Recent Posts

keskiviikko 30. kesäkuuta 2010

Lisa See: Lumikukka ja salainen viuhka

Lisa Seen Lumikukka ja salainen viuhka on kaunis ja samalla karmaiseva tarina ystävyydestä 1800-luvun Kiinassa. Se kuvaa pelkistetyn armottomasti kiinalaisen naisen asemaa miehen ja anopin palvelijana, mutta nostaa toisaalta esille kulttuurin erikoisia ja hienovaraisia piirteitä: naisten välillä solmitut ystävyysvalat, jotka olivat jopa avioliittoa merkityksellisempiä, sekä kirjoitusmerkkikielen, joka oli vain naisten tuntema.

Kiinalaisia sukujuuria kantavan Seen kertomus on järkyttävä ja karu, mutta hän kuvaa taidokkaasti ystävyyttä ja sitä, miten uskollisuus voi horjua itsekkyyden, sokeuden ja ymmärtämättömyyden johdosta. Liljan ja Lumikukan välille sidotaan arvokas ystävyyssopimus ja vaatimattomammista oloista kotoisin oleva Lilja oppii Lumikukalta kauniita taitoja vieraillessaan ystävänsä luona. Asetelma kääntyy kuitenkin päinvastaiseksi kun selviää, että Lumikukan perhe on ahdinkoon jouduttuaan menettänyt asemansa. Olosuhteisiin nähden onnellisen elämän elänyt Lilja ei pysty ymmärtämään rakasta ystäväänsä, joka viettää aviomiehensä kanssa säädyttömiä hetkiä makuukamarissa, mutta ottaa vastaan miehensä lyönnit. Lilja kannustaa Lumikukkaa kasvamaan hyväksi vaimoksi, mutta ei näe ystävän hätää ennen kuin on liian myöhäistä.

Lisa Seen romaanissa keskeiseen osaan nousee arjen kuvaus kaikkine kauheuksineen. Jalkojen sitominen lootuksenkukkaa muistuttavaan muotoon, sekä naisten yleinen asema yhteiskunnassa nostavat niskakarvat pystyyn. Toisaalta kulttuurierot näyttäytyvät sellaisena elementtinä, jota tahtomattaankin haluaisi ymmärtää. Törmäsin ihan mielenkiintoiseen artikkeliin, joka antaa hiukan ajattelemista kaikkien kauheuksien ymmärtämiseen. Asiat eivät ole aina sitä miltä ne näyttävät.

Suosittelen niille, jotka tahtovat lukea kauniin, kamalan ja surullisen kirjan ystävyydestä. Niille, jotka tahtoisivat ymmärtää, mutta eivät ole koskaan keksineet miten. Tämä oli kerrassaan kiehtova kirja, ja menee tänä vuonna luettujen kärkijoukkoon...

tiistai 29. kesäkuuta 2010

Enid Blyton: Viisikko aarresaarella

Palasin kesälomafiilisten nostalgisoimana seuraavan Blyton-klassikon pariin, ja luin kesämökin kirjahyllystä löytyneen Viisikko aarresaarella romaanin. Kertomuksessa serkukset löytävät pienelle saarelle kätketyn aarteen ja joutuvat kamppailemaan kulta-aarteesta myös muiden rikkauksia tavoittelevien kanssa. Ensimmäinen Viisikko-sarjan kirja muistuttaa tyylillisesti enemmän aikaisemmin mainitsemaani Seikkailusarjaa, sillä siinä varsinaisen "salapoliisiseikkaulun" korvaa sattumanvaraisempi ajautuminen seikkailun pyörteeseen.

