Kaari Utrio: Vaskilintu

Kaari Utrio: Vaskilintu

Olen entistä vakuuttuneempi siitä, että kesäisin aika on erilaista. Kesällä kello käy omalla, käsittämättömällä tavallaan, riistää minuutteja, aamut kuluvat illaksi ja yöksi. Valoisaa aikaa on niin paljon, että sitä tekee mieli ahmia. Tulee oltua ulkona ja naukkailtua ulkoilmaa niin paljon, että ajatus sisällä tietokoneen kanssa istumisesta tuntuu absurdilta. Tänään kastelin puutarhaa ja juttelin puolikesyn mustarastaan kanssa. Viime viikolla luin Kaari Utrion Vaskilinnun. Nyt työpöytä on tyhjänä ja odottaa sitä aikaa (lomaa), että kirjoihin ehtii taas tarttua.

Kaari Utrion Vaskilintu on eeppistä historiallista romaania parhaimmillaan. Melkein 800 sivua seikkailua Euroopassa, rakkautta, vihaa ja kaihoa. Kaikkea sitä mitä kesäiseltä lukukokemukselta sopii odottaa. Minä olen lukenut Utrion tuotantoa melko vähän, koska itseään toistava juoni pistää ärsyttämään, jos monta kirjaa lukee peräjälkeen. Nyt kuitenkin odotan jo kovasti Kristiina Vuoren kesällä ilmestyvää romaania, ja ajattelin virittää itseni historiallisen romaanin tunnelmaan.

Tarinassa liikutaan 1000-luvun alkupuolella. Kertomus alkaa Hämeestä, jossa Terhen syntyy sumunnostattajien ja verenseisauttajien sukuun. Tytöllä on esi-isiensä kyvyt, mutta elämä paiskaa hänet Hämeestä Gotlantiin ja lopulta Bysanttiin ylhäiseksi prinsessaksi. Tarinan polveileva juoni kuljettaa tyttöä ympäri maailman moniin erilaisiin kohtaloihin. Lopulta rakkaus on kuitenkin se paikka, josta Terhen löytää kotinsa.

Vaskilinnussa muinaisuskon ja kristinuskon kohtaaminen on keskeisessä roolissa. 1000-luvun maailmassa kyseinen vastakkainasettelu onkin sen verran yleinen teema, ettei kohtaamiselta voi välttyä. Utrio käsittelee aihetta mielenkiintoisesti, eikä nosta sitä päärooliin, vaikka ristiriidat ovat jatkuvasti kerronnan taustalla olevana kantavana elementtinä. Tietynlainen viihteelliselle historialliselle romaanille tyypillinen rakkauskuvio toistuu myös Vaskilinnussa. Mies, joka päähenkilön mielestä on alunperin joko hirvittävä, vastenmielinen tai muuten vain kamala, alkaa romaanin edetessä muuttua tavoittelemisen arvoiseksi. Lopulta päähenkilö ymmärtää, että hän on oikeasti aina rakastanut miestä. Kuvion kliseisyydestä huolimatta se on viihdyttävä ja jopa kiehtova. Olisi joskus jännittävää lukea jokin tutkimus, joka käsittelee romantiikkaa historiallisista romaaneista. Genren teoksista löytyy niin paljon yhdistäviä tekijöitä, että palapelin paloilla on selvästi jokin yhteys toisiinsa.

Menneessä maailmassa naisten asema oli kurja, mutta Utrion naiset ovat siitä huolimatta vahvoja, ja heidän roolinsa osana historiaa nousee suureksi. Miehisten taistelukertomusten sijaan naisista kertovien historiallisten romaanien maailma on täynnä juonittelua ja taktikointia. Naiset ovat osanneet olla kieroja aina, ja niin ikään Vaskilinnussa Utrio kuvaa asetelmaa oivallisesti.

Vaskilinnun jälkeen jäi sellainen tunne, että historialliselle romaanille voisi olla vielä tilaa lukujonossani. Nyt kun vain saapuisi kauan odotettu kesäloma (tai edes vapaapäivä!!) niin pääsisin heittäytymään tarinoiden maailmaan. Kesän kiireisyyttä ei voi kuin päivitellä: työlistalla on niin puutarhanhoitoa, remontointia kuin muutama kirjoitusprokkis, joilla on ihan oikea deadline. Tällä kertaa se on onneksi vain hyvä asia.

Suosittelen Vaskilintua tiiliskivimäisten historiallisten romaanian ystäville. Niille, jotka eivät säikähdä pikkutarkkoja yksityiskohtia, polveilevaa kerrontaa, sankkaa joukkoa henkilöhahmoja ja historiallisen romaanin traditiota toistavia kliseitä...