Recent Posts

maanantai 28. heinäkuuta 2014

Helena Waris: Vuori


Helena Waris: Vuori
Otava 2014
Kirjastosta

Viikonloppuna oli aivan tolkuton helle. Makasin kalliolla auringossa ja poltin itseni, koska syvennyin niin tiiviisti lukemaan Helena Wariksen Vuorta. Ensi talvena omituiset ja harkitsemattomat rusketusrajat muistuttavat yhdestä tämän kesän parhaimmasta lukukokemuksesta.

Wariksen Vuori on vähän outoa spekulatiivista fiktiota/ maagista realismia. Tarinan tapahtumapaikkana on kaupunki, jonka keskellä kohoaa salaperäinen, sumun peittämä vuori. Kirjaa aloittaessa on vaikea arvailla mihin suuntaan tarina kulkee. Päähenkilö herää, kun ovelle koputetaan, on sähkökatkos ja ulkonakin tapahtuu jotakin omituista, sillä vuori on paljastumassa sumusta. Poikkeukselliset tapahtumat seuraavat toisiaan: Lif saa potkut työpaikastaan katakombeilla ja käskyn kiivetä vuorelle. Tarinan epäileväinen sankari on joutunut keskelle maailmanloppua.

En ole lukenut Warikselta aikaisemmin mitään. Aloitin joskus Uniin piirrettyä polkua, mutta kun kirja ei alkusivuilla ottanut minua mukaansa, se jäi kesken. Vuorenkin alussa olin epäluuloinen, mutta sitten tempaannuin tarinaan mukaan niin että viuhahti. Wariksen kieli on kaunista, maagista ja tarina pitää otteessaan. 

Vuori yhdistelee Nälkäpelistä tuttua kilpailuteemaa, mutta ei tippaakaan plagioiden. Toisaalta tarinassa hyvin vahvan osan saa Skandinaavian mytologia, joka on mukana Eddasta tutuilla teemoilla. Tarina avautuu pala palalta, ja vaikka siinä on periaatteessa olemassa etsintäretki-teemaisen fantasian kaikkein perinteisimmät kliseet, Waris osaa käyttää kliseitä taidolla ja tuoreesti. Vuoreen kuuluu toteutuva ennustus, matka, ripaus romantiikkaa ja vastoinkäymisiä. Olen itse ollut aina tämän tyyppisten fantasiatarinoiden ystävä niiden ennalta-arvattavuudesta huolimatta. Vaikka Vuoressa oli arvattavissa joitakin juonellisia kulkuja, Waris heittää hihastaan myös sellaisia kortteja, joihin lukija ei osaa ennalta varautua. 

Oivallisen juonen ja intertekstien hyödyntämisen lisäksi rakastuin Vuoren hahmogalleriaan. Päähenkilö Lif on juurikin sellainen vastahakoinen, skeptinen sankari, johon minun oli helppo samaistua. Lisäksi hän toi mieleeni jostain syystä yhden kirjoittavan ystäväni, mikä oli hauska lisä hahmoon syventyessä. Lif ei ole samalla tavalla synkän ja dramaattisen angstinen kuin Nälkäpelin Katniss, vaan suhtautuu vastaantuleviin ongelmiin sarkastisesti. Hahmoa ei ollut helppo päästä lähelle, hän avautui lukijalle kerros kerrokselta. Myös muut hahmot olivat ilmeikkäitä ja mielenkiintoisia, mutta heidän erityislaatuisuutta on vaikea kuvailla paljastamatta tarinan olennaisimpia koukkuja.

Vuoren lukeminen herätti myös ristiriitaisia ajatuksia. Tämä ei varsinaisesti ole kritiikkiä kirjaa itseään kohtaan, vaan lähinnä pohdintaa uskomusperinteen, johon Skandinaaviset myytitkin luen, hyödyntämisestä. Asian pohtiminen on osittain omankin puunoksan sahaamista, koska hyödynnän itsekin kaunokirjallisissa teksteissäni samantapaisia elementtejä. Ehkä siis juuri siksi asia laittoi pohtimaan.

Waris ei ole ainut kirjailija, joka on hyödyntänyt muinaisia jumaltarustoja kirjoituksissaan. Rick Riordan on kirjoittanut kirjoissaan antiikin jumaltaruja muuntelevia kertomuksia. Kalevala on niin ikään käytetty, esimerkiksi Timo Parvelan trilogiassa. Muinaiset myytit ovat herkullista aineistoa, ainakin niin kauan kuin asiaa ei ajattele varsinaisena uskontona, vaan pikemmin menneisyyden hahmogalleriana, josta löytyy ammennettavaa. 

