Recent Posts

keskiviikko 16. huhtikuuta 2014

Äänikirja ja laiskan uimarin must-have


Olen löytänyt asian, joka minun on pakko saada! Uimahallilla 50 metrin rataa sahatessa ajatus harhailee ja olen jo puolen tunnin uinnin jälkeen niin tylsistynyt, että en viitsisi enää. Sitten minulle selvisi, että on olemassa vedenpitäviä mp3-soittimia, jotka siis toimivat niin altaalla, suihkussa kuin kaatosateessakin. Tällaiset vemputtimet päässään altaassa uiskennellessa voisi kuunnella vaikka valaiden laulua, Sibeliuksen viulukonserttoa tai mikä mielenkiintoisinta: äänikirjaa! Vai voisiko?

Sonyn vedenpitävä mp3- soitin ei pidä sisällään ylimääräisiä johtoja, joihin voi vaikka kuristua uidessa ja ulkoillessa.

Äänikirjat tuottavat vaikeuksia. Olen jo vuosia yrittänyt löytää sellaisen palvelun, joka myisi äänikirjoja mp3-muodossa niin, että ne voisi siirtää tietokoneelta soittimelle. Kirjastoissakin äänikirjat ovat jo auttamatta vanhentuneilla cd-levyillä. Omistaako tänä päivänä vielä joku kannettavan cd-soittimen? Ei ainakaan sellaista, joka kestäisi vettä tai tärinää. Elisakirjaa olen kokeillut, mutta kesämaalla korven ja metsän keskellä kuuluvuus katoaa ja kuunteleminen menee pätkissä. Ei kiva. 

Lisää ratkaisemattomia ongelmia: jos cd-levyllä ostetun äänikirjan lataa tietokoneelle, pahimmassa tapauksessa laitteiden suffletoiminnot sekoittavat koko kirjan niin, että tarina tulee täysin mielivaltaisessa järjestyksessä. Siinä on oma jännityksensä, mutta oikeasti! 

Mietin välillä olenko ainut, joka kaipaa mp3-laitteella toimivia äänikirjoja, sellaisia jotka eivät olisi riippuvaisia älypuhelinten ja laitteiden nettiyhteyksistä. Sellaisia, joita voisi kuunnella vaikka veden alla vesitiiviin soittimen avustuksella. Jos joku on keksinyt ongelmaan toimivan ratkaisun, niin otan kokemuksia innolla vastaan!

tiistai 15. huhtikuuta 2014

Ildefonso Falcones: Paljasjalkainen kuningatar


Ildefonso Falcones: Paljasjalkainen kuningatar (La reina descalza)
Suomentanut Susanna Ekman
Bazar 2014
782s.
Lainattu kirjastosta

Odotan aina innolla kevään ja syksyn kirjakatalogeja ja bongaan sieltä ihan ensimmäisenä kaikki vähääkään historiallisen romaanin suuntaankin haiskahtavat teokset. Siksi olinkin ikionnellinen, kun huomasin, että Falconesilta on tulossa jälleen uusi Espanjan historiaan sijoittuva romaani. Espanja ja sen historia eivät sinänsä ole suurimpia mielenkiintoni kohteita, mutta Falconesin aikaisemman tuotannon tuntien osasin odottaa, että luvassa on taattua historiallista draamaa tietyillä falconesmaisilla "puutteilla." Aikaisemmin olen lukenut häneltä Meren katedraalin (ilmeisesti ennen Vinttikamaria, koska en löytänyt arvostelua täältä) sekä Fatiman käden.

Falcones on ottanut asiakseen kirjoittaa tuhteja (tämäkin tiiliskivi oli melkein 800 sivua! Nam!) paketteja Espanjan sorretuista vähemmistöisä. Meren katedraalissa ääneen pääsivät katedraalin rakentajat ja kivenhakkaajat, Fatiman kädessä pohdittiin Espanjan islaminuskoisten maurien asemaa. Paljasjalkaisessa kuningattaressa on keskiössä 1750-luvun Espanjan mustalaiset, sekä yksi Kuubasta Espanjaan päätynyt musta orja. 

Caridad on vapautunut orjan asemasta isäntänsä kuoltua laivalla. Espanjassa hän on kuitenkin vailla paikkaa ja asemaa. Hyväksikäyttöjen ja raiskauksien jälkeen mustalaismies Melchor poimii hänet mukaansa. Caridadin ja Melchorin lapsenlapsen, kauniin mustalaistyttö Milagrosin välille syntyy ystävyys. Elämä kuljettaa naisia kuohuvassa Espanjassa, kumpikin etsii omalla tahollaan rakkautta, hyväksyntää ja paikkaa maailmassa ja omassa yhteisössä, jota valkoinen valtaapitävä kansanosa sortaa.

