Recent Posts

lauantai 23. tammikuuta 2016

Milja Kaunisto: Luxus




Milja Kaunisto: Luxus
Gummerus 2016
550s.
Arvostelukappale


Milja Kauniston romaani Luxus herätti mielenkiintoni, kun selailin vuoden 2016 uutuuskirjoja katalogeista. Historialliset romaanit ovat aina olleet suosikkejani, ja vaikka Kauniston esikoinen Synnintekijä ei hirveästi sytyttänytkään minua, Luxus kuulosti sellaiselta kirjalta johon oli pakko tarttua. Ranskan vallankumouksesta tai ylipäätään Ranskan historiasta en tiedä oikeastaan yhtään mitään, joten kirjaan tartuin vailla sen suurempia ennakko-oletuksia. Luxus avaa Purppugiljotiini -sarjan, joten lisääkin on luvassa - hienoa!

Isidore Boreal on kasvanut kurjuudessa ja saavuttanut aseman pyövelin apulaisena, tulevana pyövelinä. Marie-Constance de Boucard elää ylellisyyden ja luksuksen ympäröimänä, kunnes hänen aviomiehensä Charles vangitaan ja mestataan. Yhtäkkiä yltäkylläisyyttä nauttinut aatelisnainen on kadulla. Ja Ranskassa on aluillaan vallankumous, jolta kukaan ei ole suojassa.

Romaanin asetelma on herkullinen. Kaunisto tuo lukijan eteen kahtiajakautuneen maailman, jossa aateliston ja rahvaan erot alkavat kadota. Pyövelin kisälli Isidore pelastaa Marien, ja arvonsa ja kunniansa menettänyt aatelisnainen joutuu ottamaan vastaan kaupungin pelätyimmän miehen avun. Heidän kohtalonsa nivoutuvat yhteen, mutta tavalla, jota lukija ei osaa aavistaa. Kummankin tulevaisuutena on Maison de Luxe, ja sormensa pelissä on itsellään Markiisi de Sadella, jonka maine on kiirinyt niin aatelisten kuin rahvaankin korviin.

Kaunisto kuvaa Ranskan vallankumousta ja pariisilaista maailmaa aistivoimaisesti, yksityiskohtaisesti. Siinä missä Synnintekijässä rypistin kulmiani erilaisten iloittelujen kuvauksille, Luxukseen ne tuntuivat sopivan, eikä mitään ollut liikaa. Vaikka romaani tietyllä tavalla kuvaakin yltäkylläistä elämäntapaa ja sen romahdusta, Kaunisto säästelee lukijaa sen verran, etten ainakaan itse säikähtänyt irtileikattuja päitä tai makuukamarikohtauksia liiaksi, vaan tarina pysyi koko ajan hyvän maun rajoissa sellaisella tavalla, josta itse lukijana pystyn nauttimaan. Koska osa romaanin tapahtumista sijoittuu ilotalojen ja mestauslavojen kupeeseen, ihmisluonteen ja ruumiin erilaiset ulottuvuudet sopivat aukotta osaksi tarinaa.

Kauniston kieli on värikästä ja mukaansatempaavaa. Muistelen, että Synnintekijän lukeminen oli minulle aavistuksen työlästä, mutta Luxusta en olisi hennonnut päästää käsistäni, sillä tarina vei todella mukanaan. Kertojaratkaisu oli toimiva; vuoroin ensimmäisen, vuoroin kolmannen persoonan näkökulmasta kerrottu tarina oli tarpeeksi moniulotteinen, mutta toi olennaiset hahmot riittävän lähelle lukijaa. 

Romaanin hahmot olivat mielenkiintoisia, erityisesti pyövelin kisällin tulevaisuus jäi painamaan mieltä, kun suljin kirjan kannet. Legendaarisen Markiisi de Saden ottaminen osaksi henkilögalleriaa olisi voinut mennä pahasti metsään, mutta Kauniston Sadesta piirtämä kuva tuntui uskottavalta, vaikka en Saden henkilöhistoriaan ja tuotantoon olekaan tutustunut noin muuten. Marien hahmon kehitystä jään vielä odottamaan kunhan sarja etenee. Seuraavatkin Purppuragiljotiini -sarjan kirjat tulevat varmasti luettua, sillä sen verran tehokkaasti tarina onnistui lukijansa koukuttamaan.

Melkein harmittaa, että kirja tuli jo luettua. Miksi hyvät kirjat pitääkin ahmia aina sellaisella vauhdilla, että nautinto on ohi liian nopeasti? Mutta sellaista luksus kai on... katoavaista.