Viisikko aarresaarella on seuraajiaan yksinkertaisempi, mutta siitä huolimatta Blytonille ominaiseen tyyliin raikas ja hilpeä lukukokemus. Keskeisessä osassa edelleen nautinnolliset eväsretket ja ulkona oleilu, sekä viihtyminen luonnossa. Suurta ihmetystä minussa on aina herättänyt se, miksi romaanisarjan uudempien painosten kansikuvissa Tim-koira, on kuvattu mustavalkoiseksi, collien näköiseksi koiraksi, kun romaanissa se kuvataan ruskeana ja sekarotuisena. Mene ja tiedä. Joka tapauksessa neuvokkaat nuoret seikkailevat tässäkin ikäistään reippaamman ja iättömämmän oloisina pikkusankareina, jotka eivät lannistu rajuilmoista, eivätkä revolveria mukanaan kantavista roistoista.

Enid Blyton (jonka luulin jostain syystä lapsena olevan mies, eikä suinkaan nainen) on lukemani mukaan kirjoittanut elämänsä aikana yli 600 romaania, mikä tuntuu huikealta suoritukselta. Mieteinpä tässä, mahtaako nykypäivänä löytyä yhtä tuotteliasta kirjailijaa! Muutenkin: julkaistaanko/käännetäänkö enää Suomessa tällaisia varhaisnuorille tarkoitettuja seikkailukirjoja?

Suosittelen pienille ja suurille seikkailijoille.

maanantai 28. kesäkuuta 2010

Dorothy Hearst: Suden lupaus

Dorothy Hearst kirjoittaa Suden lupaus romaanissaan susiklaanista, jota vetää puoleensa pelottava vetovoima: kumppanuus ihmisen kanssa. Suotta ei ole Hearstin romaania verrattu Jean M. Untinen-Auelin Luolakarhun klaaniin, sillä samaan tapaan Suden lupaus kertoo susilauman tarinaa lauman hylkimän, puoliverisen Kaalan näkökulmasta. Kaalalla on kuitenkin merkittävä tehtävä, sillä hän on oleva se susi, joka saattaa ihmisen ja suden jälleen yhteen.

Tarina oli kiehtova, mutta tuntui jokseenkin sekavalta. En päässyt missään vaiheessa oikein perille siitä, miksi susien ja ihmisten yhteiselo oli alunalkaen kiellettyä, miksi suursudet (jonkinlaiset susien jumalhahmot) valehtelivat susille ja miksi Kaala oikeastaan olikaan ratkaisu tähän kaikkeen. Kirjan kerronnassa ei sinällään ollut mitään vikaa, mutta jokin juonen kehittelyssä ei käynyt järkeeni, tai sitten pääni oli vain niin pehmennyt auringossa, etten siksi ymmärtänyt mistä olikaan kysymys.

Hearst kuvaa oivallisesti susien keskeistä kommunikointia ja herättää sympatian susilaumaa kohtaan. Hän nostaa olennaisena esille Tasapainon, joka kuvataan yhdeksi elämän edellytykseksi. Vaikka teemat ovatkin jossain määrin kuluneita, Hearst ei silti sorru saarnaamaan, vaan kirjoittaa tuoreen ja kauniin tarinan.

Suosittelen susien ystäville, koiraihmisille ja niille, jotka ovat kiinnostuneita ihmisen alkuvaiheista ja esihistorian hämärästä. Niille, jotka rakastavat kirjoja, joissa eläin on pääosassa ja kertojana.

sunnuntai 27. kesäkuuta 2010

Enid Blyton: Seikkailujen laakso

Monet ovat esitelleet blogeissaan viime aikoina parhaimpia lastenkirjakokemuksiaan. Itse aloitin lukemisen varhain, tai pikemminkin kuuntelemisen, koska vanhemmillani oli tapana lukea minulle kirjoja, ja sen lisäksi kuuntelin äänikirjoja jo ihan pienenä. Kaikkein rakkaimpina lastenkirjoina muistankin Enid Blytonin Seikkailu- sekä Viisikkosarjat, joista kaikkein mieluisin on aina ollut Seikkailujen laakso.

