Vinttikamarissa

Geroge R. R. Martin: Kuninkaiden koitos

2012-01-21T21:53:00.000+02:00

Minulla on nyt juuri sellainen tunne, että en ole mitenkään kykeneväinen tekemään kelvollista yhteenvetoa George R. R Martinin Tulen ja jään laulu -sarjan toisesta osasta, Kuninkaiden koitoksesta, jonka sain eilen (yöllä) luetuksi loppuun. Kyseessä on loppujen lopuksi niin massiivinen ja toisaalta yhtenäinenkin kirjasarja, etten millään kykene ajattelemaan näitä kovinkaan itsenäisinä osina.

Kuninkaiden koitos jatkaa sitä, mihin Valtaistuinpeli jäi. Valtaistuinpelistä kirjoittaessani olin hämmentynyt siitä mikä kunkin hahmon motiivi oli, ja mitä ihan oikeasti tapahtui, mutta Kuninkaiden koitos selvensi asetelmaa huomattavasti ja minullekin tuli sellainen olo, että tajuan mistä tässä kaikessa oikein on kyse. Kertojalta toiselle sinkoileva juoni rakentuu mielenkiintoiseksi kokonaisuudeksi, joka todella vaikuttaa lukijan monella tavalla.

Pidän Tulen ja jään laulussa valtavasti siitä, miten henkilöhahmot muotoutuvat. Pahiksetkin ovat sympaattisia ja niin sanotusti hyvät hahmot ajattelevat välillä moraalittomia ja käyttäytyvät tyhmästi. Kyseessä on siis juurikin se inhimillisyys, mikä harmittavan monesti on hukassa fantasiakirjallisuudesta. Pidän myös siitä, että aikuisille suunnattu kirjasarja välttää taidokkaasti fantasian pahimmat kliseet ja on kerronnaltaan juuri sellaista, mikä minuun iskee. Tätä jättiläistä on todella nautinnollista lukea ja kokea.

Tässä yhteydessä on ihan pakko kommentoida Game of Thrones -sarjaa, josta Yle on näyttänyt nyt jo muutaman jakson. Sarja vastaa melko täydellisesti niitä mielikuvia, joita minulla on henkilöhahmoista ollut. Myös maisemat ja miljööt ovat vaikuttavia ja värittävät todella hyvin kirjan maailmaa. Jos jokin miinus on sanottava, niin täytyy myöntää, että ärsyynnyn yleensä aina siitä, kun henkilöhahmojen ikää muutetaan merkittävästi. Osa kirjasarjan hahmoista on hyvinkin lapsia vielä, mutta tv-sarjassa jo ihan aikuisia miehiä. Tälle on ihan taatusti järkevä selitys olemassa, mutta en voi mitään sille, että asia vaivaa minua aina alkuun. Onneksi sarja on muuten niin loistava, ettei pieni yksityiskohta jää harmittamaan liiaksi.

Tämä kirjasarja on ihan ehdotonta luettavaa jokaiselle hyvän fantasian ystävälle!

Kustannusala, mikä se on?

2012-01-15T21:22:00.000+02:00

Kuva: Weheartit

Kirjailijan häiriöklinikassa törmäsin jännittävään aiheeseen, joka löytyy Aamulehden uutisesta. Kyse on siis amerikkalaisesta kirjailijasta, joka vähän rahaa tienatakseen laittoi kirjansa nettiin myyntiin ja tienasi huikeasti rahaa. 17 käsikirjoituksellaan hylsyjä keräillyt kirjoittaja päätyi siis kirjailijan uralle ilman kustantamoiden avustusta, omilla ehdoillaan.

Tämä asia tuli mieleeni, kun luin jonkin aikaa sitten Satakielen Avoimen kirjeen Tammelle. Asiasta hiukan keskusteltiin kommenttiboksissakin, siis kustannusalasta ja siitä miten kustannusala ehkä muuttuu tulevaisuudessa.

Sosiaalisten medioiden, blogien ja muiden foorumien lisäännyttyä kirjoittajilla ja lukijoilla on aivan uusia väyliä kohdata toisensa. Varsinkin sähkökirjojen julkaiseminen on niin helppoa, että sellaisen pystyy tekemään melkein kuka tahansa, joka osaa tietokonetta käyttää ja viitsii vaivautua. Sähköisen omakustannkirjallisuuden lisääntyminen varmasti tarkoittaa sitä, että markkinoille ilmestyy paljon myös tasoltaan heikohkoa kirjallisuutta, mutta toisaalta myös helmiä, joita ei syystä tai toisesta ole huolittu kustantamoiden julkaisuohjelmiin. En tiedä, onko Suomessa palvelua, joka mahdollistaisi kirjojen jakamisen lukijoille maksua vastaan, sähköisesti. Ehkä sellaisen syntyminen on vain ajan kysymys.

Kysymys kuuluukin: lähtisitkö sinä ostamaan ja lukemaan kirjoja, joiden julkaisussa kustannusosakeyhtiö ei ole ollut mukana? Mitä ajattelet omakustanteista? Miten kustannusala muuttuu?

Kohta se alkaa!

2012-01-11T19:45:00.001+02:00

Nimittäin Game Of Thrones paukahtaa televisiosta huomenna joskus illalla. Tai netistä, Areena väittää näyttävänsä jakso, mikä on hienoa. Osa on varmaankin jo sarjan katsonut silloin, kun se tuli miltälie jukujuku-maksulliselta kanavalta, mutta minä olen joutunut odottelemaan kärsivällisesti. Yöpyödän vieressä (koska se ei mahdu yöpöydälle) makaa Kuninkaiden koitos, mutta ei siitä vielä sen enempää.

Odottaako joku muu tätä yhtä kovasti kuin minä? Ja ne jotka ovat nähneet: kannattaako odottaa?

CharlaineHarris: Veren perintö

2012-01-06T10:48:00.001+02:00

Tein ekskursion kaupungin pahamaineisimman lähiön kirjastoon, ja sain käsiini Charlaine Harrisin Veren perinnön (Definitely Dead, 2007), joka jatkaa Sookien tarinaa siitä, mihin edellinen kirja jäi. Olen tullut todenneeksi, että tämä sarja toimii minulla parhaiten, kun luen kirjoja tiiviisti lyhyellä aikavälillä: muuten kaikki olennaiset yksityiskohdat pääsevät unohtumaan ja oikeanlainen tunnelma katoaa.

Kirjassa Sookie lähtee New Orleansiin tyhjentämään kuolleen serkkunsa asuntoa, ja onnistuu taas sotkeutumaan mukaan verisiin yhteenottoihin. Ihmissusi/muodonmuuttajaperhe haluaa kostaa Sookielle sen, että tämä itsepuolustukseksi listi muodonmuuttajanaisen, joka sattumalta oli myös Sookien silloisen ihmissusiheilan exä. Tämän lisäksi Louisianan kuningattaren hääbileet päättyvät verilöylyyn ja Sookien ensirakkaus paljastaa ikäviä asioita motiiveistaan.

Minulla alkaa mennä kirjasarjan eri osien juonet sekaisin. Oikeastaan tuntuu siltä, ettei näissä kirjoissa varsinaisesti tapahdu mitään muuta tähdellistä, kuin se että erilaiset yliluonnolliset olennot heilastelevat keskenään ja siinä sivussa tappavat toisiaan. Viihdyttävää tämä on edelleen, mutta en minä kai missään vaiheessa oikeasti ajatellutkaan, että löytäisin näistä kirjoista yhtään sen syvällisempää sisältöä.

Tällä hetkellä olen vain iloinen siitä, että Bill tuntuu olevan menneisyyttä, koska siitä tyypistä en alun alkaenkaan tykännyt tippaakaan. Ihme limanuljaska.

Harrisin kieli on ilahduttavan eloisaa hömppää. Näin ilman televisiota elävänä ihmisenä on kiva heittäytyä välillä viihteelle ja lukea jotakin sellaista, minkä voi helposti ja vieläpä hyvällä omallatunnolla rinnastaa television saippuasarjoihin.

Suosittelen niille, jotka tykkäävät.

Siiri Enoranta: Gisellen kuolema

2012-01-04T18:14:00.001+02:00

Siiri Enorannan Gisellen kuolema on hämmentävä pieni kirja särkyvästä perheestä, katoavista haaveista ja rakkaudesta, joka on väärin. Olen lukenut aikaisemmin Enorannalta Omenmean vallanhaltijan ja tykkäsin kirjasta kovasti. Gisellen kuolema oli tyystin erilainen, mutta sekään ei jätä kylmäksi.

Linnea saapuu takaisin kotiin haaveet ja tulevaisuudensuunnitelmat matkalaukkuihin pakattuna. Loukkaantuminen on katkaissut lupaavasti alkaneen uran, ja kotona odottaa hajoamaisillaan oleva perhe ja tulevaisuus, jonka suuntaa ei ole määritelty. Kirjan kertojana toimii Linnean veli, Joel. Veljen kautta Linnean elämä kerrotaan lukijalle kuvin ja välähdyksin. Kaikenkaikkiaan kerronnassa välittyy epätoivo, joka on helppo ymmärtää mutta vaikea käsittää ja hyväksyä.

Gisellen kuolema on vaikea kirja, sillä aiheen voisi sanoa olevan sellaisella tavalla tabu, ettei sitä pahemmin käsitellä. Ei ainakaan näin kauniilla tavalla. En ihan täysin syttynyt tavasta, jolla Enoranta kertoo tarinaa, sillä kieliopilliset oikopolut eivät ole koskaan olleet minun juttuni. En ihan osaa lukea kirjaa, jossa pilkkuja on jätetty pois olennaisista paikoista ja erillisiä sanoja on sidottu yhteen vain tyylillisten ja kerronnalisten seikkojen takia. Toisaalta ratkaisu sopi kertojana toimineen Joelin suuhun, eli siinä mielessä ratkaisu oli ok.

Tämä kirja oli myös surullinen ja koskettava. En ehkä lähtisi suosittelemaan sitä teini-ikäiselle, jolla on elämässään ongelmia kylliksi omastakin takaa. Tosin Enorannan ymmärtäväinen ja kaunis teksti voi tuntua lohdulliselta myös sellaisesta lukijasta, joka puntaroi murheita omassa elämässään.

Kirjan ovat aikaisemmin lukeneet ainakin Sara, Salla, Anki ja Jenni.

Suosittelen niille, jotka haluavat lukea tabuja käsittelevän nuortenkirjan. Gisellen kuolema on myös varsin kaunista ja mielenkiintoista kieltä ja sopii niille, joita kielelliset kikkailut innostavat. Huomasin muuten, että kirjan vyötteessä siteerattiin Omenmean vallanhaltijaa käsittelevää blogitekstiäni. Hauskaa!

Kirjoita novelli tammikuussa!

2012-01-04T10:59:00.000+02:00

Marraskuusta vasta selvittiin ja nyt jo uutta kirjoitushaastetta ilmassa? Tietysti, koska tammikuu on Kansallinen novellinkirjoituskuukausi!

Kyllä, haasteena on kirjoittaa tammikuun aikana novelli. Tämä sopinee niille, joilla marraskuun romaanipaja aiheutti valtavan määrän päänsärkyä ja epäonnistumisen tunteita. Novellin kirjoittaminen vie vähemmän aikaa ja editointiinkin jää päiviä, toisin kuin marraskuun rutistuksessa.

Tässä yhteydessä lienee parasta kertoa, että minä en ole ikipäivänä kirjoittanut yhtäkään novellia. En vaan osaa, en pysty, en kykene. Sanoja tulee liikaa ja ne hukuttavat alleen novellin idean. En saa millään tarinaa mahtumaan tiiviiseen muotoon. En edes yritä. En edes osaa lukea novelleja: jokin aivotoiminnan häiriö, ehkä?

Onko osallistujia tammikuun kirjoitusprojektiin? Itse en uskalla luvata, että kykenisin kirjoittamaan novellin, mutta seuraan mielenkiinnolla sivusta, mitä muut kirjoittavat...

Charlaine Harris: Verta sakeampaa

2012-01-02T21:32:00.000+02:00

Jatkan vuottani verisissä merkeissä lukemalla Charlaine Harrisin Verta sakeampaa (Dead as Doornail, 2005), joka jatkaa siitä mihin edellinen Sookien elämästä kertova kirja jäi. Tämä romaani pitää sisällään valitettavan vähän romantiikkaa, mutta sitäkin enemmän kosijoita.

Joku vainoaa muodonmuuttajia ja Sookie joutuu tahtomattaan sekaantumaan ihmissusien johtajanvaihdosseremonioihin. Ericiä harmittaa, ettei hän tiedä mitä on tullut tarjoilijatyttösensä kanssa peuhanneeksi muistinmenetyksensä aikana ja suunnilleen kaikki muut urokset, jotka ovat kiinnostuneita Sookiesta, ovat mustasukkaisia kuka kenellekin. Sookie pysyy koko kirjan aikana siveellisenä, eikä ryhdy sen syvällisempään suhteeseen kenenkään kanssa, vaikka tarjontaa riittäisi. Mystinen muodonmuuttajien vainoajakin selviää, ja pienoinen kipinöinti Sookien ja viikinkivampyyrin välillä jatkuu. Siinä tärkeimmät.

Kirjoitin edellisesti Harrisin kirjasta kommentoidessani siitä, miten minua ärsyttää kun kaikki asiat toistetaan jokaisessa kirjassa aivan kuin lukija ei muistaisi olennaisia yksityiskohtia muutenkin. Huomasin tätä kirjaa lukiessani toisenkin maneerin, joka näkyy olevan Harrisille tyypillinen. Jokaisesta uudesta hahmosta kerrotaan tärkeänä tietona tämän tarkka pituus. Minusta on hassua, että kirjoittaja kokee tärkeäksi mainita uuden vampyyrilurjuksen olevan noin sataseisemänkymmentäviisisenttiä pitkä. Tietysti ulkonäköön liittyvät seikat voivat olla hahmon persoonan kannalta olennaisia, mutta jossain vaiheessa minua alkoi ihan tosissaan naurattaa kun koko kirjan väki marssi edessäni rimpsuna numeroita. Se taitaa vain olla sellaisia asioita, joita en itse ikinä tule miettineeksi!

No. Oli tämä silti viihdyttävä.

Suosittelen luettavaksi jos genre kiinnostaa ja aikaisemmat kirjat ovat tuttuja. Minulla tulee näiden lukemiseen nyt pienoinen tauko, koska lähiseudun kirjastoista kaikki mokomat ovat lainassa (myös englanninkieliset! Tarkistin!). En viitsi näitä omaan hyllyynkään ostaa, joten pitänee odottaa, että ne ovat taas saatavilla.

Charlaine Harris: Veren imussa

2012-01-01T16:40:00.000+02:00

Kun muut olivat viime yönä rellestämässä ja juhlimassa vuoden vaihtumista, minä lojuin sohvalla ja luin Charlaine Harrisin Veren imussa (Dead to the World, 2004). Ei hassumpi tapa viettää uusi vuosi.

Sookien vanha heila, Bill, on lähtenyt lätkimään ja Sookie päättää vuodenvaihteen (!) kunniaksi pysytellä poissa vaikeuksista. Päätös on hankala pitää, kun komea viikinkivampyyri Eric säntäilee muistinsa menettäneenä pitkin metsiä ja päätyy Sookien hoiviin. Pahat noidat ovat vieneet Ericin muistin ja kaiken päälle Sookien velikin onnistuu katoamaan. Siinä ainekset ihan viihdyttävään kirjaan.

Olen näköjään alkanut oivaltaa mikä koukku näissä Harrisin kirjoissa piilee. Silkan parodian lisäksi näissä on ihan kivaa ihmissuhdemättöä, ja kyllähän nämä aina harlekiinipokkarit voittavat. Sitä paitsi se viikinkivampyyri on söpö, mutta sen varmaan kaikki jo tiesivätkin?

Minua pikkuisen harmittaa se, että Harris kertaa aina kunkin kirjansa alussa melko perusteellisesti Sookien taustaa. Tämä tuntuu turhalta, koska en jaksa uskoa, että kukaan lähtisi lukemaan tätä kirjasarjaa sattumanvaraisesti mistään muusta kuin ensimmäisestä osasta lähtien. Siksipä kaikenlainen toistaminen tuntuu hiukan hölmöltä. Sookienkin yliluonnolliset kyvyt alkavat olla tässä vaiheessa tuttua kauraa ja ellei mitään uutta sanottavaa ole, en keksi miksi vanhaa pitäisi toistaa uudelleen.

Tämä oli kumminkin kiva. Seuraava osa odottaa jo, eli näköjään saan vuoden ensimmäiset päivät sujumaan varsin mukavasti. Käykää myös katsomassa mitä Marjis ja Morre tykkäsivät.

Suosittelen luettavaksi niille, jotka tahtovat viihdyttää itseään vampyyrihötöllä ja tykkäävät komeista viikinkimiehistä, jotka ovat kuolleita mutta viriileitä.

Kirjavuosi 2011

2011-12-30T20:09:00.007+02:00

Vuosi 2011 on ollut täynnä mielenkiintoisia kirjoja ja mieleenpainuvia lukukokemuksia. Minun on ihan mahdotonta yrittää arvioida, mikä tänä vuonna lukemistani kirjoista on ollut kaikkein paras. Vuoteen mahtuu niin monta erilaista, mutta oivallista kirjaa.

Tänä vuonna luin aika paljon lapsille ja nuorille suunnattuja kirjoja ja tutustuin dystopia -genreen ihan urakalla. Luin myös muutaman jättimäisen tiiliskiven ja vain pari extempore -kirjaa, jotka osuivat sattumalta eteeni kirjastossa tai muualla maailmassa. "Lohtukirja" eli jonkin negatiivisen kokemuksen seurauksena lohdutukseksi hankittu kirja osoittautui hyväksi keksinnöksi, sillä se pelasti pahan päivän pariinkin otteeseen. Kiitos monista hyvistä kirjavalinnoista kuuluu myös kanssabloggareille, sillä suurin osa tämän vuoden kirjavalinnoista perustuu blogeista löytämiini vinkkeihin. Taas sitä nähdään miten suuri merkitys kirjablogeilla onkaan!

Osallistuin (tai yritin osallistua) tänä vuonna myös muutamaan haasteeseen, jotka seuraavassa kootusti. Lue kaupungista, jossa olet käynyt -haasteeseeni luin Noidan ripin sekä Annan sinulle maan, ja matkasin näiden mukana Skotlannin ja Barcelonan mielenmaisemiin. Read the book, see the movie -teemalla luin ja katselin Aavikon kukan, Luolakarhun klaanin ja Ole luonani aina -kirjan. Vaikka haaste kaiketi kesti vain tämän vuoden, aion lukea samalla periaatteella myös jatkossa kun sopiva kirja-elokuva -pari osuu kohdalle. Klassikkohaasteessa epäonnistuin ja luin ainoastaan kaksi klassikkoa: Salaisen puutarhan sekä Häivähdys purppuraa -romaanin.

Kirjavan kammarin Totally British -haaste tuotti hiukan enemmän tulosta. Välillä jopa tuntui siltä, että melkein minkä hyvänsä kirjan saattoi liikutta kategorioiden alle. Minun värisuorani oli seuraava:

- Early Classics

- Silver Fork Novels

- Modern Men Writers

* Ishiguro: Ole luonani aina

* C.J. Sansom: Luostarin varjot

* Joe Abercrombie: Ase itse

- Modern Women Writers

* Susan Fletcher: Noidan rippi

* Joanne Harris: Sarkaa ja samettia

-British Chik Lit

*Cecilia Ahern: Ihmemaa

-British Poetry

-Children's Britain

* Burnett: Salainen puutarha

*Rowling: Harry Potter ja Feeniksin kilta

- Detective Novels

- Gothic Fictio

*Sarah Waters: Vieras kartanossa

- Modern Thrillers

* Ken Follett: Eedenin vasara

* Mario Reading:Nostradamuksen aikakirjat

- Royal Fiction

- Stiff Upper Lip

- Éirinn go Brách

*Cecilia Ahern: Mitä huominen tuo tullessaan

- Maybe British, Never English

- Multicultural Britain

* Cris Cleave: Little Been tarina

* Waris Dirie: Aavikon kukka

- Commonwealth

* Margaret Atwood:Orjattaresi

Kuva elokuvasta Ylpeys ja ennakkoluulo (2005)

Tämän vuoden haasteista lienee tarpeellista mainita myös NaNoWriMo eli marraskuun (maaninen) kirjoituskuukausi, jonka aikana kirjoitin melkein 70 000 sanaa. Vaikka meneillään oli neljäs kertani mukana marraskuisessa kirjoitusurakassa, opin silti taas paljon uutta. Kiitokset kanssananottajille ja kirittäjille.

Tänä vuonna blogiini on eksytty hakusanoilla Vinttikamarissa (kivaa, että joku osaa hakea ihan tarkoituksella), Ildefonso Falcones ja Waris Dirie (sekä Aavikon kukka -kirja). Luetuimmat postaukset ovat olleet Waris Dirien Aavikon kukka: kirja ja elokuva, Dorothy Hearst: Suden lupaus sekä Diana Gabaldon: Luiden kaiku. Nämä postaukset ovat keränneet erityisesti tuntemattomia lukijoita, jotka eivät ole jättäneet itsestään jälkeä kommenttilaatikkoon tai muualle. Yhtä kaikki mukavaa, jos näistä on ollut jollekin iloa.

Tänä vuonna lukemistani kirjoista nostan erityisesti esille seuraavat:

Patrick Rothfus: Tuulen nimi. Ihana fantasiakirja, joka tempaisi minut ihan täysillä mukaansa. Juuri sellainen kirja, josta minä tykkään. Tästä en ole pahemmin lukenut arvosteluja, mutta jotenkin sopii minun genreeni se, että tykkään sellaisista kirjoista, joista ei pahemmin pidetä ääntä blogimaailmassa.

Susan Fletcher: Noidan rippi. Tästä kirjasta on jopa metelöitykin blogimaailmassa eikä ihan suotta. Minuun skotlantilaisen maiseman ystävänä tämä kauniin surullinen kertomus teki lähtemättömän vaikutuksen. Kuuluu sarjaan "kirjat joita en tule koskaan unohtamaan".

Gregory David Roberts: Shantaram. Kirja, josta en ole lukenut yhtään blogiarviota! Miksei kukaan lue tätä? Käsittämätön seikkailukertomus, joka perustuu kirjoittajan omaan elämään. Järkyn kokoinen tiiliskivi, mutta hieno tarina. Lukuromaani sanan jokaisessa merkityksessä.

Näiden lisäksi vietin erittäin hienoja hetkiä Nälkäpeli -trilogian parissa, sekä Vieras kartanossa- ja Ole luonani aina -kirjojen maisemissa.

Dystopian lisäksi tutustuin myös aikuisten vampyyreihin Charlaine Harrisin opastuksella, sekä sekoilin Pasi Ilmari Jääskeläisen kintereillä maagisen realismin sokkeloissa. Lähetin myös kirjallista pullopostia ja tein ennätyksen olemalla ostamatta kovinkaan monta uutta kirjaa. Olen myös siinä mielessä onnistunut yrityksissäni, etten lukenut ihan hirveän monta kirjaa, jotka olisin lukenut joskus aikaisemminkin (alla olevassa listassa tähti niiden kirjojen perässä, jotka on aikaisemminkin luettu)

Hieno ja mielenkiintoinen kirjavuosi! Ja jännityksellä jään odottamaan, mitä vuosi 2012 tuokaan tullessaan!

Kuva poimittu täältä

Mitä uusi vuosi tuo?

2011-12-29T13:48:00.001+02:00

Näyttää siltä, että tämän vuoden osalta luvut on luettu, koska viimeiset työt painavat päälle ennen kuin ehdin uuden vuoden viettoon. Onneksi ensi vuosi vaikuttaa kirjojen osalta mielenkiintoiselta, ja olen jo kerännyt lukulistalleni muutamia kirjoja, joihin haluaisin päästä takertumaan mahdollisimman pian. Suurimman osan kirjavinkeistä tulen varmasti poimimaan muista blogeista, sillä olen löytänyt jo useammankin kanssabloggaajan, joiden mielipiteisiin uskallan täydellisesti luottaa. Se on mukavaa. Myös kaikenlaisia uusia ja mielenkiintoisia lukukokemuksia on tullut koettua erilaisten vinkkien perusteella.

Tulevana vuonna 2012 ajattelin lukea muun muassa seuraavia. Näistä suurin osa on nuorille suunnattuja kirjoja, sillä en ole vielä saanut toimeksi selata kustantamojen uutuusluetteloita. Nämä löytyivät Risingshadow -nettisivuilta.

Siiri Enoranta: Gisellen kuolema (Robustos), Nukkuu lapsi viallinen (Robustos) sekä uutuus Painajaisten lintukoto (WSOY)
Maria Turtchaninoff: Helsingin alla (Tammi)
J.S. Meresmaa: Mifongin perintö (Karisto)
Lappalainen&Leinonen: Hiekkasotilaat (WSOY)
Jenny Kangasvuo: Sudenveri (TEOS)

Tämän vuoden osalta haluaisin jo nyt lausua kiitoksen kolmelle kanssabloggaajalle, jotka tuntuvat jakavan kiinnostukseni sellaisiin kirjoihin, joista juuri minäkin tykkään. Tämä on hienoa, koska olen välillä kokenut olevani yksin lukiessani sellaisia kirjoja, joista kukaan muu ei ole kuullutkaan. Kirjamielen Marjis, Taikakirjaimien Raija ja Yöpöydän kirjojen Nafisan ovat ilostuttaneet minua monesti jakamalla blogeissaan sellaisia lukuvinkkejä, jotka ovat olleet just minun juttuni. Kiitokset siitä.

Tälle vuodelle vielä aikeissa koota yhteenvetoa 2011 luetuista kirjoista sekä kaikista (epäonnistuneista) haasteista, joissa olen yrittäny olla mukana. Ja kotikirjahyllyn inventaari, jonka lopputulos voi olla mitä tahansa vakavan pölyallergian ja valaistumisen väliltä.

Melissa Marr: Ilki ihana

2011-12-25T12:31:00.000+02:00

Minun jouluni on sujunut äärimmäisen rennoissa merkeissä ilman sen suurempaa lahjarumbaa tai pakollisia perinteitä. Ulkona vallitseva äärimmäisen syksyinen sää ehkä hieman latistaa tunnelmaa -varsinkin kun muistelee viime vuoden lumipaljoutta. Tosin silloin, kun katse on luotu kirjan sivuille ei ole väliä, vaikka taivaalta sataisi pieniä ukkoja ja akkoja.

Lueskelin kirjastosta mukaan tarttuneen Ilki ihanan (Wicked Lovely 2001), jossa kirjailija Melissa Marr hyödyntää oivasti vanhoja myyttejä ja kumoaa käsityksiä ihanista, silkkisiipisistä keijukaisista. Romaanissa lukiolaistyttö Aislinn näkee keijukaisia toisin kuin tavalliset ihmiset. Aikaisemmin keijukaiset eivät ole kiinnittäneet häneen mitään huomiota, mutta äkkiä hänestä tuntuu, että ne seuraavat häntä ja pitävät häntä silmällä. Ja hän kun on aina yrittänyt olla herättämättä keijukaisten huomiota. Lopulta hänelle selviää, että itse kesän kuningas on kiinnostunut hänestä. Se ei voi tietää mitään hyvää.

Minusta tässä kirjassa oli tosi hyvät ainekset, ja varmaankin tämä vetoaa hyvin niihin nuoriin, jotka ovat innostuneita paranormaaleista rakkaustarinoista, vampyyreista, ihmissusista ja sellaisista. Tykkäsin kovasti siitä, miten Marr on poiminut tekstiinsä mukaan viittauksia vanhoihin keijukaislegendoihin, jotka tosiaankin poikkeavat merkittävällä tavalla kaiken maailman helinäkeijuista. Kovasti tematiikka toi mieleeni muun muassa Goethen Erlköningin, josta Schubert sävelsi tunnetuimman liedinsä. Tällaiset intertekstuaaliset tai inter-mitkähyvänsä ovat minusta aina yhtä ihania!

Varsinaisesta juonesta en sitten ehkä olekaan ihan niin vakuttunut. Minulle jäi sellainen tunne, että ihmissuhteiden kehittely alkoi ihan lupaavasti, mutta jokin jäi kesken ja hahmot ja heidän välisensä suhteet leijailivat menemään ihan ilman sen suurempaa tarkoitusta. Lisäksi keijumaailman ja ihmismaailman yhdistäminen tuntui jokseenkin ongelmalliselta, koska en päässyt ihan kokonaan perille siitä, missä maailmassa ne keijut oikein elivät ja miten heidän maailmansa oli rakentunut. Voi olla, että olin taas liian kriittinen kirjaa lukiessani, mutta ihan täydellisesti tämä ei kuitenkaan vakuuttanut.

Kirjan on lukenut myös Marjis. Jennikin yritti, muttei tykännyt.

Suosittelen tätä luettavaksi niille, jotka ovat innostuneita kansanperinteessäkin esiintyvien hahmojen hyödyntämisestä, sekä niille jotka tahtovat lukea nyt nuortenkirjallisuudessa ajankohtaiselta vaikuttavista teemoista.

Pasi Ilmari Jääskeläinen: Harjukaupungin salakäytävät

2011-12-20T17:08:00.001+02:00

Outoa.

Minulle tulee yksiselitteisesti Pasi Ilmari Jääskeläisen romaaneista sellainen olo, kuin olisin vähän kujalla. Nämä on mielenkiintoisia kirjoja, joo. Vähän sellainen tunne, kun olisin auton renkaan alle jäänyt siili. Pihalla, kujalla, lytyssä ja täynnä reikiä.

Tämä kirja on luettu ja kommentoitu niin monessa blogissa, että en ala sen enempiä linkittämään. Olen taas rankasti jälkijunassa, sillä muut lukivat tämän silloin kun kirja ilmestyi, ja minä luin sen vasta nyt -kuten tavallista, kuukausia myöhemmin kuin olisi kuulunut ollakseen "ajan hermolla". Tätä toisaalta puolustaa myös se, että en yleensä ikinä tunnu pitävän samoista kirjoista kuin muut, joten ehkä hyvä, etten ollut vastarannankiiskenä suurimman innostuksen hetkillä. En tiedä olenko vastarannankiiski nytkään. Kunhan olen vähän pihalla vain.