Pohtimaani asiaan pääsee käsiksi, kun vertaa muinaisuskontojen roolia historian popularisointiin ja elävöittämiseen. Nykyihmisen näkökulmasta katsottuna esimerkiksi keskiaikaiseen asuun pukeutunut ihminen oli vähän hassun näköinen, keskiaikatapahtumissa törmää usein käsitykseen siitä, että keskiajan ihmiset olivat tyhmempiä, likaisempia, sivistymättömämpiä kuin nykyihminen. Historiasta on helppo tehdä populaaria viihdettä unohtaen, että ajan ihmiselle arki oli arkea ja elämä ja ihmisyys luultavasti yllättävän samanlaista kuin meillä. Sama pätee muinaisiin uskontoihin: romaanin sivuilla on helppoa tehdä muinaisesta jumalasta hassu jamppa, antiikin pukinsarvinen pellehahmo. Monelle ei tulisi mieleen kirjoittaa sellaisia hahmoja nykypäivänä vallitsevien uskontojen jumalista.

Mitä väliä sillä sitten on, käytämmekö tarinoiden ja viihteen kuvastossa entisaikojen esi-isiemme uskontoa kevyenä viihdemateriana (huom, Vuori ei mielestäni tee tätä, mutta asia tuli mieleen kirjaa lukiessani)? Onko nykyihmisellä eettistä tai moraalista perustetta arvottaa mennesyyden elementtejä jollekin tietylle paikalle, vai ovatko jumaltarustot vapaata riistaa? Kyllähän ne ovat, mutta asia herätti silti ajatuksia. Toisaalta asiassa on myös ehdottomasti hyvä puolensa: miten ilveellä lanun kohderyhmään kuuluvan lukijan saisi tarttumaan muinaiseen eepokseen, ellei sitten tuomalla hahmogalleriaa hänen eteensä hieman helpommin lähestyttävässä muodossa!

Tässäpä päämäärätöntä pohdintaa kerrakseen. Vuori oli joka tapauksessa ihan mieletön. Pidin kirjasta hurjasti. Se oli juurikin sitä, mitä tällä hetkellä tarvitsin. En yleensä laita tarinassa juurikaan painoarvoa loppuratkaisulle, mutta tässä kertomuksessa loppu oli piste i:n päälle. Siitä erityinen plussa.

Suosittelen Helena Wariksen Vuorta jokaiselle spefin ystävälle. Tälle kaksoisluokituksen saaneelle kirjalle on vaikea määritellä kohderyhmää. Luulen, että tästä voi pitää kuka tahansa iästä riippumatta.



maanantai 14. heinäkuuta 2014

Michelle Gagnon: Kukaan ei kaipaa sinua


Michelle Gagnon: Kukaan ei kaipaa sinua
WSOY 2014
Kirjastosta

Noa herää leikkauspöydältä tippaletku kädessä ja parantunut leikkaushaava rintakehässä. Hän ei kuitenkaan ole sairaalassa. Hän tietää, että hänen on päästävä pakoon. Alkaa piinaava pakomatka, vaikka Noa ei tiedä ketä tai mitä hän pakenee. Toisaalla kultalusikka suussa kasvanut Peter saa kimppuunsa joukon kovaotteisia miehiä: hän on onnistunut hakkeroitumaan palvelimelle, jonne hänellä ei ole asiaa. Peteriä alkaa kiinnostaa, mitä hänen vanhempansa salailevat ja miksi kielto olla sekaantumatta asioihin tuntuu niin ehdottomalta. Hän päättää pestata nettipiireistä tutun Rainin selvittämään asiaa.

Kirja tarttui mukaani kirjastosta, koska luin ihan sattumalta Hesarin arvostelun aiheesta. En olisi luultavasti muuten tarttunut kirjaan ollenkaan, sillä kansi on jollain tavalla luotaantyöntävä, eikä kustantajan katalogin selostus ollut onnistunut vakuuttamaan minua niin, että olisin kiinnostunut kirjasta. Ilmeisesti sanomalehtien arvosteluilla on kuitenkin vaikutuksensa, koska käväisin heti kirjastosta poimimassa Kukaan ei kaipaa sinua -kirjan mukaani.