Löysin mökin kirjahyllystä vanhan ja kuluneen Seikkailujen laakson ja luin sen sateisena juhannuspäivänä. Blytonin Seikkailusarja henkii perienglantilaisia arvoja, 50-lukulaisuutta ja nostaa kunniaan reippaat, urheilulliset ja ulkoilusta nauttivat lapset, jotka joutuvat tuon tuosta erilaisiin jännittäviin tilanteisiin. Seikkailujen laaksossa lapset menevät väärään lentokoneeseen ja joutuvat vahingossa autioon laaksoon, josta rikolliset yrittävät kuljettaa pois sinne sotien jälkeen kätkettyjä aarteita, kuten kirkollisia patsaita ja muita kulttuuriaarteita. Itävaltaan sijoittuva laakso tuntuu satumaiselta paikalta lumihuippuisine vuorineen, vesiputouksineen ja salaperäisine luolineen. Aarteesta puhumattakaan...

Ihailen Blytonin nuortenromaaneissa sitä käsittämätöntä tapaa luoda tunnelma, joka imaisee mukaansa. Romaanit ovat suloisen viattomia, vaikka niitä joskus aikoinaan pidettiin muun muassa rasistisina ja sukupuolten eriarvoisuutta korostavina. Itse muistan Blytonin kirjoista houkuttelevat eväsretket, joiden takia halusin aina pientä naposteltavaa kirjaa lukiessa, sekä raikkaan ulkoilman ja luonnon, joka vähäeleisestä kuvauksesta huolimatta välittyy kirjojen sivulta. Melkein harmittaa, ettei ole enää lapsi, eikä voi kokea näitä seikkailuita ihan uusina, tuoreina ja jännittävinä.

Suosittelen nostalgisista nuorten seikkailukirjoista pitäville aikuisille, sekä lapsilukijoille, jotka eivät ole aivan täysin omaksuneet 2000-luvun teknologiamaailmankuvaa...

perjantai 25. kesäkuuta 2010

Susan Vreeland: Artemisian rohkeus

Artemisia Gentilesch (1593-1653): Susanna

Susan Vreelandin romaani Artemisian rohkeus kertoo Tracy Chevalierin Tyttö ja helmikorvakoru- romaanin sekä monen muun kertomuksen tapaan fiktiivisen tarinan historiallisesta henkilöstä sekä hänen töistään, jotka ovat jääneet elämään. Hävettää tunnustaa, että Artemisia oli minulle vieras taiteilija, vaikka osa hänen töistään olivatkin tuttuja ennalta. Vreelandin romaanin piirtää Artemisian esille rohkeana naisena, joka seurasi unelmaansa ja maalasi tauluja, vaikka se ei ollutkaan 1600-luvun naiselle soveliasta.

Susan Vreeland kirjoittaa romaaninsa esipuheessa: "Jokainen historiasta tai historiallisesta henkilöstä kertova sepitteellinen teos on ilman muuta mielikuvitustuote, ajallisesti ja henkilöhahmon kannalta todenmukainen, mutta asiallisesti vain siihen mittaan kuin on tarpeen jotta esityksen uskottavuus säilyy". Vaikka romaani siis herättääkin historiallisen hahmon hetkeksi henkiin, muistuttaa kirjailija, että hahmo sinällään on hänen oma luomuksensa: me emme koskaan, millään tavalla voi saada tietää millainen oli Artemisia, millainen oli Vermeer taikka taulussa kuvattu tyttö. Voimme vain kuvitella.

Historiallisista hahmoista kirjoitettujen fiktiivisten romaanien viehättävyys perustunee juuri edellä mainittuihin tekijöihin. Kirjailija antaa meille mahdollisuuden kuvitella, millainen joku todellisuudessa elänyt ihminen on saattanut olla. Kuva muuttuu elävämmäksi, kun lukija saa todistusaineistoksi jotakin konkreettista: tässä tapauksessa mielikuvan 1600-luvun naistaiteilijan maalaamasta taulusta. Tuo ihminen on todella elänyt ja juuri hän on maalannut sen taulun, josta kirjailija kertoo...

