Lauren Oliver: Requiem

Lauren Oliver: Requiem

WSOY 2013

335s.

Kirjastosta

Requiem päättää Lauren Oliverin hienon dystopiatrilogian, jossa rakkaus on vaarallinen sairaus ja kaikki tunteisiin liittyvä herättää pahennusta tarkoin vartioidussa ja valvotussa yhteiskunnassa. Hotkaisin tämän kirjasarjan melkein yhdeltä istumalta, enkä muista, että olisin pitkään aikaan viihtynyt minkään kirjan parissa niin hyvin. Ei ihme, että kirjoja hypetettiin jossain vaiheessa spefiin erikoistuneissa blogeissa, silloin tämä meni ohi, mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan (sitä paitsi kiva päästä kerrankin lukemaan kirjasarja kerralla, eikä niin, että osia täytyy odottaa vuodesta toiseen ja välissä ehtii unohtaa mitä edellisessä kirjassa tapahtui).

Oliver haastaa trilogian kolmannessa osassa lukijansa jälleen kerrontaratkaisulla, jossa Lenan oheen kertojaksi tuodaan Lenan ystävä Hana, joka on käynyt läpi oman proseduurinsa, mutta näkee silti öisin unia ja kokee tunteita, joita hänen ei pitäisi pystyä enää tuntemaan. Lena elää kapinallisten parissa ja yrittää tehdä valinnan kahden pojan välillä, joista toinen torjuu hänet särkyneen sydämensä vuoksi, ja toinen antaa anteeksi kaiken. Kapina lähestyy, eikä enää missään tunnu olevan turvaa, sillä rajojen takana oleva Korpi on vaarallinen paikka, eivätkä kapinallisetkaan ole keskenään yhtä, vaan elämä on kurjaa ja niukkaa.

Trilogian kolmas osa hajoaa hiukan lukijan käsiin, mutta Oliver saa langat solmittua lopussa ihan kelvolliseksi kokonaisuudeksi. Usein trilogioista jää sellainen vaikutelma, ettei kirjoittaja ole sarjaa aloittaessaan tiennyt kirjoittavansa sarjaa, vaan ensimmäisen kirjan suosion jälkeen hänen on ollut pakko kehitellä kirjalle jonkinlainen jatko. Delirium-trilogiassa tätä vaikutelmaa ei onneksi synny, vaikka kieltämättä viimeisen osan kapinaliikkeen eteneminen kertoo ehkä kirjailijan strategisen ajattelun puutteista. Toisin sanoen en ehkä lähtisi Oliverin johtamaan kapinaliikkeeseen mukaan, vaikka mielelläni hänen kirjojaan luenkin.

Requiemissa henkilöhahmojen kasvu on ihan huikeaa ja on hienoa lukea tarina, jossa hahmojen muutokset ja hahmojen väleissä tapahtuva dynamiikka on kuvattu niin onnistuneesti. Hahmot eivät ole pelkkiä kiiltokuvia, vaan suurimmassa osassa on syvyyttä ja toiminta on loogista. Eniten minua ärsyttää epäloogisesti ja järjettömästi toimivat hahmot, ja Delirium-sarjassa sellaiseen ei onneksi tarvinnut törmätä, vaikka teinien rakkaussotkut nyt tietysti ovat mitä ovat. 

Jos joku dystopian ja spefin ystävä ei ole tätä trilogiaa vielä lukenut, niin laittakaa ihmeessä lukulistalle!

Lauren Oliver: Pandemonium

Lauren Oliver: Pandemonium
WSOY 2012
295s.
Kirjastosta

Delirium oli yllätyslöytö kirjastosta ja heti, kun olin saanut kirjan luettua, nappasin käsiini Pandemoniumin, trilogian toisen osan. Suojatussa, hallitussa yhteiskunnassa elänyt Lena on karannut operaatiota, jossa hänen tunteensa hävitettäisiin. Maailma rajan takana on synkkä ja raadollinen, eikä Lena pääse irti kaipauksesta, jonka Alexin menettäminen on aiheuttanut. Uuden elämän säännöt ovat tiukat, eikä sopeutuminen yhteisöön käy helposti. Lena määrätään soluttautumaan toisen kaupungin ihmisten joukkoon, tarkkailemaan DVA:ta, joka ajaa proseduurin aikaistamisen etua niin, että yhteiskunta ei joudu riskeeraamaan nuorten, delirium nervoosaan sairastuneiden takia.