Romaani on trilogian ensimmäinen osa. Eletään hyvin pitkälti meidän todellisuutemme kaltaisessa maailmassa, jota kuitenkin varjostaa nuoriin tarttuva kuolettava sairaus PEMA. Sijaisperheestä toiseen hyppinyt ja lopulta itsenäisen elämän itselleen varastanut Noa muistuttaa Stieg Larssonin Millennium -trilogian Lisbet Salanderia ilmiömäisine hakkerintaitoineen ja syrjäänvetäytyvine luonteineen. Kirjaa oli virkistävä lukea, sillä se ei ollut leimallisesti varsinainen dystopia eikä ainakaan romanssi, vaikka kumpiakin aineksia oli hienoisesti ripoteltu mukaan. Internetin ihmemaan ja sähköisen maailman ottaminen osaksi tarinaa oli jotakin virkistävää ja uutta, kirja palautti mieleeni Ernest Clinen Ready Player Onen, jonka sivumennen sanoen haluaisin lukea taas jossain vaiheessa uudemman kerran.

Tässä kirjassa oli positiivista se, että se istuu luultavasti niin pojan kuin tytönkin käteen toisin kuin monet tällä hetkellä pinnalla olevat spefiromaanit. Tarinan hahmot olivat mielenkiintoisia ja myös pahiksella oli monta ulottuvuutta: tarinassa oli useampia näkökulmia mikä on aina mukavaa vaihtelua perinteisen hyvän ja pahan kamppailun sijaan. Luulenpa, että tartun myös jatko-osiin, jos niitä suomennetaan.

Suosittelen kirjaa kaikille YA-genreen sijoittuvien spefi- kirjojen ystäville, jotka tahtovat lukea vetävän seikkailun, joka välttää genren pahimmat karikot ja tuo myös ripauksen jotakin uutta.

sunnuntai 13. heinäkuuta 2014

Nevil Shute: Viisi mustaa kanaa (ja hellettä!)



Nevil Shute: Viisi mustaa kanaa (A Town like Alice)
Kesämökin kirjahyllystä

Olen kesäkodissa. Täällä on paahtava helle. Pääni ei toimi kunnolla kun kaikki tuntuu sulavan. Onneksi tuuli pyörii puiden latvuksissa ja heittelee vaanhtopäitä järvelle. Voisin itsekin mennä aaltojen heiteltäväksi. Tai olla vaan paikallani.

Muutama kukkakuva kesäkodin lumoavasta, villistä, hallitsemattomasta, salaperäisestä puutarhasta. Vaikka tuntuu, että alkukesän kylmyys ja nyt tämä paahtava helle on saanut aikaiseksi sen, ettei mikään kuki niin kuin pitäisi.

Luin vähän aikaa sitten Nevil Shuten romaanin Viisi mustaa kanaa. Se oli melkoinen, mielenkiintoinen lukuelämys. Tämän kaltaisia kirjoja kaipaisin enemmänkin, varsinkin paahteisina iltapäivinä. Olen taas pahasti jäljessä kirjojen päivittämisestä blogiin, mutta onneksi minulle ei makseta tästä palkkaa enkä ole velkaa kenellekään. Se tästä nyt vielä puuttuisi.

Viisi mustaa kanaa alkaa asetelmasta, jossa lontoolainen lakimies on määrätty nuoren Jeanin omaisuuden vartijaksi naisen saatua testamentilla suuren summan rahaa. Tutustuessaan Jeaniin vanha Noel saa kuulla nuoren naisen uskomattoman tarinan, joka johdattaa lukijan Malesiaan, Japanilaisten vangiksi. Jeania painaa synkkä tapahtuma, jonka seurauksena nuori, viisi kanaa varastanut australialainen menetti henkensä. Jean haluaa palata takaisin Malesiaan ja rakentaa kaivon kyläläisille, jotka auttoivat japanilaisten vankeina ollutta naisjoukkoa selviytymään.

Ensinnä minua hykerrytti romaanin oivallinen kertojaratkaisu, joka olisi voinut olla sekava, mutta ei ollut sitä. Minäkertojana toimiva Noel antaa sujuvasti tilaa Jeanille ja muille hahmoille, vaikka kerronta karkaa Lontoon kaduilta aina Malesiaan ja Austraalian takamaille saakka. Kirja on eittämättä romanttinen, mutta samalla se kuvaa dramaattisia tapahtumia (joista olisin mieluusti lukenut enemmänkin) ja elämää ankarissa olosuhteissa. Jean on päähenkilönä ihanan toimelias, reipas ja aloitteellinen. Tavallaan hän tuo hyvässä mielessä mieleeni Tuulen viemän Scarletin.

Viisi mustaa kanaa oli mukavaa luettavaa. Kirjasta on tehty myös tv-sarja, joka olisi hauska joskus katsoa, jos se sattuu vastaan. Kirja herätti mielenkiinnon myös muuta Shuten tuotantoa kohtaan. Suosittelen kirjaa kesälukemiseksi verkkaisiin, utuisiin kesäiltoihin.