Milagros ikävöi Caridadia. Pari päivää hanhiravien jälkeen isoisä oli saanut vieraakseen miehen, joka oli soutanut hänen kanssaan joitakin vuosia samalla kaleerilla. Mies oli saapunut yhtä heikoissa kantimissa kuin Melchor aikoinaan, kuten kaikki tuomitut jotka ylipäätään selvisivät kaleerien kidutuksista hengissä, ja muiden selviytyjien tapaan hänkin tunsi satamat ja vertaisensa salakauppiaat, salakuljettajat ja kaikenkarvaiset roistot. (Falcones: Paljasjalkainen kuningatar, s.105)

Valittelin Fatiman käden kohdalla sitä, että Falcones ei onnistunut puhaltamaan hahmoihinsa eloa. Paljasjalkaisessa kuningattaressa tämä onnistui jo paremmin, liekö osittain siksi, että Falcones oli jostanut keskeiseen rooliin voimakkaita naishahmoja. Varsinkin Caridad oli hahmona mielenkiintoinen, vaikka ajankuvan mukaan sekä Caridad että Milagros ovat miesten vietävissä ja määräiltävissä. Historiallisen romaanin kohdalla on ymmärrettävä, että tietynlainen ajankuva vaatii naisen aseman näyttämistä mahdollisimman uskottavassa valossa, mutta väsyin ja ahdistuin jatkuvaan raiskaamiseen, alistamiseen, prostituutioon ja toivottomuuteen. Vaikka naishahmot periaatteessa olivat vahvoja ja toiminnallisia, jäi silti sellainen vaikutelma, että kirjan maailma oli melko miehinen, eikä Falcones päässyt tai edes halunnut astua naisen rooliin syvemmälle. Voi olla, että historiallisten viihderomaanien lukeminen on saanut minut odottamaan naishahmoilta tietynlaista toiminnallisuutta ja ajattelukykyä, tai sitten minun ja Falconesin käsitykset nais- ja miesrooleista eivät vain osu yksiin. 

Tästä tulikin aasinsiltana mieleen, että onpa merkillistä, miten vahvoja naishahmoja sisältävät historialliset romaanit mielletään helposti "viihteeksi", kun taas historiallisia sotakuvauksia ja naisten raiskaamista sisältävät kirjat ovat vakavasti otettavaa historiallista fiktiota. Ehkä hieman kärjistetty mielipide, mutta mitä mieltä te olette?

Falcones sortuu pitämään lukijalle aika ajoin luentoja Espanjan historiasta ja mustalaisten asemasta, mutta minua se ei oikeastaan haitannut, koska ajanjakso on kiinnostava, enkä varsinaisesti tiedä paljoakaan Espanjan historiasta. Tämä minulle kävi selväksi jo Fatiman kättä lukiessa. Kieltämättä mielenkiintoista odottaa, millaisia vaiheita ja ihmiskohtaloita Falcones nostaa esille seuraavassa romaanissaan. Vaikka Falconesia välillä kritisoinkin, hänen tulevatkin romaaninsa ovat ehdottomasti lukulistallani, sillä tällaisia paksuja, historiallisia romaaneita julkaistaan vain ihan liian vähän. Ainakin Suomessa.

Suosittelen Paljasjalkaista kuningatarta tuhtien ja historiallisten romaanien ystäville.

maanantai 14. huhtikuuta 2014

Nura Farah: Aavikon tyttäret


Nura Farah: Aavikon tyttäret
Otava 2014
236s.
Lainattu Suden kirjahyllystä

Olen lykännyt tästä kirjasta kirjoittamista, vaikka luin sen jo aikoja sitten. Pääsääntöisesti olen vältellyt niitä kirjoja, joista syystä tai toisesta on kohuttu, mutta tämä tarttui lukulistalleni, kun satuin saamaan sen sopivasti lainaksi. Kirja oli nopealukuinen ja vei mukaansa, mutta en oikein keksinyt siitä mitään sanottavaa. En tiedä keksinkö nytkään, mutta yritän silti.

Kirja on Khadija -nimisen somalitytön kasvutarina. Runoja laulava tyttö haluaisi olla äitinsä silmäterä, mutta somaliperheessä tyttö tulee vasta poikien ja miesten jälkeen. Isän ja veljen saatua surmansa Khadija jää yksin äitinsä kanssa. Kamelivarkaiden ryöstämä tyttö joutuu vieraaseen leiriin ja päätyy lopulta itseään vanhemman miehen toiseksi vaimoksi. Kirja kuvaa Khadijan kasvua tytöstä vaimoksi, taustalla Somalian poliittinen tilanne, naisen asema ja naisten väliset suhteet luovat taustan tarinalle.