Milja Kauniston Luxus on ehdotonta luettavaa historiallisten romaanien ystävälle. Suosittelen!

torstai 21. tammikuuta 2016

Andy Weir: Yksin Marsissa



Andy Weir: Yksin Marsissa
Into 2015
387s.
Kirjastosta

Ares 3:n miehistö joutuu hiekkamyrskyyn ensimmäisellä miehitetyllä lennolla Marsiin. Evakuoinnin aikana astronautti Mark Watneyn avaruuspuku vaurioituu, ja muut luulevat hänen kuolleen. Watney jää yksin - vailla keinoa, jolla ilmoittaa Maahan olevansa elossa. Vaikka hän saisikin viestin läpi, hänen ruokavarastonsa loppuisivat kauan ennen pelastusjoukkojen saapumista. Todennäköisesti hän ei ehtisi edes nääntyä nälkään, sillä vaurioitunut laitteisto, säälimätön ympäristö tai pelkkä inhimillinen virhe ovat omiaan tappamaan hänet ensin.

Watneyn oli tarkoitus olla yksi ensimmäisistä ihmisistä, joka kävelee Marsissa. Nyt hänestä uhkaa tulla ensimmäinen ihminen, joka kuolee siellä. Watney ei kuitenkaan ole valmis antamaan periksi, vaan hän turvautuu kekseliäisyyteen, insinööritaitoihin ja hirtehishuumoriin. Riittääkö neuvokkuus voittamaan ylitsepääsemättömät esteet?
Kirja on scifiä parhaimmillaan: lukuisat tekniset yksityiskohdat perustuvat nykytieteeseen. Samalla Yksin Marsissa on jännitysromaani ja nykyajan Robinson Crusoe, jota lukee kuin tosielämän selviytymiskertomusta.



Olen tehnyt vuodenvaihteen tienoilla hienoja löytöjä kirjastosta. Hienoilla löydöillä tarkoitan lähinnä sitä, että käsiini on osunut valtava määrä kaikkea sellaista, jonka olen pannut merkille, mutta epäillyt, että en tule saamaan niitä koskaan käsiini, koska kirjat ovat uusia/suosittuja jne. Yksin Marsissa -kirjaan olin törmännyt lähinnä leffatrailereiden myötä, mutta se sattui sopivasta mukaan kirjastosta ja päätyi lukuun.

Yksin Marsissa on hämmentävä sekoitus huumoria ja yli ymmärryksen menevää teknologiakemiamietälie-hifistelyä. Mark Watney jää hiekkamyrskyssä tapahtuneen onnettomuuden johdosta Marsiin ja päättää selvitä - vaikka olosuhteet ovat kieltämättä aika surkeat. Uhkana on ruoan loppuminen, kaikkeen muuhun Markilla tuntuu olevan ratkaisu. Avaruusasemasta tuleekin perunapelto ja kaikki ongelmat joita hänen eteensä osuu ovat ylitettävissä. Lopulta myös viestiminen maahan onnistuu.

En tajunnut kirjasta juuri mitään, mutta se oli hauskaa ja mukaansatempaavaa luettavaa. Ajatus muutaman vuoden yksinäisestä oleskelusta Marsissa tuntuu piinaavalta, mutta Mark saa kaiken tuntumaan eväsretkeltä kesäpäivänä. Tosiasiassa kirja on hurja selviytymistarina, mutta tarina on kerrottu niin, ettei se missään vaiheessa tuntunut kovin ahdistavalta, vaikka olosuhteet olivat vähintäänkin erikoiset. Kirjan perusteella voisin jopa uskaltautua katsomaan elokuvan.

Suosittelen Yksin Marsissa romaania tieteisseikkailujen ystäville.

keskiviikko 13. tammikuuta 2016

Uudelleenlukua, eli kirja joka pakottaa tarttumaan itseensä uudelleen ja uudelleen

Kirjakahvila Turussa Vanhalla suurtorilla. Siellä, mistä julistetaan joulurauha.

Vietin tammikuun alussa yhden lyhyen vuodenvaihdelomani parhaista päivistä lojumalla vilttiin kääriytyneenä sohvalla lukien Ernest Clinen romaania Ready Player One. Olen lukenut kirjan aikaisemminkin, ja vieläpä ihan lähivuosina. Silloin kirja teki minuun suuren vaikutuksen, tempaisi mukaansa samalla tavalla kuin joskus Harry Potterit.  

Ready Player Onin maailma oli jotenkin poikkeuksellinen, erilainen ja tiesin jo ensimmäisellä lukukerralla, että tulen tarttumaan kirjaan uudelleen. Nyt se osui vastaan kirjastossa, joten nappasin sen mukaani ja ahmaisin koko paksun romaanin päivässä. Se oli edelleen yhtä hyvä kuin ensimmäisellä kerralla. Minua jännitti samalla tavalla vaikka tiesin loppuratkaisun. En voinut laskea kirjaa käsistäni, vaan minun oli pakko lukea se loppuun yhdeltä istumalta. Se istuma kestikin aika lailla koko päivän, mutta onneksi oli vapaa päivä ilman suunnitelmia.