Harjukaupungin salakäytävissä syödään päärynöitä, tai ainakin kuljetaan päärynämekoissa, jostain syystä aina tuntuu satavan ja sitten on omituisia tunneleita, viittauksia Enid Blytoniin ja joku tyttö tai poika, en tiedä kumpi. Ja sitten se setä, joka on kustannustoimittaja, on kai vähän pihalla kaikesta (kuten myös), mutta en ole varma miksi. Eikä muuten tunnu olevan se setäkään.

Onko tämä nyt sitä maagista realismia? Luulen. Miksi minulla on Jääskeläisen kirjoja luettuani aina sellainen olo, että lukisin mielummin ne kirjat, joista kirjassa kerrotaan, kuin sen kyseessä olevan kirjan, jota parhaillani luen? Elokuvallinen elämä ja kaupunkioppaat kuulostavat huikaisevan mielenkiintoisilta samoin kuin Lumikossa mainitut Otukselat. Salakäytäviin en sen sijaan tahtoisi tutustua tarkemmin, kuulostavat pelottavilta paikoilta.

En usko, että ihan ymmärrän mistä tässä kaikessa oli kysymys, mutta joka tapauksessa tämä oli mielenkiintoinen lukukokemus. Tällä kertaa en suosittele kirjaa kenellekään, koska kaikki ovat sen jo lukeneet.

Riippuvuuksia

2011-12-19T19:20:00.000+02:00

Gerard Ter Borch: Woman writing a letter

Outoa huomata, että olen kehittänyt itselleni uuden riippuvuuden: pakon kirjoittaa. Olen aina kokenut, että lukeminen pitää minut hyvällä mielellä ja raskaankin päivän jälkeen luetut sivut parantavat mielialaa kummasti. Lukeminen on ollut aina minulle pakokeino arjesta. Näköjään myös kirjoittamisesta on alkanut muodostua samanlainen apuväline mustan talven selättämiseen.

Olenhan minä kirjoittanut aina, mutta en ehkä niin säännöllisesti kuin nyt. Nanowrimo palautti kadoksissa olleen rutiinin ja nyt pikkujoulujen ja muiden joulukiireiden tuoksinnassa huomaan, että pari kirjoittamatonta päivää aiheuttaa levottoman olon: ajatukset pyörivät päässä illalla ja kädet naputtavat levottomasti pöydän pintaa. Tuntuu siltä, että keho tarvitsee kirjoittamista; paikkaa jonne ajatukset voi laittaa.

Ei hassumpi riippuvuus. Nyt kun vielä elämä järjestäisi lisää aikaa lukea ja kirjoittaa, olisin aika tyytyväinen.

Betlehemintähdet ja neljä iloista ponia

2011-12-14T22:19:00.000+02:00

Kirjallisuus tunnetusti muokkaa jo olemassaolevia tarinoita ja kertomuksia. Tässä jonkin aikaa sitten J.S. Meresmaa kirjoitti blogissaan osuvan kirjoituksen vaikutteista ja vaikutteiden välttelyn vaikeudesta. Minä ainakin itse olen niin tuttuun kangistunut ihminen, että pidän tarinoiden sisäisistä interteksteistä ja siitä, että voin välillä lukea tuttua ja turvallista tematiikkaa monesta kirjasta. Onkohan niin, että tässä maailmassa on vain rajallinen määrä tarinoita, mutta rajattomat mahdollisuudet muokata niitä erilaisiksi?

Minä en ole ehtinyt pahemmin lukea (paitsi Pasi Ilmari Jääskeläisen Harjukaupungin salakäytäviä, jota luin pienen pätkän ääneen miehelleni ja sain vastaukseksi kulmien kohotuksen ja hämmentyneen katseen), mutta sen sijaan olen viihdyttänyt itseäni leipomalla Betlehemintähtipipareita ja neljä iloista ponitietäjää tai sitten vain ponia (ponit ovat usein viisaita, joten niitä voisi ihan hyvin kutsua tietäjiksi), jotka kulkevat peräkanaa tähtitaivaan alla. Siinäpä intertekstiä tälle illalle.

Jos sinun pitäisi sanoa mieluisin tarinan teema, mikä se olisi? Voiko keskeisiä teemoja niputtaa edes sillä tavalla paketeihin vai onko tarinoiden maailma rajaton? (Minä tykkään romanttisista seikkailuista. Onneksi siihen sisältyy niin paljon).

Wilbur Smith: Polttava rannikko

2011-12-06T15:36:00.000+02:00

Välillä on niitä päiviä, kun haluaa lukea jotakin tuttua, turvallista ja varmasti miellyttävää. Grafomaniassa käytävän mielenkiintoisen, lasten- ja nuortenkirjoja käsittelevän keskustelun yhteydessä jäin itsekin pohtimaan, millaista oma lukemiseni oli silloin, kun en ollut vielä aikuinen. Pitää mainita, että Polttava rannikko kuului teini-ikäisenä suosikkeihini. Tämä on minulle sellainen klassikko, johon tulee välillä tartuttua, kun kaipaan jotakin helppoa ja vetävää lukemista.

Wilbur Smithin Polttava rannikko kertoo Centainesta, joka päätyy sodassa kuolleen rakastettunsa kotiseuduille Etelä-Afrikkaan. Centainea kuljettava laiva uppoaa ja hän pelastautuu rannikolle, jolta alkaa pitkä ja vaarallinen taivallus Namibian erämaiden halki. Hän tutustuu alkuperäasukkaisiin ja lumoutuu Afrikan kauneudesta. Samalla hän kuitenkin joutuu tekemään valintoja ja päättämään hylätäkö hänet pelastaneet sanit ja palatako valkoisen kansan joukkoon?

Tarinan ehdottomana vetonaulana toimii Centainen matka Etelä-Afrikan karulla aavikolla, sekä selviytyminen ja sopeutuminen poikkeuksellisiin olosuhteisiin. Ymmärrän vieläkin, miksi tällainen kasvutarina sai minut nuorena ahmimaan kirjan kannesta kanteen. Näin myöhemmin en voi olla huomaamatta miehisestä näkökulmasta kirjoitettuja hekumointeja, jotka kohdistuvat päähenkilön auringonpaahtamaan vartaloon, mutta seikkailuna tämä on verraton ja lisäksi alkuperäiskansojen kuvaus on mielenkiintoista ja kiehtovaa.

Polttava rannikko on osa Courtneyn suvun vaiheista kertovan kirjasarjan, mutta muistaakseni muut sarjan osat eivät ole aivan yhtä mukaansatempaavia kuin tämä. Näitä kirjoja ei myöskään ole luullakseni tarvetta lukea ilmestymisjärjestyksessä, koska ainakin Polttava rannikko toimii hyvin myös itsenäisenä teoksena.

Suosittelen seikkailunnälkäisille lukijoille. Kannattaa tutustua, jos Smithin tuotanto on muuten vierasta.

NaNoWriMo 2011: Ohi on!

2011-11-30T14:00:00.000+02:00

Niin kului marraskuu kirjoittaessa. Sateinen ja kurainen kuukausi, jota kuitenkin odotan innolla aina joka vuosi. Tänä vuonna sain 50 000 sanaa kasaan jo parissa viikossa, mutta jatkoin tekstini kanssa pakertamista koko kuukauden. Tarinan juoni ei ihan riittänyt 100 000 sanaan, jota ajattelin ensin lähteä kokeilemaan, enkä ole ihan varma olisiko aika ja energiakaan riittänyt. Tähän olen kuitenkin tyytyväinen, oli kiva saada aikaiseksi jotakin.

Marraskuu ja NaNoWriMo ovat aina minulle muistutus siitä, että kyllä sitä aikaa on, kun järjestää, ja kyllä sitä kumminkin saa aikaiseksi, kunhan vaan viitsii. Minä nautin tarinoiden kertomisesta ja saan siitä iloa. Välillä se on työlästä, raskasta ja uuvuttavaa, mutta tykkään silti.

Nyt marraskuun jälkeen yritän taas pitää yllä jonkinlaista rutiinia ja jatkaa keskeneräisiä projekteja. Tosin ajattelin välillä taas palata myös ihan kirjojen lukemisenkin pariin, sillä se puoli on jäänyt hieman vajaaksi marraskuun tiimellyksessä. Tämä oli kuitenkin hyvä ja inspiroiva kuukausi, vaikka välillä väsytti ja usko omaan tekemiseen oli hukassa. Kiitokset kirittäjille ja kannustajille :)

Miten teillä muilla nanoon osallistujilla sujui marraskuu? Mitä sitten seuraavaksi: jatkuuko tarina, vai tavataanko taas ensi marraskuussa?

Maggie Stiefvater: Ikuisuus

2011-11-30T09:27:00.002+02:00

Ihmissusiteemaa uusintava trilogia saa arvoisensa päätöksen romaanilla Ikuisuus (Forever), joka punoo lankoja yhteen ja jättää sopivasti ilmaa lukijan omalle mielikuvitukselle. Kirjailijan aikaisemmat kirjat Väristys ja Häivähdys rakensivat pohjan tarinalle, jossa Mercy Fallsin kylä elää vaarallisen susilauman pelossa ja samalla viruksen saaneet ihmissudet yrittävät säilyttää ihmisyytensä. Gracen ja Samin rakkaustarina kietoutuu yhteen ihmissusilegendan kanssa. Mausteena saksalaista runoutta.

Stiefvaterin trilogia on ehkä yksi onnistuneimmista ja vakuuttavimmista nuortenkirjasarjoista tämän genren saralta. En sano, että olisin itse mitenkään järin innostunut ihmissusista, mutta tässä tarina on saanut raikkaita piirteitä ja kerronta on yksinkertaisesti tolkuttoman kaunista aikuisen lukijan mieleen. Minun mielestäni tässä kirjasarjan kolmannessa osassa kertojaäänien väliset erot eivät ole enää niin selkeästi havaittavissa kuin aikaisemmissa osissa, mikä on hieman sääli. Onneksi jokainen kertoja kuitenkin onnistuu säilyttämään edes osan persoonallisuuttaan.

Tarinan juoni jättää hieman kysymysmerkkejä, enkä ole ihan varma siitä, miten tasapainoiseksi kokonaisuudeksi kirja rakentuu. Loppuratkaisu riivitään kasaan muutamien kymmenten sivujen aikana, ja loppujen lopuksi lukijalle ei kuitenkaan selviä vastaus niihin kysymyksiin, joita koko tirlogian aikana on odottanut. Olennaisinta kai on kuitenkin se, että rakastavaiset saavat toisensa ja siihen on tyytyminen.

Stiefvaterin trilogiassa paranormaali rakkaus saa realistisia piirteitä. Tästä kirjasta puuttuu hohto ja paljonpuhuttu glitteri, mutta sen sijaan se antaa lukijalle pohtimista ja luo lisäksi useaa muuta vastaavaa kirjasarjaa realistisemman ja uskottavamman kuvan ja selityksen vanhoista myyteistä. En ole ihan varma mitä pidän siitä ajatuksesta, että ihmissusitaipumus liittyy virukseen, mutta joka tapauksessa selitys kuulostaa loogisemmalta kuin mystiikalla höystetyt ja yltiöromanttiset paatokset. Odotan muuten mielenkiinnolla, millaisen version ihmissusilegendasta on saanut aikaiseksi toinen Teoksen kirjoituskilpailun voittajista. Teoshan julkaisee Jenny Kangasvuon Sudenveri -romaanin ensi vuonna. Sitä odotellessa.

Suosittelen kirjasarjaa romanttisen spefin ystäville. Tämä kannattaa myös ehdottomasti lukea, vaikka ei kuuluisi ns. kohderyhmään. Kirjan ovat lukeneet myös Kirjamieli sekä Sudet eivät nuku talviunta -blogistit.

Charlaine Harris: Kylmäveristen klubi + pohdintaa vampyyrikirjallisuudesta

2011-11-21T14:26:00.000+02:00

(Vampyyri-) maailmanvalloitukseni jatkuu. Ostin Kylmäveristen klubin pokkariversion ollessani käymässä vieraassa kaupungissa (ilman kirjaa!) ja päädyin taas kirjakauppaan hakemaan lohtua. Luulen, että olen alkanut ymmärtää, mikä viehätys näissä Harrisin vampyyrikirjoissa on. Ei nämä nyt ihan hirveän vakavastiotettavaa luettavaa ole, mutta ei varmaan tarvitse ollakaan.

Kylmäveristen klubissa Sookien vampyyripoikaystävä Bill katoaa, ja Sookie lähtee selvittämään asiaa hurmaavan ihmissuden ja viikinkivampyyri Ericin kanssa. Kirja on melko lailla samanlaista koheltamista kuin aikaisemmatkin osat, mutta hyvin tämän parissa viihdyin illan, kun kytkin päästäni pois asetuksen "lue älykästä korkeakirjallisuutta" ja valitsin sen sijaan "viihde" vaihteen päälle.

Ei Kylmäveristen klubista sen enempää, koska en ehkä osaa lähteä näitä yksittäisinä kirjoina sen syvällisemmin analysoimaan. Sen sijaan vampyyrikirjallisuudesta hiukan yleisemmin.

Minä ja vampyyrikirjallisuus?

Minun ensimmäinen kosketukseni vampyyrikirjallisuuteen tapahtui lapsena, kun isä luki minulle "iltasatuna" Angela Sommer-Bodenburgin Pikku vampyyri -kirjasarjaa. Isän mielestä kirjat olivat "tunkkaisia", enkä minäkään niistä erityisemmin innostunut. Eli ensimmäinen kosketukseni genreen ei kannustanut tarttumaan aiheeseen myöhemmälläkään iällä.

Olen jotenkin aina kokenut vampyyrit äärimmäisen kliseiseksi ja mauttomaksi aiheeksi, ja siksi välttänyt genreen kuuluvien kirjojen lukemista. Stephenie Meyerin Houkutus päätyi minulle luettavaksi ihan sattuman kaupalla muutama vuosi sitten, ja yllättäen kirjasarja tempaisikin minut mukaansa. Ehkä johtuen siitä, että Meyer nimenomaan muokkasi vampyyreihin liittyvät kliseet vähän uuteen uskoon. Vaikka kirjat olivat minusta naiiveja ja selvästi teineille suunnattuja romansseja, ne olivat silti ensimmäinen aikuisiän kosketukseni aiheeseen. Pikku vampyyrin tunkkainen haju alkoi haihtua.

Meyerin kirjasarjan luettuani silmäilin hieman muitakin aiheesta kirjoitettuja romaaneja. Anne Ricen jopa kulttimaineeseen nousseet kirjat eivät sytyttäneet tippaakaan, vaan palattiin taas pimeisiin Dracula-kuvioihin. Harrisin kirjat taas ovat osoittaneet, että genreä voi hyödyntää myös hauskasti. Olen aika varma, että vampyyrikirjojen vannoutunutta ystävää minusta ei kuitenkaan koskaan tule. Ne klassikot, jotka kirjoittavat vampyyrit sellaisina, kuin vanhat kansantarinat kertovat, eivät vakuuta minua. Sen sijaan hömppää ja teinidraamaa tulee luettua helpommin: ehkä juuri siksi, miten kaukana ne ovat alkulähteestään. Lindqvistin Ystävät hämärän jälkeen, oli sen sijaan poikkeus: kalmainen vampyyritarina, joka kyllä vei minut mukaansa.

Vampyyrikirjallisuudesta yleensä

Tarinat vampyyreistä perustuvat ikivanhoihin myytteihin, jotka ovat peräisin aina muinaisen Babylonian deminitarustoista, Egyptiläisistä myyteistä sekä Homeroksen Odysseiasta. Mitä ilmeisimmin kyseessä on äärimmäisen vanha taruolento, jonka synnyn on epäilty perustuvan mm. verta imeviin lepakoihin, kannibalismiin, katalepsiaan jonka aiheuttama kuolemaa muistuttava tila on herättänyt kauhua, vesikauhuun, sekä yleisesti kristinuskon vaikutukseen. Ilmiö on kuitenkin alkanut elää omaa elämäänsä populaarikulttuurissa, jonka seurauksena vampyyristä on muodostunut eroottinen ja entistä enemmän ihmisen kaltainen hahmo.

Lisää vampyyreista ja niiden suosiosta mm. Yle: Vampyyrit iskevät entistä lujempaa, UtuOnline: Vampyyrien evoluutio, Helmi: Vimmaiset vampyyrit, Hanna Kuisman opinnäytetyö, Jyväskylän yliopisto: Pimeydestä päivänvaloon, 2000 -luvun vampyyri, kasvissyöjä, rakastaja ja tappaja

Hyväksi kysymykseksi (johon varmaan joku viisaampi osaa vastata) jää se, mikä vampyyreissa viehättää? Meyerin sarjan suosion seurauksena myös paranormaalit rakkaustarinat ovat kokeneet uuden tulemisen, mutta ainakin minulle on jäänyt mysteeriksi se, miksi jokin tällainen ilmiö kiinnostaa lukijoita ja muita populaarikulttuurin kuluttajia? Mikä vampyyreissa viehättää?

Miksi kirja jää kesken?

2011-11-19T10:15:00.004+02:00

Kuva täältä.

Meillä on monenlaisia erilaisia tapoja lukea. Satakieli teki blogissaan taannoin hyvän kyselyn erilaisista lukutottumuksista. Minä itse tunnustaudun leväperäiseksi ja lyhytjänteiseksi lukijaksi. Jos kirja ei heti tempaise minua otteeseensa, jätän sen helposti kesken, mutta asennoidun yleensä myös niin, että saatan yrittää kirjan kanssa joskus myöhemmin toisenlaisessa elämäntilanteessa. Olen nimittäin huomannut, että joskus tylsältä ja mitäänsanomattomalta tuntuva kirja saattaa toisena päivänä yllättää.

Tänä vuonna minulla on jäänyt kesken aika monta kirjaa. Väittäisin, että tämä osittain liittyy siihen, että olen lukenut hirvittävän määrän aivan loistavia kirjoja. Väkisinkin osa jää varjoon, eikä syy ole kirjassa vaan mielentilassa. Muun muassa näiden kanssa olen tänä vuonna epäonnistunut: Eddings Regninan laulu, Waris Suden lapset, van der Steen Ennustus, Eco Ruusun nimi, ja viimeisimpänä Malzieun Sydämen mekaniikka. Mistä syistä sinä jätät kirjan kesken, vai luetko aina aloittamasi sitkeästi loppuun?

Marraskuu on mennyt aika lailla NaNoWriMo -projektin kanssa pähkäillessä, ja näyttää vähän siltä, että projekti tulee jatkumaan vielä joulukuussa. Toivottavasti onnistun pitämään rytmistä kiinni edes jossain määrin. Loppuvuodelle olen kuitenkin kahminut myös luettavaa, vaikka kirjavuosi alkaa jo lähestyä loppuaan. Katsotaan, millaisiin seikkailuihin pääsen vielä mukaan!

NaNoWriMo 2011: 50 000 ja tarina päättyy? Tai sitten ei.

2011-11-14T19:00:00.000+02:00

Juban sarjakuvan Wagner tietää, miten NaNoWriMo -romaani kannattaa kirjoittaa. Jos ei itse tiedä miten kaikki päättyy, on huomattavasti jännempää jatkaa eteenpäin. Ei tämä kaikkien kohdalla toimi, mutta juuri tällä hetkellä voin kyllä itse samaistua Wagner -possun mielialoihin.

Tämä pariviikkoisen aikana on tapahtunut kaikenlaista. Tarinani juoni on kulkenut mihin sattuu ja olen itse vain seurannut sivusta, kun sormeni takovat tietokoneen ruudulle jotakin, mistä minulla ei alun alkaen ollut mitään havaintoa. Näitä jänniä kokemuksia tulee, kun kirjoittaa vauhdilla. Ja kun tuossa taannoin käytiin muutamaa hämmentyneissävytteistä blogikeskustelua siitä, onko muka lastenkirjailija Netta Walldén voinut kirjoittaa romaaninsa viikonlopussa, niin sorkinpa soppaa omalla mielipiteelläni ja väitän, että aivan varmasti. Tosin onnistuneeseen lopputulokseen vaaditaan ehkä vähän muutakin kuin jääräpäinen taisteluraivo, eli siinä mielessä en lähde vertailemaan omaa aikaansaannostani mihinkään muuhun.

Hauskaa tässä on se, että tarina ei ole vielä päättynyt. Minulla on marraskuuta vielä kaksi viikkoa ja jotain ajattelin tähän liittyen laittaa paperille, vaikka maaginen luku onkin saavutettu. Been there, done that ja lopputuloksena 50 000 sanaa ja kipeä niska. Oliko vaivan arvoista? Joo, luulen niin.

Anneli Kanto&Terhi Rannela: Tähystäjäneito + pohdintaa blogien vaikutuksesta lasten- ja nuortenkirjallisuuteen

2011-11-10T16:58:00.001+02:00

Anneli kanto& Terhi Rannela kokoonpanolla kirjoitettu Tähystäjäneito on ollut jo pitkään lukulistallani. Nyt sitten sain sen kirjastosta, ja kaikesta nanowrimottamisesta huolimatta päätin lukea kirjan. Luinkin sen melkein yhdeltä istumalta eräänä iltana, kun nanowrimon sanamäärät oli saatu jo kasaan ja sanasotakumppanit tainnutettu. Huomasin muuten jostakin, että myös Tähystäjäneito olisi marraskuun aikaansaannosta. Ei siis hassumpi kirjavalinta tälle kuukaudelle.

Kirjan juonta en ryhdy tässä erityisen yksityiskohtaisesti referoimaan, sillä Tähystäjäneidosta on kirjoitettu muu muassa seuraavissa blogeissa(Kirjamielellä, Saran kirjat ) sekä romaanin nettisivuilla. Tarinassa Saramatin tähystäjäneito Amaya lähtee naapurivaltioon edustusmatkalle ja joutuu tempaistuksi valtapelin pyörteisiin. Fantasiaa tai ehkä pikemminkin vaihtoehtohistoriaa edustava lasten- ja nuortenkirja on trilogian ensimmäinen osa.

Kirja on juoneltaan melko ennalta-arvattava, mutta siitä huolimatta mukavaa luettavaa. Jäin kuitenkin hieman pohtimaan kirjan kohderyhmää, sillä kieli on melko helppolukuista jos ei ihan naiivia kuitenkaan, mutta silti kirjassa on suoriakin viittauksia makuukamarin tapahtumiin. Epäilemättä myös kirjasarjan tulevissa osissa Amayan rakkauselämä on enemmän edustettuna. Jonkinlaisena kasvutarinana tämä lienee tarkoitus käsittää. Minusta on kuitenkin mukava huomata, että fantasiakirjallisuutta on alettu yhä enenevässä määrin julkaista myös kotimaisilta kirjoittajilta.

Mutta kuka on lukija?

Kirjaa ja sen yhteyteen liittynyttä keskustelua (Yöpöydän kirjat ja Kuparisaari) seurattuani olen alkanut pohtia muutamaa seikkaa liittyen lasten- ja nuortenkirjallisuuteen. Vaikka tämän tyyppinen fantasiakirjallisuus on ensisijaisesti suunnattu lapsille ja nuorille, on lukijoiden joukossa myös paljon aikuisia. Aikuisille kun ei pahemmin julkaista kotimaista fantasiaa, mikä luonnollisesti saa aikaan sen, että aiheesta kiinnostuneet lukevat myös genreen sopivat lapsille ja nuorille suunnatut kirjat. Ja blogikeskustelujen ja -arvostelujen myötä yleensä juuri aikuislukijoiden mielipiteet ja näkemykset nousevat lasten ja nuorten mielipiteitä paremmin esille.

Onkin mielenkiintoista kysyä, miten tämä on vaikuttanut kirjailijoihin? Kiinnitin huomiota Tähystäjäneito -kirjan toisen kirjoittajan, Anneli Kannon kirjoitukseen kirjan blogissa. Hän perustelee kirjan kritiikkiä saaneita nimivalintoja muun muassa seuraavalla: "Oletimme, että esimerkiksi nimi Radko ohjaisi lukijan oikeille jäljille. Onhan hän nimikaima serbikenraali Ratko Mladicille, joka parhaillaan on Haagin ihmisoikeustuomioistuimessa Screbrenican kansanmurhasta syytettynä".

On toki hienoa, että kirjailija ei aliarvio lukijaansa, mutta onko todellakin realistista odottaa, että kirjan kohderyhmä (lapset ja nuoret) ymmärtävät tällaisen viittauksen? Jos taas tämä ja muut kirjailijan mainitsemat viittaukset on tarkoitettu aikuislukijoille, jää minulle hyvin epäselväksi se, miksi kyseinen kirja ylipäätään on julkaistu lastenkirjana, jos kuitenkin oletetaan että aikuislukijat (blogistit ja kriitikot) tarttuvat edellä mainitun kaltaisiin viittauksiin. Menee yli minun käsityskykyni.

Samantapainen ilmiö käväisi Ennustuksen kirjoittaneen Hanna Van der Steenin blogissa hänen kommentoidessaan parikymppisten ymmärtämätöntä suhtautumista hänen kirjansa maailmaan. Postaus kuitenkin poistettiin myöhemmin, joten ei siitä sitten sen enempää.

Lähinnä asia nousi mielessäni esille siksi, että asetelma tuntuu minusta surulliselta. Eikö lastenkirjoja kirjoiteta lapsille ja lapsilukijoita ajatellen? Miksi sitten meidän, kohderyhmään täysin kuulumattomien lukijoiden mielipiteillä on niin suuri merkitys. Eihän kirjoja ole kirjoitettu meitä varten. Vai onko?

NaNoWriMo 2011: Ensimmäinen viikko takana

2011-11-08T20:51:00.001+02:00

Takana on viikon verran NaNoWriMoa. Olen elänyt melkein koko viikon pelkällä teellä, omenilla ja kuivakakulla, ja olen ehdottomasti ja täysin epäilemättä nukkunut liian vähän. Ja sen huomaa.

Tämän vuoden marraskuussa päädyin kirjoittamaan toisen osan tarinaan, jonka kirjoitin vuonna 2009 marraskuun aikana. Jotenkin kuvittelin, että tutuilla hahmoilla olisi helppo lähteä kirjoittamaan, mutta asiassa oli myös omia mutkia, joita olen yrittänyt suoria viikon aikana. Tällainen kirjoitustahti ei ole mitenkään tavanomaista ja saan kiittää siitä vain ja ainoastaan sanasotakavereitani Ketturuukkua ja Sutta, joiden kirittämisessä on ollut aivan pakko pysyä mukana. Nanon sanamäärästä on enää jäljellä kirjoitettavana vajaat 20 000 sanaa, enkä vielä tiedä mahtuuko kertomuksen loppu tuohon sanamäärään, vai tarvitsenko lisää sanoja. Se jää nähtäväksi. Varmaa kuitenkin on, että joko tämän tai jonkin muun projektin parissa vietän koko marraskuuni, enkä jätä tätä absurdia puuhaa siihe, että saan vaaditun sanamäärän täyteen.

Järkevääkö? En usko, mutta melko hauskaa.

Kirjoittaminen on verottanut lukemista, mutta minulla on hirvittävän houkutteleva pino kirjoja, joita olen silmäillyt aina kun olen ehtinyt. Yöpöydällä ovat pinossa muun muassa Martinin Kuninkaiden koitos, Kanto&Rannela kokoonpanon Tähystäjäneito, Prachettin Valtio sekä houkuttelevalla kannella varustettu Malzieun Sydämen mekaniikka. IPadilla hurraa Tammelinin Veriveljekset, ihka ensimmäinen e-kirjani!

Miten muilla nanottajilla on sujunut ensimmäinen viikko?

Celia Rees: Merirosvoja!

2011-11-04T22:00:00.001+02:00

Celia Reesin Merirosvoja! (Pirates!) muodostui jonkinlaiseksi "silmäillen ja pikalukien" -tyyppiseksi elämykseksi NaNoWriMo -kuukauden arjessa. Nappasin kirjan kirjastosta mukaani ilman mitään ihmeellisempiä ennakko-oletuksia. Oikeastaan se tarttui mukaan mielenkiintoiselta vaikuttavan takakannen perusteella. En pettynyt, mutta en innostunutkaan.

Kirjassa leikitellään perus tutulla juonikaavalla, jossa isän ja kieron veljen kaavailemaa avioliittoa paetaan -tällä kertaa merirosvoksi. Isän kuoltua meripoika Williamista tykkäävä, äidittä kasvanut Nancy lähetetään Jamaikalle ja yritetään naittaa lurjukselta vaikuttavan miehen vaimoksi. Nancy karkaa orjatyttö Minervan kanssa pois ja päätyy elämään merirosvon elämää, joka pitää sisällään taisteluja ja vanhan rakkauden kaipuuta. Varmasti toimii teini-ikäisillä seikkailun ja historian nälkäisillä lukijoilla.

En oikein tiedä miksi tämä kirja ei sytyttänyt sen kummemmin. Liekö sitten syynä marraskuun muut aktiviteetit vaiko se, että tämä nuorille suunnattu seikkailu olisi voinut oikeasti olla kiehtova, jos se ei olisi ollut ihan niin naiivi ja teemoiltaan keskeneräinen. Tai ehkä minä vaan olin liian kriittisellä tuulella lukemaan kirjaa aiheesta, joka on vaarallisen käytetty ja täynnä stereotyyppisiä odotuksia. Eli kun kirjassa ei näkynyt Jack Sparrown asuun sonnustautunutta Johnny Deppiä, se ei voinut olla hyvä. Mene ja tiedä.

Suosittelen luettavaksi merirosvoseikkailuista tykkääville nuorille. Nafisan on tainnut lukea tämän, koska päädyin googlettamalla hänen blogiinsa. Arvostelua en kuitenkaan löytänyt, mutta kenties se on siellä jossakin?