Khadija pani silmät kiinni. Uni saapui hitaasti. Unessa hän käveli hooyon perässä tiheässä metsässä. Hooyo nosteli leveitä vihreitä lehtiä heidän tieltään, eteni rivakasti ja loikki lätäköiden yli taitavasti. Heidän edessään avautui kauniin sininen meri. (Farah: Aavikon tyttäret, s.118)

Kirjan saama mediahuomio johtuu osittain siitä, että Nura Farah on ensimmäinen Suomen somali, joka on julkaissut romaanin. Oikeastaan voisi sanoa, että oli jo aikakin! Farah kuvaa Somalian maisemia kauniisti ja onnistuu välittämään lukijalle uskottavan ja värikkään kuvan aavikon elämästä. Olin odottanut kirjan kuvaavan maahanmuuttajan elämää, mutta Khadijan tie kulkee aavikon polkuja. Kirjan ei ole tarkoitus shokeerata eikä järkyttää (vaikka muutama kuvaus onkin raadollinen), vaan mielestäni se pyrkii antamaan realistisen kuvan somalialaisen naisen elämästä 1900-luvun puolivälissä.

Minulle Aavikon tyttäret oli pienoinen pettymys. Ensinnäkin se toi mieleeni Waris Dirien Aavikon kukka -romaanin, joka teki minuun aikanaan vaikutuksen. Khadijan tarina ei tuntunut saavuttavan päätepistettä, vaan jäin kaipaamaan kertomukseen punaista lankaa. Vaikka kirjan kuvailu oli todella kaunista ja vakuuttavaa, en päässyt lähelle hahmoja, vaan romaani tuntui pikemminkin pintaraapaisulta.

Suosittelen romaania luettavaksi kaikille niille, jotka ovat kiinnostuneita somalien kulttuurista ja elämästä Somaliassa. Uuden kotimaisen kirjallisuuden ystäville.

keskiviikko 9. huhtikuuta 2014

Gabaldonin Muukalainen: Teaseri!

Fanityttöily jatkuu. Starzin filmatisoimasta Muukalaisesta on julkaistu teaseri (minulle ei ole vieläkään selvinnyt mitä eroa on trailerilla ja teaserillä, mutta ei sillä ole niin väliä.). Uusi pätkä ei eroa mitenkään merkittävästi aikaisemmin julkaistuista kahdesta trailerista, mutta ei sen niin väliä. Kyllä tätäkin ilokseen katselee ainakin jos odottaa Skotlannin nummien karunkauniisiin maisemiin sijoittuvan spefi/historia/romanssi-draaman tv-sovitusta.


tiistai 8. huhtikuuta 2014

Conn Iggulden: Ruusujen sota - Myrskylintu


Conn Iggulden: Ruusujen sota - Myrskylintu
Otava 2014
500s.
Arvostelukappale

Osa Vinttikamaria lukevista tietävät innostukseni Iso-Britaniaa ja yhtäältä historiallisia romaaneja kohtaan. Voinee arvata, että Conn Igguldenin 1400-luvulle sijoittuvan Ruusujen sota -sarjan ensimmäinen osa Myrskylintu oli ehdottomasti lukulistalla. Iggulden ei ole suosikkejani mitä tulee historiallisten romaanien kirjoittajiin, mutta aihe on niin kutkuttava, että tämä oli pakko lukea. Olen aikaisemmin lukenut Igguldenilta Tsingis-kaanin elämää käsittelevästä sarjasta muutaman ensimmäisen osan, mutta Keisari-sarja on toistaiseksi lukematta. Aihepiiriltään Igguldenin aikaisemmat kirjat eivät ole olleet mielenkiintoni ytimessä, joten ne ovat jääneet vähemmälle huomiolle. Osasin kuitenkin odottaa Ruusujen sodalta miehistä miekkojen kalsketta, verta ja juonittelua. Ja sain mitä odotin.