Aremisian tarina on kerrottu elävästi ja mielekkäästi, mutta jään kaipaamaan jotakin. Keskiöön romaanissa nousee Artemisian ja tämän isän suhde, jota leimaa Artemisiaa kohtaan nuoruudessa tehty seksuaalinen väkivalta. Kirjailija jättää kuitenkin avoimeksi Artemisian petollisen aviomiehen kohtalon, joka jää riippumaan ilmaan. Minä kaipasin loppuratkaisua, mutta ehkä elämässä ei ole sellaisia.

Suosittelen luettavaksi niille, joita kiehtoo taulujen ja taideteosten mysteeri. Se, millainen henkilö piilottelee taideteoksen takana. Suosittelen historiallisten romaanien ystäville.

Sheryl Woods: Kun siivet kantavat

Luin hömppää. En tiedä mistä tämä mielenliike tuli päähäni, koska en yleensä kajoa romanttisiin kioskipokkareihin. Ehkä idea olikin juuri siinä: lukea jotain sellaista, mitä ei välttämättä tulisi ihan heti mieleeni lukea.

Serenityn kaupunkiin tulee uusi kaupunginjohtaja, joka ihastuu paikallisen kylpylän kosmetologiin. Tunteet ovet molemminpuolisia, mutta kummankin menneisyys varjostaa taustalla ja estää rakkautta roihahtamasta liekkeihin. Kaiken taustalla häämöttää tuleva joulu kaikkine valmisteluineen. Ja kuinka ollakaan: lopulta rakkaus voittaa.

Lukukokemus oli mielenkiintoinen, koska se sai minut tajuamaan kirjallisuudesta jotakin uutta. Kirja syntyy aina johonkin tarpeeseen ja silloin kun tarve ja lukija kohtaavat, on lopputuloksena onnistunut lukuelämys. Minä kaipaan lukemaltani kirjalta erityisesti sitä, että se herättää minussa tunteita, ja jostain syystä onnellisen rakkaustarinan lukeminen ei herätä minussa juuri mitään. Hömppäkirjallisuus viihdyttää, mutta ei herätä ajatuksia. Pehmeää, turtaa ja välinpitämätöntä, mutta ei sen enempää.

Suosittelen kioskipokkarien ystäville.

lauantai 19. kesäkuuta 2010

Meyer&Kim: Twilight: The Graphic Novel

En ole taantumassa taas teini-ikäiseksi, mutta otin asiakseni tutustua Meyerin vampyyrikirjoista tehtyyn sarjakuva-albumiin, joka kuvittaa elokuvien ohella nuorison suosiman, romanttisen tarinan ensimmäisen osan puoliskon.

Stephenie Meyerin suuren suosion herättänyt vampyyrisaaga on saanut kuvitetun version Young Kimin kädenjäljestä. Erityisesti teini-ikäisten suosioon nousseen kirjasarjan ensimmäinen osa piirtyy luontevasti sarjakuvaksi, eikä näyttäydy aivan niin kliseisenä ja teennäisenä kuin kirjasarjasta tehdyt elokuvat. En ole pahemmin tottunut lukemaan sarjakuvia, mutta tämä oli joka tapauksessa aivan viihdyttävä kokemus.

Meyerin kirjasarjan suosio on kiinnostava ilmiö. Kirjat itsessään eivät ole erityisen laadukkaita tai omaperäisiä, vaan nimenomaan toistavat äärimmäisen kulutettua ja käytettyä Roomeo ja Juulia-tyyppistä juonikaavaa höystettynä nykypäivään sovitetuilla vampyyrimyyteillä. Myös vampyyrigenre sinänsä on minulle melko vieras, joten tämä ekskursio on ollut ihan avartava. Sarjakuvana tämä tosin toimii laadukkaiden piirrosten ansiosta siinä missä mikä tahansa visuaalisesti silmää miellyttävä taide: lienee lukijakohtaista se, miten suhtautua kuviksi piirrettyyn tarinaan.