Pandemoniumissa lukijan eteen levitetään se kolmiodraama, joka tuntuu olevan kirous kaikissa YA-genren kirjoissa. En pysty ymmärtämään, miksei yhtäkään trilogiaa voi hoitaa kotiin ilman, että päähenkilötyttö jossain vaiheessa pohtii kumman kaa olis. Hei, tuli mieleen, että Divergentissä kolmiodraamaa ei taida olla, vai muistanko väärin? Joka tapauksessa Pandemoniumin kolmiodraama on ihan onnistunut kaikesta huolimatta, ja onhan se tietysti niin, että 18-vuotiaiden päähenkilöiden ajattelun naiivius saattaa johtua siitä, että kirjan lukija ei enää ole 18-vuotias ja osaa toivon mukaan käsitellä tunteitaan vähän monipuolisemmin.

Pandemonium onnistuu kerronnassa, sillä Oliver käyttää tarinassa kahta aikatasoa, joka toisaalta haastaa lukijan, mutta samalla tekee tarinasta vähän moniulotteisemman kuin se olisi, jos tarina olisi kerrottu lukijalle kronologisessa järjestyksessä. Pidän siitä, ettei nuortenkirjoissa tyydytä aina siihen yksinkertaisimpaan ratkaisuun, vaan annetaan lukijalle vähän pureskeltavaa, esimerkiksi juuri odottamattomien kerrontateknisten ratkaisujen muodossa. Siinä mielessä Pandemonium onnistuu, vaikka se kärsiikin tietyllä tavalla dystopiatrilogian kakkososan "väliinputoajan" ongelmasta. Jostain syystä olen kokenut, että trilogioiden keskimmäiset osat ovat harvoin toimivia, mistäköhän sekin mahtaa johtua.

Jo trilogian toisessa osassa on havaittavissa henkilöhahmojen kehitystä! Hienoa! Olen kyllästynyt myös jumittaviin hahmoihin, joissa ei näy merkittävää kehitystä, mutta Deliriumin arasta ja sääntöjä noudattavasta Lenasta on Pandemoniumissa tulossa kapinallinen, joka osaa laittaa sivuun oman etunsa ja tunteensa; erikoista, että tunteiden säätely saa kirjasarjan edetessä niin moninaisia aspekteja. 

Kaiken kaikkiaan Pandemonium on aivan pätevää jatkoa Deliriumille ja trilogia kannattanee lukea kokonaan, jos sarjan ensimmäinen osa on ollut mieluisa!

Lauren Oliver: Delirium

Lauren Oliver: Delirium

WSOY 2011

351s.

Kirjastosta

Jotain hyötyä siitäkin on, että ei pysy trendeissä mukana, vaan tarttuu juttuihin aina vuosia myöhässä. Sain nimittäin sattumalta kirjastosta koko Delirium-trilogian, joka oli muutama vuosi sitten tosi suosittu kirjablogeissa, mutta josta ei ole vuosiin ollut mitään mainintaa. Joskus ymmärsin, että tästä piti olla tulossa leffakin, mutta ilmeisesti leffahanke on haudattu?

Delirium - aloittaa kirjatrilogian maailmasta, jossa rakkaus on julistettu vakavaksi sairaudeksi. Tartuin kirjaan hiukan skeptisenä, mutta se tempaisi minut mukaansa ja tuli sellainen olo, että en ole pitkään aikaan nauttinut kirjan lukemisesta samalla tavalla. Sellaisella, että kirjaa on pakko kantaa mukana kodissa huoneesta toiseen, koska sitä ei haluaisi laskea kädestään! 

Delirium kertoo Lenasta, joka odottaa malttamattomana pääsyä omaan proseduuriinsa, lääketieteelliseen toimenpiteeseen, jossa aivoja muokataan niin, että kyky tuntea himmenee. Tällä operaatiolla poistetaan mahdollisuus sairastua vakavaan delirium nervosaan, rakkauteen, joka tekee ihmisen sairaaksi ja hulluksi ja joka lopulta johtaa kuolemaan. Lenan villi ystävä Hana yrittää houkutella Lenaa nauttimana elämästä vielä, kun tunteet ovat vahvoja ja muokkaamattomia, mutta Hanan holtittomuus on ajaa ystävät erilleen. Sitten Lena tapaa Alexin.