Joissain kirjoissa on sellainen lumo, että niihin voi tarttua aina uudelleen ja uudelleen. Jotkut kirjat taas ovat hyviä, mutta ne on nähty yhden lukukerran jälkeen. Se ei tarkoita, etteikö kirja olisi hyvä tai ansiokas, jostain syystä toisten kirjojen maailmoihin on vain helpompi palata uudestaan. 

Minä olen aina ollut aika krooninen kirjojen uudelleenlukija. Se on tavallaan vähän hölmöä varsinkin kun ottaa huomioon, miten lyhyt on elämä ja miten paljon maailmassa on kirjoja, jotka olisi kiva joskus ehtiä lukea. Toisaalta olen opettanut itseni ajattelemaan, että en saa tuntea uudelleenlukemisesta syyllisyyttä. Se on minun tapani nauttia kirjoista ja se on ihan yhtä hyvä tapa kuin jokin muukin tapa.

Minun uudelleenlukusuosikkejani ovat muun muassa L.M. Montgomeryn Sininen linna, Vladimir Nabokovin Lolita, Margaret Michellin Tuulen viemää, Jean M. Untinen-Auelin Maan lapset-sarjan pari ensimmäistä osaa, Tracy Chevalierin Tyttö ja helmikorvakoru sekä Diana Gabaldonin Matkantekijä-sarjan ensimmäiset osat.  Muitakin suosikkeja kyllä löytyy...

Millaisiin kirjoihin te tartutte, jos haluatte lukea jotakin tuttua ja turvallista, josta varmasti tiedätte pitävänne, vai pitääkö käsissä mielummin olla joku ennalta-arvaamaton uutuuskirja?

lauantai 2. tammikuuta 2016

Kansallisooppera: Oopperan kummitus





Kuvat: Helsingin kansallisooppera

Kävimme marraskuussa perheeni kanssa katsomassa Helsingin kansallisoopperassa Andrew Lloyd Webberin Oopperan kummituksen. Liput olin varannut jo vuosi takaperin, koska halusin ehdottomasti päästä näkemään miltä musikaali näyttää suomalaisella lavalla. Olen aikaisemmin nähnyt musikaalin Lontoossa talvella 2007, joten aikaa oli ehtinyt vierähtää sen verran, ettei ihan jokainen kohtaus ollut enää muistissa. Tarina ja biisit olivat kuitenkin sen verran tuttuja, että huomasin muistavani melkein jokaisen kohtauksen ulkoa!

Minä olen musikaali-ihminen, tosin valikoivasti. Oopperan kummitus on yksi suosikkejani, mutta Helsingin versio oli yllättäen tunnelmaltaan täysin erilainen kuin Lontoossa intiimillä pienellä lavalla, rennossa brittiläisessä tunnelmassa esitetty näytös. Helsingin kummituksessa oli jotakin oudon suurta ja mahtipontista. Näyttelijöiden puheesta kuulsi läpi suomalainen aksentti ja hieno lavastus tuntui silmiini melkein liiankin kliiniseltä. Ja toisaalta, ehkä monta kertaa leffaversiona ja erilaisina sovituksina nähty musikaali alkaa menettää hohtoaan, kun sen vaan näkee tarpeeksi monta kertaa. Tästä pienestä kritiikistä huolimatta kokemus oli hieno, ja musikaali oli siirretty lavalle todella tyylikkäästi.

Se, jos mikä Oopperan kummituksessa minua viehättää, on musiikki. Olen käynyt katsomassa monta sellaista musikaalia, joissa musiikki ei yksinkertaisesti nouse sellaisiin svääreihin, että biisit jäisivät soimaan päässä tai ylipäätään tuntuisivat toimivan järkevänä kokonaisuutena itse tarinan kanssa. Olin esimerkiksi vähän pettynyt Turun kaupunginteatterissa jokunen vuosi sitten näkemäni Jekylin ja Hyden, joka yllätti positiivisesti lavastuksen ja lavatekniikan osalta, mutta oli musiikillisesti pettymys. Oma suosikkini Oopperan kummituksen biisigalleriassa on hämmentävä, riehakas Masquerade, joka eroaa mukavasti musikaalin toistuvista teemoista ja on sävyltään ihan erilainen kuin muut musikaalin biiseistä.