Huomio. Pahoittelen, mutta tämäniltaisen kirjoitukseni armoton hiomattomuus johtuu siitä, että NanoWriMo ja 15 tuhannen sanan kriisi syö voimia.

NaNoWriMo 2011: pikakuulumisia

2011-11-02T10:10:00.000+02:00

Ensimmäisen päivän kirjoitussaldo oli 6461 sanaa. Tälle päivälle tiedossa huikeasti vähemmän sanoja, koska aika on kortilla ja energiaa ei ole senkään vertaa. Linkkivinkkinä Maijan ilmestykset -blogin Miten päihität NaNoWriMon? Sieltä energiaa niille, joiden puhti on hiipumaisillaan jo ensimmäisen päivän rutistuksen jälkeen.

NaNoWriMo 2011, osa 5: Paikoillanne, valmiit, hep!

2011-10-31T08:30:00.002+02:00

Näin ensinnä kiitokset kaikille, jotka ovat jaksaneet seurata NaNoWriMo -kirjoitteluani. Erityisiä ohjeita ei enää marraskuun puolella ole tiedossa, korkeintaan tuskailua oman marraskuun ja oman kirjoittelun parissa. Voi olla että päivitystahtini on marraskuussa tavallista hitaampi, mutta jännitysmomentin tähän kaikkeen luo se, ettei koskaan voi tietää miten käy. Kuukausi voi mennä sutjakkaasti tai loistavasti tai sitten tarvon jo ensimmäisen viikon jälkeen mahdottomassa suossa. Se jää nähtäväksi. Minä ennakoin jo marraskuun alkua ja vaihdoin blogini bannerin paremmin teemaan sopivaksi.

Muutama muistutus NaNoWriMo:on virallisesti osallistuville:

-Muistakaa päivittää NaNoWriMo:n sivuilta oikea aikavyöhyke ja valitkaa alueeksenne Suomi.
- Päivittäkää päivittäiset sanamäärät sanalaskuriin, joka ilmestyy (toivon mukaan pian) NaNoWriMon sivuille sinne oikeaan yläkulmaan kirjautumislinkin viereen. Syötä vain päivittäin tekstin kokonaismäärä laskuriin.
- Lisää (halutessasi) omille sivuillesi sanalaskuri, niin muut voivat seurata etenemistäsi (tämä auttaa jos sosiaalinen paine motivoi) tai haasta joku sanasotaan kanssasi.

Hienoa kun meitä on niin monta mukana tavoittelemassa 50 000 sanaa! Inspiraatiota, flowta ja NaNoWriMo:n mieletöntä mielettömyyttä odotellessa!

Charlaine Harris: Verenjanoa Dallasissa

2011-10-31T08:19:00.001+02:00

Jostain syystä taidan alkaa sittenkin ymmärtää, miksi Charlaine Harrisin vampyyrikirjat ovat olleet niin suosittuja. Luin toisen osan, Verenjanoa Dallasissa (Living Dead in Dallas) samasta syystä kuin sarjan ensimmäisen kirjan: se vain sattui tarttumaan käsiini sopivasti kun olin käymässä kirjastossa. Ja toisaalta halusin antaa kirjasarjalle uuden mahdollisuuden ensimmäisen - hämmentyneen - lukukokemuksen jälkeen.

Mitään korkeakirjallisuutta tämä ei kyllä ole, mutta viihdyttävää ja toiminnantäyteistä luettavaa varsinkin silloin kun ei tahdo käyttää aivojensa kapasiteettia yhtään enempää kuin on välttämätöntä.

Romaanissa telepaatti-Sookie lähtee vampyyri-Billin kanssa Dallasiin vampyyri-Ericin käskystä selvittämään sikäläisen vampyyriyhteisön jäsenen katoamista. Muodonmuuttajat ja verenhimoinen mainadi sekä ääriuskonnollinen ja vampyyreitä vihaava yhteisö ovat omassa osassaan tarinassa. Ja tuttuun tapaan kuvioon kuuluu myös paljon verta ja sitä, mitä vampyyrit ja ihmiset touhuavat öiseen aikaan lakanoiden välissä. Ei ihan perheen pienimmille siis.

Ihmettelen näitä kirjoja lukiessani, miten on mahdollista että suhteellisen pieneen sivumäärään on saatu upotettua niin valtavasti tapahtumia. Kuten sanottu, olen nähnyt kirjasarjan perusteella tehdyn tv-sarjan ensimmäisen tuotantokauden, jonka tapahtumat oli ihan tosissaan saatu revittyä yhdestä ainoasta kirjasta (mukaan lukien tietysti muutamat ylimääräiset seikat, jotka sarjan tekijä oli ilmeisesti halunnut mukaan). Vaikka en kakkoskautta olekaan nähnyt, voin hyvin arvailla että sen sisältö on yhtä monenkirjava kuin ensimmäisen kauden.

Hömppää tai ei, suosittelen luettavaksi niille, joita genre kiinnostaa ja joihin vampyyrikomiikka iskee. En linkitä, koska tämän ovat lukeneet suunnilleen kaikki muut paitsi minä.

NaNoWriMo 2011, osa 4: Kuinka siitä selviää?

2011-10-29T12:00:00.000+03:00

Kuva: Johannes Vermeer

Kuinka sitten muka selviää siitä, että kuukausi pitää kuluttaa kirjoittamalla? Kaikkiko vapaa-aika uhrata harrastukselle, jonka tuotteena ei välttämättä ole yhtään mitään järkevää? Seuraavassa listattuna (pilke silmäkulmassa) selviytymiskeinoja NaNoWriMo:on osallistuville. Vielä ehtii järjestää puitteet kirjoittamiselle sopiviksi...

1. Osta kaappi täyteen valmisruokia tai lahjo puolisosi siivoamaan/laittamaan ruokaa koko kuukauden. Voi olla että kärsit tästä järjestelystä joulukuussa, jolloin kuukauden lusmuilu kotitöistä kaatuu niskoille. Mutta mitä väliä, sillä silloin sinulla on jo 50 000 sanaa kirjaa kirjoitettuna!

2. Jos olet perheellinen, luovu periaatteista ja istuta lapset koomailemaan television eteen. Marraskuu ei oikein suosi ulkoleikkejä, mutta sijoita hankkimalla tenaville kunnon sadepuvut. Voit myös rakentaa muksuille majan olohuoneeseen ja sulkeutua vessaan kirjoittamaan

3. Raivaa työpöydälle/sohvalle sen verran tilaa, että mahdut kirjoittamaan. Mieti etukäteen, mikä on mukavin mahdollinen kirjoituspaikka ja sijoittele tarpeelliset asiat sen ympäristöön niin, että kaikki on käden ulottuvilla

4. Hanki kirkasvalolamppu ja osta purkillinen d- ja c-vitamiinipillereitä. Käy ostamassa hyvästä tee- tai kahvikaupasta kunnollista virvoitusjuomaa, joka pitää sinut hereillä

5. Suunnittele itsellesi sopiva taukojumppa, joka on helppo ja mukava vetää kirjoitustreenien välissä

6. Valitse iltalukemiseksi jokin sellainen kirja, joka ei sekoita päätäsi liikaa kun kirjoitat, eikä tunge intertekstuaalisiksi viittauksiksi omaan tekstiisi. Unohda television katselu kuukaudeksi; yllätyt miten paljon aikaa saat lisää!

7. Kerää mielimusiikeistasi soittolista, joka sopii kirjoittamasi tekstin henkeen. Kuuntele ja haaveile aina silloin kun ei ole mahdollista kirjoittaa (automatkoilla esim.)

8. Pohdi pystytkö hyödyntämään myös ne ajat, jolloin et normaalisti voisi edes kuvitella kirjoittavasi: töissä kahvitauolla, tylsällä luennolla jossa et muutenkaan käy istumassa kuin pakotettuna

9. Päätä että et vietä joulua ollenkaan. Stressi joulusiivouksista ja lahjahankinnoista häviää kokonaan. Tämän päätöksen voi toki pyörtää vielä joulukuun alkaessa ja stressata senkin edestä

Eikö kerran vuodessa olekin lupa olla (kuukauden ajan) hiukan itsekäs ja nipistää muista velvollisuuksista siksi, että haluaa tehdä jotain mistä oikeasti tykkää kovasti? Työnnä huono omatunto syrjään ja järjestä itsellesi (ja kirjoituksellesi) laatuaikaa, jos se suinkin on mahdollista. Marraskuun jälkeen on taas aikaa korjata katkenneet ystävyyssuhteet ja hyvitellä vihastunutta puolisoa. Sekä siivota koti, joka on kuukauden aikana ajautunut täydelliseen kaaokseen. Voi olla myös, että saat huomata aikataulujen järjestelemisen helpommaksi sitten joulukuussa, kun kalenterista on kadonnut yksi, kuukauden mittainen koitos.

Ja toisaalta: jos kirjoitustahti tuntuu liian kovalta ja haasteet liian suurilta, ei mikään estä asettamasta omia tavoitteita, vaikka 20 000 sanaa kuukaudessa. Minusta tärkeintä on se, ettei jää pohtimaan ja haaveilemaan olisiko unelman toteuttaminen mahdollista, vaan tarttuu toimeen ja yrittää! Lopputuloksena rehellisestä yrittämisestä on yleensä saavutuksista riippumatta hyvä mieli. Kun tietää, että tavoitteita on mahdollista saavuttaa.

Silvana De Mari: Viimeinen haltia

2011-10-27T10:23:00.000+03:00

Ihmettelen kovasti, että tämä ihana, ihana kirja on niin niukalti noteerattu blogimaailmassa. Italialaisen kirjailija Silvana De Marin surullisen hykerryttävän suloinen Viimeinen haltia (L'ultimo Elfo) löytyi pikaisen selauksen perusteella vain Tarinauttisen hämärän hetkistä. Pistäkäähän muutkin lukulistalle.

Tämä tarina alkaa sateesta, jossa vaeltaa yksinään ja suruissaan pieni haltialapsi, haltiavesa, jonka omituiselta kuulostavaa nimeä kaikki luulevat aivastukseksi, niistämiseksi tai muuksi tahattomaksi äännähdykseksi. Haltia ei syö mitään mikä on ajatellut ja osaa sytyttää tulen käsillään -eikä siinä ole mitään ihmeellistä, sillä niin haltiat tekevät. Haltioita ei kuitenkaan ole enää monta, sillä ihmisten viha on hävittänyt tuon oudon kansan. Fantasiatodellisuuden muutkin hahmot alkavat kuolla sukupuuttoon maailmasta, niin myös viimeinen lohikäärme, jonka kohtalo kietoutuu yhteen pienen haltian kanssa.

Haltia tutustuu pitkällä matkallaan kahteen ihmiseen, jotka oppivat ymmärtämään hänen kauneutensa. Haltialle maailma näyttäytyy ihan erilaisena kuin ihmisille ja sen tulee jokainen huomaamaan matkan varrelta. Tarinassa siirrytään myöhemmin aikaan, jossa haltia on jo nuorukainen ja lohikäärme hautoo munaa. Tarina saa päätöksensä kuitenkin vasta sitten kun vanha ennustus käy viimeistä merkkiään myöten toteen.

Tämä takakannen perusteella Italian myydyin fantasiakirja oli uskomattoman ihanaa luettavaa. Se oli samalla äärettömän surullinen ja niin hauska, että purskahtelin ääneen nauruun, kun luin kirjaa. Ja sitä ei muuten tapahdu kovin usein. Tarina on samalla hyvin klassisia fantasian elementtejä noudattava ja toisaalta ihan tuore. Kaunis kuvitus tukee kirjan tarinaa hyvin ja piirtää haltian eteeni juuri sellaisena kuin kirjan tarina antaa ymmärtää.

Silvana De Mari sanailee kauniisti ja taitavasti. On mahtavaa, miten pohjavireeltään surullinen kirja vetää hymyn huulille. Asetelmassa on jotakin sellaista taitavuutta, mikä menee yli minun ymmärrykseni. Ihmettelenkin kovasti, ettei kirja ole herättänyt pahemmin huomiota blogirintamalla. Laittakaahan lukulistalle.

Tämä kirja on hieman samanhenkinen kuin Kirsi Ellilän Eksyneet näkevät unia. Suositten ehdottomasti luettavaksi niille, jotka Ellilän kirjasta ovat pitäneet. Uskoisin, että tämä sopii myös hieman pienemmillekin lukijoille ja ehdottomasti myös aikuisille. En äkkiä keksi toista näin kaunista tarinaa.

NaNoWriMo 2011, osa 3: Jos ideat eivät riitä?

2011-10-25T19:34:00.000+03:00

Kuva: Edvard Munch

Huippuhienoa huomata, että muutkin ovat alkaneet lämmetä tälle NaNoWriMo -jutulle. Tähän mennessä ainakin Ketturuukku, Susi, Nafisan, Emilie, Meri, Kettu , Liina, Haukku, sekä pienellä varauksella myös Paula ja Morre olisivat lähdössä mukaan! Hyvä me! Ihana, hullu marraskuu, tule jo!

Meri kirjoitti blogissaan aiheesta oivallisesti: Toisaalta mieli tekisi kovasti päästä jo kirjoittamaan, toisaalta pieni ääni sisällä pyörittelee silmiään ja totetaa, ettei tässä ole mitään järkeä ja paras vain luovuttaa ennen kuin juttu ehtii edes alkaa.

Juuri yllä mainittu on varmasti monelle NaNoWriMo:on osallistuvalle äärimmäisen tuttu tunne. Ja juuri silloin on hauska yllättää itsensä ja tehdä jotain ihan hullua: kirjoittaa, vaikka siinä ei olisikaan mitään mieltä!

Mutta kieltämättä kirjoittamisessa on välillä murheensa... Odotatko sinä inspiraation hetkeä ennen kuin voit ryhtyä kirjoittamaan (tai ylipäätään luomaan jotakin uutta)? Joskus innostuksen hetket eivät tule kun niitä odottaa. Silloin kun edessä on kuukauden verran kirjoittamista ja 50 000 sanaa, käy kieltämättä herkästi mielessä kysymys siitä riittävätkö rahkeet niin pitkän teksin luomiseen. Kantaako idea tarpeeksi pitkälle.

Nyt kun itsekriittisyys on kaivettu syvään kuoppaan ja unohdettu kokonaan vaatimukset tuottaa jotakin hienoa ja syvällistä, voi helpommin heittäytyä kirjoittamaan. Asiasta en varsinaisesti tiedä, sillä en ikinä ole kirjoittanut leipätyökseni (ellei gradua lasketa), mutta väittäisin, että kirjoittaminen on pohjimmiltaan ihan samanlaista työtä kuin melkein mikä tahansa muukin työ. Lähteekö marketin kassa joka päivä innoissaan töihin? Onko opettajasta aina hauskaa toistella samoja neuvoja oppilailleen? Mikään työ ei tunnu aina mielekkäältä, enkä usko, että kirjoittaminenkaan.

Jos ideat loppuvat kesken, eikä huvita kirjoittaa? Miljöökuvauksella ja turhilla dialogeilla saa kokemukseni mukaan NaNoWriMo -tekstiin lisää sanoja, mutta silloin kun tavoitteena on 50 000 sanan kuukausisaldo, ei oikein voi lopettaa siinä vaiheessa kun vähän tympäisee eikä viitsikään. Minä suhtaudun asiaan samalla tavalla kuin ollessani leipätyössä: jos ei huvita niin teen silti, koska se on minun työtäni ja minun täytyy se tehdä. Joskus myös luovaan työntekoon voi yrittää soveltaa samaa periaatetta, luulen.

Monesti ideoiden katoamiseen saattaa auttaa myös mielikuvakartta tai jokin muu keino luotsata ajatuksia oikeille urille. Jokainen ryhtyy tietysti rakentamaan tarinaa omista lähtökohdistaan: niille jotka kaipaavat huolellista suunnittelua, suosittelen aloittamaan suunnittelun hyvissä ajoin. Tällöin voi jo miettiä etukäteen tekstin rakenteen, mikä varmasti helpotaa työtä monella tapaa. Tai sitten voi hypätä alkuun marraskuun ensimmäisenä päivänä ja katsoa mitä vastaan tulee. Olisi mielenkiintoista kuulla miten teillä tarina punoutuu mielestä paperille: tarkan suunnittelun kautta vaiko spontaanisti ja hetken mielijohteesta?

Kannattaa muuten lukea Julia Cameronin Tyhjän paperin nautinto, jos potee tyhjän paperin kammoa tai ideoiden häviämisen pelkosyndroomaa...

NaNoWriMo 2011, osa 2: Mutta kun en osaa!

2011-10-24T09:30:00.000+03:00

Kuva: Salvador Dali

Kirjoitin viimeksi NaNoWriMo:on liittyen siitä, miten meillä on hurjan usein tapa perustella joidenkin projektien tekemättä jättäminen sillä, että aika ei riitä tekemiseen. Nyt kun Dalin kello on, kuten kuvassa, räjäytetty taivaan tuuliin, ja aika on todettu suhteelliseksi käsitteeksi, astuu kuvaan seuraava ongelma: mutta kun mä en osaa.

Tämä perustuu ihan täysin siihen, mitä olen lueskellut netin kirjoittajablogeista, mutta monesti tuntuu siltä, että kirjoittamisen motiivit liittyvät ainakin osittain kirjailijaksi tulemiseen ja kirjan julkaisemiseen. Tässä ei tietenkään ole mitään väärää, mutta luulen, että se asettaa ihan hirvittävästi paineita. Mitä jos vain on hyvä tarina, jonka tahtoisi kertoa? Voisiko sen kirjoittaa paperille ilman, että mielessä pyörivät kustannustoimittajien odotukset/vaatimukset ja omat käsitykset siitä millainen teksti on hyvää ja julkaisukelpoista. En tiedä, mutta luulen, että aika harva kirja on valmis ensimmäisen kirjoittamiskerran jälkeen. Harva teksti on läpeensä valmista kun sen on ensimmäisen kerran naputellut tietokoneen ruudulle.

Olen blogeja lueskellessani huomannut, että monet pohtivat NaNoWriMo:on osallistumista epäillen, että liika itsekriittisyys tekee kirjoittamisesta liian hankalaa. Varmasti! Nanottaessa itsekriittisyyden voi tyystin unohtaa, sillä siihen ei missään tapauksessa ole aikaa. Ainakin minä olen jo valmiiksi asennoitunut niin, että lopputuloksesta ehkä vain osa on mitenkään kelvollista. Mutta miksi kelvottomuus vähentäisi tekstin arvoa ja tekemisen iloa?

Tässä kohtaa voikin kaiketi kysyä mikä kumman järki on kirjoittamisessa, jos sen ei ole edes tarkoitus tuottaa julkaisukelpoista romaania? No, minusta se on hauskaa. Kun kirjoitin NaNoWriMo:ssa ensimmäisen kerran, minä yksinkertaisesti kyllästyin siihen, että aina vain haaveilin ja suunnittelin, että olisipa kiva kirjoittaa joskus "Tarina X". Päätin, että minähän kirjoitan "Tarina X:n" ihan riippumatta siitä millainen siitä tulee. Marraskuun lopussa huomasin, että minulla oli yli 50 000 sanaa "Tarina X:ää". Monta monta liuskaa kirjoitusta. Minun kirjoitusta. Minun ikiomaa kirjoitusta!

Itsekriittisyys on tietyissä olosuhteissa ihan hyvä asia (varmasti ainakin silloin, jos sitä nanossa kasaan kyhättyä 50 000 sanaa pohtii lähettävänsä kustantajalle tai luetuttavansa jollakin tutulla). Joskus on kuitenkin hyvä muistaa, että kukaan ei näin kliseisesti sanottuna ole seppä syntyessään. Osasitko sinä muka kävellä, kun nousit ensimmäistä kertaa jaloillesi?

edit: Sudelta tuli edelliseen nanopostaukseen kommentti, jonka laitan tähän kaikkien näkyville. Tärkeää asiaa NaNoWriMo:on osallistuville!

Kaikille nanottajille vielä tiedoksi: käykäähän merkitsemässä "my regions" kohdassa Europe - Finland omaksi kotialueeksi, jotta saadaan teidänkin sanat mukaan maakohtaiseen listaukseen :) Tavallisesti meillä on lisäksi ollut joku pikkuinen yhdysvaltalaisosavaltio sanasodassa meidän kanssa ja jostain olin lukevinani, että tänä vuonna olisi kaavailtu myös Ruotsi-Suomi-maaottelua!

Lisäksi kannattaa omista profiiliasetuksista vielä tarkistaa, että on oikealla aikavyöhykkeellä, jotta sanapäivitykset merkitään marraskuulla sitten oikealle päivälle.

Charlaine Harris: Veren voima

2011-10-23T11:21:00.000+03:00

On muuten ihan äärimmäisen hyvä kysymys miksi kummassa luin tämän kirjan. No, se sattui kirjastossa sopivasti kohdalle ja satuin kerran sairaana ollessani tuijottamaan sarjan ensimmäisen tuotantokauden vuokraamosta löydetyltä dvd:ltä. Mutta silti. Miksi, oi miksi?

Charlaine Harrisin suureen suosioon nousseen kirjasarjan aloittava osa Veren voima (Dead until dark) kertoo Sookiesta, joka kuulee muiden ajatukset ja päätyy deittailemaan vampyyrin kanssa. Mukaan kuvioon kuuluu omituisia murhia, baarin omistaja joka onkin koira -tai siis muodonmuuttaja, miljoonavuotias viikinkivampyyri sekä paljon verta ja seksiä. Ja ai niin, omituinen jälkeenjäänyt vampyyri, joka muistuttaa mystisesti kuuluisaa, edesmennyt populaarimusiikin ikonia. Joo.

Olihan tämä viihdyttävä, luulen. Suoraan sanottuna en oikein tiedä mitä sanoisin tästä kirjasta. Ehkä tämä ei ollut kirja, vaan jokin outo ilmiö joka kiteyttää ja parodioi ajan henkeä: paranormaalin rakkauden suosiota nuortenkirjallisuudessa. Taitaa olla parempi, että en sano enempää.

Suosittelen tätä luettavaksi niille, jotka tykkäävät vampyyrikirjallisuudesta. Olen ihan varma, että jotakin olennaista jäi minulta tajuamatta, enkä siksi uskalla sanoa tästä sen enempää. Ehkä pitää lukea sarjan toinen osa ja katsoa mitä mieltä sen jälkeen olen.

NaNoWriMo 2011, osa 1: Miten aika riittää?

2011-10-22T18:47:00.001+03:00

Olen pannut merkille, että Vinttikamariin eksytään suhteellisen usein NaNoWriMoon liittyvillä hakusanoilla, joten vaikka aikaisempiin postauksiin (klikkaa sivupalkista NaNoWriMo) ei ole tullut pahemmin kommentteja, uskallan olettaa, että sentään jotakuta kiinnostaa aihe. Viime aikoina on vaikuttanut siltä, että muutama muukin bloggaaja olisi lähdössä nanottamaan, joten päätin nyt ennen nanoa ja nanon aikana kirjoittaa muutamia postauksia aiheeseen liittyen.

NaNoWriMossa on pitkälti kyse itsensä ylittämisestä ja monessa tapauksessa myös haaveiden toteuttamisesta. Aika moni haaveilee kirjoittavansa joskus kirjan, mutta tuntuu siltä, että monen kohdalla yritys kaatuu liialliseen itsekriittisyyteen tai ajan puutteeseen. Nanon kohdalla on hyvä muistaa, että tarkoitus ei olekaan "ryhtyä kirjailijaksi" tai kirjoittaa julkaisukelpoista romaania. Hauskuus piilee siinä, että kovalla työllä kateissa ollut luovuus ja luotto omiin kykyihin alkaa vähitellen löytyä.

Olen monessa blogissa huomannut kirjoittamista harrastavien ihmisten perustelevan kirjoittamattomuuttaan ajan puutteella. Marraskuun mittainen kirjoitussessio on tarpeeksi lyhyt mutta samalla riittävän pitkä aika todistaa, että ajanpuute on pelkkä klisee, joka syystä tai toisesta tuntuu olevan hyvinkin ominainen keino välttyä toimeen tarttumiselta. Niin tässä kuin muissakin asioissa. Kirjoittajatreffitkin muuten kirjoitti juuri Katoavista tunneista, käykää vilkaisemassa. (Myös Nanottamisesta löytyy useampi artikkeli)

Tähän liittyen siteeraan vihattua ja rakastettua Paulo Coelhoa: "Ensimmäinen merkki siitä että tapamme unelmiamme, on ajan puute. Kiireisimmät tuntemani ihmiset ovat aina ehtineet tehdä kaikkea. Ne, jotka eivät tee mitään, ovat jatkuvasti väsyneitä, eivätkä tee sitä vähääkään, mikä heidän pitäisi tehdä, vaan valittavat yhtenään, että päivä ei riitä. Todellisuudessa he pelkäävät käydä hyvään taisteluun". (Pyhiinvaellus).

Mikä on sinun syysi olla tekemättä niitä asioita joista haaveilet? NaNoWriMo:ssa 50 000 sanan mittaiseen romaaniin vaaditaan noin 1700 sanaa päivässä. Se on aika vähän, keskimäärin kolmen blogimittaisen kirja-arvostelun verran. Kirjoitustahdista riippuen 1700 sanaa takoo ehkä 1/2-2 tunnissa. Voisiko herätyskello herättää tunnin aikaisemmin? Voisitko olla kuukauden katsomatta televisiota? Onko ne tiskit pestävä juuri nyt?

Tietysti on niin, ettei kaikkien luovuus ja mielenkiinto riitä ns. väkisin kirjoittamiseen. Suosittelen kuitenkin NaNoWriMoa niille, joilla on kova halu saada sysäys kirjoittamiseen, ja joita toisaalta myös motivoi sosiaalinen paine: tarve näyttää itselle, että pystyy kirjoittamaan sen 50 000 sanaa kuukaudessa, kun kerran moni muukin pystyy samaan.

(Tässä kirjoituksessa oli 331 sanaa, kirjoitusaika noin 10 minuuttia)

Tunnustan!

2011-10-19T22:46:00.002+03:00

Sain Nafisanilta tunnustuksen, toivon mukaan en ole taas epähuomiossa sivuuttanut jonkun toisen antamana tätä samaa tunnustusta, mutta jos niin on käynyt, niin huomauttakaa hajamielistä. Minulla oli hirveän hieno ajatus vastata tähän tunnustukseen valokuvilla. Menin kuitenkin juuri muutama päivä sitten poistamaan koneeltani kamalan määrän kuvia, enkä jaksa etsiä jäjelle jääneiden joukosta mitään julkaisukelpoista. Tyydyn siis kirjaamaan teille kahdeksan asiaa, joita ette ehkä vielä tiedä minusta.

1. Minulla on hävettävän huono kielipää. Harmittaa monesti erityisesti silloin kun yritän lukea vaikkapa englanniksi: ymmärrän kyllä periaatteessa mistä on kyse, mutta en pääse ollenkaan mukaan tarinaan. Olen yrittänyt treenata kielipäätäni lukemalla vierailla kielillä, mutta lukemisen ilo vain katoaa kokonaan. Olen ehkä liian laiska, kun en yritä tarpeeksi.

2. Olen edellä mainitun lisäksi melkein täysin kykenemätön matemaattiseen ongelmanratkaisuun. En esimerkiksi osaa laskea päässä yhtään, vaan yksinkertaisetkin laskutoimitukset tyyliin 15+23 saavat aikaan sen, että lasken loppujen lopuksi salaa sormin pöydän alla oikean vastauksen pitkällisen miettimisen jälkeen. En myöskään oppinut koskaan koulussa kertotaulua.

3. Hyödyllisten asioiden sijaan osaan monia outoja juttuja, kuten kirjoittaa peilikirjoitusta sekä vasemmalta oikealle, että oikealta vasemmalle ylösalaisin. Pystyn myös kirjoittamaan samanaikaisesti (samaa tekstiä) kummallakin kädellä niin että vasen kirjoittaa peilikuvana saman kuin oikea.

4. Opin helposti asioita ulkoa. Osaan paljon esimerkiksi hirvittävän määrän laulujen sanoja, runoja sekä pätkiä lukioaikaisista oppikirjoista. Vieraan kielen sanat eivät tosin jostain syystä tartu päähäni yhtä helposti.

5. Sanoin ensimmäiset, tunnistettavat sanani kun olin 6kk vanha. Ainakin vanhempani väittävät niin ja ovat myös muutamaan otteeseen huomauttaneet, että niin pieni "puhuva" vauva herätti monesti melkoista hämmennystä. Tykkäsin myös pikkuisena sepitellä omia lauluja ja tarinoita.

6. Tykkään tehdä käsitöitä. Harmi vaan, että keksin koko ajan uusia juttuja, joita olisi hauska tehdä, minkä seurauksena minulla on yleensä monta käsityötä keskeneräisenä. Pikaisen laskutoimituksen lopputuloksena tällä hetkellä kahdeksan(!) keskeneräistä neuletyötä puikoilla.

7. Näen tosi eläviä ja elokuvamaisia unia. Viime yönä olin Tokiossa. Usein näen unia täysin fiktiivisistäkin henkilöistä, joita en usko koskaan tavanneeni tosielämässä enkä televisiossa tms. Joitain uniani olen myös hyödyntänyt omissa kirjoituksissani.

8. Aion taas tänä vuonna osallistua Nanowrimoon ja kirjoittaa marraskuun aikana romaanin.

Lappalainen&Leinonen: Routasisarukset

2011-10-17T16:03:00.001+03:00

Minulla ei ole vähään aikaan ollut oikein lukuinto päällä, mutta koska satuin löytämään kirjastosta Routasisarukset (jota joku suositteli loppukesäisen dystopia-huumani keskellä), päätin tarttua kirjaan. Täytyy sanoa, että kannen perusteella en olisi kyllä ikinä ryhtynyt kirjaa lukemaan, sillä en muista että olisin näin epämääräiseen kanteen ennen törmännyt. Nyt kirjan luettuani hahmotan ehkä ajatusta, mikä kannen suunnittelijalla on ollut, ja toivon todella, ettei tämä kirja jää hyllyyn epäonnistuneen kansikuvansa takia.