Suhtauduin kirjaan skeptisesti, koska jotenkin ajattelin, että tässä on taas yksi Nälkäpelillä ja vastaavilla ratsastava dystopia, jossa on rakkautta ja kolmiodraamaa ja kapinaa. Ehkä niinkin, mutta Delirium oli ehdottomasti omaperäinen ja vetävästi kirjoitettu romaani, jossa dystopiaelementit oli rakennettu vakuuttavasti niin, että lukija saattoi oikeasti samaistua maailmaan, joka on yritetty tehdä paremmaksi muokkaamalla ihmisten tunteita erilaisiksi kuin ne luonnostaan olisivat. Kirja sai pohtimaan rakkautta ja tunteiden merkitystä, sitä mikä oikeus ihmisillä on tunteisiinsa ja omiin ajatuksiinsa. 

Vierastan dystopioissa hiukan sitä, että niissä on aina jokin yksi juttu, jonka varaan yhteiskunnan ongelmat nojaavat. Tässä se "juttu" oli tunteet. Mutta tästä seikasta huolimatta pidin romaanista kovasti ja olin kerrankin tyytyväinen siihen, että olin onnistunut nappaamaan kirjastosta koko sarjan kerralla.

Suosittelen Deliriumia dystopioiden ystäville. Tämä varmasti uppoaa myös aikuisiin lukijoihin.

Rästikirjabloggausta ja itsenäisyyspäivää

Myönnän tappioni! Olen jäänyt pahasti jälkeen syksyllä lukemieni kirjojen päivittämisessä blogiin, joten en enää edes yritä. En edes muista mitä kaikkea olen lukenut! Kauheaa! Selasin tässä eräänä päivänä blogini linkkilistaa ja tajusin, että en ole ainoa, joka on jumiutunut. Tosi paljon vanhoja, vuosien ajan seuraamiani blogeja on vain kadonnut tai ne ovat päivittyneet viimeksi kuukausia sitten. Samaan aikaan uusia blogeja on ilmestynyt hirveä määrä, enkä pysy enää yhtään kärryillä blogimaailman tapahtumista. Onko kirjablogimaailma murroksessa? Ovatko bloggarit siirtyneet kirjoineen johonkin toiseen sosiaaliseen mediaan vai olenko vain jotenkin missannut mitä tässä virtuaalisessa maailmassa tapahtuu? En tiedä.

Syksyn aikana ehdin joka tapauksessa lukea kaikenlaista, vaikka minusta vähän tuntuukin siltä, että aikaa ei ole riittänyt yhtään mihinkään. Kyllästyin jotenkin kesällä siihen, että kaikissa blogeissa kirjoitettiin niistä samoista, suosituista uusista kirjoista. Uusista kirjoista kertovat bloggaukset saivat lukijoita, mutta ketään ei tuntunut kiinnostavan vähän vanhemmat kirjat. Minä tartuin kirjahyllyssäni oleviin vanhoihin kirjoihin oikein urakalla, luin Rebekkaa, Desireetä ja Jalnoja. Se tuntui mukavalta. Ei aina tarvitse olla pinnalla vaan joskus voi olla myös pinnan alla.

Syksyn aikana luin seuraavia:

Annamarie Selinko: Desiree

Desiree kertoo Bernadotten kuningassuvun alkuvaiheista. Nuori Desiree, ranskalaisen silkkikauppiaan tytär rakastuu Napoleon Buonaparteen, mutta mies purkaa kihlauksen ja onneton Desiree suree menetettyä rakkautta kunnes rakastuu Jean Babtist Bernadotteen, mieheen, josta on myöhemmin tuleva Ruotsin kuningas.

Janna Satri: Sisäinen lepatus

Muodikkaasta erityisherkkyydestä kertova kirja, joka selittää lukijalle erityisherkkyyden taustoja ja kertoo elämästä erityisherkkänä. Mielenkiintoinen teos, mutta oikeastaan kirja oli lähinnä kertausta Elaine Aronin Erityisherkkä ihminen teoksesta. Mitään uutta se ei tuonut, mutta toimi hyvänä välipalalukemisena eritysherkkyydestä kiinnostuneelle.