Myrskylinnussa eletään 1400-lukua ja Henrik VI:n hallintokautta. Henrik nai nuoren Margareta Anjoulaisen (poliittisista syistä, kuten niihin aikoihin oli tapana), mutta heikko ja sairas kuningas ei pysty hallitsemaan valtakuntaa. Myrskylinnussa kuohunta Yorkien ja Lancastereiden sukujen välillä on alkamassa. Romaanin tarina seuraa kuohunnan eri vaiheita ja keskiössä on kuningattaren asemaan totuttelevan Margaretan kasvaminen rooliinsa Englannin kuningattarena ja heikon miehensä puolisona. Keskiössä on ehkä väärin ilmaistu, koska romaanin painopiste on ehdottomasti taisteluissa ja tuoksinnassa sen sijaan, että Iggulden olisi paneutunut ihmissuhteiden kuvaamiseen.

Harmi, sillä Margaretan ja Henrikin suhde on yksi kiinnostavimpia teemoja kirjassa. Viihteellisiin historiallisiin romaaneihin tykästyneenä kaipasin tietysti vieläkin enemmän ihmissuhdemättöä, mutta Iggulden selviytyi ihan tyylikkäästi tarinasta, johon oli tietysti pitänyt mahduttaa valtava määrä historiallisia faktoja. Kirja olikin varsin perusteellinen ja valaisi sellaista Englannin historian vaihetta, joka on kaiken Tudors-höpötyksen ohessa jäänyt vähän syrjään. Toisaalta Ruusujen sodan tematiikassa kiinnostaa myös se, että George R.R. Martinin on kerrottu ottaneen tuosta Englannin historian mielenkiintoisesta sukudraamasta viitteitä massiiviseen Tulen ja jään laulu -sarjaansa. Ja kieltämättä: onhan tarinoiden alkuasetelmissa jotakin samaa.

Kuvituskuvana maisemia viime kesän reissultani Englantiin. Kävin monessa
kirjassa vilahtaneessa paikassa, esimerkiksi Windsorissa sekä kuvissa
näkyvässä Doverissa. Kuuluisat kalkkikivikalliot olivat ajan ja turistien
kuluttamat ja kaupunkikin oli melkoisen teollinen, mutta linna oli komea
ja henki keskiajan tunnelmaa.
Myrskylintu oli kokonaisuudessaan mielenkiintoinen kirja ja tulen varmasti lukemaan myös jatko-osat, joita Igguldenin tuntien ilmestyy useampi kappale ja suhteellisen nopealla aikavälillä. Kovin henkilökeskeistä ei Igguldenin tarinointi ole, mikä on minusta harmi, mutta nautin silti historiallisen romaanin maailmasta ja kerronnasta. Lisäksi kirja henkii ajankuvaa ja historiantuntemusta, mikä on aina plussaa.

Suosittelen Conn Igguldenin Myrskylintua historiallisten romaanien ystäville. Tämän mukaan voi heittäytyä ja lähteä matkalle menneisyyden Englantiin.

tiistai 1. huhtikuuta 2014

Taija Tuominen: Minusta tulee kirjailija


Taija Tuominen: Minusta tulee kirjailija
Kansanvalistusseura 2013
168s.

Hups. Olen ollut viime aikoina hieman laiska päivättämään Vinttikamariin lukemiani kirjoja. Syytän siitä kevättä, joka vie kaiken energiani (vaikka jonkin kummallisen logiikan mukaan kevään pitäisi sitä lisätä!). Olen kuitenkin saanut luettua jotakin ja yritän vähitellen päivittää tilanteen ajantasalle.

Taija Tuomisen Minusta tulee kirjailija päätyi mukaani kirjastosta ihan mielenkiinnosta. Olen sattuneista syistä lukenut viime aikoina muitakin kirjailijuuteen liittyviä kirjoja, mikä on lähinnä mielenkiintoista ja parhaassa tapauksessa se myös tuo omaan ajatteluun jotakin uutta pohdittavaa. Tuomisen kirjaan en ollut tutustunut aikaisemmin ja löysin sen ihan sattumalta. Tämä olikin tuore teos ja sisällöltäänkin mielenkiintoinen ja ajan hermolla.

Minusta tulee kirjailija kertoo nimensä mukaisesti kirjailijaksi tulemisesta Tuomisen ja hänen haastattelemien kollegoiden kertomusten pohjalta. Tuominen käsittelee kirjassaan kirjoittamista harrastavan ihmisen mielessä lymyileviä peruskysymyksiä kuten kirjoittamisen perusedellytyksiä, käsikirjoituksen valmistumista, kustantajan lähestymistä ja sitä, mitä tapahtuu sen jälkeen, kun kirja on hyväksytty kustannusohjelmaan ja kirjoittelijasta on tulossa kirjailija.