Eija Lappalaisen ja Anne Leinosen Routasisarukset sai minut alussa epäluuloiseksi, koska yritin etsiä tekstistä viitteitä siitä mikä osuus on kenenkin kirjoittamaa. Onneksi teksti kuitenkin vei mukaansa enkä takertunut epäolennaisuuksiin. Kirjassa 2300-luvulla ihmiskunnan rauniolla elävä Utu lähtee suojaisesta Laaksosta etsimään veljeään Marrasta, joka on karkoitettu syyllisenä rikokseen, jota Utu ei usko veljensä tehneen. Utun ja Marraksen vaiheita kuvaillaan pirstaleisessa maailmassa, ja vähitellen juonikuviot alkavat punoutua auki niin, että yhä ihmeellisempi tarina paljastuu kirjan lukijalle.

En oikein ensin meinannut päästä tarinassa alkuun, mutta en usko, että vika oli kirjassa vaan lukijan mielentilassa. Routasisaruksissa dystopiaa kuvaillaan taas ihan uudella tavalla, eikä vallanpitäjät saatikka näiden perimmäiset motiivit ottaneet paljastuakseen. Koneilla ja uudenlaisen teknologian kehittämisellä on kuitenkin merkittävä osansa tarinassa, joka yhdistää viehättävällä tavalla fantasiamaailmasta tuttua keskiaikahenkisyyttä ja tieteistarinan tulevaisuusvisiointia. Romaani toi monessa paikkaa mieleeni Michael Swanwichin Rautalohikäärmeen tyttären, jossa niin ikään nuori nainen kykeni hallitsemaan konetta (lohikäärmettä) erikoisilla kyvyillään. Edellämainittu kannattaakin lukea jos genre kiinnostaa.

Loppujen lopuksi tämä oli kiinnostava yhdistelmä monia eri elementtejä joista mainittakoon fantasiamausteet (taikuus ja velhot), scifiä (dystopia ja koneet), sekä jotain suomalaiskansallista (hahmojen nimet ja mentaliteetit). Kerrassaan kiinnostava, vaikka ei tempaissutkaan minua mukaansa ihan niin rivakasti kuin olisin toivonut. Varmasti tulen kuitenkin lukemaan myös kirjasarjan tulevat osat jos ja kun sellaisia julkaistaan.

Suosittelen Routasisaruksia dystopioista innostuville lukijoille. Tämä käy myös ihan sopivasti aikuiseen makuun. Kirjan ovat muuten lukeneet myös ainakin Salla, Maria L., Booksy ja Marjis.

Vanhassa vara parempi, eli blogikyselyn tulokset ja arvonnan voittaja

2011-10-15T20:16:00.002+03:00

Franz Eybl: Girl reading

Kiitokset suuret kaikille, jotka vastasivat edellisen postaukseni kyselyyn liittyen vimmaani uudistaa blogia jollakin tavalla. Kiteytettynä todettakoon, että vanhassa vara parempi. Vinttikamarissa pysyy siellä missä aina ennenkin ja taidan pitää myös vanhan ja tutun pohjan, sillä se sai vastanneilta kehuja.

Kirja-arvioihin lisään tulevaisuudessa uutta sen verran, että yritän muistaa laittaa mukaan myös faktat, sivumäärät, vuosiluvut ja sen sellaiset. Tahdon kuitenkin itsekin pidättäytyä suuremmista juonireferaateista, sillä en innostu niiden kirjoittamisesta ja kaikesta päätellen blogini lukijat ovat olleet tyytyväisiä tapaani lähestyä kirjoja omakohtaisten kokemusten ja fiilisten kautta. Yritän pysyä myös ajan hermolla ja kirjoittaa enemmän kirjallisuudesta yleensä.

Innostuin ajatuksesta ottaa tavaksi valokuvata enemmän kirjan kansia, joten niitä lienee myös tiedossa jossain vaiheessa. Muuten linja pysykööt melkoisen samana kuin tähän asti, sillä kaikesta päätellen olette tyytyväisiä pölyiseen ja tomuiseen vinttikomerooni juuri tällaisenaan. Se on mukava kuulla!

Arvonnan voitti Maija! Laitahan osoitetta tulemaan, niin laitan kirjan sinulle postiin!

Uusia tuulia: vinkkejä kaivataan!

2011-10-12T15:35:00.000+03:00

Syksy on aina sellaista uudistumisen aikaa. Tai jotain. Minua on alkanut tympäistä blogini ulkoasu ja kaipaan siihen jotakin muutosta, mutta en oikein tiedä mitä. Siksi kysynkin neuvoa teiltä liittyen sekä ulkoasuun, että blogiin ylipäätään. Mitä siis te haluaisitte lukea? Millaisia huomioita lukemisista ja kirjallisuudesta ja minkä näköisestä blogista? Sana on vapaa!

- Onko blogin ulkoasu hyvä, saatteko slaagin jos innostun muuttamaan sitä suuntaan tai toiseen?
- Olisiko mukavaa, jos kuvat olisivat itse ottamiani?
- Mitä kaipaisit lisää kirjaesittelyihin? Sivumäärän, kustantajan, alkuperäisen nimen? Nyt kun olen lähinnä kirjannut ylös fiiliksiäni sen pahemmin erittelemättä
- Haluatteko lukea myös kirjoittamisesta ja kirjallisuudesta ylipäätään? Tähän asti olen lähinnä kirjannut ylös lukemiani kirjoja
- Olen jopa miettinyt blogin siirtämistä Wordpressiin vai kelpaisiko blogger sittenkin?

Nämä ja kaikki muut mieleen tulevat ehdotukset otetaan innolla vastaan. Porkkanaksi lupaan arpoa vastanneiden kesken joko Riikka Pulkkisen Totta -kirjan tai Cecilia Ahernin Mitä huominen tuo tullessaan, sen mukaan kumman voittaja kaipaa hyllyynsä.

Jacqueline Kelly: Luonnonlapsi Calpurnia Tate

2011-10-03T22:02:00.002+03:00

Nappasin kauniskantisen kirjan mukaani kirjastosta ja luettuani muutaman mukavan arvostelun. Ainakin Lumiomena ja Vauhko ovat kirjoittaneet tästä aikaisemmin.

Tämän lapsille suunnatun romaanin voisi lukea tyttökirjaklassikkohin kuuluvaksi siitä huolimatta, että se on ilmestynyt sata vuotta myöhemmin kuin muut genren edustajat. Luonnonlapsi Calpurnia Tate kulkee kuitenkin niin kerronnaltaan kuin teemoiltaan Pienen runotytön, Annan ja Pikku naisien jalanjälkiä.

Romaani sijoittuu 1800-luvun lopun Texasiin, jossa 12-vuotias Calpurnia löytää luonnon ihmeellisyyden vanhan isoisänsä opastuksella Calpurnia ei tahdo asettua naiselle sovinnaiseen rooliin vaan haaveilee tutkijan urasta. Vaikka romaanin loppu ei anna vastausta sille toteutuvatko Calpurnian unelmat, se antaa kuitenkin väläyksen siitä todellisuudesta, jossa myös haaveet voivat toteutua. Vaikka kotelostaan kuoriutuvasta toukasta ei kasva kaunis päiväperhonen vaan harmaa, suuri yökkö, on luonnon ihmeellisyys silti jokaisessa siiveniskussa, jokaisessa hetkessä.

Romaani on sujuvaa, kaunista kieltä ja Charles Darvinin Lajien synnyn ajatukset kulkevat kerronnassa mukana. Itse koin aluksi turhauttavana sen, miten tarina eteni luku luvulta katkelmanomaisesti ilman että punainen lanka olisi varsinaisesti kantanut luvusta toiseen. Tyylissä on kuitenkin etunsa, ja näin Calpurnian elämä piirtyi lukijan eteen yhtä hetkellisenä ja katkelmanomaisena kuin pikkutytön elämä konsanaan: täynnä toistaan seuraavia tapahtumia.

Minulla ei ole oikein lukuinto päällä, joten valitettavasti kirja ei saanut minussa aikaan sellaisia riemunkiljahduksia, mitä se varmasti olisi saanut, jos olisin lukenut sen jonakin toisena ajankohtana. On kuitenkin ilahduttavaa huomata, että lastenkirjahyllystä löytyy tällaisia herkullisia klassikoita, jotka varmasti lentävät siivillään vielä pitkään ja kauas.

Suosittelen Luonnonlapsi Calpurnia Tatea luettavaksi suloisten tyttökirjaklassikoiden ystäville.

Ruusuja

2011-09-30T12:12:00.002+03:00

Sain Katalta ja Sonjalta blogeissa viime aikoina pyörineen Ruusutunnustuksen. Kiitokset!

Lempiruoka: Minä en ole kauhean innostunut ruokakulttuurista, mutta hyvä ruoka on toki hyvää, melkein riippumatta siitä mitä se on. Siksi olisikin helpompi luetella ne ruokalajit joista en pidä riippumatta siitä miten hyvin ne on laitettu. Yleensä kala ja salaatit maistuvat minulle.

Lempimakeinen: Rakastan salmiakkia.

Lempilukeminen: Jokin kiva, jättimäisen paksu, historiallinen ja hivenen romanttinen. Esimerkiksi Gabaldonin Muukalainen sopii tähän genreen, vaikka alkaa olla aika puhkiluettu. Historiallista sen olla pitää. Tykkään lukea myös nuortenkirjoja ja tietynlaista fantasiaa. Kotimaisen draaman ystävää minusta ei ole vielä kuoriutunut.

Lempipaikka käsitöille: Kotisohva (mielellään samanaikaisesti hyvän elokuvan kera)

Lempielokuva: Pidän monista. Mieleen on erityisesti jäänyt Tyttö ja helmikorvakoru, Amelie, Tuulen viemää yms.

Cecilia Ahern: Ihmemaa

2011-09-25T20:47:00.004+03:00

Löysin kirjastosta tämän Cecilia Ahernin romaanin, jonka kansi ennustaa hömppää, mutta takalehti lupailee myös jotakin hiukan muuta: kertomuksen paikasta, jonne kaikki kadonneet asiat päätyvät. En ole ollut viime aikoina mitenkään hirmuisen vakavastiotettavalla mielellä, joten tämä vaikutti ihan sopivalta, varsinkin kun edellinen Ahern osoittautui mukavaksi lukukokemukseksi. Tämän ovat lukeneet myöskin Mandi, Kuutar, Tessa (joka muuten vihasi kirjaa!) ja Lumikki.

Romaanissa pakkomielteisesti kadonneita ihmisiä ja asioita etsivä Sandy Shortt katoaa paikkaan, jossa kaikki kadonneet ovat. Fantasiaelementtejä ja hippunen romantiikkaa sävyttää tätä outoa, mutta ihan viihdyttävää romaania, joka ei kauheasti anna mitään, mutta ei myöskään ota. Tämän kirjan kohdalla pätee sama kuin Ahernin Mitä huominen tuo tullessaan -romaanin: tarina olisi huomattavasti vakuuttavampi, jos sitä ei olisi sullottu hömppä-siirappi kansiin. Olihan tämä tietysti sisällöltäänkin aika kevyt, mutta kansi ei missään nimessä anna oikeutta tarinalle. Ainakin tämä oli sillä lailla mukaansavievää lukemista, että nielaisin tarinan muutamassa illassa iltalukemisena.

Tästä ja Mitä huominen tuo tullessaan -romaanista jää mieleen Ahernin maneeri, joka toistui nyt kummassakin häneltä lukemassani kirjassa. Kummankin tarinan päähenkilöllä oli hassu sukunimi, josta väännettiin vitsiä tarinan edetessä. Sandy Shortt on kuin onkin hurjan pitkä nainen, mitä nimi ei anna ymmärtää, ja Mitä huominen tuo tullessaan nauratti päähenkilö Tamara Goodwinin nimellä. En tiedä olenko sitten vain sattunut lukemaan samalta kirjailijalta kaksi samaa vitsiä hyödyntävää kirjaa vai mikä oli. Täytyy kuitenkin sanoa: sen verran tylsästä vitsistä oli kyse, että toivon mukaan kirjailija ei vaivaudu mokomaa enää muihin kirjoihinsa kirjoittamaan.

Suosittelen Cecilia Ahernin romaania Ihmemaa fantasiahöystetyn hömpän ystäville.

Pöytälaatikkokirjailija

2011-09-24T23:13:00.003+03:00

Kun muutimme pari vuotta sitten, naapurin setä kävi pian pihamme nurkalla tervehtimässä ja esittäytymässä. En vielä tänä päivänäkään taida tietää miehen ammattia, sillä ensialkuun hän mainitsi olevansa pöytälaatikkokirjailija. Minusta se kuulosti ihanalta.

Luin eilen lehdestä jutun kirjailijoiden taloudellisesta tilanteesta nyky-Suomessa. Synkkää luettavaa, kirjoittamisella ei elätä itseään kuin muutama kirjailija. Kirjoittamisesta ei makseta ja todellisuudessa vain pienen pieni osa pöytälaatikkokirjailijoista saa koskaan tekstejään julkaistua. Tavallaan sekin on surullista. Minusta olisi hauska tietää mitä naapurin setä kirjoittaa aina öisin, kun pienen talon yläkerran ikkunaverhojen läpi kajastaa pöydän ääressä istuvan vanhan miehen kumarainen hahmo.

Johtuuko kirjallisuuden tilanne siitä, että kuluttajat eivät ole valmiita maksamaan kirjoista? Ohjaavatko kustannustoimittajien vetämät linjat liiaksi sitä mitä luemme? Missä määrin kaupallisen kustantajan allekirjoittama kustannussopimus on tae oikeasta kirjailijuudesta? Ainakin minun naapurissani asuu ihan oikea kirjailija, olen siitä varma.

En millään usko, että kirjoittaminen ja kirjailijuus häviäisivät, vaikka kirjoittamisesta ei maksetakaan niin, että puuhassa olisi oikeasti mitään järkeä. Harvapa taitaa kirjoittaa rahan takia, kyllä siihen on muita motiiveja. Ja niin kauan kuin löytyy kirjoittajia, löytyy myös lukijoita ja niitä, jotka tekevät rahaa sillä, että kirja siirtyy kirjoittajalta lukijalle.

Kuulin joskus sanottavan, että kulttuuri säilyy elinvoimaisena niin kauan kuin ihmiset kertovat toisilleen tarinoita. Tarinat luovat yhteenkuuluvuuden tunnetta ja piirtävät viivoja menneestä nykypäivään. Kun tarinat katoavat, katoaa ainutlaatuinen kulttuuri. Mutta me luetaan ja kirjoitetaan. Ei kadota!

Hyvää yötä kaikille pöytälaatikkokirjailijoille, jotka kiipeävät työpöytänsä ääreen kertomaan tarinoita. Yötä niille, jotka vielä illan suussa nappaavat kirjan käteensä ja lukevat muutaman sivun sitä mitä meille on annettu luettavaksi. Annetaan tarinoiden elää.

Cecilia Ahern: Mitä huominen tuo tullessaan

2011-09-21T10:40:00.002+03:00

Tiedättekö mikä on lohtukirja? Lohtukirja voi tietysti olla kirja, jota säännöllisesti luetaan aina silloin kun on paha mieli, mutta minulle lohtukirja on täysin suunnittelematon kirjahankinta, joka tapahtuu jonkin negatiivisen asian seurauksena. Vähän niin kuin se, että jotkut ostavat murheeseensa suklaata. Minä ostan kirjan.

Talvella ostin Kazuo Ishiguron Ole luonani aina -kirjan, kun liukastuin kaupan pihalla ja sain naarmun polveeni. Tällä kertaa olin vieraassa kaupungissa hämmentyneenä ja eksyneenä ja löysin turvapaikakseni kirjakaupan ja Cecilia Ahernin romaanin Mitä huominen tuo tullessaan.

En tiedä voisiko lohtukirjavalinta olla juurikaan tämän onnistuneempi. Varsinkin, kun romaanissa nimenomaan mainitaan, että kirjat valitsevat ihmisensä. Tämän kirjan kohdalla kävi juurikin nimenomaan näin.

Romaanissa 16-vuotias Tamara joutuu isänsä kuoleman jälkeen muuttamaan äitinsä kanssa maalle, rappeutuneeseen portinvartijan tupaan, jonka omistavat äidin veli ja tämän vaimo. Seudulla ei tunnu olevan mitään muuta kuin vanhan linnan rauniot, joilla Tamara kiertelee tutustuen muun muassa paikalliseen nunnaan ja kirjastoautoa kuljettavaan komeaan poikaan. Kirjastoautosta Tamara löytää omituisen, tyhjän kirjan, joka alkaa kirjoittaa sivuilleen Tamaran tarinaa. Vähitellen Tamaralle selviää, ettei mikään ole niin kuin hänelle on kerrottu. Perheen menneisyyteen liittyy salaisuuksia, jotka saavat Tamaran silmät avautumaan.

En ole lukenut muita Cecilia Ahernin kirjoja, olen ehkä mieltänyt kirjailijan hiukkasen hömppäkirjailijaksi. Tämä romaani toi kuitenkin hyvin vahvasti mieleeni Dodie Smithin ihanan Linnanneidon lokikirjan, jossa samaan tapaan elämästään ironiseen sävyyn kertoilee nuori, aikuistumisen kynnyksellä oleva tyttö. Mitä huominen tuo tullessaan -kirjaa lukiessani olinkin hiukan hämmentynyt siitä, millainen kansikuva kirjaan on valittu ja miten The Book of Tomorrow -nimi on käännetty suomenkielelle. Kirjan alkuperäinen kansikuva on hyvin samanhenkinen, mutta jollain tavalla huomattavasti uskottavampi kuin tämä suomalaisen version iloisen kaunis, mutta hömppämäisen kepeä kansikuva.

Hauskuutta romaanissa ovat runsaat intertekstuaaliset viitteet, joista en vasrmasti löytänyt edes murto-osaa. Kirjassa viitataan muun muassa Ihmemaan Liisaan, Jaliin ja suklaatehtaaseen, Hannuun ja Kerttuun sekä moneen muuhun populaarikulttuurin klassikkoon. Tämä oli hauska yksityiskohta eikä ärsyttänyt siten miten joskus intertekstit tuppaavat ärsyttämään. Mitä huominen tuo tullessaan on ehdottomasti kirjoja ja kirjallisuutta omalla, hauskalla tavallaan ylistävä kirja, josta tulee hyvä mieli ja joka osaa paikoin myös jännittää ja säikäyttää. Siis sopivaa luettavaa monenlaiseen mielialaan.

Suosittelen Cecilia Ahernin Mitä huominen tuo tullessaan -romaania luettavaksi niille, jotka pitävät kepeistä mutta sisältörikkaista romaaneista. Tämä ei missään tapauksessa ollut silkkaa hömppää, vaan sadunomainen kertomus, jossa kirjat, salaisuudet ja vanha linna ovat keskeisessä osassa. Romaanin on lukenut myös ainakin Sivujen viemää -blogin tsirp. Entä joku muu?

Taakse jäänyttä kesää

2011-09-11T20:56:00.004+03:00

Tänään minulle tuli lämpimästä auringonpaisteesta huolimatta sellainen olo, että kesä on todella ohitse. Johtuuko se sitten keltaisista lehdistä, jotka huomasin puiden latvassa? Siitä, että kesäkodin ikkunat suljettiin? Siitä, että kesän viimeisiä häitä tanssittiin? Siitä, että arki on lomien jälkeen alkanut, eikä tiedossa ole oikeastaan enää yhtään "kesäsuunnitelmaa" vaan kaikki suunnitelmat on tehty ja toteutettu. Villasukkakausi, teekuppikausi, kynttiläkausi ja takanlämmityskausi on alkanut.

Minun kesääni kuului kaikenlaista kivaa. Sellaista kivaa, minkä koin ihan fyysisesti, oikeasti, sekä sellaista mihin hyppäsin mukaan kirjojen sivuilla! Kuulin kesällä hienoa musiikkia Porin jatzeilla ja selvittelin Beethovenin kadonneen sinfonian mysteeriä. Istuin laivan kannella saaristossa ja harhailin Intian elämäntäyteisillä kujilla. Istuin rantahiekalla ja kävin kamppailua elämästä ja kuolemasta Nälkäpelissä. Kuljin vanhan kaupungin kaduilla, pelkäsin kummituksia kartanossa ja katselin sateenkaarta maaseudulla, juoksin Skotlannin nummilla. Ja paljon muuta.

Mikä erottaa kirjan sivuilla koetun siitä, mitä olen oikeasti tehnyt ja nähnyt? Joskus tuntuu siltä, että kirjan sivuilla koetut seikkailut ovat melkein yhtä todellisia kuin ihan oikea tosi. Muistot näyttävät mielessä yhtä värikkäiltä riippumatta siitä ovatko maisemat mielikuvituksen tuotetta vai oikeaa kokemusta.

Kaiken kaikkiaan kesä on ollut täynnä seikkailuja ja elämyksiä. Nyt on hyvä antaa syksyn tulla, kääriytyä vilttiin, kerätä omenia ja katsella kun lehdet leijailevat maahan. Jäädä odottamaan lunta, talven tuloa. Seuraavaa kesää.

Mary E. Pearson: Kuka on Jenna Fox?

2011-09-08T21:42:00.003+03:00

Kiitos Nafisanin suosituksen, nappasin kirjastosta mukaani vielä vähän lisää dystopiaa, eli Mary E. Pearsonin romaanin Kuka on Jenna Fox? Nafisan on kirjoittanut tästä niin fiksun ja perusteellisen arvion, että en edes yritä pistää paremmaksi, vaan ohjaan lukemaan sille suunnalle. Nafisanin lisäksi tämän on lukenut ainakin Jossu.

Mikä tekee minusta minut? Ihmisestä ihmisen? Näihin kysymyksiin voisi kiteyttää romaanin keskeisimmän problematiikan. Eletään tulevaisuuden yhteiskunnassa, joka muistuttaa monella tapaa omaamme. Viime aikoina lukemistani dystopioista tämän maailmankuva on ehkä kaikkein lähinnä sitä elämää, jota kohti olemme kulkemassa, ja juuri siksi kirja on sävyltään melko ahdistava ja jopa karmaiseva. Romaanissa dystopiaa ei ole rakennettu "isoveli valvoo" -ajatuksen varaan, vaan tulevaisuuden visioita rakennetaan geeniteknologian ja lääketeollisuuden ihmeellisen kehityksen saavutuksia seuraten. Näihin ihmeisiin pääsee (tai joutuu) tutustumaan myös kirjan 17 -vuotias päähenkilö Jenna Fox.

Jenna Fox herää koomasta, eikä muista mitään. Vähitellen palaset alkavat asettua kohdalleen, mutta samalla avautuu myös totuus, joka ei ole aivan sellainen kuin Jenna on toivonut. Ihmisyys ja ihmisyyden syvin olemus on koetteilla tässä kirjassa, joka kansikuvaa myöten heijastelee merkityksiä, piilomerkityksiä ja syvimpiä totuuksia siitä keitä me oikein olemme.

Voisin sanoa, että pidin tästä kirjasta, ja toisaalta taas en. Se oli ahdistava, ja asetti monella tapaa vaakakuppeihin inhimillisen olemassaolon peruskysymykset. Ja toisaalta taas myös kysymyksen siitä kuinka pitkälle ihminen on valmis menemään saadakseen pitää sen mitä eniten rakastaa. Ajateltavaa tämä kirja ainakin antoi, ei välttämättä mielenrauhaa tai ainakaan levollisia yöunia.

Olen muuten kiinnittänyt dystopia -kirjallisuudessa huomiota aikamuotoihin. Onko kukaan muu pistänyt merkille käytetäänkö scifi- ja varsinkin dystopiateemalla kirjoitetuissa kirjoissa jotenkin poikkeuksellisen paljon preesens -muotoa? Minä olen aina aikaisemmin karttanut preesensissä kirjoitettujen kirjojen lukemista, mutta tällaisiin kirjoihin preesens tuntuu kuitenkin jotenkin istuvan. Ja ilmeisesti sen ovat huomanneet myös dystopioiden kirjoittajat. Mistähän mahtaa moinen ilmiö johtua vai luulenko vain?

Suosittelen Pearsonin Kuka on Jenna Fox? -kirjaa luettavaksi niille, jotka eivät ahdistu liikaa tulevaisuuden kauhukuvista ja ihmisenä olemisen identiteettikysymyksistä. Niille, jotka tahtovat lukea ajatuksia herättävän nuortenkirjan, joka sopii myös aikuiseen makuun.

Michael Crichton: Aikamatka

2011-09-06T15:42:00.002+03:00

Jatkan syksyäni scifi -teemalla, sillä Satu viittasi taannoisen Gabaldon -postaukseni kommentissa Crichtonin Aikamatkaan, jonka päätin uteliaisuuttani kaivaa jostakin luettavakseni. Huomasin myös Nafisanin blogin sivupalkissa viittauksen tähän, ja koska kirjamakumme osuvat usein yksiin, päätin lukea kirjan. Onneksi tämä sattui olemaan saatavilla lähikirjastossa.

Aikamatkassa leikitellään hieman Diana Gabaldonin Matkantekijän tapaan ajatuksella siirtyä ajassa taaksepäin. Romaanissa varsinainen aikamatkustus perustuu hienoihin fysiikan teorioihin, joista en ymmärtänyt tuon taivaallista. Ehkä juuri siitä syystä aikamatkustus vaikuttikin suhteellisen uskottavalta. Ehdotonta scifi -ainesta tässä aikamatkailussa kuitenkin on, joten siitä luokittelu mainittuun genreen.

Aikamatkassa arkeologian opiskelijat siirtyvät 1300-luvun Ranskaan pelastamaan professoriaan, joka on tieteilijöiden keksinnöstä innostuneena vaatinut testata aikakone -laitetta, palaamatta kuitenkaan takaisin. Menneisyys näyttää aikamatkaajille raadollisen puolensa, mutta samalla myös menneisyyden juuri sellaisena kuin se todellisuudessa on. Ja on tietysti selvää, ettei aikamatkasta aivan mutkatta selvitä.

Valitettavasti Aikamatkan kerronnalliset ansiot jäävät melko vähäisiksi, ja lisäksi romaanista löytyy kummallisia asiavirheitä, jotka tosiaan kiusasivat lukiessa. Katsokaa vaikka tätä: "Sophie ojensi hevosensa ohjakset Chrisille, laskeutui ratsun selästä ja juoksi - - ". Ihan asiasta jotain tietävänä ihmettelen, miten hevosen selässä oleva ihminen voi ojentaa ohjat toiselle ratsastajalle ja laskeutua vasta sitten ratsun selästä alas. Kokemukseni mukaan tämä on käytännössä äärimmäisen hankalaa ja melko vaarallista. Tiedän takertuvani typeriin yksityiskohtiin, mutta tällaiset todella käyvät hermoille.

Olihan Aikamatka kuitenkin äärettömän mukaansatempaava lukukokemus kerronnan puutteista ja henkilöhahmojen osittaisesta pinnallisuudesta ja stereotyyppisyydestä huolimatta. Nämä aikamatkustuskirjat pistävät aina spekuloimaan, että mitäpä jos? Siksi kysynkin teiltä: Jos pääsisitte matkustamaan ajassa, minne ja mihin aikaan matkustaisitte? Miksi?

Suosittelen Michael Crichtonin Aikamatkaa mukaansatempaavien seikkailujen ystäville. Niille jotka eivät kiinnitä liikaa huomiota epätodennäköisyyksiin ja mahdottomuuksiin. Kannattaa myös katsoa kirjaan perustuva elokuva Timeline.

Ally Condie: Tarkoitettu

2011-09-02T21:34:00.000+03:00

Jatkan lukemista Atwoodin ja Collinsin jalanjäljissä tarttumalla Ally Condien romaaniin Tarkoitettu. Tämä dystopia sijoittaa henkilönsä Yhteiskuntaan, joka ohjailee kansalaisia kuin shakkipelin nappuloita: jokainen ateria on suunniteltu, jokainen liikuntasuoritus on ohjelmoitu. Jopa puoliso -tai pari, kuten sanotaan, on Yhteiskunnan valitsema. 17-vuotias Cassia kuitenkin kyseenalaistaa. Mutta kyseenalaistaako hän siksi, että Yhteiskunta tahtoo hänen tekevän niin, vai siksi, että hän ei halua kulkea sovinnolla?

Tämä sinänsä melko perinteistä, ja nykyään jopa suosittua kolmiodraama-ainesta hyödyntävä nuortenkirja laittaa lukijan pohtimaan itsenäistymistä ja toisaalta myös yksilön mahdollisuuksia valintoihin. Yhteiskunnassa kaikki on ohjelmoitua ja suunniteltua, mutta kuinka paljon loppujen lopuksi oma elämämme ja maailmamme eroaa tätä nykyäkään näistä dystopioista, joissa kaikella on tarkoituksensa? Siinä piilee viehätys -ja kauhu. Condie säväyttää muuten ehkä keppoiseksi jäävää ideaa kauniilla kielellä, sekä runoudella, josta punaiseksi langaksi nousee Dylan Thomasin ihana Älä nukahda siihen hyvään yöhön sovinnolla. Miten runonpätkään, sanoihin voikin sellaisella tavalla kiteytyä koko ajatus kapinasta, vapaasta tahdosta ja toivosta johonkin parempaan? Herkullista!

Trilogian aloittava Tarkoitettu lupailee jotain saman tyyppistä kuin Suzanne Collinsin Nälkäpeli -trilogia. Vaikka Tarkoitettu ei pysty ihan samalla tavalla pyydystämään Nälkäpelin jännitystä ja tosi-tv -formaatin luomaa kutkutusta, haluaisin silti lukea koko kirjasarjan ja saada selville miten Cassian käy: löytääkö hän vielä sen pojan, jota rakastaa, mutta jota ei ollut tarkoitettu hänelle? Selviääkö, miksi ulkoprovinsseissa taistellaan ja mitä Yhteiskunta piilottelee? Saako hän vielä joskus kirjoittaa sanoja paperille niin kuin isoisä joskus?