Hanna Hellsten: Mangojen aika

Suomeen muuttanut afrikkalainen David kaipaa kotimaataan, Suomessa elämää sekoittaa vilkas rakkauselämä. Vahva, aistillinen teos on omaääninen ja kuvaa maahanmuuttajan elämää vähän erilaisesta näkökulmasta kuin muut aiheesta lukemani romaanit.

Paula Havaste: Kaksi rakkautta

Havasteen 1940-luvulle jatkosodan aikaan sijoittuva romaani kertoo Annasta, jonka mies Voitto on rintamalla. Poissa oleva aviomies ja sodan aiheuttama ilmapiiri saavat Annan hakemaan rakkautta toisaalta. Kirja on periaatteessa mielenkiintoinen, mutta kerronta tuntui jotenkin naiivilta. Ehkä odotin jotakin Tuulen vihat -kirjan kerronnan tyyppistä ja siksi petyin.

Siri Kolu: Me Rosvolat
Kolun Finlandia Juniorin voittanut romaani on ihanaa iloittelua Viljasta, joka tulee ryöstetyksi Rosvolan perheen matkaan kesän ajaksi.

Näiden lisäksi lukemistossa on ollut pari romaania ja runokirjaa, joista yritän kirjoittaa kokonaiset bloggaukset myöhemmin. Yöpöydälleni on kertynyt hirveä kasa mielenkiintoista luettavaa, mutta sormeni syyhyävät myös tarttua Nälkäpeliin, sillä kävin katsomassa viimeisen leffan muutama viikko sitten ja haluaisin palauttaa kirjan tarinan taas mieleeni. Miten ehtisikään kaikkea!

Alkusyksyn valokuvien (koska tämä loppusyksy ei valitettavasti tunnu kovin kuvaukselliselta) myötä toivottelen hyvää itsenäisyyspäivää kaikille!

Kevään ja kesän kirjoja

Laiska bloggari täällä hei. Luettujen (ja lukemattomienkin, tietysti) kirjojen pino on syksyn aikana kasvanut, enkä ole ehtinyt/saanut aikaiseksi kirjata lukukokemuksiani ylös. Parempi myöhään kuin ei milloinkaan, tietysti, mutta sen sijaan, että muistelisin syksyn aikana lukemiani kirjoja, ajattelen jo kevättä ja kesää (koska näin syksyllä kevään ajattelemisessa on jotakin herkullista, siitäkin huolimatta, että olen vannoutunut marraskuuihminen).

Kevään ja kesän lukulistani, joka ei tietysti tule pitämään paikkaansa vaan muuttaa moneen kertaan muotoaan, näyttää tältä:

Kaiho Nieminen: Ihmissuden kronikka (Bonnier helmikuu 2016). Uudet historialliset romaanit pitää aina katsastaa!

Slunga&Seppänen: Lapin Lolita (Bonnier, maaliskuu 2016). Koska Nabokovin Lolita, ja vaikka tällä ei taida olla mitään tekemistä sen kanssa, niin pelkästään jo intertekstuaalisuuden takia voisin tsekata.

Kristiina Vuori: Kaarnatuuli (Bonnier, huhtikuu 2016). Vuoren kevätkirja on jo perinne.

Mintie Das: Storm sisters 1: Kuohuva maailma (Bonnier, tammikuu 2016). Haiskahahtaa steampunkilta. Tämä voi olla joko tosi hyvä tai tosi huono, mutta haluan kokeilla.

Leena Tiainen: Viestejä koomasta (Bonnier, huhtikuu 2016). Uudet nuortenkirjat ovat aina kiinnostavia.

K.K. Alongi: Kevätuhri (Otava, maaliskuu 2016). Dystopiaa tai sellaista. Kuulostaa jännältä.

Anne-Maija Aalto: Syvään veteen (Otava, maaliskuu 2016). Lisää kiinnostavia uutuuksia nuorille.

Elina Pitkäkangas: Kuura (Myllylahti, maaliskuu 2016). Nuorille spefiä. Kyllä!

Enempää uusia katalogeja en tällä erää löytänyt, mikä on itseasiassa helpotus, koska kustantamoiden katalogit ovat jäätävän rasittavaa selattavaa. Ja kieltämättä jokin perusturvallisuutta kuvastava nappula naksahti pois paikoiltaan, kun päädyin Bonnierin uuteen katalogiin, jossa Tammen ja Wsoy:n kirjat olivat kaikki sulassa sovussa sekaisin niin, etten enää edes päässyt perille siitä mikä kustantamo minkäkin kirjan julkaisee. Herää kysymys siitä, mikä merkitys kustantamon brändillä enää edes on, kun tuntuu, että entistä enemmän toiminnat fuusioituvat yhteen. No, ei ole minun murheeni, kunhan hyvää lukemista riittää.

