Recent Posts

torstai 23. huhtikuuta 2015

Colleen McCullough: Missalonghin naiset



Colleen McCullough: Missalonghin naiset
WSOY 1987
196s.
Kirjastosta

Luin taas rakkaan kirjasuosikkini L.M. Montogomeryn Sinisen linnan. Jostain syystä maailmassa on muutama sellainen kirja, jonka voin lukea aina vain uudelleen ja uudelleen kyllästymättä koskaan. Välillä vain tulee sellainen olo, että haluaa palata rakkaan kirjan pariin: on kuin palaisi pitkän ajan jälkeen hyvän ystävän luokse. Sinisen linnan luettuani googlettelin hiukan ja törmäsin keskusteluun Colleen McCulloughin Missalonghin naiset -kirjasta. Sitä pidettiin hyvin samankaltaisena kuin Sinistä linnaa, jopa plagiaatiksi saakka. Ilmeisesti McCullough onkin joskus saanut kuulla syytöksiä siitä, että on kopioinut Sinistä linnaa kirjoittaessaan romaaninsa. Päätin tietysti kaivaa kirjan käsiini ja lukea se.

Missalonghin naiset kertoo kolmesta Missalonghin talossa asuvasta naisesta, 34-vuotiaasta vanhapiika Missystä, sekä hänen äidistään ja tämän sisaresta. Missy on koko ikänsä elänyt kahden vaikuttavan naisen suojissa, jäänyt kauniin Alicia-serkkunsa varjoon ja saanut nautintonsa romaanien lukemisesta ja haaveilemisesta. Epäiltyään sairastavansa keuhkotautia (joka osoittautuukin kiertyneeksi hermoksi), Missy päättää ryhtyä itsenäistymään, kiukuttelee sukulaisilleen ja pyytää lopulta puolisokseen kylän pahamaineista muukalaista John Smithiä, ja muuttaa tämän kanssa asumaan kauniin laakson perukoille. Avioliittoon Missyä kannustaa John Smithin ex-vaimon kummitus.

Koska Missyn suunnitelmiin ei kuulunut tupsahtaa yllättäen miehen eteen, hän pysähtyi aukion reunaan ja kutsui miestä niin monta kertaa niin kuuluvasti kuin pystyi. Aidatussa haassa laiduntavat kaksi hevosta kohottivat päätään ja tuijottivat häntä uteliaasti, mutta John Smithistä ei näkynyt merkkiäkään. (McCullough: Missalonghin naiset, s.135)

Parin ensimmäisen luvun jälkeen olin jo aivan valmis heittämään koko kirjan seinään tai hautaamaan sen maan poveen (siitäkin huolimatta, että se oli kirjaston omaisuutta). Colleen McCullough on todella hämmentävä kirjailija, sillä sen lisäksi, että hän on kirjoittanut häikäisevän hienon Okalinnut ja mielenkiintoisen Morganin matkan, hän on näköjään onnistunut kyhäämään kasaan jotain niinkin käsittämätöntä huttua kuin Missalonghin naiset! Kirja todella tuntuu Sinisen linnan kopiolta miltei sanamuotoja myöten: ainoa, mitä McCullough ei ole tarinaan onnistunut vangitsemaan, on Montgomeryn ihastuttavat henkilöhahmot ja taianomainen miljöö. Missalonghin naisten hahmot ovat kuin paperinukkeja ja viimeistään siinä vaiheessa (onneksi vasta kirjan lopussa), kun yksi hahmoista paljastuu kummitukseksi, olisin voinut alkaa itkeä.

Kamala sanoa näin, mutta en oikeastaan keksi kirjasta mitään hyvää! En voi käsittää, miksi se on kirjoitettu, miksi se on kustannettu ja miksi taivaan tähden se on käännetty vielä suomeksikin! En tavoittanut kirjan takakannessa mainittua "hauskaa" ja "piikikästä", minusta kirja oli jaarittelevan yhdentekevä silloin kun se ei saanut minua raivon partaalle Sinisen linnan väärinkäytöstä. Toivon todella, että kaikki muistonrippeet tämän kirjan olemassaolosta haihtuvat pääkopastani mahdollisimman pian. Toisaalta olihan se mielenkiintoista törmätä tällaiseen teokseen, joka ei pelkästään varioi ja kehittele jonkin toisen teoksen juonta tai ideoita, vaan yksinkertaisesti siirtää tarinan lähes sellaisenaan toiseen kontekstiin.

Olen traumatisoitunut. Lukekaa tämä ja kertokaa minulle onko se niin hirveä kuin kuvittelen!

3 kommenttia:

Elegia kirjoitti...

Oho, melko kaameaa. Siis tuo oletettu plagiointi. En ole kumpaakaan kirjaa lukenut (pitäisi varmaan tuo Sininen linna ihan yleissivistyksen takia lukaista), mutta ainakaan tuota Colleenin kirjaa ei nyt inspaa lukea.

Olen lukenut muutamia Colleenin kirjoja ja tykkäillyt kyllä niistä. Mutta tämä ei nyt kuulosta kovin vetävältä.

Jane / Kirjan jos toisenkin kirjoitti...

Kuulostaa yhtä kamalalta kuin se mitä Regine Deforges teki Tuulen viemälle Sinisellä polkupyörällään. Oletko lukenut sen? Itse luin sen joskus kauan sitten, todennäköisesti 80-luvulla, aikaan ennen nettiä ja kirjablogeja joista onkia tietoa kiinnostavista kirjoista. Vastarintaliikkeen toiminta Ranskassa toisen maailmansodan aikana loi kyllä mielenkiintoiset puitteet sinänsä, mutta niin suora kopiointi oli tuskaa lukea :/

Kristiina kirjoitti...

Tämä kirja on jonkinlainen kevyt väliteos. Kirja sinällään on suht kevyttä hömppää, mutta itse pidin kirjan päähenkilöstä. Pidin siitä, miten totaalinössöstä senäkukkatyttärestä kasvaa vähitellen aikuinen, takaisinantava ja vastaanpaneva, itsenäinen nainen, joka löytää oman minänsä ja hyvät asiat itsessään. Ja siitä, miten hänen niin ankara ja rajoittava äitinsä loppujen lopuksi asiaan suhtautuu. Ei kaiken tarvitse olla niin hirvittävän syvällistä, kevyt teos aina välillä tekee hyvää.

T. Täysin arkista