Tätä kirjaa ei ole kovin laajalti vielä blogeissa esitelty, mutta löysin sen ainakin Yöpöydän kirjat -blogista, sekä Alas taikavirtaa -blogista. Jos joku muu tunnustaa lukeneensa, saa ilmoittautua! Katsoin juuri viime viikolla muuten elokuvan Cubic, jossa oli hyvin samantyyppinen lähtöasetelma (tapa millä yhteiskunta rajoitti kansalaisia mm. rajoittamalla kulttuuria ja lääkitsemällä) kuin Tarkoitetussa. Kannattaa katsoa, jos saa käsiinsä ja genre kiinnostaa.

Suosittelen tätä romaania luettavaksi niille, jotka innostuvat dystopia -tyyppisistä scifi -kirjoista, eivätkä kiusaannu nuortenromaaneille tyypillisestä otteesta ja näkökulmasta. Myös runouden ystäville! Fiilikseltään tässä oli myös hiukan jotain samaa kuin Stiefwaterin ihmissusi -kirjasarjassa.

Diana Gabaldon ja Matkantekijä -sarja

2011-09-01T12:36:00.000+03:00

Olen pannut merkille, että blogiini eksytään usein Diana Gabaldoniin liittyvillä hakusanoilla. Luin Gabaldonin Matkantekijä -sarjan läpi viime vuonna ja aiheeseen liittyviä postauksia onkin kertynyt jokunen. Ajattelin, että voisin Gabaldonia hakevien helpotukseksi koota aiheeseen liittyvät postaukset yhteen ja pohtia muutenkin samaan teemaan liittyviä kirjoja, jos vaikka niistä löytyisi vinkkejä Gabaldonin tuotannosta innostuneille.

Kirjailija Diana Gabaldon. Kuva mylot.com.

Diana Gabaldon on yhdysvaltalainen kirjailija, jonka suosituimpaan tuotantoon kuuluu historiaa ja aikamatkustusteemaa yhdistelevä romanttinen kirjasarja Matkantekijä (Outlander). Alla linkit ilmestyneisiin ja lukemiini osiin, joita olen kommentoinut blogissani. Kirjasarjan juonta en ala tarkemmin selostamaan, sillä halukkaat löytävät sen esimerkiksi Gabaldonia käsittelevältä Wikipediasivustolta. Tämä teksti pysykööt spoilaamisesta mahdollisimman vapaana.

*Muukalainen
*Sudenkorento
*Matkantekijä
*Syysrummut
*Tuliristi
*Lumen ja tuhkan maa
*Luiden kaiku

Näiden lisäksi Gabaldon on julkaissut aiheeseen liittyen sarjakuvakirjan The Exile, sekä ensimmäistä kolmea osaa selostavan Trouhgt the Stones, jota en ole toistaiseksi esitellyt blogissa, vaikka kyseinen teos minulta löytyykin.

Diana Gabaldonin Matkantekijä -sarjaa on kehuttu historiallisesta tarkkuudesta ja esimerkiksi kasvilääkintätietojen yksityiskohtaisuudesta. Ennen kaikkea kirjasarja kuitenkin perustunee henkilöhahmojen romanttisiin jännitteisiin, vaikka mukana on myös mm. toimintaa ja sotakuvausta. Myös aikamatkustus -teoria on esillä keskeisenä useissa kirjasarjan osissa.

Diana Gabaldonin kotisivuilta sekä blogista löytyy lisää kirjailijan tuotannosta. Matkantekijä -sarjan lisäksi häneltä on ilmestynyt sarjan sivuhenkilöön, lordi Johniin liittyviä kirjoja, joita itse en ole lukenut. Fanisivusto Ladies of Lallybroch sisältää myös monenlaista tietoa aiheesta kiinnostuneille. Kirjasarja on myös tunnettu siitä, että se on inspiroinut faneja kokoamaan suuren määrän casting -videoita Youtubeen, sillä elokuvaa ei ainakaan vielä ole tulossa, vaikka asian suhteen spekulaatioita on ollut puolin ja toisin, jopa kirjailijan omalta suunnalta. Sarjan ensimmäisestä kirjasta on myös tehty musikaali, sekä muuta oheistuotetta.

Skotlanti - ja miksei myös aikamatkailuteemasta innostuneille voin suositella Matkantekijä -sarjan oheen luettavaksi ja katseltavaksi esimerkiksi seuraavia:

*Ken Follett - Paikka nimeltä Vapaus
*Susan Fletcher - Noidan rippi
*Jude Deveraux - Ylämaa -sarja
*Elokuva Timeline

Gabaldonin kirjoitustyylistä ja tarinanrakennustavasta pitävät saattaisivat innostua myös Jean M. Untinen-Auelin Maan lapset -sarjasta sekä Marion Zimmer Bradleyn kirjasta Avalonin usvat.

George R.R. Martin: Valtaistuinpeli

2011-08-27T14:07:00.000+03:00

Sain kuin sainkin marssittua läpi paksun Valtaistuinpelin, joka aloittaa George R.R. Martinin Tulen ja jään laulu -fantasiasarjan. Olin kuullut paljon kommentteja ja kehuja kirjasarjasta ja lähdin lukemaan Valtaistuinpeliä hiukan ristiriitaisin fiiliksin: mitä jos en yhtään pidäkään kirjasta (josta toivoin pitäväni!)?

Ei onneksi tarvinnut pettyä. Valtaistuinpeli oli toki melko raskas ja massiivinen aloitus yhtä massiiviselle kirjasarjalle, mutta ilokseni sain huomata että Tulen ja jään laulu edustaa juurikin sellaista fantasiaa, josta minä pidän: mukana ei ole liikaa taikuutta ja hokkuspokkusta tai monenkirjavia fantasiaolentoja, vaan maailma voisi periaatteessa olla kuin meidän maailmamme. Melkein, mutta ei ihan.

Valtaistuinpelissä liikutaan monen eri päähenkilön voimin, mutta itse huomasin, että varsinainen juoni jäi minulle vähän hämäräksi yrittäessäni muistaa kaikki henkilöt ja heidän suhteensa toisiinsa. Kuka oli kenellekin sukua, kuka vihasi ketäkin ja kuka yritti anastaa keneltäkin vallan? Henkilöhahmoja kertomuksessa kyllä piisasi moneen makuun, mikä toisaalta on aina hyvä asia minun kaltaiselleni lukijalle - jokainen varmasti löytää oman suosikkihahmonsa, jonka tarinaa on mielenkiintoista seurata kertomuksen edetessä. Minulla on lukijana myös se ongelma, että unohdan nimet äärimmäisen nopeasti. En siis suotta ala referoimaan juonta sen tarkemmin, koska minulla ei ole enää mitään mielikuvaa siitä minkä niminen ihminen mahtoi mitäkin tehdä. Ja miksi!

En yleensä kiinnitä lukiessani huomiota kieleen (ellei se oli ihan järjettömän hyvää), mutta Valtaistuinpelin kohdalla suomennokset särähtivät korvaani muutamaan otteeseen aika tavalla pahasti. Aloinkin miettiä, ovatko jotkut kirjat jääneet minulta lukematta juuri siksi, että suomennos on ollut surkea, eikä sen takia, että alkuperäisessä tekstissä olisi jotakin vikaa. Suomennos ei nyt suoranaisesti vähentänyt lukuintoa, mutta muutamassa kohtaa heräsi mielenkiinto tarkistaa alkuperäisversiosta, onko asiat todella muka kerrottu niin tankeasti ja monimutkaisesti. Minulla ei kyllä ole (vielä) sisua lähteä lukemaan tällaisia jättiläiskirjoja alkuperäiskielellä, joten olen yhtä kaikki kiitollinen siitä, että Kirjava on lähtenyt sarjaa suomentamaan!

Nyt odotan innolla, että kirjan pohjalta tehty dvd ilmestyy kauppoihin Suomessa. Haluaisin kamalasti nähdä kirjan tv-ruudulta, ja ainakin Youtube-videoiden perusteella kyseessä on ihan näyttävän näköinen versio tästä tarinasta. Ja näköjään täytyy laittaa kirjastoon varausta seuraavasta osasta, koska kaikki kirjat ovat lainassa niin kesäkodissa kuin talvikodissakin!

Tämän ovat lukeneet muuten ainakin Morre, Salla (joka kommentoi myös käännöstä!) ja myös Taikakirjainten Raija, tosin en löytänyt juttua suoraan kirjan arvosteluun.

Suosittelen Valtaistuinpeliä luettavaksi niille, jotka haluavat kokea keskiaikahenkisen fantasiaseikkailun, joka ei taatusti lopu kesken, vaan tarjoaa lukuelämyksiä useamman osan edestä. Uskoisin, että esimerkiksi Abercrombien Ase itse -romaanista pitäneet syttyisivät myös tästä, sillä Martinin henkilöhahmokuvauksessa on jotain samaa realismia kuin Abercrombien kirjassa...

Suzanne Collins: Matkijanärhi

2011-08-20T20:03:00.002+03:00

Kiitos kesäkodin kirjaston, sain haalittua käsiini Collinsin Nälkäpelin viimeisen osan, Matkijanärhen. Trilogian ahmimisen jälkeen (ja siinä välissä meni vielä Atwood ja muutama luku Valtaistuinpeliä) on vähän sellainen olo, kun olisi paukutettu lekalla päähän. Voi olla, että pidän pari päivää taukoa lukemisesta, tai muutun ihan hupsuksi.

Matkijanärhi saattaa päätökseen Nälkäpelin ja tarinan, joka alkoi kun Katniss ilmoittautui vapaaehtoisena peliin pelastaakseen sisarensa. Matkijanärhessä liikutaan Vyöhykkeellä numero 13, joka on jo yli 70 vuoden ajan ollut Capitolin valtaa vastustavien, tuhotun vyöhykkeen asukkaiden kotipaikka: maanalainen verkosto täynnä aseita ja kontorolloitua sekä kurinalaista elämää. Jotta Capitolin valta saataisiin lopulla murrettua, on pelin jatkuttava vielä hetki, ja Katnissin astuttava taas esiin Matkijanärhen puvussa, vallankumouksen ja kapina-aatteen symbolihahmona.

Suzanne Collinsin tuotannossa on kokemukseni mukaan sellainen ote, että romaanien tapahtumat onnistuvat joka kerta yllättämään minut. Aina vastassa on jotain sellaista, mitä en yhtään osannut odottaa. Olen myös iloinen siitä, ettei romanssi ole millään muotoa keskeisessä osassa tätä kirjasarjaa, vaikka kolmiodraaman ainekset ovatkin yksi mielenkiintoisista elementeistä. Matkijanärhen juoni ei kuitenkaan missään vaiheessa keskity romantiikan ympärille, vaan sävy on synkeä. Maanalaisissa käytävissä vaeltavien ihmisten elämä tuntuu surkealta, ja samalla päähenkilöiden realiteetit asettuvat omiin uomiinsa. Katniss ei missään nimessä ole sankari, vaikka lukija on ehkä jossain vaiheessa erehtynyt uskomaan tai toivomaan niin.

Nälkäpeli ei kokonaisuudessaan ole mikään lastenkirjasarja, vaan pistää ihan aikuislukijankin pohtimaan maailman menoa. Itse jäin kuitenkin näin kuriositeettina ihmettelemään mikä yhteiskunnan on sysännyt siihen asetelmaan, jossa se Nälkäpelin alkaessa oli? Mitä on vyöhykkeiden ulkopuolella, ja miksei kukaan lähde sinne? Pakene ja perusta omaa elämäänsä johonkin muualle? Näiden kysymysten lisäksi kirjasarjassa tuli vastaan myös joitain muita epäloogiselta tai ristiriitaiselta tuntuvia juonikuvioita ja ratkaisuja, jota kuitenkin mieluusti sivuutin, sillä niin mukaansatempaava tarina kokonaisuudessaan oli.

Hieno ja mielenkiintoinen lukukokemus kerrassaan, ja kiitokset kaikille bloggaajille, joiden ansiosta löysin nämä kirjastosta ja päädyin lukemaan. Tämä on nimittäin ihan 100% niitä kirjoja, jotka olisivat jääneet minulta lukematta, sillä en olisi ikinä keksinyt lähteä hakemaan kirjastosta tällaista käsiini. Kiitos!

Suosittelen Matkijanärheä Nälkäpeli -trilogiaa lukeneille ja näin yhteenvetona koko sarjaa niille, jotka tahtovat lukea mukaansatempaavan, älykkäästi rakennetun, mutta paikoin raa'an ja ahdistavan tarinan tulevaisuuden maailmasta.

Väriä

2011-08-19T20:01:00.000+03:00

Lupasin arpoa Luonnonvärjäys -kirjan postaukseen kommentoineiden käsityötaitoisten/intoisten kesken vyyhdin lankaa Vinttikamarin lankakorista. Käsityöintoisia ilmoittautui sen verran vähän, että kevennän lankavarastoja ihan mieluusti niin, että jokainen saa oman kerän. Eli laittakaahan postauksen yhteydessä ilmoittautuneet osoitetta s-postiin vinttikamarissa(at)gmail.com, niin laitan ensi viikosta paketit matkaan.

Margaret Atwood: Orjattaresi

2011-08-18T20:00:00.006+03:00

Katinka vinkkasi minulle taannoin Nälkäpeli -postauksen kommentissa tätä Atwoodin kirjaa, ja se tarttui mukaani kirjastoreissulla, kun mitään muuta samaa genreä edustavaa ei juuri sillä hetkellä ollut hyllyssä. Nälkäpeli kun inspiroi etsimään luettavaksi tällaisia "tulevaisuuden yhteiskuntaan" sijoittuvia scifi -kirjoja, jotka eivät ole välttämättä mitään androidi-kyborgi -mättöä vaan enemmän "isoveli valvoo" -henkistä luettavaa. Lisää vinkkejä saa antaa, nyt kirjastolistalla on Matkijanärhen lisäksi kotimainen Routasisarukset.

Margaret Atwoodin Orjattaresi sijoittuu aikaan ja yhteiskuntaan, jossa fundamentalistit ovat alistaneet naiset synnytyskoneiksi ja tahdottomiksi esineiksi kodin seinien sisälle. Kirjan nimettömäksi jäävä päähenkilö, tai oikeammin isäntänsä mukaan nimetty Frediläinen, kertoo elämästään tavalla, joka saa lukijan masentuneeksi ja ahdistuneeksi. Vähä vähältä selviää palasia siitä maailmasta, jonka osana päähenkilö joutuu olemaan: lapsi joka häneltä on riistetty, sekä aviomies jonka olinpaikkaa hän ei tiedä vilahtelevat päähenkilön ajatuksissa. On kuitenkin selvää, että toivoa ei enää ole. Kapinan siemen silti itää ja jossain toisaalla on ihmisiä jotka eivät usko yhteiskuntaan.

Pelkäsin alkuun tätä kirjaa kovin feministiseksi, mutta sellainen se ei onneksi ollut. En näet innostu kovin feministisistä aatteista (feminismissä sinänsä ei ole vikaa, vaan lähinnä ilmaisutavat, jotka yleensä asiaan liittyvät särähtävät korvaani), ja ajattelin, että kirjassa esiintyvät dystopiakuvat saattaisivat saada lopussa toisenlaisen sävyn. Romaanin ote oli kuitenkin koko kirjan ajan sellainen, ettei lukijan ahdistukseen anneta juuri helpotusta väläyttelemällä toisenlaisten yhteiskuntamallien aatteita.

Kirjan sävyssä jokin toi muuten mieleeni Ishiguron Ole luonani aina -romaanin. Onko jollekulle muulle tullut samanlaisia mielleyhtymiä?

Nämä tulevaisuuskuviin perustuvat kirjat ovat kieltämättä mielenkiintoista luettavaa, enkä ole genreen pahemmin tutustunut ellei lasketa mukaan Orwellin 1984 -kirjaa ja Rufinin Globaliaa. Ja tietysti parhaillaan lukemaani Nälkäpeli -tilogiaa. Vaikka onhan tässäkin kaikessa jo sulattelemista: ja onnitelen itseäni uuden aluevaltauksen tekemisestä.

Kirjan ovat muuten lukeneet myös Vauhko, Raija, Zephyr ja Raisa. Käykää kurkkaamassa.

Suosittelen tätä kirjaa niille, jotka ovat innostuneet dystopia- ja yhteiskuntakuvauksista, mutta myös niille, joita kiehtoo hienosti kirjoitettu, ahdistavasävyinen kaunokirjallisuus. Ehkä kokeiltavaksi myös Ishiguron Ole luonani aina -romaanin ystäville.

Anna-Karoliina Tetri: Luonnonvärjäys

2011-08-17T10:48:00.000+03:00

Näin syksyn lähestyessä käsillä tekijään iskee halu päästä näpeltämään villalankaa. Jostain syystä halu luoda uutta noudattelee luonnon rytmiä: talvisin on mukava istua neule käsissä, kesällä tehdään muuta, kuten esimerkiksi värjätään!

Anna-Karoliina Tetrin kirja Luonnonvärjäys esittelee sujuvasti miten villalankaan saa väriä luonnon antimilla. Lisävinkkiä voi hakea muuten myös kirjoittajan nettisivuilta www.tetridesign.fi.

Kasvivärjäys on kiva tapa saada luonnollisen ja herkullisen värisiä lankoja talven neuleisiin. Itse olin kokeillut värjäyspuuhia jo ennen Luonnonvärjäys -kirjaan tutustumista, mutta uskonpa, että ainakin värjäyshommia aloitteleville tästä saattaa olla suuresti apua. Itse olen kuitenkin huomannut, että kokeilemalla puuha on ehdottomasti kaikkein hauskinta ja isnpiroivinta!

Luonnonvärit ovat hauska ja ympäristöä sekä perinnettä kunnioittava tapa saada väriä käsitöihin. Ihanteellista värjäyspuuhille on tietysti paikka jossakin vesistön lähellä, mutta eiköhän värjääminen onnistu myös toisenlaisissa olosuhteissa. Kuvassa kesäkodin rannassa tuulessa kuivuvia lankavyyhtejä, joista pitäisi ruveta tekemään villatakkia talveksi. Värjättyjä vyyhtejä on päässyt kertymään vinttikamarin nurkkiin turhankin paljon, joten jos bloginin lukijoista löytyy käsin tekijöitä, voin kommenttiboksiin ilmoittautuneiden kesken arpoa pois muutaman vyyhdin kasvivärjättyä lankaa.

Suzanne Collins: Vihan liekit

2011-08-16T15:31:00.001+03:00

Voi kun pistää harmittamaan, että olen välillä kuin pahainen ahmimisikäinen lapsi, joka lukee ja lukee ja lukee ja haukkaa koko kirjan yhdeltä istumalta. Suzanne Collinsin kirjoilla näyttää nyt olevan sellainen vaikutus, että ne on pakko lukea yhdeltä istumalta. Niin kävi myös Vihan liekkien kanssa.

Romaanissa eletään Nälkäpelin jälkeistä aikaa, ja Katnissin tehtävänä on uskotella, että pelissä kylvetyt kapinan siemenet ovat vain rakastuneen tytön hourailua. Vaikuttaa kuitenkin siltä, ettei yhteiskunta anna anteeksi virhettä, Katnissista on tulossa vallankumouksen symboli, kun vyöhykkeillä herää kapina vallanpitäjiä vastaan. Ja sitten: Nälkäpeli alkaa uudestaan.

Vihan liekit ei ottanut tulta alleen ihan samalla tavalla kuin trilogian ensimmäinen osa, mutta väistämättä tämäkin oli sellainen kirja, jonka mielellään luki loppuun saakka. Collins on onnistunut ainakin toistaiseksi välttämään aika hyvin teinidraaman kuvaamisen, vaikka kaikki ainekset olisivat kasassa. Siitä suuri plussa, sillä tulevaisuuden yhteiskuntaspekulaatiossa on ihan riittämiin pohdiskeltavaa ainakin näin aikuislukijan näkökulmasta katsottuna.

Kotipaikkakunnan kirjastossa ei trilogian päätösosaa ollut, joten pitää katsoa, jos kesäkodin kirjastoista vaikka löytyisi. En nyt millään malttaisi olla lukematta sarjan päätöstä, sillä Vihan liekit jää kutkuttavasti kesken. Kaikkein mieluiten olisin lukenut koko tarinan, trilogian, yksien kansien välissä. On kuitenkin ymmärrettävää, että sellainen tiiliskivi olisi varmasti säikyttänyt nuoremmat lukijat pakoon...

Vihan liekit on tullut luettua myös Taikakirjaimissa (en aikaisemmin huomannut, että sieltäkin löytyi Nälkäpelin arvostelu), Kirjamielessä, Alas taikavirtaa -blogissa, Harakanvarpaissa ja Jossulta (myös Nälkäpeli löytyi sieltä, kiitos vinkistä!).

Suosittelen Vihan liekkejä niille, jotka lukivat Nälkäpelin ja pitivät siitä. Tämä kirjasarja nähtävästi pitää lukea kokonaan jos tahtoo tietää miten tarina päättyy...

Makea tunnustus

2011-08-16T10:48:00.009+03:00

Sain Sadulta makean tunnustuksen! Kiitos huomiosta! Tehtävänä olisi siis kertoa lempiväri, lempiruoka ja paikka johon haluaisin matkustaa.

Nämä kaikki kysymykset ovat hankalia koska mielipiteeni vaihtelevat melkein päivästä riippuen. Lempivärejäni ovat tällä hetkellä monet murretut värisävyt, erityisesti ne, joita löytyy syksyisestä metsästä: pidän sammalenvihreästä, ruosteenpunaisesta ja mustasta. Oikeastaan epämieluisilta silmissäni näyttävät vain räikeät ja keinotekoiset värisävyt. Kaikki luonnosta löytyvä on kaunista katsella.

Lempiruoka! Siinä vasta kysymys, sillä mielitekonikin vaihtelevat. Jos nyt kuitenkin puhutaan ruuasta, eikä erityisistä herkuista, valitsen hyvin tehdyt salaatit, joista löytyy avokadoa ja vaikkapa katkarapua. Myös kala maistuu herkulliselle ainakin jos se on huolella loimutettu tai savustettu.

Minulla on aika usein sellainen tunne, että haluaisin matkustaa joka paikkaan ja nähdä kaiken! Yleensä minua kiinnostavatkin sellaiset kohteet, joihin ei pahemmin tehdä matkoja, ja joihin on syystä tai toisesta hankala päästä: haluan mennä sellaiseen paikkaan, joka ei ole ihan vielä turistien kansoittama. Siksi tahtoisinkin käydä esimerkiksi Fäärsaarilla, Shetlanninsaarilla ja Grönlannissa. Helpommin lähetyttävistä kohteista minua houkuttelisi Irlanti ja Skotlannin saaret, joilla en ole päässyt käymään, vaikka Skotlannissa olenkin kerran käynyt. Harmi, että matkalle tulee päästyä aika harvoin...

En ole nähnyt haastetta vielä Satakielen blogissa, joten lahjoitan eteenpäin sinne!

Suzanne Collins: Nälkäpeli

2011-08-15T20:20:00.001+03:00

Tässä on kirja, johon en olisi varmaankaan ikinä tarttunut, jos en olisi törmännyt niin moneen kehuvaan blogiarvosteluun. Hassua kyllä, yrittäessäni googlettaa kirjaa en törmännyt kuin Kirjamielellä ja Oota, mä luen tän eka loppuun -blogien arvosteluihin. Muutkin tämän lukeneet voisivat laittaa vaikka kommenttiboksiin linkkiä omaan arvosteluunsa, koska kävisin mielelläni lukemassa. Lisäksi ihan taannoin joku kommentoi blogissaan kirjan elokuvaversiota, mutta en kuollaksenikaan muista kuka se oli!

Tämä oli kirja, joka todella imaisi mukaansa. Nälkäpelissä eletään katastrofienjälkeistää aikaa yhteiskunnassa, joka hallitsee jäseniään mm. Nälkäpeli -nimisen tosi-tv:n avulla. Joukko lapsia ja nuoria lähetetään erämaahan ottamaan mittaa toisistaan ja viimeiseksi hengissä selvinnyt voittaa pelin. Siinä se. Tarinan päähenkilö ottaa pikkusisarensa paikan ja lähtee mukaan Nälkäpeliin.

Stephenie Meyer on tiettävästi suositellut kirjojensa lukijoille Collinsin Nälkäpeli -sarjaa, ja ymmärrän kyllä miksi. Nälkäpelissä on jotain sellaista samantapaista imua, joka vei mukanaan myös vampyyrisaagaa lukiessa. Sillä erotuksella tietenkin, että Nälkäpelistä onneksi puuttuu liian siirappinen romantiikka ja sädehtivät vampyyrit. Minä tykkäsin kirjasta paljon, vaikka ensialkuun preesensissä tapahtuva kerronta iski korvaan - en ole koskaan ollut preesensmuodon ystävä.

Kirja olisi saanut olla minulle vielä paksumpi, sillä lukunautinto oli valitettavasti ohi muutamassa tunnissa, ja nyt pitäisi mennä koluamaan kaikki mahdolliset kirjastot läpi siinä toivossa, että löydän trilogian jälkimmäiset osat. Pakko saada tietää miten kaikki päättyy...

Nälkäpelin maailma on raadollisen realistinen -juuri se piirre, mikä tulevaisuuteen sijoittuvassa scifissä juuri viehättääkin. Nälkäpelissä päähenkilöinä ovat lapset ja nuoret, mikä varmasti johtuu kirjan ensisijaisesta kohderyhmästä. Mielestäni tämä ei kuitenkaan ihan kaikkein nuorimmille sovi, kirja oli tavallaan aika ahdistava ja jäi vaivaamaan mieltä. Ja toisaalta se herätti hämmennystä: miten Nälkäpeli tosi-tv loppujen lopuksi eroaa esimerkiksi jenkkilän Survivors -sarjasta ja vaikka BB:stä sillä erotuksella, että jälkimmäisissä ei konkreettisesti tapeta ihmisiä?

Nälkäpelin ystäville suosittelisin aikuiseen makuun sopivaa Jean-Cristophe Rufinin Globaliaa, joka niin ikään sijoittuu tulevaisuuden yhteiskuntaan, rajanvetoon ihanneyhteiskunta Globalian ja "vartioimattomien vyöhykkeiden" välillä.

Suosittelen Suzanne Collinsin Nälkäpeliä luettavaksi niille, jotka tahtovat haukata palasen tulevaisuuden visioita, heittäytyä armottoman tosi-tv:n maailmaa ja lukea sujuvan ja mukaansatempaavan romaanin.

Luettavaa kuutamossa

2011-08-15T09:50:00.000+03:00

Minä olen niitä ihmisiä, jotka eivät pysty nukkumaan kuutamossa. Jokin ihmissusigeeni arvatenkin valvottaa, sillä täysikuun öinä iskee inspiraatio: tekisi mieli mennä ulos juoksentelemaan, luoda jotakin suurta tai ainakin istua vinttikamarin nurkassa ja katsella ikkunasta sisään paistavaa kuuta. Ylläolevan kollaasin kuutamokuvat otin kesäkodissa toissayönä kun kuu paistoi niin, etten saanut nukuttua.

Lopeteltuani Gelinekin romaanin Kymmenes sinfonia, valikoitui luettavaksi Suzanne Collinsin Nälkäpeli sekä George R. R. Martinin Valtaistuinpeli. Kuutamolla siis luetaan peleistä. Aamulla valvotut yöt näkyvät mustina silmänaluksina niin, että genreen sopisi myös jokin vampyyrityyppinen -kirja. Onneksi vuoroaan odottaa Gregory Maguiren Wiched, joka sopii myös kuunhämyiseen elokuuhun. Ja lisäksi vielä Audreu Nieffeneggerin Hänen varjonsa tarina, joka tarttui mukaan kesäkodin kirjastosta...

Mistä muuten johtuu se, että juuri elokuun kuutamo on niin lumoava?

Minä en ole vielä seurannut syksyn kirjauutuuksia, vaan luotan siihen, että löydän muista blogeista hyviä suosituksia siinä vaiheessa kun aktiivisemmin uutuuksia seuraavat bloggaajat ovat poimineet jyvät akanoista. "Kuutamopinon" lukemiseen menee jokunen tovi ja elokuun yöt houkuttavat myös muutaman kirjoitusprojektin loppuunsaattamiseen. Sitten aletaankin jo kaivata syksyä.

Joseph Gelinek: Kymmenes sinfonia

2011-08-14T10:11:00.000+03:00

Mitä seuraa, jos alastaan innostunut tieteilijä päättää kirjoittaa romaanin? Salaliittomysteereitä ja tieteellisiä faktoja ja niiden varaan rakennettu juoni.

Joseph Gelinek -salanimellä kirjoittava musiikkitieteilijä rakentaa romaanissaan Kymmenes sinfonia Beethovenin viimeisen, kadonneen sinfonian ympärille murhamysteerin. Tarinassa selvitellään murhaa, ihmetellään nuotteihin piilotettuja salakirjoituksia ja viestejä ja pohditaan toki myös Vapaamuurarien ja Illuminaattien osuutta tähän kaikkeen. Paketissa on kasassa siis perus mysteerikirjallisuuden ainekset.

Pistää pohtimaan olisiko Gelinekin ollut viisaampaa kirjoittaa kansantajuinen tieteellinen teos Beethovenista. Kymmenes sinfonia väläyttelee toki mielenkiintoisia yksityiskohtia musiikinteoriasta ja kaikista salamerkityksistä joita säveltäjät ovat kautta aikojen jättäneet teoksiinsa. Tämä on toki kiinnostavaa ja varsinkin musiikkia harrastavana (ja erityisesti Beethovenin tuotantoa rakastavana) lukijana yksityiskohdat todella kiinnostivat. Varsinainen juoni jäi kuitenki väljäksi: miksi murha tapahtui? Mikä oikein oli se mysteeri? Miksi kirjailijan piti vasta ihan lopussa sekoittaa mukaan katkelmia Beethovenin elämästä, kun koko kirjan alku liikuttiin nykypäivässä? Miten päähenkilön ihmissuhde liittyi koko kuvioon?