Näillä kevät alkuun, kunhan vuosi vaihtuu ja aletaan odottaa taas valoa. Nyt hetki kynttilänvalossa pimeässä hyssynhyssyn.

Daphne du Maurier: Rebekka

Daphne du Maurier: Rebekka

WSOY 1952

565s.

Kirjastotalon poistokärryistä

Viime yön näin unta, että menin jälleen Manderleyhin. Daphne du Maurierin Rebekkaa on suositeltu minulle muutamaankin otteeseen, mutta nyt viimein sain tartuttua kirjaan ja rakastuin. Blogiani seuranneet tietänevät, että brittiläinen miljöö on heikkouteni; kesällä lukemani Mortonin Hylätyn puutarhan tavoin myös Rebekka sijoittuu Cornwalliin, jossa pääsin käymään menneenä kesänä. Saatan edelleen tuntea suolanmakuisen tuulen ihollani ja meren hiomien kivien kosketuksen. Ruohon tuoksun ja auringon poltteen. Kaikki se, löytyi myös Rebekan sivuilta.

Tarinan kertoja rakastuu itseään vanhempaan, mystisellä menneisyydellä varustettuun Maxim de Winteriin ja muuttaa hänen kanssaan Cornwallin rannikolle Manderleyn kartanoon. Talo on täynnä salaisuuksia ja suurin mysteeri on Rebekka. Maximin entinen vaimo, jonka nimi on kaikkien huulilla. Sinä olet niin erilainen kuin Rebekka, kertojalle sanotaan, ja mustasukkaisuus kasvaa hänen mielessään. Hän haluaisi olla yhtä hyvä ja onnistunut, yhtä pidetty kuin Maximin entinen vaimo, joka oli hienoja juhlia järkestänyt taitava kaunotar kertojan kokiessa itsensä ujoksi ressukaksi. Vähitellen tarinan juoni punoutuu auki ja paljastaa todellisuuden, joka on pukeutunut salaperäisen kaunottaren asuun.

Kirjassa kaiken läpi tunkeva brittiläisyys saa suorastaan kuolan valumaan ja alan googletella halpoja lentoja maahan, josta saa cream teata oikealla clotted creamilla, jossa mustarastaat ja punarinnat istuvat salaperäisten puutarhojen oksilla, ja jossa vanhat talot tuoksuvat menneelle ajalle (ja homeelle, mutta ei puhuta siitä nyt). Rebekassa on avaria ruohokenttiä, Atlantin rannalla olevia rantapoukamia, arvokkaan kartanon synkkää palvelusväkeä ja iltapäiväteetä. Kaikkea sitä, mitä brittinostalgialta voi kaivatakin.

Rebekka tuo mieleeni Kotiopettajattaren romaanin ja Humisevan harjun. Siinä on samanlaista synkänjähmeää tunnelmaa, kuin edellämainituissa, mutta minusta Rebekan kerrontaratkaisu on oikeasti varsin kekseliäs ja kirjailija onnistui jujuttamaan minua juuri sopivan herkullisella tavalla. Vaikka tarina oli jossain määrin ennalta-arvattava ja Maxim de Winterin alentuva suhtautuminen nuoreen, naiiviin vaimoonsa välillä aika rasittava (ainakin nykynaisen näkökulmasta), pidin tarinasta paljon. Melkein harmittaa, että olen lukenut sen nyt, ja ihana lukukokemus on takanapäin.

Rebekka jätti minuun vaihteeksi matkakuumeen ja toisaalta kaipuun lukea uudelleen muutama rakas brittiklassikko. Pitääkö sitä aina lukea uutuuksia? Ehkä omistan tämän syksyn nostalgialle!

Suosittelen kirjaa historiallisten romaanien ja erityisesti Englantiin sijoittuvien kirjojen ystäville.

Diana Gabaldon: Sydänverelläni kirjoitettu

Diana Gabaldon: Sydänverelläni kirjoitettu

Gummerus 2014

1209s.