Mitä taas tulee Oopperan kummituksen tarinaan, kyseessä on tietysti melko klassinen juoni, kolmiodraama hyvis-pahis asetelmalla. Tutustakin tarinasta löytää kuitenkin uusia näkökulmia, ja minusta Helsingin versio oli jollain tavalla huomattavasti feministisempi kuin Lontoossa näkemäni Kummitus, josta jäi se fiilis, että tarinan sankaritar oli aika mielivaltaisesti vuoroin kummituksen vuoroin Raoulin vietävänä. Sehän hauskuus onkin tuttujen tarinoiden eri versioita katsellessa, kun jokaisella kerralla tarinasta kuitenkin löytää jotakin uutta, mitä ei ole aikaisemmin tullut huomanneeksi.

Minun tuleva teatterikevääni näyttää itse asiassa oikein mukavalta, sillä varattuna on liput jo kolmeen eri juttuun. Tiedossa on yksi ooppera ja kaksi musikaalia! Niistä lisää myöhemmin.

Onko joku muuten nähnyt sen Lloyd Webberin Oopperan kummitukselle säveltämän jatko-osan?


perjantai 1. tammikuuta 2016

Kirjavuosi 2015

Kirjavuosi 2015 meni niin että humahti. Olen tänä vuonna ollut laiska bloggari sekä laiska lukija, mistä voin lähinnä syyttää itseäni eli sitä, että kalenterini on ollut täynnä kaikenlaista, enkä ole jaksanut istua vapaa-aikanani internetin ihmemaassa niin paljon kuin joskus aikaisemmin. Toisaalta asiassa on varmasti valoisatkin puolensa, mutta päätellen blogini kadonneista kävijämääristä voin olettaa, että vastavuoroisuuden elementin puuttuminen on kostautunut lukijoiden menetyksenä. Toivon silti, että bloggauksistani on ollut iloa ja lukijat ja satunnaiset ohikulkijat ovat löytäneet Vinttikamarista hyviä lukuvinkkejä, vaikka olenkin ollut (ja luultavasti olen myös jatkossa) melko epäsosiaalinen kirjabloggaaja.

Kirjojenkaan osalta tämä mennyt vuosi ei ollut mitenkään tajunnanräjäyttävä. En lukenut montakaan sellaista kirjaa, jotka olisivat jättäneet hirveän pysyvän jäljen. Suosikeiksi nostaisin Turtchaninoffin Anachén, Kurosen Pahan puuskan, Defoen ihanan Robinson Cruseon, Maurierin Rebekkan, Kannon Pyövelin, Mortonin Hylätyn puutarhan sekä Holopaisen Ihon alaiset. Muitakin hyviä kirjoja joukkoon toki mahtui.

Kirjavuonna 2015 luin seuraavat kirjat:

Jussi Valtonen: He eivät tiedä mitä tekevät
Maria Turtchaninoff: Anaché
Sarah Gruen: Vettä elefanteille
Jouko Halmekoski: Orjamarkkinat
Elaine N. Aron: Erityisherkkä ihminen
Anna Todd: After
Kummallisen kirjoittajat: Opas fiktiivisen maailman luomiseen
Else Roesdahl: Viikingit
Kirsi Kuronen: Paha puuska
Iida Sammalisto: Tähtimosaiikki
Ihmeen tuntua - Näkökulmia lasten ja nuorten fantasiakirjallisuuteen
Briitta Hepo-oja: Siilin kuolema
Daniel Defoe: Robinson Crusoe
Colleen McCullough: Missalonghin naiset
Jeffrey Eugenides: Virgin Suicides
Veronica Roth: Uskollinen
Michael Mortimer: Neitsytkivi
Kaari Utrio: Kartanonherra ja kaunis Kirstin
Mazo de la Roche: Jalnan synty
John Ajvide Linqvis: Kultatukka, tähtönen
Kristiina Vuori: Neidonpaula
Aalto&Helkala: Matkaopas keskiajan Suomeen
Anneli Kanto: Pyöveli
Marko Hautala: Itsevalaisevat
Elina Rouhiainen: Jäljitetty
Helena Sinervo: Runoilijan talossa
Philippa Gregory: Sininen neito
Kate Morton: Hylätty puutarha
Diana Gabaldon: Sydänverelläni kirjoitettu
Daphne du Maurier: Rebekka
Siri Kolu: Me Rosvolat
Katja Kettu: Yöperhonen
Paula Havaste: Kaksi rakkautta
Hanna Hellsten: Mangojen aika
Janna Satri: Sisäinen lepatus
Annamarie Selinko: Desirée
Lauren Oliver: Delirium
Lauren Oliver: Pandemium
Lauren Oliver: Requiem
Leena Parkkinen: Galtbystä länteen
Anu Holopainen: Molemmin jaloin
Elena Mady: Vaihdokas
Anu Holopainen: Ihon alaiset

Mukavaa kirjavuotta 2016 Vinttikamarin lukijoille!