Kymmenettä sifoniaa ovat lukeneet myös Norkku sekä Lukutoukka.

Suosittelen kirjaa musiikkitieteestä kiinnostuneille mysteerien ystäville.

Gregory David Roberts: Shantaram

2011-08-11T15:19:00.000+03:00

Tämä yli tuhatsivuinen järkäle on odottanut omassa kirjahyllyssäni joulusta saakka ja nyt luin sen muutamassa päivässä. Miksi odotin niin kauan, sillä Gregory David Robertsin omiin kokemuksiin perustuva Shantaram oli ihmeellinen kertomus Intiasta ja romaanin kertojan matkasta kohti omaa itseään. En löytänyt blogimaailmastakaan yhtään arviota tästä kirjasta, joten ilmeisesti se ei ole vielä saanut suuremmin huomiota.

Romaanin minäkertoja Lindsay on karannut vankilasta ja päätynyt Bombayhin, joka imaisee hänet heti maailmaansa. Linin tie kulkee Indian Guest housesta Bombayn slummiin ja lopulta Afkanistanin lumisille vuorille Bombayn mafiapäällikön apurina. Olennaisia eivät kuitenkaan ole itse tapahtumat, vaan ne kaikki ihmiskohtalot ja oivallukset, joita Lin matkallaan näkee. Hän on länsimaalainen, mutta Intia imaisee hänet mukaansa ja opettaa hänet rakastamaan kuin Intialainen: epäilyksettä joka hengenvedollaan.

Robertsin omiin kokemuksiin perustuva romaani on kertomus lain ulkopuolella olevasta maailmasta, kertomus hyvistä ihmisistä, jotka tekevät välillä pahoja tekoja. Minua lukukokemuksessa vavahdutti ymmärrys siitä, miten monitulkintaisia ihmisten teot ovat, ja miten monista eri elementeistä totuus voi rakentua. Kaiken lisäksi Shantaram aivan tuoksuu Intialle ja Bombayn kaduille. Roberts kuvaa karujakin asioita suoraan ja kaunistelematta, mutta ei herkuttele kurjuudella: kaikessa kamalassakin voi olla jotain kaunista.

Osallistun kirjalla Sadun minihaasteeseen, jossa piti lukea yli 500 sivuinen kirja. Lisäksi alan odotella mielenkiinnolla vuotta 2012, sillä silloin pitäisi ilmestyä kirjaan perustuva elokuva, jossa pääosaa näyttelee itse Johnny Depp. Tätä ei voi missata.

Suosittelen Gregory David Robertsin Shantaramia luettavaksi kaikille niille, jotka jaksavat kahlata läpi tiiliskivimäisen teoksen täynnä Intian tuoksua, filosofiaa, jännitystä ja tunnetta. Tätä kirjaa en voinut laskea käsistäni kun pääsin alkuun, ja blogimaailmassa tätä ei ole vielä huomioitu, joten kipin kapin muutkin lukemaan!

Kirjastotietäjät

2011-08-08T19:44:00.000+03:00

Kirjastovisan voittajiksi päätyivät Sinisen linnan Maria ja Valkoinen kirahvi, joilla kummallakin oli kirjastotuntemus kohdallaan. Laittakaahan osoitetta s-postiin vinttikamarissa(a)gmail.com, niin pistän kesälukemista postiin. Oikea suora on siis:

1. Imatran kirjasto
2. Forssan kirjasto
3. Oulun kirjasto
4. Porin kirjasto
5. Raision kirjasto

Kiitos osallistuneille!

Ihana (kamala?) intertekstuaalisuus ja tarinoiden kuvitetut maailmat

2011-08-03T13:48:00.002+03:00

Aikanaan kirjansa Eksyneet näkevät unia blogiarvosteluista hämmentynyt Kirsti Ellilä kirjoitti blogissaan intertekstuaalisuudesta. Hän ihmetteli, miten lukijat löytävät kirjasta sellaisia viittauksia, joita hän ei ollut itse tiennyt kirjoittaneensa ollenkaan. Intertekstuaalisuus on yksi kirjallisuustieteen keskeisimpiä käsitteitä, jolla viitataan kirjasta löydettävissä oleviin viitteisiin toisista teksteistä. Sanotaankin, että kaikki kirjoitettu perustuu jollain tapaa aikaisemmin kirjoitettuun.

Intertekstuaalisuus on sitä, että kirjoitettu maailma keskustelee keskenään teosten välityksellä. Minusta onkin tätä nykyä jännittävää etsiä kirjoista intertekstuaalisia viitteitä ja pilkahduksia siitä, millaisessa kerronnallisessa ja tarinallisessa maailmassa kukin kirja on saanut syntynsä. Intertekstuaalisuus ei minusta ole kopiontia tai matkimista, vaan kerrontaperinteen kunnioittamista ja sitä, että tarinat saavat uusia muotoja ja tulevat kerrotuksi uusilla tavoilla eri konteksteissa.

Tämä kaikki intertekstuaalisuus tuli mieleeni, kun selasin mökillä vanhaa lehteä, jossa oli juttu ruotsalaisesta kuvittajasta, John Bauerista. Hänen teoksensa tuovat ihan hurjasti mieleeni Eksyneet näkevät unia -kirjan ihanan, Kirsi Haapamäen piirtämän kannen, ja tajusin heti, miksi Haapamäen kansikuva tuntui niin kotoisalta. Bauerin kuvia on näet tullut lapsena ihasteltua satukirjoissa ja hänen maalaustensa henki on hyvin samanlainen kuin Haapamäen eksyneet -kuvituksessa. Onko tämä sitten intertekstuaalisuutta vai ei, en tiedä, mutta yhtä kaikki olen vakuuttunut siitä, että kerrontaperinteen jatkaminen ja uudentaminen on ennen kaikkea positiivinen asia!

Kuvituksia ihastellessa tulee mieleen, miten paljon loppujen lopuksia satujen ja lastenkirjojen kuvitukset merkitsivät silloin pienenä: ne todella antoivat tarinalle kasvot ja auttoivat omaa mielikuvitusta rakentamaan päänsisäisiä maailmoja. Myös kuvituksissa yhdistyi kerrontaperine ja satuhahmot saivat kasvonsa: eivätkö prinsessat olleet aina yhtä ihastuttavia ja menninkäiset hassuja metsän asukkeja, kuvittajasta riippumatta? Toisaalta myöhemmin kuvitukset (ja elokuvaversiot) ovat saattaneet aiheuttaa myös pettymystä, kun tarinan henkilö ei ollutkaan sen näköinen kuin oli kuvitellut!

Toisinaan intertekstuaalisuus luo turvallisuuden tunteen, sillä se yhdistää uuden tarinan jo ennen koettuun. Sama pätee varmasti myös kuvitusten kohdalla. Mutta ovatko intertekstuaaliset viitteet joskus harmittavia tai ärsyttäviä? Pitäisikö kirjoitetun sanan uusiutua niin, ettei siitä olisi löydettävissä viittauksia aikaisemmin sanottuun? Olisiko se edes mahdollista?

Yläkuvissa ruotsalaisen John Bauerin satukuvituksia

Kirsi Haapamäen kuvitusta Ellilän Eksyneet näkevät unia -romaanin kannessa

Tunnetko kirjastot?

2011-08-01T13:35:00.002+03:00

Näin kesällä on tullut reissattua ympäri maata ja nähtyä jos millaista erilaista paikkaa. Oivalsin ottaa kameran mukaan ja räpsiä reissaillessa kuvia matkan varrelle sattuvista kirjastoista. Näistä tuleekin oiva kesävisa, ja parhaalle tietäjälle(tai lähimmäksi arvaavalle) lähtee kirjayllätys. Nyt siis tunnistamaan kirjastoja ja jättämään omat arviot kommenttilaatikkoon! Vastausaikaa on viikon loppuun saakka!

Kirjastokatselmuksen perusteella Suomen kirjastot ovat hyvin pitkälti monitoimi -kulttuurirakennuksia, joista löytyy monenmoisia kulttuuripalveluja. Monet kirjastot ovat hiukan laitosmaisia, mutta joukkoon mahtuu myös muutama huippukaunis, vanha kirjastotalo. Tässä kuvavalikoimassa edustavat monikäyttöiset kaupunginkirjastot, joita voi olla hiukan vaikea tunnistaa. Siksi mukama myös hiukan vinkkiä kuvan tueksi.

1. Tämä kirjasto toimii samalla monipuolisena kulttuurirakennuksena. Se ei ole ihan kaupungin keskustassa, mutta se sijaitsee kauniilla paikalla tunnetun vesialueen rannalla. Ja jossain kauempana kuohuu koski...

2. Tämä tiilinen kirjastotalo on kaupungissa, jonka historiassa kehräämöillä ja kutomoilla on ollut merkittävä osa ja siksi kirjastokin sijaitsee vanhassa teollisuusrakennuksessa.

3. Kirjasto ja teatteri nököttävät vierekkäin vähän kuin veden päällä ja katselevat torin vilskettä

4. Kirjastotalo näyttää sinisen kaakelipintansa ansiosta enemmän uimahallilta kuin kirjastolta! Se sijaitsee kaupungissa, jossa soi kesäisin musiikki

5. Tämä kirjasto on iloisen värinen vaikka seisookin vilkkaan tien vieressä. Ihan suotta ei kirjaston kotikaupunkia haukuta "Suomen suurimmaksi risteykseksi, jolla on kaupunkioikeudet"

Kesäaika?

2011-07-27T21:29:00.001+03:00

Uskallan väittää, että kesällä aika kulkee erilaista tahtia kuin talvella. Nyt kun yöt ovat pitkiä ja helteinen sää pakottaa viettämään kaikki olemassaolon hetket jossakin, missä aurinko ei polta. Ja minä, joka en ole vielä päässyt viettämään kesälomaani, yritän sovittaa aikatauluun kaiken mahdollisen. Kiirettä pitää mutta ei se haittaa.

Huomasin, että Vinttikamariin on kirjautunut 50 lukijaa. Se on hauskaa, tervetuloa! Ja minä en ole laittanut Vinttikamaria edes blogilistalle, että mistä lie olette eksyneet tänne. Kiva niin.

Sen, ja yleisesti ottaen kesän kunniaksi järjestän lähiaikoina Vinttikamarissa kilpailun, joka liittyy kirjastoihin (muuta en paljasta, paitsi sen, että voittajalle lähtee kirjapaketti kesälukemiseksi). Pysykää siis kuulolla.

P.s. Lukuhiljaisuus johtuu kiireen lisäksi myös siitä, että kuuntelen äänikirjana ihanaa Sinuhe egyptiläistä, joka vie kaikki ajatukset kauas Egyptiin!

Isabel Abedi: Lucian

2011-07-21T21:04:00.001+03:00

Jostain hetkellisestä mielenhäiriöstä johtuen, ja siitä että kesäkodin kirjastossa sattui vastaan osumaan, otin luettavakseni Isabel Abedin Lucianin, joka kulkee käsi kädessä Meyerin vampyyrisarjan kanssa sillä erotuksella, että mystinen poikaystävä ei ole vampyyri vaan ihmiseksi muuttunut enkeli. Tai jotain.

Romaanissa Rebecca tapaa mystisen, muistinsa menettäneen pojan joka vetää häntä puoleensa magneetin lailla. Lucian ei muista itsestään mitään, mutta hän näkee Rebecasta unia, jotka ovat tapahtuneet -tai tulevat joskus tapahtumaan.

Lucian ei ole mitenkään ihan ruokottoman teiniangstinen romaani vaikka noudatteleekin aika ennalta-arvattavasti tuttua kaavaa. Minua juonessa häiritsi ihan suunnattomasti monet epäloogisuudet, joita olisi ollut syytä avata hieman enemmän lukijalle. Ehkä olen liian kriittinen lukemaan tällaisia kirjoja.

Toisaalta on ihan hurjan mielenkiintoista seurata nuortenkirjallisuuden virtoja ja lukea näitä teini-ikäisten keskuudessa suosion saaneita kirjoja. Johtopäätöksenä voi sanoa, että tyttö ja yliluonnollinen poikaystävä -teema on nyt todella suosittu. Kaikenlaista on jo nähty: tyttö ja vampyyri (vanha juttu, mutta uusista mainittakoon Meyer), tyttö ja ihmissusi (Stiefvater), tyttö ja enkeli (Abedi). Mitä sitten seuraavaksi? Tyttö ja kyborgi? Tyttö ja kentauri?

Juonessa oli kaikesta huolimatta muutamia ihan ovelia käänteitä ja jollain tavalla tarina jäi mieleen: näin siitä viime yönä painajaista. En kuitenkaan ehkä viitsi lukea kirjasarjan muita osia, joita ilmeisesti on jo kirjoitettu tai ainakin tekeillä. Blogeissakaan tätä ei ole pahemmin näkynyt, vai onko joku lukenut?

Suosittelen luettavaksi teini-ikäisille sekä niille, jotka ovat hurahtaneet mahdottomiin rakkaustarinoihin. Laitoin tähän tunnisteeksi myös scifi, koska tarinassa oli mielestäni genreen istuvia piirteitä.

Tarinan loppu

2011-07-18T09:20:00.000+03:00

Kävin viime viikolla katsomassa Harry Potter -kirjasarjan viimeisestä osasta tehdyn elokuvan. Sen viimeisen, joka enää oli jäljellä tästä sarjasta, joka on valloittanut maailman. J.K. Rowlingin Harry Potter and the Deadly Hallows on elokuvana jaettu kahteen osaan, josta tämä viimeisen lopetti velhopojan tarinan ja siirsi suositun sarjan osaksi historiaa.

Aiheesta on kirjoittanut myös Raija blogissaan Taikakirjaimet joten käykääs myös siellä.

Minulle kirjasarja on ollut tarina, jonka kanssa olen kasvanut yläasteikäisestä tytöstä aikuiseksi. Voisi sanoa, että olen siis kuulunut kirjan ehkä isoimpaan lukijajoukkoon. Yläasteikäisenä Potter -huuma ärsytti, sillä luin pari ensimmäistä kirjasarja osaa kaikessa hiljaisuudessa tietämättä ollenkaan millainen ilmiö kirjasarjasta oli tulossa. Itse en koskaan osallistunut Potterien "sivuilmiöihin" kuten kirjojen jonottamiseen yömyöhällä tai velhoksi pukeutumiseen. Jokaisen kirjan luin kuitenkin innolla kannesta kanteen ja odotin uuden ilmestymistä.

Näin jälkikäteen, elokuvat ja kirjat nähneenä voi sanoa, että kyseessä on kuitenkin hieno kirjasarja, jonka keskeiset teemat kantavat tarinan alusta loppuun saakka. Koko kirjasarjan kannalta olennaiseksi nouseva Severus Kalkkaroksen tarina vetoaa varmasti aikuisiin lukijoihin ihan eri tavalla kuin teinien rakkaustarinat, ja kaiken lisäksi sivuhenkilöistä löytyy sellaisia persoonia, joihin lukija voi samaistua, jos sätkynukkemainen Harry ei innosta. Kirjojen käännöksistä voi olla mitä mieltä hyvänsä ja varmempaa onkin lukea sarja alkukielellä jos se vain on mahdollista. Itse olen saanut paljon kirjojen äänikirjaversioista, sillä niiden kautta jotkut tarinan vivahteet ovat nousseet paremmin esille: tarina on tosiaan edukseen myös kuunneltuna.

Luultavasti tartun Harry Potter -kirjasarjaan joskus uudelleen ja luen sen ensimmäisestä kirjasta viimeiseen pitämättä välissä ollenkaan taukoa. Nyt kirjat saavat kuitenkin levähtää hetken hyllyssä, sillä sarja on saavuttanut ansaitsemansa päätöksen viimeisenkin elokuvasovituksen myötä.

Mikä on sinun suhteesi J.K Rowlingin kirjasarjaan?

Cris Cleave: Little Been tarina

2011-07-12T10:27:00.002+03:00

Tätä kirjaa on luettu blogeissa viime aikoina runsaasti. Minulle se sattui vastaan kesäkodin kirjastossa, mikä oli onnellinen yllätys, sillä kotipaikkakunnalla kyseisessä kirjassa oli pitkä lainausjono. Nappasin kirjan siis hyvillä mielin mukaani, mutta oikeastaan vailla mitään suurempia odotuksia.

Little Been tarina on luettu muun muassa Kirjanurkkauksessa, Booking it some more -blogissa, Järjellä ja tunteella -blogissa, Koko lailla kirjallisesti -blogissa, Juuri tällaista -blogissa sekä Lumiomenan blogissa. Voisi siis todeta, että olen kerrankin ajan hermolla, mikä on poikkeuksellista: yleensä luen sellaista, mitä kukaan muu ei viitsi lukea, tai sellaista minkä kaikki muut ovat lukeneet jo joskus ikuisuuksia sitten. Täytyy myöntää, että olen tehnyt hieman parannusta asian suhteen ja ryhtynyt tutustumaan ennakkoluulottomammin myös näihin kaikkiin uutuuksiin ja suosikkikirjoihin, joita blogeissa yleisemmin luetaan. Hyvä minä!

Laitetaan se laiskuuden taikka vapaapäivän aiheuttaman joutilaisuuden piikkiin, mutta en ala referoimaan kirjan tarinaa, koska niin moni on tehnyt sen jo ennen minua. Tiivistetysti sanotaan, että tämä on kertomus sekä pakolaistytöstä että eräästä parisuhteesta jossa asiat menivät pieleen. Ja sitten tämä on toki myös paljon muuta, mutta näin kärjistetysti pähkinänkuoressa.

Minä pidin Little Been tarinasta ja samalla en pitänyt. Kerronta toimi ja juonikin aukeni lukijalle mukavasti, mutta lähinnä minua jäi vaivaamaan se, että suhteellisen rauhallisella tempolla etenevän alun jälkeen huomasin, että kirja olikin jo melkein lopussa, ja varsinainen loppuratkaisu käytiin parinkymmenen hengästyttävän sivun välityksellä. Juonellisesti kertomuksessa oli toki riipaisevia ja pysäyttäviä käänteitä, mutta silti tarinan vahvuus oli ennemmin kerronnassa kuin kertomuksellisuudessa. Niin ainakin itse asian koin. Kaikesta huolimatta tämä kirja imaisi mukaansa ja se oli nopeaa ja helppoa luettavaa. Lisäksi kieli oli hauskaa ja Little Been pikkuvanhat oivallukset nerokkuudessaan hupaisia.

Suosittelen tätä lukemistoksi melkein kenelle tahansa, joka haluaa lukea viihdyttävällä tavalla vakavasta aiheesta kerrotun kirjan. Niille, joita kiinnostavat maahanmuuttajien ja pakolaisten kohtalot ja se, miten erilaisella tavalla vieraasta maasta saapuva voi nähdä länsimaisen kulttuurin.

Kirjallisia maisemia -haaste

2011-07-08T22:10:00.010+03:00

Törmäsin Sinisen linnan kirjaston kautta haasteeseen, joka on lähtöisin Meijerielämää -blogista. Lue kaupungista jossa olet käynyt -hengessä ja maailman kaikkista ihmeistä alati kiinnostuneena päätin minäkin mielihyvin käydä miettimään tätä:

"Heitänpä minäkin haasteen kirjabloggaajille ja muille himolukijoille: olisi hauskaa, jos innostuisitte esittelemään sen maantieteellis-kirjallisen ympäristön, jossa itse olette parhaiten viihtyneet - parhaine kirjailijoineen ja/tai kirjoineen tietysti.

Löytyvätkö suosikkinne Euroopasta ja jos, niin mistä päin? Jos koette pohjoisamerikkalaisen kirjallisuuden läheisemmäksi, niin oleskeletteko mieluiten itärannikon älykkökaupungeissa, Syvässä etelässä, Keskilännessä vai kenties Kanadassa?

Ehkä henkinen kotinne löytyy venäläisestä kirjallisuudesta? Vai sijaitseeko rakkain kirjallinen kolkkanne sittenkin latinalaisessa Amerikassa, Aasiassa tai Afrikassa? Entä kotimaisen kirjallisuuden ystävät: kaupunki vai maaseutu?"

Mikäli ymmärsin haasteen oikein, nyt ei olla etsimässä suosikkikaupunkia tai maata fiktiivisestä tarinamaailmasta, vaan pikemminkin maantieteellis-kirjallista ympäristöä eli paikkaa jossa on luotu juuri ne kirjat ja se kirjallinen ilmapiiri, josta nautin ja jonne koen kuuluvani.

Pohdin hetken ja löysin aika nopeasti vastauksen: minun kirjallinen, henkinen kotini löytyy Englannista! Skotlantia myös rakastan, mutta ajatellen nimenomaan kirjailijuutta ja niitä kaunokirjallisia tuotoksia, joita kyseinen maisema on synnyttänyt, on ehdoton vastaus Englanti. Luulen, että tähän päätyy aika moni muukin, sillä niin ihania klassikoita on syntynyt englantilaisesta maisemasta ja mentaliteetista.

Mainitakseni muutamia: Enid Blyton, jonka seikkailujen parissa olen viettänyt lapsuuteni. Jane Austen vanhan kivitalon muraatinpeittämien seinien suojassa ja Emily Brontë humisevalla harjullaan, nummella tuulen tuiverruksessa. Siellä on se kirjallinen maisema, jota rakastan. Samasta maisemasta ovat ammentaneet myös mm. Beatrix Potter ja J.R.R Tolkien.

Ja mistä paikasta puhumme tarkkaanottaen? No, tietysti Kaakkois-Englannista, Oxfordin ja Bathin maisemista, rannikosta Bournemouthin tietämillä, Cotswoldin kapeista kujista ja salaperäisistä taloista jotka ovat kuin suoraan satukirjojen sivuilta. Niissä maisemissa haluaisin itsekin istua kirjoittamassa ja haaveilemassa. Olen varma, että siellä on tarinoiden koti! Olen siellä käynyt, nähnyt, kokenut ja menettänyt sydämeni.

Meysey Hampton, England

Cirencester, England

Bilbury, England

Pullopostia!

2011-07-06T21:10:00.000+03:00

Pulloposti odottaa pääsevänsä matkaan

Näiden kaikkin blogipostien ja sähköpostien ja muiden käsitämättömien virtuaalimaailmoissa kulkevien viestien keskellä halusin tehdä blogipostauksen, joka tavoittaa ehkä jonkun, ehkä ei, mutta joka on ehdottomasti käsinkosketeltavampi, arvoituksellisempi, seikkailunhaluisempi ja kahlitsemattomampi kuin aikaisemmin tekemäni blogipostaukset. Se postaus on pulloposti.

Pulloposti lähti liikkeelle Naantalin Ukko-Pekan sillalta tänään, kuudes heinäkuuta ja alkoi ajelehtia iloisen näköisenä kimaltelevalla merellä. Pullopostissa luki näin:

Hei, Tämä pulloposti on lähetetty 6. heinäkuuta Naantalista, Suomen lounaisrannikolta. Sää on täällä helteinen ja toivon, että aallot lempeästi keinuttaen kuljettavat viestini tuntemattomalle vastaanottajalle!

Jos saat tämän pullopostin, vieraile blogissani www.vinttikamarissa.blogspot.com ja jätä kommentti, tai laita minulle sähköpostia osoitteeseen vinttikamarissa(a)gmail.com. Kerro mistä löysit pullopostini! Ja sen lisäksi: suosittele minulle jotain hyvää kirjaa, joka kannattaisi lukea! Terveisin, Ahmu

If you find this message, visit my blog: www.vinttikamarissa.blogspot.com

Viesti pullossa

Päätin kirjoittaa pullopostin vain suomeksi, koska hauskuutta tietää vastaanottajalle, jos sattuu olemaan muuta kieltä puhuva ihminen ja pääsee selvittelemään viestin sisältöä sanakirjan kanssa. Toivotaan, että pullopostini löytää joskus vastaanottajalleen, ja saamme kuulla miten kauas se on ajelehtinut, vai onko se päätynyt läheiseen kesämökkirantaan... vai katoaako se kokonaan! Sinetöin pullopostin sinettilakalla, joten luultavasti se ei ainakaan ala vuotaa, elleivät sitten aallot piekse sitä hajalle kivikkoon. Tutkimattomat olkoot pullopostien tiet.

Näihin maisemiin ajelehti pulloposti. Olkoon sen matka pitkä ja vaiherikas!

Donna Woolfolk Cross: Paavi Johanna

2011-07-05T21:57:00.000+03:00

Kyselin joskus varmaankin vuosi takaperin vinkkejä historiallisista romaaneista ja joku (en enää muista kuka!) suositteli luettavaksi Donna Woolfolk Crossin Paavi Johannan. Kiitos hyvästä vinkistä; löysin kesäkodin kirjastosta romaanin ihan sattumalta ja ahmaisin sen illassa. Nämä historialliset romaanit vaan ovat minun juttuni, siitä ei pääse mihinkään.

Paavi Johanna kertoo 800-luvulla eläneestä tytöstä, joka opetteli lukemaan ja kirjoittamaan, meni veljensä sijasta mieheksi pukeutuneena luostariin ja päätyi lopulta paaviksi. Johanna oli älykäs ja oppinut, mutta samalla hän oli myös nainen, jolta evättiin miehiä varten tarkoitettu tieto ja viisaus. Ankaran kaniikin ja saksilaisen pakanan tyttärenä varttunut Johanna saavutti kuitenkin sen mitä unelmoi: ei suinkaan korkea-arvoisan viran vaan mahdollisuuden oppia ja kartuttaa tietojaan - ja siinä sivussa hiukan rakastaakin.

Paavi Johannan tarina on mielenkiintoinen, sillä se perustuu ainakin jossain määrin tositapahtumiin tai ainakin legendaan. Onkin kyseenalaista, onko Johannasta kerrottava legenda pelkkää tarua vaiko tosiasia, jonka kirkko on yrittänyt poistaa historiasta: sillä nainen paavin virassa on tietysti kauhistus. Niin tai näin, joitakin todisteita Johannan olemastaolosta löytyy, ja niihin myös Cross pohjaa teoksensa perusajatuksen.

Kirjan lopussa on mielenkiintoinen tiivistelmä, jossa Cross kokoaa yhteen Johannasta tiedetyt faktat, ja esittää oman teoriansa siitä, miksi Johanna luultavasti on ollut todellinen historiallinen henkilö. Tällaisista yksityiskohdista pidän, sillä nautin kirjoista joissa tiedän olevan edes löyhästi taustalla tosielämään pohjautuvat tapahtumat. Paavi Johanna ei ehkä ole kaikkein mielenkiintoisimmin ja taidokkaimmin rakennettu kirja, mutta tuottaa se mielihyvää historiallisia romaaneja ahmivalle lukijalle. Ja kaiken lisäksi jotkut Johannan Paavalin naiskritiikkiin ja Raamatun tulkintoihin liittyvät argumentit ovat oikeasti oivaltavia ja mielenkiintoisia. Tästä esimerkkinä kohta, jossa Johanna pyytää piispaa perustelemaan naisen asemaan kohdistuvat väitteet huomauttamalla, että naisellista heikkoutta edustava Eeva söi hyvän ja pahan tiedon puusta omenan rakkaudesta tietoon, mutta Aatami haukkasi omenaa vain siksi että Eeva käski. Kieltämättä hauska tulkinta.

Suosittelen romaania historiallisten tarinoiden ystäville ja niitä, joita kiinnostaa naisten asema keskiaikaisessa yhteiskunnassa. Kiitokset vielä sille, joka romaania minulle suositteli!

Laura Honkasalo: Eropaperit

2011-07-04T10:13:00.000+03:00

Eropaperit päätyi luettavakseni kiitos Kirsin, jonka ansiosta postilaatikkooni tipahti heti juhannuspyhien jälkeen luettavaa. En enää muista missä joka puolella muualla olen kirjaan törmännyt, mutta sen ovat lukeneet ainakin Lumiomena, Susa ja Jenni.

Eropaperit on raastava kertomus riitaisasta avioerosta ja siitä miten esikoinen kokee tilanteen, jossa häntä riuhdotaan kahden eri perheen välillä. Romaanissa edetään hienovaraisesti näkökulmasta toiseen niin, että lopulta olennaisimmaksi päähenkilöksi muodostuu Sara, avioeroperheen tytär, joka toimii kiistakapulana vanhempien, Sinikan ja Jokken välillä. Toisaalta romaani on myös sukutarina, jossa etsitään syitä ja syyllisiä: miksi pojasta tuli sellainen? Miksi äiti kääntyi omaa lastaan vastaan? Miksi rakkaus loppui?

Luen itse aika vähän tämäntyyppisiä kirjoja, jotka kuvaavat suomalaista arkea ja kaikkia niitä kurjuuksia joita arkielämään kuuluu. Yleensä lukiessani kaipaan seikkailua, jännitystä ja kokemusta sellaisesta elämästä, jota ei ole mahdollista kokea. Eropaperit ei henkilökohtaisella tasolla tule lähelle, mutta silti aihe koskettaa ja pistää ajattelemaan sitä kaikkea, mitä lapset joutuvat pahimmillaan kestämään joutuessaan seuraamaan vanhempiensa erokiistoja. Honkasalo kirjoittaa todentuntuisesti ja kokemuspohjaisesti: tekstissä välittyy ymmärrys niitä tilanteita kohtaan, joissa lapsi joutuu tekemään valintoja ja punnitsemaan mielessään kumpi on hyvä ja kumpi paha: isä vai äiti?

Honkasalon Eropaperit laittaa ajattelemaan. Saran isän ja tämän uuden naisystävän käytös on keskenkasvuista ja itsekästä: kuinka lapselliseksi aikuinen ihminen voi muuttua? Toisaalta romaani valottaa näkökulmia melko puolueettomasti ja heijastelee myös sitä pahaa oloa, joka Jokke -isänkin toiminnan taustalla ehkä on. Ei löydy yhtä vastausta kysymykseen: mikä oikein meni pieleen?

Suosittelen Laura Honkasalon Eropaperit -kirjaa luettavaksi niille, jotka haluavat lukea ajatuksia herättävän ja realistisen kuvauksen avioerosta ja siitä miten lapsi kokee vanhempiensa raastavan välirikon.