Suosittelen Meyerin romaanin sarjakuvaversiota aiheesta kiinnostuneille, tai niille, jotka tahtovat lukea visuaalisesti mielenkiintoisen ja kauniin sarjakuvan juonen kliseisyydestä riippumatta.

keskiviikko 16. kesäkuuta 2010

John Ajvide Lidqvist: Ystävät hämärän jälkeen

Voi hyvänen aika miten kalmainen kirja!

Lidqvistin Ystävät hämärän jälkeen on Tukholmalaiseen lähiöön sijoittuva kauhukertomus, jossa koulukiusattu Oscar tapaa kotipihalla leikkiessään tytön. Vaikuttaa siltä, että tyttö ei olekaan ihan tavallinen. Hän on vampyyri.

Lidqvistin romaani on hämmentävä kertomus perus skandinaavista pelkistettyä kerrontaa yhdistettynä kauhuun ja vampyyreihin. Suositeltavaa luettavaa jokaiselle teinitytölle, jotka Meyerin vampyyrisaagan seurauksena ajattelevat, että vampyyri voisi olla mukava poikaystävä. Lidqvistin vampyyrit eivät ole ihmellinen, verta imevä rotu, vaan vampyyrius kuvataan pikemminkin kammottavaksi sairaudeksi, joka estää liikkumisen päivänvalossa ja saa ihmisen himoitsemaan verta.

Olin melkein hämmästynyt siitä, miten Lindqvistin kerrontatyyli toi mieleeni sen paljon parjaamani ja suomalaisiin nykykirjailijoihin yhdistämäni tyylin, joka pitää sisällään lyhyitä lauseita, katkonaisia miljöökuvauksia, kertojanäkökulman ja aikamuodon vaihtelua, sekä monta muuta kikkaa, jotka tekevät lukemisesta enemmän salapoliisityötä kuin nautintoa. Olihan tämäkin omassa lajissaan virkistävä poikkeus, koska ainakin Meyerin ja vastaavien jälkeen vampyyrikirjallisuus on näyttäytynyt lähinnä romanttisena huttuna. Siitä tämä on todella kaukana.

Linqvistin kuvaus on raakaa ja suoraa, välillä jopa oksettavan inhorealistista. En kuitenkaan voinut laskea romaania käsistäni, vaan luin sitä yömyöhään, mistä seurasi seuraavana päivänä kamala päänsärky ja se, että puolet yöstä valvoneena näytin itsekin töihin mennessäni kuin romaanin hahmolta mustine silmänaluksineni ja verestävine silmineni. Liekö se kirjailijan tarkoitus, en tiedä. Täytynee kuitenkin mainita, että kaiken vampyyri-kalma-veri-paatoksen alla syvempänä pohjavireenä kulkee vahva ajatus ystävyydestä, ystävyyden löytämisestä ja luottamuksesta.

Enpä voi sanoa pitäneeni kirjasta, mutta jonkinlainen viehätys siinä silti oli. Tai pikemminkin kammotus. En toisaalta ihmettele, että kirjailija on lukemani mukaan saanut seitsemän hylkäystä ennen kuin kukaan kustantaja on suostunut julkaisemaan romaania. Rankan ja raadollisen kuvauksen takia on vaikea ymmärtää, että romaani on saavuttanut huimaavan suuren suosion. Jokin viehätys vampyyrikauhussa lienee tänä aikana oleva. Asetelmaltaan Ystävät hämärän jälkeen toi aavistuksen mieleeni Johanna Sinisalon Ennen päivänlaskua ei voi -romaanin, jossa yliluonnolliset elementit sekoittuvat samalla tavalla arkielämän kanssa.

