Jarkko Volanen: Hiekankantajat
Teos 2017
247s.
Oma ostos
Tässäpä muuten kirja, jonka ostin kannen perusteella! Blogini on tämän vuoden aikana (ja itse asiassa jo viime vuonna) ollut tosi hiljainen, mistä johtuen en ole ottanut vastaan arvostelukappaleita ollenkaan. Kirjoja on päätynyt kotiin kuitenkin enemmän kuin pitkään aikaan, kun bloggaamisesta on ollut taukoa, on lukeminen ollut vähän erilaista, enkä ole niinkään seurannut sitä, mikä on suosittua ja juuri pinnalla, vaan tarrannut sellaisiin kirjoihin, jotka ovat erityisesti kiinnittäneet huomioni. Jarkko Volasen esikoisessa se oli huikean synkän lumoava Elina Warstan tekemä kansi, sekä saaristoon sijoittuva miljöö.
Hiekankantajat on kirja, joka kertoo unelmasta. On unelma saaresta. Unelma idyllistä. Unelma perheestä. Jotkut unelmat särkyvät, toiset muuttavat muotoaan. Jotkut häviävät tomuna ilmaan. Aura muuttaa aviomiehensä Henrikin kanssa vanhaan taloon saaristoon, haaveilee hiekkarannasta ja seurailee saariston ankaraa ja kiehtovaa luontoa. Aviomies on paljon töissä, Aura asuttaa saarta yksin ja tutustuu paikallisiin, jotka suhtautuvat epäluuloisesti uusiin tulokkaisiin. Saaressa asuvat ketut tulevat läheisiksi Auralle ja Camillalle, johon hän saaristossa tutustuu. Kirjassa luonto ja luontosuhde tulevat liki.
Hiekankantajat on kaunis ja saaristoa lumoavasti kuvaileva kirja, joka kuitenkin kerronnallisesti hajoaa eri suuntiin. Suhtaudun nykyään jo hiukan kyynisen varauksellisesti kirjoittajiin, jotka ovat opiskelleet Volasen tavoin luovaa kirjoittamista esimerkiksi Kriittisessä korkeakoulussa tai yliopistojen luovan kirjoittamisen oppiaineessa; jostain syystä tuntuu, että luovan kirjoittamisen opetus keskittyy tietynlaiseen kerrontaan ja tarina hajoaa, kun kiellellisiin kikkailuihin käytetään niin paljon energiaa. Syyllistyn kirjoittaessa itsekin samaan, koska jollain tavalla tietynlainen tyyli tuntuu olevan nyt trendinä kotimaisessa kaunokirjallisuudessa. Ei silti, Volanen kyllä osaa sanansa ja asettelee ne niin, että Hiekankantajat on paikoin runollisen kaunista luettavaa.
Tarinassa oli juonellisesti suvantopaikkoja kohdissa, joissa olisin kaivannut eteenpäin puskevaa voimaa, imua. Vaikka saaristoluonto ja siitä lukeminen kiehtoi, tuntui välillä, etten pysynyt mukana varsinaisessa tarinassa. Loppujen lopuksi kirjassa on älyttömän paljon erilaisia teemoja ja tavallaan jokaisesta aukeaa vain pintaraapaisu. Sinällään tarina toimii, mutta olisin kaivannut jotain enemmän. Jotain synkempää ja syvempää.
Toisaalta; voiko unelmista kertova kirja upottaa lukijaa kovin syvälle, vai onko nimenomaan parempi, että moninaiset teemat jäävät vähemmän intensiivisiksi? Yhtä kaikki kirjan tunnelma oli mukaansatempaava ja tarinakin herätti ajatuksia. Mielenkiintoista nähdä, millainen kirjailijan seuraava teos tulee olemaan.