Kirjallista elämää -haaste

2011-06-28T11:00:00.000+03:00

En tiedä, miksi Paulan Kirjallista elämää -haaste on mennyt minulta vähän ohitse. Tartun omavaltaisesti tähän haasteeseen vähän luovasti ja kerään alle kaikki Kirjallista elämää -teemaan sopivat kirjat, jotka olen blogini aikana lukenut. Tämä oikeastaan myös siksi, että aihe varmasti kiinnostaa monia ja näin kootusti on helpompi löytää ne kirjat, jotka sopivat teemaan. Lisään alle kirjoja sitä mukaan kun niitä sattuu kohdalleni luettavaksi. Toivon mukaan tällainen tulkinta haasteesta sopii myös haasteen laatijalle ;)

Alla siis listausta lukemistani kirjoista, jotka kertovat kirjoittamisesta tai kirjailijaelämästä!

* Terhi Rannela: Kirjoita nuorille

* Julia Cameron: Tyhjän paperin nautinto

* Jaana Kapari-Jatta: Pollomuhku ja Posityyhtynen

Mario Reading: Nostradamuksen aikakirjat

2011-06-27T09:49:00.000+03:00

Mario Readingin Nostradamuksen aikakirjat on keskiverto salaliittojännäri Da Vinci koodin perintöä kunnioittaen. Tarinassa epäkelpo kirjailija joutuu sotkeutuneeksi Nostradamuksen kadonneiden ennustusten aiheuttamaan vyyhtiin, joka liittää hänet osaksi ranskalaista mustalaisyhteisöä ja tempaisee hänet mukaansa vaaralliseen seikkailuun, jossa on mukana tietysti myös poliiseja sekä pahis.

Näiden kaikkien Da Vinci koodin jälkeen ilmestyneiden mysteerikirjojen seurauksena on todettava, että ilmestyessään tyyliltään ja juonikuvioltaan heikoksi parjattu Da Vinci koodi on itseasiassa loistava kirja. Verrattuna näihin kaikkiin muihin, jotka toistavat omalla tavallaan sitä samaa juonikaavaa onnistumatta luomaan erityistä jännitettä, Da Vinci koodi on sentään ensimmäinen sarjassaan. Nostradamuksen aikakirjoista ei todellakaan voi sanoa sitä samaa. Juonessa on varsinkin kirjan alussa niin paljon epäloogisuuksia, että olin lopettaa lukemisen kesken. Jatkoin kirjan loppuun oikeastaan vain siitä halusta, että tahdoin nähdä muuttuuko loppu yhtään paremmaksi, ja muuttuihan se.

Kiehtovaa Readingin romaanissa on se, että Nostradamuksen asiantuntijana tunnettu kirjailija on ottanut tarinaan mukaan mustalaiset ja runsaan määrän kyseisen ihmisryhmän perinteitä ja tapoja. Mustalaisten kulttuurin kuvaus oli sinällään niin mielenkiintoista, että aiheesta olisi hyvinkin voinut kirjoittaa kirjan ilman sen suurempia salaliittoja ja mystisesti kadonneita ennustuksia. Jos joku sattuu tietämään ennenvanhan mustalaisten tai romanien elämästä kertovia kirjoja, suositelkaa ihmeessä!

Ihan sivumennen sanottakoon, hupaisalta tuntuu se, että melkein kaikissa näissä mysteerikirjoissa on myös mukana jokin salaseura monituhatvuotisine perinteineen, sekä pahis, jolla on jokin fyysinen poikkeuvuus. Tässä tapauksessa salaseuran virkaa hoitaa epämääräinen inkvisitioseura ja pahiksena heiluu mies, jonka silmissä ei ole ollenkaan valkuaisia. Näillä eväillä siis mennään.

Ei Nostradamuksen aikakirjat nyt kuitenkaan läpeensä huono teos ollut. En kuitenkaan usko, että viitsin lukea trilogian jatko-osia, jotka varmaankin ilmestyvät lähivuosina. Meneehän tämä kesälukemistona ja varmasti voisi innostaa sellaista lukijaa, joka on kiinnostunut Da Vinci -tyyppisistä mysteerikirjoista. Tosin tätä genreä tuntuu vaivaavan nykypäivänä runsaudenpula. Tällähetkellä epäkelpoisena äänikirjaversiona olisi Dan Brownin Kadonnut symboli, mutta katsotaan saanko sitä koskaan kuunneltua.

Nostradamuksen aikakirjat on luettu muuten myös Lukupaikassa sekä täällä. Onko joku muu lukenut tämän?

Suosittelen Mario Readingin Nostradamuksen aikakirjoja hyvin varauksella mysteerikirjojen ystäville sekä niille, joita kiinnostaa Euroopan mustalaisten kulttuuri - kirjailijan mukaan tiedot perustuvat hänen tutkimuksiinsa, joten jotain perää niissä täytyy olla. Nostradamuksen aikakirjat kelvannee myös osaksi Totally British -haastetta kirjailijan kansallisuuteen vedoten!

Äänikirjatrauma!

2011-06-26T10:17:00.002+03:00

Nyt seuraa vuodatusta äänikirjoista ja siitä, miten hankalasti äänikirjat ovat vielä käytettävissä ja saatavilla. Pohdintaa ja ideointia siitä, miten paljon helpommin äänikirjoja voisi ostaa, lainata ja käyttää ja kiukuttelua, miksi asiat eivät ole niin kuin tahdon!

Minä opin lukemaan ekaluokkalaisena hitaasti ja vaivalloisesti, minkä takia äänikirjat olivat minulle ala-asteen ensimmäisillä luokilla kullanarvoinen väline päästä kirjojen maailmaan. Silloin äänikirjat oli luettu kaseteille, jotka kuluessaan väänsivät äänen hassuksi murinaksi, ja jotka piti aina kelata alkuun. Nyt myöhemmin olen lainannut äänikirjoja lähinnä automatkoja, siivous- ja pyörälenkkirupeamia varten. Vaikka tätä nykyä hyvin suuri osa kannettavista soittimista lukee lähinnä mp3 -tiedostoja, on suurin osa myytävistä ja kirjastoissa lainattavista äänikirjoista yhä tiedostoina cd-levyllä. Esimerkiksi Sinuhe egyptiläinen vaatii mahtuakseen järjettömän pinkan levyjä.

Itse kuuntelen äänikirjoja iphonella, joten joudun siirtämään levykkeet yksitellen koneelleni, tai ostamaan internetistä äänikirjan, joka on valmiiksi sellaisessa muodossa, että sitä voi kuunnella puhelimen muistista. Ottaen huomioon sen, miten suuri osa nykypäivän puhelimista ja soittimista lukee nimenomaan mp3-tiedostoja, on merkillistä ettei äänikirjoja ole saatavilla suoraan kyseisessä muodossa, tai jopa niin, että äänikirjan voisi kirjakaupassa ladata suoraan puhelimeen tai soittimeen! Eikö olisi kätevää, jos kirjakaupoissa, kauppakeskuksissa tai vaikka lentokentillä olisi masiina, josta voisi ladata puhelimeen tai soittimeen haluamansa äänikirjaan ja maksaa ostoksen pankki- tai luottokortilla. Mihin enää tarvitaan hankalia levyjä?

Internetissä on palvelu, joka mainostaa äänikirjoja ja sähkökirjoja, joita voi ladata koneelleen/puhelimeen ja lukea tai kuunnella halutessaan. Erehdyin lataamaan kyseisen ohjelman (jota en nyt nimeä sen takia, että tarkoitukseni ei ole ryhtyä mustamaalaamaan kyseistä yritystä), ja ostin palvelun kautta äänikirjan, jonka kuvittelin siirtyvän laitteeseeni niin, että voin kuunnella sitä milloin haluan. Mutta yllätys: äänikirjaa ei saakaan yli 20euron hinnalla omakseen, vaan se pysyy palvelimella niin, että äänikirjaa kuunnellessa ohjelma lataa kirjaa jatkuvasti internetistä. Tämä kuluttaa ensinnäkin akkua ja toisekseen toimii vain silloin kun internetyhteys on riittävän hyvä. Näin ollen esimerkiksi autossa ja kesäkodissa äänikirjan kuunteleminen osoittautui mahdottomaksi. Äänikirjan hinta meni siis kankkulan kaivoon, koska en ikinä kuuntele äänikirjaa niin, että istua nökötän paikallani, vaan äänikirja palvelee minua matkustaessa ja touhutessa...jolloin internetyhteys on heikoimmillaan...

Nyt kaipaankin siis vinkkejä teiltä! Mistä saisi ladattua puhelimeen äänikirjoja, jotka toimivat internetyhteydestä huolimatta? Kirjastoillakaan ei tällaista lainapalvelua ole, vaan kaikki äänikirjat ovat vielä toistaiseksi cd-levyillä. Olen valmis äänikirjasta maksamaan, mutta haluan tiedoston omakseni niin, että voin käyttää sitä milloin haluan ja missä haluan! Ideoita?

Sarah Waters: Vieras kartanossa

2011-06-25T11:04:00.000+03:00

Juhannuskirjani loppui lyhyeen, eikä Sarah Watersin 600 sivuinen järkäle riittänyt kuin pariksi päiväksi. Liekö tähän syynä juhannuksen sadesää vai se, että Vieras kartanossa oli hidastempoinen, mutta äärimmäisen koukuttava lukukokemus?

Vieras kartanossa kertoo sotien jälkeisistä yhteiskunnallisista muutoksista brittiläisessä maailmassa. Näyttämönä on Hundreds Hallin rapistunut kartano, jonka sisällä kuohuvat ristiriidat purkautuvat goottilaissävyisiksi kauhuelementeiksi. Minulle romaani toi ensialkuun mieleen Brontën Kotiopettejattaren romaanin, sillä Vieras kartanossa saa samoja sävyjä, kun mystiseen ja omaa elämäänsä elävään vanhaan taloon saapuu vieras, joka vavisuttaa talon elämää.

Vieras kartanossa on äärimmäisen monitahoinen romaani, josta voi tehdä erilaisia tulkintoja sen mukaan, näkeekö tarinan symbolisena kertomuksena luokkaeroista vaiko perinteisenä kauhukertomuksena talosta, jossa kummittelee. Juuri tämä elementti tekeekin romaanista kiehtovan: kun luulet selvittäneesi mistä on kysymys, alat pohtia uutta näkökulmaa ja huomaat sen olevan paljon todennäköisempi kuin ensiksi keksimäsi ratkaisu.

En ala referoida kertomuksen juonta, sillä sen ovat tehneet ansiokkaasi muun muassa Kirsin kirjanurkka, Kirjava kammari, Lukuhetket ja Lainatäti. Järjellä ja tunteella-blogissa on myös pohdittu kertomuksen juonta ja sitä, mistä siinä muka ihan oikeasti oli kysymys: kannattaa käydä katsomassa, jos romaanin on lukenut ja tarina vaivaa mieltä!

Tämä kirja oli ehdottomasti lukemisen arvoinen. Kieltämättä juoni oli melko hidastempoinen ja pituutta tarinassa enemmän kuin kylliksi. Kertomuksessa on kuitenkin sellaista moniuloitteisuutta, joka hämmentää lukijan ja saa hänet lopulta tarkastelemaan asioita eri näkökulmista. Suhtautuminen päähenkilöön muovautuu hieman samalla tavalla kuin Nabokovin Lolitassa, jossa näennäisesti sympaattisen päähenkilön hirveät teot suodattuvat päähenkilön oman ajatusmaailman ja selittelyjen kautta. Muuta syytä Lolitaa ja Vieras kartanossa -romaania ei ole rinnastaa toisiinsa, sillä samantyyppisestä asetelmasta ei tietystikään ole kyse: rinnasta ainoastaan tavan vaikuttaa lukijaan päähenkilön subjektiivisen ajatusmaailman kautta.

Suosittelen Sarah Watersin Vieras kartanossa -romaania luettavaksi niille, jotka pitävät perinteisistä kummittelukertomuksista sekä niille, jotka tahtovat lukea monisävyisen tarinan, jonka voi tulkita hyvin monella eri tavalla. Tämä on varsin sopiva kesälomalukemiseksi!

Juhannusta odotellessa

2011-06-23T12:37:00.001+03:00

Meidän nurkilla juhannuksena tyypillisesti sataa vettä. Pitää mennä monen, monen vuoden taakse, jotta mieleen kirjastuisi sellainen juhannus, joka olisi päästy viettämään kuivin jaloin. Minun juhannukseeni kuuluu (ainakin siinä tapauksessa että kaatosade ei haittaa) juhannuskokon polttamista ja uusia perunoita. Kesäkodissa tietysti. Aika perinteistä, mutta ei se haittaa.

Viime kesänäkin satoi vettä. Kesäkodin kuistilta kuvattuna kohti rajuilman pieksemää metsää.

Tälle juhannukselle ja sen sateita ennakoiden olen varannut Sarah Watersin Vieras kartanossa -romaanin, sekä Helena Wariksen Suden lapset. Näistä jälkimmäinen saattaa jäädä lukematta, koska yritin joskus lukea Wariksen Uniin piirrettyä polkua, eikä se oikein sytyttänyt. Lisäksi puhelimen muistiin on ladattu kolme uutta äänikirjaa, johin liittyvästä problematiikasta kirjoitan myöhemmin. Problematiikkaa näet on ollut...

Mukavaa juhannusta kaikille lukijoille ja muille. Mitä luettavaa tai haaveiltavaa teidän juhannukseenne kuuluu?

Kirsti Ellillä: Eksyneet näkevät unia

2011-06-15T11:53:00.001+03:00

Kirsti Ellilän Eksyneet näkevät unia on kaunis ja perinteinen fantasiakertomus lapsille ja varhaisnuorille. Tarinassa Varjojen maassa maahisten parissa asuva Nimetön lähtee etsimään kotiaan, josta hänellä on muistona vain pieni avain ja villisilkistä kudottu takki. Matkallaan Nimetön kohtaa vaaroja ja metsän omituisia asukkaita ja löytää lopulta sen mitä on ollut etsimässä.

Eksyneet näkevät unia on perinteikkyydessään ihana sekoitus fantasiakirjallisuuden klassikoita. Jo pelkästään juoneltaan tarina noudattaa odotuksia, mutta tämä ei haittaa ollenkaan sillä varsinkin kohderyhmää ajatellen kirja tarjoaa helpon tien tutustua fantasiakirjallisuuden maailmaan. Satumaiseman ja fantasiaperinteen yhdistäminen toimii hyvin. Lisää tällaisia romaaneita kaipaisin todella lapsille ja varhaisnuorille suunnatun kirjallisuuden joukkoon!

Kirjassa on paljon elementtejä, jotka tuovat mieleeni vanhoja, tuttuja fantasiaklassikoita. Muun muassa mukana kulkee Suojelus -hirvi (joka muistuttaa minua Harry Potterin hirvenhahmoisesta suojeliuksesta), maapulliaiset (jotka ovat aivan kuin Ronja Ryövärintyttären ihanat kakkiaiset), sekä ympäristön kuolemiseen liittyvät teemat, jotka muistuttivat mieleeni Päättymätön tarina -elokuvaklassikon (romaania en ole koskaan lukenut). Olisin ehkä joskus aikaisemmin ärähtänyt kaikesta intertekstuaalisuudesta, mutta itseasiassa juuri kyseiset seikat tekevät kirjasta aika viehättävän varsinkin aikuislukijalle.

Plussaa romaani saa ihanan mystisestä, surullisenhaikeasta tunnelmasta, sekä Kirsi Haapamäen upeasta kansikuvasta, joka sopii tyylillisesti kirjan henkeen aivan loistavasti. Tässä yhteydessä on taas todettava, miten huikean tärkeässä osassa kansikuva on: toisenlainen kansi olisi antanut tästä saturomaanista aivan erilaisen mielikuvan. Nyt kansikuvaa ihaillessani odotukseni romaanista osuivat ihan kohdalleen.

Suosittelen romaania luettavaksi saduista ja fantasiasta pitäville koululaisille. Sekä toki muillekin, jotka tahtovat lukea ehkä ennalta-arvattavan, mutta perinnettä kunnioittavan ja kauniin seikkailukirjan. Eksyneet näkevät unia löytyy muuten myös jo Sinisen linnan kirjastosta, sekä Kirsin Kirjanurkasta!

John Ajvide Lindqvist: Kuina kuolleita käsitellään

2011-06-11T18:20:00.000+03:00

Huh. Susan Fletcherin Noidan ripin jälkeen oli vaikea löytää mitään kirjaa, joka tekisi mieli lukea. Aloitin muutamaa, mutta työnsin ne sivuun ensimmäisten lehtien jälkeen. Lindqvistin Kuinka kuolleita käsitellään tempaisi kaikessa karmeudessa mukaansa, eikä se onneksi muistuta millään muotoa Noidan rippiä ja näin ollen paluu "Noidan ripin jälkeiseen elämään" sujui sen enempiä vertailuja tekemättä.

Mutta tosiaan: mikä karmaiseva kirja. Makaan kesäkodin kuistilla ja lämpömittarin lukemat hipovat 32 astetta. Hiki valuu otsalla, pääkin särkee kun matalapaine velloo seudun yli ja ukkonen hyrähtelee jossain kaukana harjujen toisella puolella. Ja mitä minä teen: luen elävistä kuolleista, jotka yhtenä helteisenä ja päänsärkyisenä päivänä heräävät henkiin Tukholmassa ja lähialueella. Romaanissa seurataan tätä karmeaa tapahtumaa eri henkilöiden näkökulmista tarkasteltuna, yhdellä kuolleista nousee pieni poika, toisella vanha isoisä. Yhtä kaikki, rakkaitaan kaipaavat saavat pian todeta, että rajan takana käyneet eivät ole enää sellaisia kuin olivat ennen.

Lindqvistin Kuinka kuolleita käsitellään on hengeltään vähän kuin Stephen Kingin Uinu uinu lemmikkini, mutta jollain tavalla vieläkin kalmaisempi. Minulla on lukijana se vaikeus, että niin sanotun spekulatiivisen fiktion puolelle luisuvat teokset ovat minusta yleensä vain tosi outoja. Kaikki mikä ei ole selvästi fantasiaa tai sitten arjen realiteetit käsittävää kuvausta menee harmaalle alueelle. Lindgvist hiihtelee romaanissaan sujuvasti tässä suossa ja silti näköjään onnistun lukemaan 400 -sivuisen romaanin päivässä huolimatta tajuttomasta kuumuudesta ja päänsärystä. Saavutus sinänsä.

Kuinka kuolleita käsitellään on siis ehdottomasti lukemisen arvoinen kirja, jos yhtään innostuu kauhukirjallisuudesta, zombeista ja kaikesta muusta inhottavasta. Lindgvist on kerrassaan taiturillinen kirjoittaja, tämä tuli huomattua jo silloin kun luin vähintään yhtä vastenmielisen romaanin Ystävät hämärän jälkeen.

Kuinka kuolleita käsitellään on muuten luettu myös seuraavissa blogeissa: Aamuvirkku yksisarvinen, Kaiken voi lukea, Aamunkajon lukukokemukset, ja Kolmas linja. Käykäähän katsastamassa mitä muut ovat tykänneet.

Suosittelen luettavaksi kauhukirjallisuuden ystäville ja niille, jotka haluavat tutustua em. genreä edustavaan kirjallisuuteen, mutta eivät tiedä mistä alkaisivat. En kyllä lähtisi suosittelemaan tätä kirjaa sellaiselle, joka on menettänyt juuri läheisensä tai on muuten herkkä kuolemaan liittyville teemoille.

Kaupunki ja kirja: Glencoe ja Susan Fletcherin Noidan rippi

2011-06-06T22:49:00.000+03:00

Mikä ihana, ihana kirja. Pääsääntöisesti niin ovat ajatelleet myös muun muassa Leena Lumi, Järjellä ja tunteella -blogin Susa, Nenä kirjassa -blogin Norkku, Elma Ilona Tarinauttisen hämärän hetkistä sekä Lumiomena. Minulla oli pienoinen ennakko-oletus, että en pidä kirjasta, koska yleensä en tunnu syttyvän niistä kirjoista, jotka blogeissa saavat mainetta ja kunniaa. Tässä tapauksessa koin kuitenkin varsin iloisen poikkeuksen. Päätin samalla venyttää Lue kaupungista jossa olet käynyt -haasteen rajoja, sillä Glencoe sopii teemaan, vaikkei olekaan kaupunki...

Susan Fletcherin Noidan rippi kertoo siis Corragista, joka pakenee Englannista menetettyään äitinsä hirsipuulle. Hevonen kuljettaa pienen, noidaksi haukutun naisen Glencoen laaksoon Skotlantiin. Romaanissa Corrag kertoo vankilassa istuessaan tarinaansa kirkonmiehelle, joka on tullut selvittämään kuolemaan tuomitun noidan avustuksella mitä Glencoen laaksossa ihan oikeasti tapahtui sinä yönä, kun hurja verilöyly oli koitua McDonaldin klaanin turmioksi. Romaanin tapahtumat perustuvat osittain tosikertomuksiin, mutta kirjailija korostaa loppusanoissaan tekstin olevan kuitenkin täysin fiktiivinen.

Täytyy todeta, että Fletcherillä on ihan todella sana hallussa. Tarina kulkee kauniin polveilevasti, eikä erikoinen kertojaratkaisu tunnu ollenkaan kömpelöltä saatikka raskaalta. Romaani on kuin taidolla punottu kuvakudos, jossa kaikilla väreillä, muodoilla ja kuvioilla on oma merkityksensä. Kerrassaan nautinnollista luettavaa. Ja vielä kun lisätään siihen se, että olen valtavan ihastunut Skotlannin ylämaahan... Onneksi Fletcher kuitenkin välttää taitavasti ne kaikki kliseet, joita Skotlannin historiaa sivuavissa kirjoissa usein harrastetaan (; ei mm. yhtään viittausta kiltteihin tai siihen, mitä skotit pitävät kilttiensä alla!)

Ja sitten Glencoe. Glencoe, Glencoe, Glencoe... Mikä ihana paikka Skotlannin vuorien sylissä! Reissasin Skotlannissa keväällä 2003 ja pidin kovasti, suorastaan menetin sydämeni mokomalle maailmankolkalle ja varsinkin Glencoe oli jotakin ihan mahtavaa. Vuoret, pilvien varjot pehmeiden, sammaleisten vuorin kyljillä, taivaan kuvajainen järven pinnassa: kaksi maisemaa päällekkäin! Lisäksi Skotlantilainen mentaliteetti teki minuun syvän vaikutuksen. Sinne tahdon uudelleen joskus.

Ja mitä tulee Fletcherin Noidan rippiin verrattuna kokemukseeni Glencoesta. Kyllä! Corrag pukee sanoiksi sen, mitä näin ja koin lyhyellä piipahduksella Glencoen vuoristoalueella. Suurimmaksi osaksi matkalla tuli reissattua eri kaupunkeja ja linnoja ihmettelemässä, mutta juurikin tuo karunkaunis vuoristomaisema jäi mieleen paikkana, jonne tahdon joskus uudelleen.

Suosittelen Susan Fletcherin Noidan rippiä luettavaksi niille, jotka haluavat lukea äärimmäisen kauniisti ja herkästi kirjoitetun historiallisen romaanin. Tämä ei ole mikään harlekiinikirja tai hätäinen sutaisu, vaan kirja, joka todella tekee vaikutuksen ja jää mieleen. Glencoeta suosittelen matkakohteeksi niille, jotka tahtovat reissata silmiähivelevissä maisemissa ja kokea vanhan ja ainutlaatuisen kulttuurin.

J.K. Rowling: Harry Potter ja Feeniksin kilta

2011-06-04T19:06:00.000+03:00

Päädyin tähän äänikirjavalintaan sattuman oikusta. On nimittäin niin, että äänikirjat ovat kaupoissa vielä ihan hirveän kalliita ja kirjastojenkin valikoima on kovin, kovin rajallinen. Nappasin Potterin mukaani, koska halusin jotakin sopivan kevyttä kuunneltavaa pitkille automatkoille. Mikään liian ajateltava ja syvällinen ei automatkakuunnelmaksi sovi, sillä silloin herpaantuu ajatus ja muut tielläliikkujat ovat vaarassa. Harry Potter ja Feeniksin kilta sattui olemaan ainoa Potter lähikirjastossani, joten se sitten. Sopi minulle, koska olin lukenut kirjan aikaisemmin vain kertaalleen (ja minähän tunnetusti tykkään lukea samoja kirjoja aina uudelleen ja uudelleen).

Harry Potter ja Feeniksin kilta kuvaa Harryn ja tämän ystävien viidettä lukuvuotta Tylypahkan velhojen ja noitien koulussa. Voldemort on juuri edellisen lukuvuoden päätteeksi palannut, mutta velhomaailma ei muutamaa poikkeusta lukuunottamatta tahdo uskoa Harrya. Koulussakin ovat uudet kuviot, kun ministeriö lähettää Dolores Pimennon vahtimaan koulua ja lopulta myös johtamaan sen toimintaa. Harryn vuoteen kuuluu romaanin lopun taistojen lisäksi häiritsevän todentuntuisia painajaisia, rakastumisia ja Harrylle tyypillistä angstailua.

Minusta Harry Potter on mielenkiintoinen ilmiö. En ole oikein koskaan fanittanut kirjoja niin kuin monet ikäiseni (olin muistaakseni yläasteella kun ensimmäinen kirja ilmestyi), mutta minusta on mielenkiintoista miten Rowling on onnistunut luomaan tällaisen sarjan, joka käyttää niin fiksulla ja hauskalla tavalla genren elementtejä hyväkseen. Moni on tehnyt sen jo aikaisemminkin, mutta miksi juuri Rowling onnistui niin hyvin? Mikä on menestyksen salaisuus?

Minun täytyy kuitenkin myöntää yksi asia. Minusta Harry on tyhmä! Jos kirjassa ei olisi muita keskeisiä henkilöhahmoja, menisi sen lukemiseen hermot, sillä Harryn paikoin itsekeskeinen, lapsellinen ja turhanpäiväinen jahkailu ja kykenemättömyys ymmärtää ja käsitellä asioita pistää välillä turhauttamaan. Ehkä toisaalta juuri Harryn hahmon näennäinen yksinkertaisuus on yksi kirjasarjan valttikortteja: ketä kiinnostaa täydellisen fiksu, rohkea tai aina kaikessa onnistunut päähenkilö? Niinpä, ei juuri ketään.

Äänikirjasta vielä: kuuntelu avaa ehdottomasti uusia ulottuvuuksia romaanin tulkintaan ja ymmärtämiseen. Kuunnellessa kiinnittää huomiota ihan uusiin ja erilaisiin asioihin, näkee ja kokee asiat eri tavalla. Tavallaan äänikirjan kuunteleminen on myös omituista, sillä eihän se ole yhtään sama asia kuin jos romaanin lukisi itse. On ikään kuin lukenut kirjan, mutta sitten kuitenkaan ei ole. Hämmentävää.

Suosittelen Harry Potter ja Feeniksin kilta -romaania Potter-sarjan ystäville. Äänikirja oli kerrassaan onnistunut ja Vesa Vierikon tulkinta parempi kuin uskalsin ollenkaan odottaa: kivaa automatkakuuntelemista koko perheelle...

Jaana Kapari-Jatta: Pollomuhku ja Posityyhtynen

2011-06-03T19:02:00.000+03:00

Minulla on pakosta menossa jonkinlainen Harry Potter -kausi. Tämä johtuu siitä, että kirjastosta tarttui mukaan Harry Potter ja Feeniksin kilta -äänikirja ja sen seurauksena mieheni halusi katsoa peräjälkeen kaikki elokuvat. No, mikäs siinä. Itse innostuin pohtimaan kirjojen suomennoksia saatuani käsiini kirjasarjan suomentaneen Jaana Kapari-Jattan kirjan Pollomuhku ja Posityyhtynen. Kirjasta on aikaisemmin kirjoittanut ainakin marjis.

Ensinnä on pakko todeta, että minua harmittaa hurjasti kun olen niin surkea lukemaan englanniksi. Olen lukenut muutaman Potterin alkuperäiskielellä, mutta vieraalla kielellä lukeminen vaatii väistämättä sellaista totuttelua ja harjaantumista joka minulta puuttuu. Ymmärrän toki sanat ja lauserakenteet, mutta pienet vivahteet jäävät minulta tajuamatta. Ja yleensä juuri ne vivahteet ovat olennaisin osa tarinaa ja sitä lukunautintoa, jota haen. Toisaalta juuri siksi oli hauskaa lukea kirjasarjan suomentajan kertomus siitä millaista on suomentaa Potterien tapaan rakennettu, sanoilla leikittelevä kirjasarja.

Kirjassaan Pollomuhku ja Posityyhtynen Kapari-Jatta vastaa kirjojen lukijoiden kysymyksiin ja valottaa suomentajan työtä mielenkiinoisella tavalla. Kieltämättä puuha kuulostaa melkoiselta salapoliisihommalta ja herättää myös suuresti uteliaisuutta vieraita kieliä kohtaan: miten erilaisilla asioilla toisille kielillä voikaan leikkiä. Toivoisin melkein, että Pollomuhku ja Posityyhtynen -kirjan sijaan kaikissa Pottereissa olisi alaviitteet erikoisten nimien ja sanaleikkien suomennoksista. No, ehkä se latistaisi lukukokemusta, mutta voi miten se olisikaan mielenkiintoista!

Pollomuhku ja Posityyhtynen on suunnattu selvästi Potterienkin ensisijaiselle lukijakunnalle, lapsille ja nuorille. Kirja on kuitenkin kiehtova pläjäys suomentajan työstä ja siitä, mitä suomenkielisten sanojen takana piileksii. Toimii hyvin varmasti ainakin niillä, jotka eivät ole kirjoja vieraalla kielellä lukeneet tai eivät minun tapaani tavoittaneet kirjan viehätystä samalla tavalla, kun olennaiset jujut jäivät tajuamatta.