Suosittelen luettavaksi kauhukertomusten ystäville, ja toisaalta myös niille vampyyrikirjojen ystäville, jotka ovat kyllästyneet romantisoituun näkökulmaan. Kaiketi tämä voi kiinnostaa myös lukijaa, joka haluaa tutustua suuren suosion kohteeksi nousseeseen ja äärimmäisen pohjoismaiseen kauhuromaaniin, joka vangitsee otteeseensa ja syöpyy mieleen.

tiistai 15. kesäkuuta 2010

Jodi Picoult: Koruton totuus

Kesäkuun teemana näyttää olevan kulttuurierojen ymmärtäminen, sillä nyt jo useampi kirja on sivunnut sellaisia maailmoja, joista minulla ei ole mitään käsitystä. Niin ikään Jodi Picoultin amishiyhteisöstä kertova Koruton totuus.

Romaani kertoo siitä, miten rauhanomaisen yhteisön arki järkkyy kun navetasta löytyy vastasyntyneen lapsen ruumis. Nuori ja naimaton amishityttö on synnyttänyt lapsen salaa ja murhannut lapsen. Vai onko? Siitä ottaa selvää uraansa ja parisuhdettaan maalle paennut puolustusasianajaja. Picoultin tapaan juoni tuo mukanaan yllätyksiä ja valottaa vähitellen erikoisen, puritaanisen yhteisön arkea ja asenteita.

Olen lukenu muutaman Picoultin kirjan ja kiinnitän huomiota siihen äärimmäisen tunnistettavaan tyyliin, jolla Picoult kirjoittaa tarinaa. Rakenne toimii ensimmäisen kirjan kohdalla, mutta lukiessani Korutonta totuutta tiesin koko ajan mitä tulee tapahtumaan, sillä niin ennalta arvattava Picoultin tyyli on. Se ei kuitenkaan vie täysin romaanin viehätystä vaan latistaa loppuratkaisua. Picoult kehittelee jännitettä monta sataa sivua, tarjoaa ratkaisun, mutta lopulta aivan muutaman viimeisen sivun aikana jysäyttää yllätyksen, joka jättää lukijan tyhjän päälle ja hämmennyksen valtaan. Ratkaisu toimii tai sitten ei, sen saa jokainen lukija itse päättää.

Koruttoman totuuden voinee lukea myös amishiyhteisön kuvauksena ja tiettynä ylistyslauluna vanhakantaiselle elämäntavalle, joka kunnioittaa perinteisiä arvoja ja välttelee ns. mukavuuksia. Sitä en kuitenkaan uskalla arvailla, miten realistinen Picoultin kuva on, vaikkakin kirjoittaja mainitsee loppukiitoksissa vierailleensa amishiyhteisöjen luona tutustumassa näiden elämäntapoihin.

Suosittelen kesäjännäriksi sille, joka haluaa lukea hieman erilaisen murhamysteerin sävytettynä kulttuurieroilla ja ihmissuhdedraamoilla. Samaan kirjapakettiin kannattaa lisätä Picoultin romaanit Sisareni puolesta sekä Yhdeksäntoista minuuttia, ja yllättyä siitä, miten ennalta-arvattavalla tavalla sama rakennekaava toistuu jokaisessa Picoultilta suomennetussa romaanissa. Mielenkiintoinen ilmiö sekin!

keskiviikko 9. kesäkuuta 2010

Siiri Enoranta: Omenmean vallanhaltija

Ehkä ihanin kirja pitkään aikaan. Oikeasti!

Kuten olen ennenkin maininnut, olen jostain syystä ennakkoluuloinen kotimaisia kirjailijoitamme kohtaan. Lisäksi suhtaudun epäileväisesti niin ikään kotimaiseen fantasiakirjallisuuteen, koska elän siinä käsityksessä, että Suomessa fantasiaa julkaistaan vain lapsille, tai sitten epämääräisesti mukamas lapsille, koska kirjailija X kirjoitti ensin fantasiaa aikuisille, mutta koska kukaan ei suostunut julkaisemaan sitä, hän poisti kaikki väkivaltaiset ja seksuaaliset kohtaukset ja PAM lopputuloksena olikin hieno lastenkirja. Juu. Mutta tämä oli vuodatus ja spekulaatio. Mennään asiaan.

