus":) Itse en lukijana kiinnitä kovinkaan usein noihin lauserakenteisiin huomiota - paitsi silloin jos kirjailija on yrittänyt saavuttaa teinikielen henkilöilleen ja täysin epäonnistunut:D Mutta kaikki muu melkeinpä menee toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Voisinkin sanoa, että lukijan kannalta on aika mukavaa, että Harry huikkaa "me mennään nyt, tulkaa perässä kun kerkeätte!", koska niin minäkin kavereilleni huutaisin enkä "me menemme nyt, tulettehan tekin sitten kun ehditte!":) Eli puhekielisyys tuo kyllä paljon aitoutta hommaan:)
Sonja: Niin, totta: tuo valittu tyyli tulee kyllä huomattavasti lähemmäs lukijaa, kuin virallinen kirjakieli. Olisi tosin hauska tietää, onko tämä kääntäjän tekemä valinta, vai välittyykö alkukielisessä versiossa sama puhekielisyys. Ehkä joku paremmin kieliversioihin perehtynyt osaisi sanoa?
Lähetä kommentti