Potter -sarjan suomentamisesta onkin kuulunut monensuuntaista kommenttia. Silloin kun minä luin sarjan ensimmäisiä osia nuorempana ensimmäistä kertaa, olivat monet silloiset koulutoverini ehdottomasti sitä mieltä, että suomennos pilaa koko kirjan ja teokset pitää lukea alkukielellä. Varmasti näin ajattelevia löytyy nytkin. Minä itse pidän suomennoksista kovasti, mutta en ole kyllä koskaan ollut mikään Potter -fanaatikko, joten olen ehkä väärä ihminen kommentoimaan asiaa.

Ainoa seikka joka minua suomennoksissa harmittaa, on tietty kieliopillinen ratkaisu. En ole varma liittyykö tämä englanninkielestä tulleisiin lauserakenteisiin vaiko suomentajan omaan ratkaisuun, mutta minun kielikorvaani särähtää ihan hirveästi se, että muutoin kirjakieltä puhuvat hahmot käyttävät esim. "me menemme" muodon sijaan "me mennään" -muotoa (joku varmaan tietää, mikä tämän kielioppimuodon nimi on?). Kuulostaa ihan hirveältä pilkunviilaukselta, mutta minun pirtaani ei vain yksinkertaisesti sovi se, että varsinkin lapsilukijoiden kielikorvaan istutetaan tällaisia lausemuotoja, jotka ainakin silloin kun minä kävin koulua, olivat ehdottomasti väärin. Ja sitten ihmetellään miksi kieli on muuttumassa ja vanhat kielioppirakenteet katoamassa...

Suosittelen Harry Potter -kirjasarjan suomentajan Jaana Kapari-Jatan kirjaa Pollomyhku ja Posityyhtynen luettavaksi niille, jotka ovat kiinnostuneita Potterien suomenkielisten versioiden synnystä. Myös kääntäjän työstä kiinnostuneille.

Terhi Rannela: Kirjoita nuorille

2011-05-31T21:30:00.000+03:00

Terhi Rannelan Kirjoita nuorille on pieni ja hauska opaskirjanen nuortenkirjallisuudesta ja nuortenkirjojen kirjoittamisesta. Rannela pureutuu kirjasessaan kysymykseen siitä millaista on hyvä nuortenkirjallisuus ja mistä elementeistä hyvä kirja muodostuu. Ääneen pääsevät niin kirjailijat kuin lukijatkin. Vaikka kirja ei ole kovin iso tietopaketti, se pitää sisällään kuitenkin kaiken olennaisen.

Taannoin muistaakseni Valkoisen kirahvin blogissa (korjatkaa jos olen väärässä) oli hyvä keskustelu lastenkirjallisuuden huonosta asemasta. Rannela todistaa kirjassaan, että nuorille (ja miksei näin ollen lapsillekin) kirjoittaminen on oikeasti vaikeaa ja melkoista taiteilua, eikä kyseessä ole mikään läpihuutojuttu. Eivätkös nuoret ole juuri niitä ihmisiä, joihin vaikuttamalla maailmasta voi tulevaisuudessakin olla vielä jotain jäljellä ja niin edelleen? Miksi siis lapsille ja nuorille suunnatut kirjat saisivat olla yhtään sen hutiloidummin tai harkitsemattomammin tehtyjä kuin aikuisillekaan suunnatut?

Suosittelen Terhi Rannelan Kirjoita nuorille -kirjasta kaikille niille, jotka ovat kiinnostuneita siitä mitä kirjallisuuden kentällä tapahtuu, ja millaista on kirjailijan työ. Miksei myös niille, jotka haluaisivat kirjoittaa nuorille suunnatun kirjan.

Rupert Isaacson: Hevospoika

2011-05-24T22:54:00.002+03:00

Rupert Isaacson kertoo tositapahtumiin perustuvassa romaanissaan Hevospoika tarinaa pojastaan Rowanista, jonka todetaan olevan autistinen. Seikkailunhaluisen perheen arki on raskasta, kun raivokohtauksista, pidätyskyvyttömyydestä ja puhumattomuudesta kärsivä poika tekee arjesta taistelua. Rupert kuitenkin huomaa, että sulkeutuneella pojalla on erityinen yhteys hevosiin. Hän päättää tehdä perheensä kanssa matkan Mongoliaan, josta ovat kotoisin niin hevoset kuin parantamiseen erikoistuneet samaanitkin...

Isaacsonin ja hänen perheensä matka kulkee Mongolian karuissa maisemissa samaanin luota toiselle. Löytyisikö jostain parannus pojalle, ratkaisu perhettä vaivaaviin ongelmiin. Hevospoika on Rowanin ja samalla koko perheen kasvutarina, kertomus lujasta tahdosta löytää ratkaisu kysymyksiin.

Minä en oikein osaa sanoa, mitä kirjasta ajattelen. Se oli koskettava kertomus, toki, mutta samalla niin perinjuurin amerikkalainen saippuadraama siitä, miten jurtissaan asuvat villit parantavat autistisen pojan ihmeellisillä poppakonsteilla.

Toisaalta tarinassa oli myös paljon sellaista, jossa varmasti piilee totuus: autistisen pojan ja eläinten yhteyttä on vaikea lähteä kiistämään, sillä varmasti omassa maailmassaan kulkeva lapsi saa yhteyden sellaisiin olentoihin, jota on herkemmin virittyneitä samalle taajuudelle hänen kanssaan. En kuitenkaan lähtisi lukemaan tätä kertomusta parantamistaitoja epäileville skeptikoille, enkä seikkailua kaipaaville romantikoille. Pikemminkin tämä oli kertomus isästä, jolla on vahva halua auttaa perhettään ja poikaansa -parhaaksi katsomallaan tavalla.

Suosittelen Rupert Isaacsonin omakohtaisiin kokemuksiin perustuvaa romaania Hevospoika luettavaksi niille, jotka haluavat lukea erilaisen selviytymistarinan autismin maailmasta. Torey Haydenin romaanien ystäviinkin tämän voisin kuvitella uppoavan.

Reeta Aarnio: Virvatulen vartijat

2011-05-23T13:30:00.000+03:00

Reeta Aarnion kansanperinnettä ammentavan romaanisarjan kolmannessa osassa Virvatulen vartijat Liina viettää tylsää kesälomaa: paras kaveri Siri on ihastunut Eetun luona vierailevaan serkkupoikaan. Lisäksi Liina näkee pelottavia unia tulipalosta, ja äitikin käyttäytyy omituisesti. Juhannusyönä hän näkee niittyaukiolla virvatulen sinisen liekin ja päättää ottaa selville, mitä aarteita aarnihauta kätkee sisäänsä.

Aarnion kolmas romaani jatkaa sitä samaa, harrypotter -henkistä linjaansa, joka on tullut tutuksi jo Maan kätkemät- ja Veden vanki -romaaneista. Kansanperinteen elementit toimivat tässäkin romaanissa ja jäin taas pohtimaan sitä, onko taikakoulu -teema ollenkaan tarpeellinen osa tätä tarinaa. Tosin se varmasti tuo lisäväriä ja kutkuttaa niiden lukijoiden mieliä, joita taikakoulunkäynti innostaa.

Aarnion romaanit ovat kelpoa lasten- ja nuortenkirjallisuutta. Kaipaisin itse kuitenkin jonkinlaista punaista lankaa kirjojen välille: tarinat ovat toisistaan irrallisia, eikä juonissa tunnu olevan mitään yhteistä päämäärää, jota kohti sarja tähtää. Toisaalta tällä tapaa kirjoja on helpompi lukea yksittäisinä teoksina, itse vain olen enemmän pitänyt sellaisista kirjasarjoista, joissa jokainen kirja vie kohti jotain lopullista päämäärää tai ratkaisua.

Virvatulen vartijat oli Aarnion kirjoista tähän mennessä ehkä paras. Juoni oli toimiva ja mukaansatempaava ja se minun näkökulmastani turha koulumaailman kuvauskin aika vähäistä. Kelpo seikkailuhan tämä.

Suosittelen koululaisille, jotka haluavat lukea suomalaiseen maisemaan sopivan fantasiakertomuksen. Harry Potterinkin ystäville.

Nanowrimo?

2011-05-21T11:17:00.000+03:00

Kirjoitin viime syksynä muutaman postauksen Nanowrimosta eli suomalaisittain kansallisesta (/kansainvälisestä) romaaninkirjoituskuukaudesta. Tulevaan marraskuuhun on vielä kovin kovin pitkä aika, mutta ajattelin ottaa asian esille jo hyvissä ajoin, sillä kyllä se syksy sieltä vielä tulee ja marraskuu kirjoitusurakkoineen.

Mikä siis on Nanowrimo? Tarkoitus on kirjoittaa marraskuun aikana 50 000 sanan romaani tai romaaninalku. Tämä tarkoittaa noin 1 700 sanaa päivässä, joka päivä. Kyseessä ei ole kilpailu, tekstejä ei tarvitse julkistaa missään, eikä tarkoituksena ole myöskään tavoitella minkäänlaista taloudellista voittoa. Tarkoituksena on yksinkertaisesti voittaa itsensä ja kirjoittaa kuukauden aikana 50 000 sanan teksti.

Mikä järki touhussa sitten on? Vaikea sanoa. Itse olen osallistunut Nanowrimoon kolme kertaa, ja saanut joka kerta kasaan tuon 50 000 sanaa. Minua Nanowrimossa motivoi se tietty sosiaalinen paine, tarve näyttää itselleni että pystyn kuin pystynkin yltämään tavoitteeseen. Ja toisaalta se helppous: kun aloitan marraskuun ensimmäisenä päivänä, tiedän, että minulla on marraskuun viimeisenä päivänä valmiina jo kokonainen käsikirjoitus tai ainakin hyvä alku! Se on rohkaiseva ajatus.

Otin Nanowrimon esille nyt, sillä olen laittanut merkille, että kirjoittamisblogit ovat lisääntyneet ihan huimaa tahtia viime vuosina! Monissa blogeissa kuitenkin harmitellaan sitä, että aikaa kirjoittamiselle ei tunnu olevan. Kiireisille ihmisille Nanowrimo näyttäytyy älyttömänä haasteena, jossa muka yritetään saada lyhyessä ajassa aikaiseksi jotakin. Minulle Nanowrimo on kuitenkin osoittanut, että aikaa kyllä on, se on vain otettava! Ensimmäisen nanoni aikaan kirjoitin samalla gradua ja kävin töissä, ja sain kuitenkin sen 50 000 sanaa kasaan (ja ihan hyvän arvosanan gradusta).

Saisinko tänä vuonna houkuteltua muitakin mukaan nanottamaan? Blogikaverini Suden kanssa olemme nimittäin huomanneet, että mikään muu ei kannusta kirjoittamaan niin paljon kuin kaverin painostus ;) Kannattaa myös muistaa, että nanossa ei tarvitse yrittää kirjoittaa "julkaisukelpoista" tekstiä tai hienoa romaanikäsikirjoitusta. Pikemminkin saada kiinni kirjoitusrytmistä, ja pitää hauskaa.

Kuka lähtee mukaan ensi marraskuussa?

F. H. Burnett: Salainen puutarha

2011-05-19T18:00:00.002+03:00

Minä en koskaan pikkulapsena ollut mikään runotyttö. Tutustuin Mongomeryn ja muiden tyttökirjaklassikoiden maailmaan vasta joskus 10-15 -vuotiaana, sillä alakoululaisena halusin lukea Blytonia ja muita seikkailukirjoja, poikakirjoja ja sellaista missä sattui ja tapahtui. Esikuvanani oli pikemmin Viisikkojen poikatyttö Paula tai Ronja Ryövärintytär, kuin joku niistä hempeistä brittiklassikoiden neideistä. Tutustuin kuitenkin teini-ikäisenä brittiläisiin tyttökirjaklassikoihin, joista erityisesti mieleeni on jäänyt Francis Hodgson Burnettin Salainen puutarha.

Kesämökin kirjahyllyä on siis taas kerran tullut koluttua nostalgiamielessä. No, ei se mitään. Salaisessa puutarhassa sairaalloinen ja ikäväluonteinen Mary päätyy kummallisen setänsä hoiviin keskelle Yorkshiren nummia. Hänellä ei ole muuta ajanvietettä kuin seikkailla puutarhassa, joka vähitellen paljastaa hänelle salaisuutensa. Tuossa ankeassa ja kolkossa talossa Mary myös ystävystyy ja lopulta niin puutarha kuin Marykin puhkeavat kukkaan.

Voiko tästä romaanista oikeastaan sanoa muuta kuin että se on klassikko, joka jokaisen pitäisi joskus lukea? Löytyykö muuten blogin kävijöistä joku, jolle Salainen puutarha ei ole tuttu? Kirjasta on tehty myös elokuvat ainakin vuosina 1993 ja 1949.

Tässä kohtaa voisi olla hyvä paikka kysyä, miksi ihmeessä enää nykyään ei kirjoiteta tai julkaista tällaisia lastenkirjoja? Onko aika ajanut ohitse lapsille suunnatuista lukuromaaneista? Jos osaatte, niin suositelkaa minulle tämän päivän lasten- tai nuortenromaaneja, joissa olisi tämä ihana tyttökirjaklassikoiden henki.

Suosittelen luettavaksi suloisten ja iättömien lastenkirjaklassikoiden ystäville.

Marvi Jalo: Laukkaa kauas Lumitähti

2011-05-18T16:00:00.006+03:00

Kesämökillä sadesäällä istuskellessa on tullut kaiveltua mökin ruhtinaallesen ja inspiroivan kirjahyllyn sisältöä. Siellä odottavat mm. Jalna -sarja, Angelica -sarja, ja paljon paljon muuta sellaista, mitä en ole vielä tullut lukeneeksi. Sekä tietysti roppa kaupalla lapsuuden suosikkejani, joista tällä kertaa lukuvuoroon pääsi Marvi Jalon Laukkaa kauas lumitähti.

Romaani kertoo Inna -tytöstä, jonka paras ystävä muuttaa Ruotsiin. Innalla on tiedossa pitkä ja tylsä kesäloma, mutta onneksi hän saa käydä ratsastamassa naapurin Joonas -ruunalla. Yksinäinen Inna kehittelee mielikuvitusmaailman, jossa hän ei olekaan enää epävarma pikkutyttö, vaan taitava hevosnainen, joka laukkailee Lumitähti -hevosellaan preerialla lammasfarmari Peten ja karjapaimen Suen kanssa. Kerran Inna tapaa kuitenkin retkellään ihan oikeita ratsastajatyttöjä ja pääsee käymään lähiseudun ratsastuskoulullakin.

Laukkaa kauas Lumitähti on ehkä yksi parhaimpia Marvi Jalolta lukemiani hevoskirjoja. Ja näitä tuli kyllä pikkutyttönä luettua aika tavalla. Romaanissa on edelleen sama lumovoima kuin ennen, ja se herättää muistikuvia siitä, miten uskomattoman rikas lapsen mielikuvitus saattaa olla. Eikös sitä sanotakin, että ihminen vanhenee vasta sitten kun lakkaa leikkimästä? Kaiken lisäksi romaanissa on kaunista se, miten mielikuvituksen voimin Inna saa vanhasta ja laiskasta työhevosesta unelmiensa ratsun, Lumitähden, joka kerää kehuja myös ratsastuskoulun tytöiltä. Kaikki ei ole aina sitä miltä näyttää.

Taidankin tästä lähteä tallille valjastamaan villihevostani. Minne menisimme tänään? Vuorten taakse erämaahan, preerialle laukkaamaan ja syvimpiin metsiin samoamaan ja taistelemaan hurjia petoja vastaan?

Suosittelen luettavaksi pienille ja vähän isommillekin hevostytöille. Niille, jotka uskovat mielikuvituksen voimaan.

C .J. Sansom: Luostarin varjot

2011-05-17T21:24:00.001+03:00

Miljöönä 1500-luvun Englanti ja taustalla Henrikik VIII:n uskonpuhdistusaatteet: paavin vallan romuttaminen ja luostarilaitosten lakkauttaminen. Luostarissa tapahtunut murha ja ratkaisut joissa punnitaan päähenkilöiden oma usko joko kuninkaaseen tai paavinvaltaan. Ja sitten tietysti kaikki se, mitä tapahtuu luostarin muurien sisällä.

Umberto Econ Ruusun nimeä en ole (vielä) lukenut, joten en osaa vertailla näitä kahta romaania keskenään. C. J. Sansomin Luostarin varjot -romaania on kuitenkin vertailtu Ruusun nimeen, eikä ilmeisesti pelkästään luostarimiljöön takia. Intertekstuaalisuudesta en tiedä, mutta joka tapauksessa tämä oli varsin toimiva "historiallinen dekkari" kevätillan piristykseksi. Ei mikään maailmankaikkeutta järisyttävä teos, mutta sellainen kirja, jonka viitsi lukea.

Luostarin varjoissa minäkertojana toimii lakimies Matthew Shardlake, joka on lähetetty luostariin selvittämään raahaa murhaa. Taustalla häilyy jatkuvasti pelko kuningas Henrikistä, joka voi suuttuessaan tehdä kenen tahansa elämästä hankalaa. Koska olen huono selostamaan juonta tämän pidemmälle, ohjaan teidät I nsinöörin kirjahyllyyn, sillä Teresita luki tämän jo aikaisemmin.

Pidin romaanissa siitä, miten Henrik VIII:n hallinnossa tapahtuneet asiat nostetaan toimivaksi kontekstiksi, joka ei tunnu pinnalliselta eikä keksityltä. Kirjailija on kuin onkin onnistunut ujuttamaan tapahtumat englantilaiseen maailmankuvaan ilman silmiinpistäviä säröjä. Sitä en osaa sanoa, onko juoni erityisen kekseliäs, koska dekkareita ja murhamysteereitä harvoin lukeneena minulla ei ole liiemmin vertailukohteita. Tosin oli virkistävää lukea tällainen historiallisen romaanin valepukuun puettu dekkari. Plussaa myös epätyypillisestä päähenkilöstä.

Suosittelen Luostarin varjot -romaania niille, jotka haluavat lukea suhteellisen kevyen, historialliseen ympäristöön sijoittuvan murhamysteerin. Kirjalle on tulossa myös jatkoa (sekä elokuva!), joten samaa on luvassa lisää...

Reeta Aarnio: Veden vanki

2011-05-16T21:41:00.002+03:00

Kevyenä välipalana toukokuisessa vesisateessa ja tuulen tuiverruksessa: vahvasti kansanperinteeseen ja harrypotter -tematiikkaan nojaava Veden vanki, jonka edeltäjän, Maan kätkemät olen lukenut joskus aikaisemminkin.

Veden vanki kertoo pikkukylässä asuvista ystävyksistä, jotka käyvät tavallisen koulun lisäksi taikatunneilla. Harrypottermaiseen tapaan taikakoulussa opetellaan mystisen maailman ihmeellisiä asioita: esineiden leijuttamista, mieleen tunkeutumista ja yrteillä parantamista. Tavallista elämää sekoittaa kuitenkin järven outo saastuminen, mikä saa veden väen pois tolaltaan. Onkin syytä epäillä, että järvessä vankina ollut pahantahtoinen näkki olisi päässyt pakenemaan!

En ole ihan varma mitä mieltä olen taikakoulu -teeman jatkamisesta Rowlingin tuotannon ulkopuolella. Aarnion romaani on joka tapauksessa mukavaa luettavaa ja taikakoulu varmasti iskee niihin nuoriin lukijoihin, jotka ovat jo Potterinsa lukeneet ja kaipaavat jotakin samalla ajatuksella ratsastavaa luettavaa. Lisäksi kansanperinteen nostaminen keskeiseksi elementiksi on mielenkiintoinen ja toisaalta myös melko ajankohtainen idea. Siksikin Aarnion romaanin kantava ajatus toimii hyvin, vaikka mietinkin ovatko taikaoppitunnit turha elementti muutenkin jännittävässä ja toimivassa tarinassa.

Plussaa tämä lastenromaani saa äärimmäisen hienosta ja onnistuneesti toteutetusta kansikuvasta, jotka pällistelin pitkän tovin tajutakseni mistä oikein oli kyse. Kansikuva houkutteli tarttumaan kirjaan!

Suosittelen ala-asteikäisille, taikamaailmasta ja mytologioista innostuville koululaisille, sekä niille aikuislukijoille jotka tahtovat lukaista sujuvasti kerrotun ja hauskalla tavalla erilaisia kansanperinteen ja tarinankerronnan elementtejä yhdistelevän romaanin.

Kaupunki ja kirja: Barcelona sekä Chufo Llorénsin Annan sinulle maan

2011-05-09T18:24:00.000+03:00

Lue kaupungista, jossa olet käynyt -haasteen ensimmäinen kirja -kaupunki parivaljakko on Barcelona ja Chufo Llorésin Annan sinulle maan, joka sijoittuu kaupungin keskiaikaiseen maailmaan. Barcelonasta kertovia romaaneita onkin useita, minulle tutuimmat mainitakseni Ildefonco Falconesin Meren katedraali sekä Carloz Ruiz Zafonin Tuulen varjo. Annan sinulle maan on vastikään Bazarin kustantama ja kirjakauppoihin ilmestynyt tiiliskivi, joka piirtää hieman Falconesin hengessä keskiaikaisen Barcelonan lukijan silmien eteen.

Annan sinulle maan perustuu tositapahtumiin, sillä kertomuksen päähenkilöllä Martí Barbanylla on esikuvansa Barcelonan historiassa. Martí saa isältään perinnön, jonka varassa hän alkaa rakentaa omaa tulevaisuuttaan Barcelonan kaupungissa, jota hallitsevat kreivi ja kreivitär sekä vaikutusvaltaiset aateliset. Martí rakastuu julman neuvonantajan tyttäreen Laiaan ja lähtee taisteluun voittaakseen rakastettunsa itselleen. Kaupungin juonittelut, ihmisten himo ja ahneus ovat kuitenkin esteenä Martín onnelle.

Mainitsen Falconesin tässä yhteydessä uudemman kerran, sillä lukemieni Barcelonan elämää kuvaavien romaanien tyylipiirteiksi tuntuu iskostuneen päähenkilöhahmona nuori ja kokematon mutta oikeamielinen mies ja saavuttamaton rakkaus. Näin myös Falconesilla. Kertokaa, jos tiedätte Barcelonan historiaan sijoittuvan romaanin, jossa olisi vaikka vaihteeksi nainen päähenkilönä! No, tämä ei ollut kritiikkiä: Annan sinulle maan oli nimittäin varsin sujuvaa ja mukavaa luettavaa, ja kertojanäkökulman muutokset kuljettavat juonta joustavasti eteenpäin. Henkilöhahmoistakin löytyy syvyyttä ja mielenkiintoa, eikä loppuratkaisu ennalta-arvattavuudessaankaan ole hassumpi.

Barcelona taas muistuttaa mieleeni aurinkoisen kesän joskus vuosia sitten! Vietin kaupungissa reilun viikon lähinnä harhaillen siellä täällä ja ihmetellen kaupungin menoa. Barcelona oli mielenkiintoinen kokemus, mutta minuun se ei sytyttänyt lähtemätöntä vaikutusta. Pikemminkin voisin sanoa, että romaanien välityksellä tutuksi tullut Barcelona oli jopa mielenkiintoisempi kuin se, jonka itse koin. Llorénsin Annan sinulle maan ei kertonut siitä Barcelonasta, jossa minä kävin kääntymässä, vaan pikemminkin jostakin historiallisesta kaupungista, josta koin ehkä vain pieniä väläyksiä harhaillessani Barcelonan vanhan kaupungin kujilla. Sen sijaan aurinko ja meren tuoksu tuntuivat kirjan sivuilla sellaisina kuin ne matkallanikin koin. Minun kokemani Barcelona oli sekoitus historiaa ja nykypäivän hälinää, espanjalaisuutta! Arkkitehtuuria, taidetta, aurinkoa ja meren tuoksua.

Miinuksena sanotaan romaanista se, että sen takakannen on kirjoittanut ilmeisesti joku, joka ei ole lukenut kirjaa ollenkaan. Ainakin minun mielestäni takakannessa oli ihan selvä asiavirhe, joka ärsytti huolimattomuudessaan. Toisaalta en tahdo valittaa, koska minusta on älyttömän mukavaa, että Bazar julkaisee tällaisia historiallisia romaaneja, koska tuntuu siltä, että nämä eivät oikein ole muotia nykyään. Minä taas lukisin tällaisia vaikka miten paljon, eli annettakoon anteeksi huolettomasti askarreltu takakansiteksti.

Suosittelen Annan sinulle maan -romaania vannoutuneille historiallisen romaanin ystäville, niille, jotka haluavat lukea perussävyltään positiivisen kirjan, jossa on mukana myös ripaus romantiikkaa. Barcelonaa suosittelen matkailukohteeksi niille, jotka mieluusti kokevat samassa pähkinänkuoressa rantaloman, shoppailumatkan ja kulttuurielämyksen. Barcelonassa se onnistuu ihan ehdottomasti!

Romaanihahmojen saappaissa -haaste

2011-05-06T20:00:00.003+03:00

Me jokainen luemme romaaneja omakohtaisten vaikuttimien ajamina. Toinen haluaa rentoutua ja viettää aikaa viihdyttävän tarinan parissa, toinen haluaa oppia uutta kun kolmas kaipaa lisää tietoa ja sivistystä. Jollekin romaanien lukeminen on tapa löytää oma paikkansa maailmassa ja kulttuurin jatkumossa; väline ymmärtää muuta maailmaa ja elämää. Ja sitten on sellaisia kuin minä, niitä, jotka haluavat astua fiktiivisen hahmon saappaisiin, elää hetken ajan sellaista elämää, jota ei muuten pääse elämään.

Haastan teidät astumaan lukemienne kirjojen maailmaan ja kuvittelemaan elämänne kirjan sivuille! Nappaa halutessasi kuva mukaan ja kerro blogissasi alla oleviin kysymyksiin vastaten millainen on suhteesi romaanien henkilöihin!

1. Minkä romaanin päähenkilönä voisit haluta olla?

Itse haluaisin olla tietysti päähenkilönä sellaisessa romaanissa, joka loppuu onnellisesti ja jossa ei tapahdu mitään kamalia asioita. Siksi haluaisinkin olla päähenkilönä Dodie Smithin romaanissa Linnanneidon lokikirja.

2. Minkä romaanin maisemaa haluaisit katsella, kun kurkistat ulos ikkunastasi?

Minä pidän jylhän kauniista maisemista, joten haluaisin katsella ikkunastani Skotlannin karuja vuoria niin kuin Diana Gabaldonin Muukalaisessa.

3. Kenen haluaisit rakastuvan sinuun?

Haluaisin, että Jane Austenin Ylpeyden ja ennakkoluulon Mr. Darcy rakastuisi minuun. En pistäisi pahakseni sellaisesta miehestä, eikä se Darcyn kartanokaan ollut hassumpi...

4. Kuka voisi olla parast ystäväsi?

Minun paras ystäväni olisi Astrid Lingrenin Peppi Pitkätossu, koska hänellä on kiva hevonen, apina, ja hänen kanssaan olisi varmasti aina hauskaa tekemistä!

5. Mihin seikkailuun et olisi halunnut joutua mukaan?

En haluaisi joutua mukaan Tolkienin Sormusten Herran sormuksen saattueeseen. Se reissu kuulostaa yksinkertaisesti ihan liian hurjalta minun makuuni...

6. Kenen kanssa haluaisit käydä pitkän keskustelun?

Tahtoisin käydä pitkän keskustelun Patrik Rothfusin Tuulen nimen Kvothen kanssa. Siinäpä mielenkiintoinen tyyppi, jonka elämästä kuulisin mielelläni lisää.

7. Kenen laittamaa ruokaa tahtoisit maistaa?

Maistaisin mielelläni Muumimamman tekemää ruokaa. Lähtisin myös mukaan eväsretkelle, jossa olisi Viisikko eväskoreineen, sillä lapsena Viisikkoa lukiessa tuli aina kamala nälkä, ja retkeläisten eväskorit houkuttelivat!

8. Kenen kanssa et haluaisi joutua riitoihin?

En haluaisi riidellä Tuulen viemän Rhett Butlerin kanssa. Vaikuttaa nimittäin sellaiselta tyypiltä, joka kerran suuttuessaan suuttuu sitten ihan oikein tosissaan.

9. Missä talossa tai kodissa tahtoisit asua?

Asuisin mielelläni Montgomeryn Sinisen linnan "Sinisessä linnassa", kissat, harakat ja metsä seuranani. Voisin myös asustaa Lingrenin Ronja Ryövärintyttären Matiaksenlinnassa, joka vaikuttaa jännittävältä paikalta...

10. Kuka tai mikä pelottaisi sinua?

Minua pelottaisi, jos joutuisin kivikehän kautta toiseen aikakauteen niin kuin Diana Gabaldonin Matkantekijä -sarjan sankarit.

Fagner&Shlegel: Hyvän olon yrttitarha

2011-05-02T16:27:00.000+03:00

Hyvän olon yrttitarha on kaunis ja informatiivinen kirja yrteistä ja niiden erilaisista käyttötarkoituksista. Kirja ei käsittele varsinaisesti puutarhanhoitoa tai yrttien kasvatusta, vaan esittelee pikemminkin eri yrttien historiaa ja käyttöä myös kansatieteellisestä näkökulmasta. Kuvituksena on valokuvien lisäksi kiehtovia piirroksia, joista osa on peräisin oikein vanhoistakin asiakirjoista.

Tämä on ehdotonta selailtavaa ja luettavaa niille, jotka ovat kiinnostuneita yrttikasveista ja erityisesti niiden käytöstä kautta historian!

Yrttikasvit ovat ajankohtainen aihe muutenkin: tiesittekö, että EU:ssa on vireillä lakiasetus, jonka tarkoituksena on kieltää kokonaan ns. lääkekasvien kasvatus? Myöskään omaan käyttöön ei lääkeyrttejä enää saa kasvattaa, jos laki saadaan menemään läpi. Lääkeyrteiksi luokitellaan tietysti melkein kaikki kasvit, joilla on todettu olevan jotain terveydellisiä vaikutuksia, esimerkiksi valkosipuli! Lisätietoa tuosta hölmöydestä löytyy täältä.