Enorannan esikoisteos Omenmean vallanhaltija on ylistyslaulu ystävyydelle ja satuperinteelle. Se on hurmaava lastenkirja, mutta samalla jännittävä seikkailu jonka yli 500 sivua jaksavat kiehtoa myös aikuista lukijaa. Se on kerrassaan onnistunut tarina kaikkine kliseineen ja ennalta-arvattavuuksineenkin.

Omenmean vallanhaltija kertoo Nezistä ja Niniristä. Kun Ninir sairastuu, lähtee Nez suureen seikkailuun tarkoituksenaan kerätä valtahippusia joiden ansiosta ystävä voi tulla jälleen terveeksi. Nezin matka kulkee omituisten maiden läpi, sillä hänen on kerättävä jokaisesta maasta valtahippu parantaakseen ystävänsä. Omenmean lisäksi Nez seikkailee seitsemässä eri valtakunnassa törmäten kikattaviin pikkuprinsessoihin, rumaan ja lempeään erakkoon, Ajan herraan ja tämän oppipoikaan, karmeassa linnassaan asuvaan vampyyrimaiseen diktaattoriin, sekä moneen muuhun hykerryttävän hauskaan hahmoon, joilta hän onnistuu huijaamaan tai voittamaan palasen valtaa itselleen. Tarinaan sisältyy kuitenkin opetus: valta ei tee aina onnelliseksi.

Omenmean vallanhaltija on hyvinkin perinteinen etsintämatka, jonka aikana päähenkilö myös kasvaa henkisesti, mutta siinäpä tarinan viehätys piileekin. Jopa Vladimir Proppin satukaava toteutuu melkein sellaisenaan! Omenmean vallanhaltija on satujen tapaan onnellisen ennalta-arvattava, että sitä voi lukea turvallisin mielin ja ilman ahdistusta tai pelkoa. Enoranta osaa kuitenkin värittää perinteistä tarinakaavaa niin, että hymy nousee väkisinkin huulille. Tarinassa on kuitenkin myös jotain nykyaikaista: Nezillä ei olekaan äitiä ja isää, vaan isi ja isä. Vierastin ensin tällaisen kysymyksen tuomista perinteiseen fantasiasatuun, mutta Enoranta ei millään tavalla alleviivaa perhemallia, vaan nykyaikainen sateenkaariperhe sopii aukottomasti herttaiseen tarinaan.

Suosittelen lämpimästi jokaiselle, joka haluaa lukea kauniin ja kiehtovan sadun. Jokaiselle, joka kaipaa turvallista lukuhetkeä, joka tuo mieleen lapsuudessa luetut tarinat ja kertomukset. Luulisin voivani suositella tätä myös perheen pienimmille, koska paksun kirjan pystyy helposti jakamaan vaikka iltalukemiseksi monelle illalle: luvut ovat lyhyitä ja kirjan voi jakaa vaikka erillisiksi tarinoiksi Nezin seikkaillessa eri maailmoissa.

Tykkäsin.

Khaled Hosseini: Leijapoika

Khaled Hosseinin Leijapoika täydensi yleissivistyksessäni olevan aukon. Olettaisin näet, että kyseessä on sellainen romaani, joka pitäisi lukea. Leijapoika kertoo tarinan ystävyydestä, uskollisuudesta sekä heikkoudesta ja katumuksesta. Samalla se kertoo särkyneestä maasta ja identiteettinsä kadottaneista ihmisistä.