Shoppailtu kirjakaupasta

Kesä menikin aikalailla tuijottaessa Outlanderin tv-sarjan jaksoja. Jossain vaiheessa tajusin, että minullahan on lukemattomana kirjahyllyssä sarjan kahdeksas osa Sydänverelläni kirjoitettu, jonka ostin melkolailla heti kun kirja ilmestyi. Olin aika pettynyt sarjan edelliseen osaan, joten arastelin tähänkin tarttumista melko pitkään, ennen kuin annoin tempaista itseni tarinan maailmaan.

Jos aloitetaan ongelmista, niin ongelma Diana Gabaldonin tuotannossa on mielestäni se, ettei hän ole osannut lopettaa ajoissa. Olen koko ajan ollut sitä mieltä, että sarjan kolme ensimmäistä osaa ovat oikeasti hyvä kirjoja, joiden juoni pysyy kasassa ja henkilögalleriakin sellaisena, että sen pystyy vielä muistamaan tarkastamatta edellisistä osista kenestä milloinkin oli kysymys. Siinä vaiheessa kun Gabaldon siirsi kirjansa tapahtumat Amerikkaan ja maan sisällissodan vaiheisiin, mopo lähti käsistä: pääpari alkaa olla jo sen ikäinen, että mukaan on kirjoitettava roppa kaupalla nuorempia ja viriilimpiä hahmoja. Claire ja Jamie, jotka ovat alusta saakka olleet kirjan kantava voima, eivät enää hahmoina varsinaisesti kehity, vaan heidän menneisyytensä ja tulevaisuutensa nivoutuvat runsaan henkilögallerian moninaiseen joukkoon niin, että tarina alkaa muistuttaa sillisalaattia.

Sydänverelläni kirjoitettu alkaa suunnilleen siitä mihin Luiden kaiku päättyi. Kuolleeksi luultu Jamia palaa takaisin perheensä luokse ja toisaalla toisessa ajassa Brianna ja Roger etsivät kaapattua poikaansa aikamatkustuksen keinoin - erikoisella lopputuloksella. Suuri osa kirjasta kuvaa sodankäynnin vaiheita ja kuten henkilövetoiselta tarinalta saattaa odottaa, erilaisten henkilösuhteiden vatpomista ja aika tavalla myös romantiikkaa. Kirja pysyi huomattavasi paremmin kasassa kuin pari edellistä osaa ja loppuratkaisusta päätellen myös jatkoa on tulossa. 

Kritiikistä ja nitinästä huolimatta nautin kirjan lukemisesta ihan hirveästi. Minä rakastan juuri tällaisia loputtoman pitkiä ja turhanpäiväisiä kirjoja, joissa voi ajelehtia halutessaan vaikka kuinka pitkään, lukea iltapalaksi yhden luvun ja elää tarinan hahmojen kanssa niin kauan, että he ovat kuin tuttuja tai perheenjäseniä. Toisaalta toivoisin saavani lukea Gabaldonilta joskus jotakin ihan uutta, ihan uusilla hahmoilla kirjoitettya proosaa ennen kuin Jamie ja Claire kuluvat ihan puhki. Sydänverelläni kirjoitetussa oli lisäksi muutama outo juttu, joista en meinannut millään päästä yli: esimerkiksi lukujen nimien oudot intertekstuaaliset viitteet, joille en yksinkertaisesti löytänyt mitään järkevää selitystä tekstin sisältä. Gabaldonilla on kyllä aikaisemminkin ollut tapana nimetä lukunsa pitkästi ja polveilevasti, mutta intertekstuaalisuus oli hämmentävää. 

Ja apua Gummerrus, miksi kirjan kannen ulkoasua piti mennä muuttamaan niin, että Mika Launiksen kuvitukset on korvannut valokuva. Launiksen kuvituksista voi kuka vaan olla mitä mieltä haluaa, mutta minä olisin halunnut omaan hyllyyni kirjasarjan, jonka kaikki kannet ovat fontteja myöten saman kaavan mukaan tehdyt. Sydänverelläni kirjoitetun valokuvakansi ja erilainen fontti saavat neuroottisen kirjanystävän hulluuden partaalle. Kustantamon graafikot: älkää tehkö noin!

Suosittelen kirjaa Diana Gabaldonin tuotannon ystäville. Muut älkää vaivautuko.