Kirjoittamiseen liittyy paljon ambivalenssia ja sekalaiset tuntemukset ovat läsnä. Kun kirjailija, psykiatri Claes Anderssonilta kysyttiin, mitä kirjailijalle kuuluu, hän on vastannut, että kiitos kysymästä, tänään kuuluu sitä tavallista, vuoristorataa, tulevaisuuden uskoa ja pohjatonta pessimismiä. (Tuominen: Minusta tulee kirjailija s.21)

Tuomisen kirjassaan kuvailemista asioista moni on sellainen, johon voin hyvin hyvin rajallisen kokemuksenikin perusteella samaistua. Olen lukenut viime aikoina useammankin aihetta sivuavan kirjan, ja Tuominen onnistuu ilokseni kirjoittamaan asiasta paasaamatta ja saarnaamatta: kirjoittamista harrastavia ja julkaisemisesta haaveilevia ihmisiä ei puhutella kuin typeriä idiootteja, jotka kuvittelevat kirjan julkaisemisen tuovan rahaa ja suuren uran. Ainakin minun kokemukseni perusteella Tuomisen antama näkökulma on realistinen, eikä esikoiskirjailijoita tai käsikirjoitusta kustantajalle tarjoavia osoitella syyttävällä sormella vaan kannustaen ja realistisesti urasta kertoen. Vaikka kirjoittaminen on paikoin raskasta, väsyttävää ja huonosti palkittua puuhaa, on se toisaalta myös varsin tyydyttävää, miellyttävää, riemukasta ja sosiaalista. Itse olen toistaiseksi oppinut näkemään harrastuksessani lähinnä tuon positiivisen puolen: onhan kirjoittaminen harrastuksistani se, jonka parista olen saanut kaikkein eniten samalla aaltopituudella olevia ystäviä.

Vieläkin jos minut herätetään yöllä kello neljä ja kysytään, mitä Asko sanoi, vastaan oitis, että älä ikinä selitä, älä selitä tekstiäsi, älä selitä tekstissäsi, opi valehtelemaan hyvin ja unohda tosiseikat voidaksesi kertoa jotakin niin sanotusta totuudesta. (Tuominen: Minusta tulee kirjailija, s.48)

Minusta tulee kirjailija oli nopealukuinen ja rupatteleva kirja, jonka parissa viihdyin hyvin. Se osuu samaan genreen muun muassa Haluatko todella kirjailijaksi, sekä Esikoiskirjailijasta kirjailijaksi kanssa. Myös Ensimmäinen painos kannattaa silmäillä jos aihepiiri kiinnostaa. Loppuun vielä lainaus joka lämmitti bloggarin mieltä:

Vastaanotto on aina arvoitus ja kirjailijan pitää valmistautua siihen, eikä odottaa pelkkää suitsutusta. Kun seuraat kritiikkejä, muista blogit. Bloggaajilla on nykyään merkittävä rooli. He ovat linkitys lukevien ihmisten verkostoon. Kirjojen suosittelun perinne on muuttunut, ja pääpaino on siirtynyt blogeihin. (Tuominen: Minusta tulee kirjailija, s.125)

Suosittelen Taija Tuomisen Minusta tulee kirjailija kaikille kirjailijuudesta ja kirja-alasta kiinnostuneille.



Ps. Loppuun vielä pieni pohdinta asiasta kirjailijuus ja minä. Saatuani kustannussopimuksen olen puoleen ja toiseen miettinyt Vinttikamarin tulevaisuutta ja sitä, tuonko omaa kirjaani millään tavalla blogissani esille. Tällä hetkellä olen aika vahvasti kääntymässä siihen ratkaisuun, että kirjoittajaminä ja lukijaminä pysykööt erillään. En halua tehdä Vinttikamarista blogia, jossa mainostaisin omaa kirjaani tai kirjoittamistani, vaan haluan mieluummin keskittyä toiseen minulle rakkaaseen harrastukseen, eli lukemiseen. Haluan myös jatkossakin kirjoittaa lukemistani kotimaisista kirjoista, ja tuntuisi jotenkin omituiselta, jos kommentoisin toisten kirjoja ja mainostaisin samalla omaani. Uskon, että kirjablogi tuo monille marginaaliin kuuluville kirjoille näkyvyyttä ja haluan kirjabloggaajana olla omalta osaltani edistämässä kirjojen esilläoloa. Se, että en nosta omaa kirjaani blogissani esille, ja kirjoitan blogia nimimerkillä ei ole mikään salaperäinen protesti maailmankaikkeutta kohtaan, vaan pyrkimys jatkaa lukijana ihan niin kuin ennenkin; ihan vain jonakin sen erittelemättömämpänä tyyppinä joka tykkää lukea hyviä kirjoja ja kertoa niihin liittyviä ajatuksiaan.