Pidin kovasti Hosseinin romaanista Tuhat loistavaa aurinkoa, ja vaikka Leijapoika ei aivan samalla tavalla iskenytkään, oli se ehdottomasti vakuuttava romaani. Leijapojassa lapsuuden ystävykset ajautuvat erilleen ikävän tapahtuman takia, jossa toinen osoittaa syvän uskollisuutensa ja toinen tajuaa itsensä pelkuriksi. Pelkuruus ja omien tekojen häpeäminen erottavat ystävykset toisistaan, mutta rakkaus lapsuuden ystävään säilyy kaikesta huolimatta. Polveileva tarina kulkee Afkanistanista Yhdysvaltoihin ja lopulta takaisin lapsuuden maisemiin, joissa on mahdollista sovittaa ne virheet, joita on katunut koko ikänsä.

Yhteiskunnallisesti mielenkiintoinen Leijapoika antaa näkökulmia kulttuuri-identiteettiin ja sellaisiin asioihin, joita turvallisessa, länsimaisessa yhteiskunnassa eläneenä ei ole tullut ajatelleeksi. Jotkut romaanin "yhteensattumat" tuntuivat teennäisiltä, mutta yhtä kaikki viesti meni perille. Yhteiskunnalisen muutoksen myllerryksessä pienet asiat nousevat merkityksellisiksi: sininen leija, ystävän hymy, ikävä.

Suosittelen luettavaksi myllerryksessä olevien maiden yksilöhistorioista kiinnostuneille, niille jotka haluavat lukea ystävyydestä sekä anteeksiannosta sekä niille, jotka tahtovat yksinkertaisesti lukea hyvin ja taidolla kirjoitetun romaanin.

tiistai 1. kesäkuuta 2010

Jane Johnson: Neidonryöstö

Törmäsin sattumalta Johnsonin romaaniin kirjastossa ja lainasin sen mökkiviikonlopun lukemistoksi. Harlekiinipokkarimainen kansikuva ja ensimmäiset 100 sivua pistivät epäilemään, mutta loppujen lopuksi kyseessä olikin ihan hyvä ja mukaansa tempaava tarina.

Johnsonin Neidonryösty perustuu osittain tositapahtumiin ja siinä nivoutuvat yhteen 1620-luvulla eläneen Catarinan sekä 2000-luvulla elävän Julian tarinat. Kertomus perustuu kirjailijan omaan elämään ja historiallisiin faktoihin: berberien ryöstöretkiin Cornwallin rannikolle sekä orjakauppaan.

Kahdella aikatasolla poukkoileva juoni nivoutuu Catharinen päiväkirjanaan käyttämän koruommel-kirjan ympärille ja tuo niin ollen elävästi mieleen Brooksin Kirjan kansan. Juoni punoutuu auki vähitellen ja berberimerirosvojen mukaan ryöstetyn Catharinen elämä Marokossa avautuu lukijan eteen. Julia seuraa esiäitinsä jalanjälkijä ja löytää hänkin onnensa kaukaa Marokosta. Samaan tapaan kertoo kirjailija itse löytäneensä rakkauden: esiäitinsä jalanjälkiä seuraamalla.

Berberien rosvousretket on mielenkiintoinen osa Englannin historiaa, enkä ollut aikaisemmin kuullutkaan niistä. Toisaalta romaani herättää myös mielenkiinnon islamilaisten maiden kulttuuria kohtaan. Vääräuskoisten ja oikeauskoisten kamppailu on keskeinen osa teoksen viehätystä. Oman lukunsa tuovat jännittävä ja vaarallinen merimatka, ripaus historiallista faktaa sekä aimo annos romantiikkaa.

Myönnetään, että Neidonryöstössä on harlekiinipokkarimaista tenhoa, mutta suosittelen luettavaksi historiallisromanttisista seikkailuista pitäville ja toisaalta myös niille, jotka ovat kiinnostuneet Brooksin Kirjan kansan ja Brownin Da Vinci koodin- tyyppisistä historiamysteereistä, joissa salaisuudet paljastuvat vähitellen menneisyydestä meidän päiviimme säilyneiden dokumenttien avulla.